Kun ruoka pelottaa

Kaksi anekdoottia ruoasta.

Kävimme Skidin kanssa keskustelun lööppeihin päätyneistä ruokahuijauksista, jotka ovat jo miljardibisnes. Huijaukset voivat olla vaarattomia (halvempaa öljyä myydään kalliimpana), mutta kamalimmissa tapauksissa huijatun terveys on vaarassa, kun tuotteita on käsitelty myrkyllisin kemikaalein. Tästä päästiin myös allergioihin. Keliaakikon suolistolle vehnäpulla on myrkkyä. Yrittävätkö kaikki huijata? Mihin voi luottaa?

Skidi, joka epäili elämänsä ensimmäiset 7 vuotta kaikkea ruokaa, löysi lohtua Eviran olemassaolosta.

Toinen tapaus sattui marketissa. Oletettavasti täysin selvin päin oleva mieshenkilö alkoi meuhkata kassajonossa siitä, että kärryissäni oli paketti härkistä. Mikäli tulkitsin sekavaa tilitystä oikein, hänen mielestään kyseessä oli huijaus.

Kukaan ei ikinä koskaan aikaisemmin ole kommentoinut kärryäni, vaikka siellä on ollut alkoholia, sokeria, rasvaa ja suolaa, kaikkea todistetun tappavaa ja epäterveellistä. Vasta härkis vuonna 2017 rikkoi kynnyksen. Luonnollisesti mukana ollut Snadi oli hämillään. Hän ihmetteli samaa kuin minäkin: mitä ihmettä meidän valintamme sedälle oikein kuuluivat? Miksi hän oli niin vihainen?

Näistä molemmista keisseistä jäi jotenkin kummallinen fiilis. En muista itse olleeni pienenä pätkääkään kiinnostunut siitä, mitä suuhuni laitoin (paitsi jos se oli maksalaatikkoa eli pahaa). Ainoa negatiivissävytteinen keskustelu, joka ruokapöydässä käytiin, oli muistutus Afrikan lapsista. Kasvatuksellinen anti jäi siihen.

Ruokaan liittyvien valintojen painoarvo on muutamassa vuosikymmenessä kasvanut tietoisuuden ja tutkimuksen myötä. Keskusteltavaa riittää: alkuperä, ympäristö, maku, allergiat, terveellisyys. Niin ja se vakaumus. Syömiseen liittyy aina ideologiaa, vaikka vannoutunut lihansyöjä haluaakin sitä nähdä vain kasvissyöjissä.

Se tarkoittaa sitä, että lapsille saa olla koko ajan selittämässä ruokapöydässä jotain. Ja vaikka mikään ei suoranaisesti pelottaisikaan, ruoan suhteen on käytävä läpi muitakin monimutkaisia ja lapsen näkökulmasta vaikeasti ymmärrettäviä asioita. Mitä tarkoittaa luomu? Miksi juuri ne yhdet kirsikkatomaatit ovat sairaan hyviä? Miksi jälkiruoka ei voi olla pääruoka? Miksi joku ei ole koskaan maistanut härkisbolognesea?

Olen huomannut, että tasapainoilen valtavasti puhuessani lapsille syömisestä. En halua panetella minkäänlaista järkevää ruokaa tai lietsoa paniikkia, mutta toisaalta en halua kaunistella totuutta. Lapset tulevat elämään hyvin erilaisessa maailmassa kuin minä 70-luvulla. Siellä pitää sekä pelätä huijauksia että olla pelkäämättä uutta. Ei ihan helppo kasvatuksellinen rasti.

Lapsi maksavana asiakkaana - mikä voisi mennä pieleen?

Minulla olisi yksi toive näin suomalaisen työväen juhlan jälkeisissä tunnelmissa. Se liittyy palvelukulttuuriimme. Toivoisin, että lasten kohtelu asiakkaina paranisi.

Kun kersat kasvavat sen verran isoiksi, että ne alkavat ansaita rahaa ja käyttää sitä, heistä tulee asiakkaita ja kuluttajia. Säästämistä ja rahankäyttöä tulee yleensä harjoiteltua yhdessä aikuisen kanssa (ja vahingossa tehtyjen digiostosten kautta), mutta asiointiin liittyy muitakin mutkia kuin kukkarossa olevien eurojen laskeminen. Kuluttajuuteen liittyy paljon vastuuta ja oikeuksia. Kaikenikäisille ihmisille keskeisin kuluttajataito on tietoisuus niistä säännöistä ja laeista, jotka kaupankäyntiä säätelevät. En ole ihan varma, ovatko kaikki aikuisetkaan näistä niin perillä kuin pitäisi.

Mitä ostopäätös tarkoittaa? Miksi pitää pyytää kuitti? Mitä teet jos ostoksessasi on jotain vikaa? Miksi kengistä, joissa ei ole mitään vikaa, ei välttämättä saa rahoja takaisin, ja miksi käytettyä tuotetta ei voi palauttaa ollenkaan?

Olen tässä kevään aikana törmännyt muutamaan keissiin, joissa palvelu olisi takuulla ollut erilaista, jos asiakas olisi ollut kolmisenkymmentä vuotta vanhempi.

Skidi on opetellut kulkemaan itsenäisesti bussilla. Matkakortin lukijan kanssa ei kuulemma saa apua. Kahteen kertaan bussin ovet on suljettu niin nopeasti, ettei Skidi ole ehtinyt ulos. Hän kävi pyytämässä kuskia pysähtymään, mutta kuski ei reagoinut pyyntöön millään tavalla. Toisella kertaa hän nieli tappionsa mukisematta ja roikkui seisaallaan tolpassa seuraavalle pysäkille. On ollut motivoimista saada Skidi käyttämään joukkoliikennetä esimerkiksi harrastuksiin kulkemisessa.

Toinen kriisi iski vappupallon kanssa. Myyjä nyhti 15 euroa puolityhjästä pallosta ja väitti, että se täyttyy lämpimässä. Ei täyttynyt. Kun Skidi meni pyytämään vaihtoa ihan mihin tahansa samanarvoiseen mutta täyteen palloon, myyjä oli todennut, ettei jaksa.

Jos ottaa pahan smoothien se on ns. oma vika. Sen voi yrittää vaihtaa siskon kanssa
joko vinkumalla tai lupautumalla letitettäväksi.

Lapset ovat tällaisissa tilanteissa mahdottoman paikan edessä, tietenkin. Rahan arvon lisäksi pitää ymmärtää, mitä rahalla pitäisi saada. Tämän asian arviointi on aikuisellekin vaikeaa, ja tuotteiden osalta vain marginaalisesti helpompaa kuin palveluissa. Vielä vaikeampaa on tehdä reklamaatio. Mitä voit vaatia, ja miten perustelet vaatimuksesi? Sitten pitäisi vielä uskaltaa avata suunsa.

No, kaikista kokemuksista tietysti oppii jotain, myös niistä hyvistä, ja niistä, joissa tappiot menevät omaan piikkiin.

Kassa on ainakin kertaalleen juossut ipanan kiinni tämän unohdettua vaihtorahat. Ja jos ostaa pihakirppikseltä, tuote kannattaa tutkia kunnolla. DVD-leffa ilman suomenkielistä tekstitystä on kielitaidottomalle vähän huonoa viihdykettä.

Olisi kiva tietää, millä tavalla kuluttajatietoisuus näkyy nykyisessä opetussuunnitelmassa. Taidot kun liittyvät valtavan laajaan pakettiin paitsi lainsäädäntöä myös etiikkaa, vaikuttamista, medialukutaitoa sekä tiedonhankintaa.

Tämän maan yksi hienoimpia asioita on se, että voin luottaa siihen, että kersoja ei kidnapata koulumatkalla sen enempää kuin kuseteta tai ylenkatsota, kun ne harjoittelevat elämäänsä maksavina asiakkaina. Minusta se olisi ihan vaalimisen arvoinen asia.

Vapun tarkistuslista

Vappu on vuoden juhlista se, joka on kokenut perheen kasvamisen myötä isoimman muodonmuutoksen. Onneksi jotkut tapamme ovat jo muuttuneet uusiksi perinteiksi, joita yritetään toistaa vuodesta toiseen. Miten nämä perinteet voivat tänä vuonna?

1. Sima / CHECK. Rusinat nousivat pintaan jo keskiviikkona. Pelkäsin, että laitoin liikaa hiivaa ja pullot räjähtävät. Eivät räjähtäneet. Kävin joka päivä tarkistamassa. Mies luuli, että olen alkanut polttamaan salaa tupakkaa, koska ramppasin varastossa yhtenään.

Koemaisto vahvisti, että taas tuli hyvää. Mikä on tavallaan onni, sillä sitä on aika paljon, tarkalleen ottaen puolet enemmän kuin viime vuonna. Kattilaan nimittäin putosi erheessä koko fariinisokeripaketti, joten lisäsin vain veden määrää.

Lapset saavat juoda simaa ruoan kanssa. Ja jokaiselle, joka käy ovella, juotetaan lasillinen simaa. Uusi vappuperinne on pakkosima.

2. Mökki: -  Olemme yleensä lähteneet mökille, mutta pääsiäisestä viisastuneina päätimme, että jätämme tällä kertaa hypotermian, avioeron ja pätkivän wifin kokematta. Saaristossa +2 ja räntää tuntuu kuin Himalayan basecampilta. Oma kaukolämpö kullan kallis.

3. Vappukoristeet: 2/3. Foliopallomyyjä oli eilisessä kelissä ottanut hatkat, joten päätimme panostaa selluloosaan, serpentiiniin ja vappuviuhkoihin. Sitä tuntee onnistuneensa kasvattajana, kun kersatkin hakkaavat viuhkoilla toisiaan ja tekevät niistä kainalokarvoja, peruukkeja, partoja ja keppihevosia. Vapun jälkeen kodin kuuluu olla täynnä paperisuikaleita.

Huomenna lakitetaan lumiukko. Toivottavasti tämä perinne ei jatku ihan joka kerta.

Hauskaa valkoista vappua kaikille!

Neljä viikkoa kotirouvan elämää

Näin hujahti neljä viikkoa. Tänään on käytännössä viimeinen lomapäiväni. Viikonloppu menee vappuriennoissa, joten yhteenvedon voi tehdä jo nyt.

Kesti vähän aikaa päästä yli siitä syntisestä olotilasta, että minulla on mahdollisuus elää kuukauden ajan kotirouvan elämää asiantuntijan palkalla. Mutta ihan törkeän siistiähän tällainen työloma tietenkin on ollut. Pari havaintoa matkan varrelta.

1. Kiireen tuntua aiheuttavat etappiaikataulut, eivät niinkään työt.

Vaikka kirjotusprojekteja on ollut kolme päällekkäin (eivätkä ne ole vähentyneet vaan lisääntyneet!!), olen voinut käyttää aikani tehokkaasti ilman jatkuvaa kellon vilkuilua. Erityisesti joustavan aikakäsityksen ihmiset ymmärtävät tämän tärkeyden: ei etappeja joissa täytyy olla tietyllä kellonlyömällä. Olen siis herännyt ihan normaaliaikaan ja luotsannut kersat kouluun ja päiväkotiin, mutta elämä on silti tuntunut ihanan rauhalliselta.

Kirjoittaminen on nimittäin siitä jännää puuhaa, että se on täysin mahdotonta, jos ei ole inspiraatio. Ja kiire tappaa inspiraation. Sovittamaton ristiriita tulee siitä, että flow vie viimeisenkin käsityksen ympäröivästä maailmasta, mikä taas ei ymmärrettävästi käy päiväkodille ja joukkoliikenteelle. 

2. Kuinka paljon rakastan sitä, että ainoat äänet ympärilläni ovat kodinkoneiden hurina ja näppiksen näpytys.

Kun olen tullut päiväkotikierroksen jälkeen kotiin, olen pistänyt pyykkiä pyörimään ja keittänyt kahvit. Hiljaisessa kodissa on mahtavaa avata kone ja valita, mihin hommaan ensimmäiseksi tarttuu.

Etätyö ei tietenkään sovi kaikille aloille ja kaikille ihmisille, mutta silloin kun se sopii, liitto on täydellinen. Tehokkuus on parempi ja työn jälki paljon laadukkaampaa kuin toimistossa ikinä. Tein investoinnin hiljaisuuteen jatkossakin ja ostin vastamelukuulokkeet. En tiedä, otanko niitä pois päästä illallakaan.

3. En voi luopua 80% työajasta ikinä. 

Kokopäivätoimiseksi yrittäjäksi en sentään halua, mutta tykkään näistä kirjoitushommista ihan perkeleesti. Ei tätä ehkä voi lopettaa vaikka yrittäisi.

Summa summarum. Mitä olen saanut aikaiseksi?

• Romaanin kirjoittaminen on ollut kokemus sinänsä. En ole maratonlajien ystävä ja pitkän tarinan koostaminen edellyttää vähintäänkin puolimaratonia: rungon kirjoittaminen, deletointi, hahmojen parantelu, deletointi, kohtausten lisääminen ja deletointi. Tekstiä saa kirjoittaa noin 50% enemmän kuin mitä lopputulokseen jää.
• Olen perustanut yhden uuden blogin! Siitä tietoa myöhemmin toukokuussa.
• Mörököllitarinoiden taitto valmistuu (seuratkaa ihmeessä instassa kuvittaja Annukkaa) ja toivon mukaan kirja näkee valon vielä tänä vuonna.
• Olen opetellut istumaan kunnolla. PT löysi lonkastani itseaiheutettuja liikerataongelmia. 
• Kävin kerran aamulla salilla. Ei se niin kamalaa ollut. Jos ei nyt mahtavaakaan.
• Otin jouluvalot pois. Samana iltana satoi lunta.
• Tein simaa.
• Opettelin kävelemään ja kuuntelemaan yhtä aikaa, eläköön podcastit!
• Woman caveni kirjoituspöytä on ollut superhaastava projekti, joka on mennyt sata kertaa jo mönkäänkin, mutta nyt pöydälle on vihdoin toimituspäivä.
• Olen käynnistänyt keskusteluja Satun kanssa kolmannen kirjan tiimoilta.

Lisäksi olen kaksi kiloa plussalla.

Mitä en ole saanut aikaan? Kierrätystä, varaston siivousta ja pihatöitä. Enkä mitään muutakaan mälsää. Anteeksi. Mutta onpa ollut huippuloma, keleistä huolimatta. Ensi viikolla uudet kujeet!

Ystävyystaidoissa on opettelemista

Snadi on ollut viime aikoina superonnellinen. Hän on saanut uuden ystävän samasta taloyhtiöstä.

Snadilla on ollut omia tärkeitä ystäviä jo pitkään, mutta leikkitreffit iltaisin ja viikonloppuisin ovat aikaisemmin edellyttäneet aikuisen apua, aikatauluttamista ja roudaamista. Siihen taas ei aina ole ollut aikaa.

Samassa taloyhtiössä asuvan kaverin kanssa on helppo täyttää lyhytkin aikaikkuna yhteisellä tekemisellä. Ovelle voi juosta ilman takkia. Tyypit käyvät vuoron perään rimputtamassa toistensa ovikelloja ja sitten ne juoksevat yhdessä rakentamaan majaa tuohon viereiseen metsään. Ystävän kautta on alkanut uusi itsenäisyyden aika.

Tuntuu, että loppuaan lähestyvän viisivuotiskautensa aikana Snadi on oppinut valtavasti lisää vuorovaikutustaitoja. Myös kantapään kautta. Ystävyys ei ole mikään läpihuutojuttu vaan harvinaista herkkua. Suhteen ylläpitämiseksi pitää oppia hallitsemaan pettymyksiä, ajattelemaan asioita toisen kannalta, jakamaan ja neuvottelemaan.

Toisaalta omalla käytöksellään voi vaikuttaa vain tiettyyn rajaan asti.

Naapurintyttö on asunut huudeilla jo vuoden päivät, mutta jostain syystä leikit eivät vain ole lähteneet käyntiin aikaisemmin. On vaikea sanoa, miksi eivät ole. Lapset eivät mitenkään automaattisesti viihdy toistensa seurassa, vaikka sellaiseen ajatukseen usein tulee sorruttua. Lapset kehittyvät eri tahtiin ja leikkimieltymyksiä on monia. Jos kemiat kohtaisivatkin, kaveriehdokasta voi ujostuttaa, vaikka ei normaalisti kovin ujo olisikaan, tai sitten voi olla huono päivä, väsymys tai nuha.

Mutta se lähtee, kun se lähtee, ja sujuu, jos sujuu. Ja nyt se lähti.

Ipanoiden iloon on helppo osallistua: on uskomattoman hienoa, kun löytyy joku kiva, joka tykkää samoista asioista, ja jonka kanssa on helppo sopia sääntöjä.

Olen tyytyväinen myös siksi, että lähiystävä on ollut vastaus valtaosaan mulla ei oo mitään tekemistä -kitinöistä. Tämä pienentää minun rooliani ohjelmatoimistona. Kiitos tämän ystävän, romaanissa on jo parisataa sivua.

Valitamme säästä aivan liian vähän

Kun avasin aamulla verhot, pääsin heti varhaiskasvatukseen kiinni: opetin Snadille, mitä tarkoittaa, kun sataa jalkarättejä.

Kevät ei ole edennyt kuukauteen. Pihamaalla vierailleet västäräkitkin ovat ottaneet käyttöön suunnitelma been ja häipyneet takaisin sinne, mistä tulivatkin. Peipponen vielä jaksaa. Huutaa varmaan apua.

Lapsillekin alkaa iskeä epätoivo: milloin tämä loppuu? Voiko koko kesä olla tällaista? Milloin voi laittaa farkkutakin? Onko fleecesormikkaat liian kylmät?

Olen yrittänyt käyttäytyä rauhallisesti ja pitää säästä valittamisen minimissä. Onhan nyt sentään valoisaa. Eikä säälle voi mitään.

Mutta hemmetti sentään! Kyllähän tämä saatanan talven jatko-osan jatko-osa nyt vituttaa! Jos huhtikuussa mieluummin tökkii itseään harpilla otsaan kuin menee ulos, on säässä todellakin vittu vikaa! Hymyilläkö pitäisi, kun raekuuro moukaroi grillin kantta joka viides minuutti ja krookuksia saa kaivaa lumen alta näkyviin? Harkitsen fillariin apupyöriä, koska tuulenpuuskat meinaavat työntää sillalta mereen.

Ja jos joku kehtaa muistuttaa, että muissa maissa ei muka valiteta säästä niin voin kertoa, että valitetaan. Muistaakseni au pair -perheeni isä mainitsi, että jos sään jumalalla olisi rektaalikuumemittari, se työnnettäisiin Iso-Britannian saariryhmän kohdalle. Hän ei ollut koskaan käynyt Suomessa.

Sitäpaitsi aika harvassa ovat kansat, jotka asuvat näillä leveyksillä läpi vuoden.

Mikä muu kansa muka tietäisi, mikä on kevyttoppatakki, kesäpipo, talvikumisaappaat, unisukat (kesällä voi vaihtaa puuvillaisiin), fleece-sormikkaat, vuoratut kurahanskat, kypärämyssy (naamastakin on syytä näkyä vain minimimäärä ihoa) ja lasten märkäpuku. Tavallisessa uikkarissa uidaan Kanarialla ja uimahallissa. Saaristossa olevalla kesämökillä ei ilman märkkäriä muuta kuin kastauduta.

Miksi ihmeessä siis säästä ei saisi valittaa? Aikamoisen lääkityksen saisi vetää päälle, että tätä kevättä pitäisi jotenkin ookoona. Sitäpaitsi sehän on yhteisöllisyyttä parhaimmillaan, kun huomaa, että se mulkku naapuristakin on sitä mieltä, että valkoisen paskan sataminen voisi jo loppua. Sää on suomalaisellekin small talkille pienin yhteinen nimittäjä. Ei väheksytä sitä!

In Finland we have this thing called säävitutus ja se on ihan oikeutettu.