Ilmeeni kun kuulin yökyläsynttäreistä

Juuri kun luulin, että hallitsen nämä synttärijuhlahommat ihan suvereenisti, kuulin uudesta hittikonseptista. Yökyläsynttärit.

Herranmunvereni. Luulin Halloween-pilaksi. Eikö tämä kenenkään muun mielestä kuulosta vähintäänkin haastavalta? Viittaan siis siihen, että kymmenen hengen jengi, joka yleensä tulee pariksi tunniksi päällystämään lattiat popkornilla, majoittuisi meillä koko yön. Siis noin 16 h.

Minulle kerrottiin, että olkkariin järkätään joku siskonpeti, mutta enhän minä edes tiedä, miten onnistuu kolmen lapsen nukkumaanlaitto -- saati sitten useamman. Jo iltatoimiin menee tunti, kun vessaan mahtuu yksi kerrallaan. Ja mihin aikaan ne aamuvirkuimmat heräävät?

Goodiebägit ovat tähän verrattuna aika pieni ponnistus.

Tästä tuli mieleen, että jos haluaa panostaa synttäreihin näin helvetisti aikaa, vaivaa ja rahaa, eikö saman tien kannattaisi kulkea se kuuluisa ekstramaili? Olisihan tässä vielä tasoja saavuttamatta.

Tässä talossa oli yökyläsynttärit, sanokaa mun sanoneen.

Uimahallisynttärit? En ihan heti keksi hikisempää keikkaa. Ihan parasta, jos jengi ei ole uimataitoista.

Leirisynttärit. Miksi tyytyä yhteen yöhön ja sisätiloihin kun koko jengi voisi tulla takapihalle viikoksi telttailemaan? Muistat vaan hommata koristeiden ja kakun lisäksi generaattorin, bajamajat, ulkosuihkun ja trangian!

Stadionsynttärit. Tapahtumajärjestäminen viedään nextille levelille, kun lapsen uutta ikävuotta vietetään koko kaupungin voimin. Varaa vain lähin urheiluareena ja järkkää Marja Hintikka juontamaan, musiikista vastaa toki Cheek.

Matkasynttärit. Jos todella rakastat lastasi, lähdet koko köörillä reissuun. Lisäpisteitä yli kuuden tunnin lennosta ja malaria-alueesta.

Kuulentosynttäreistä on vain pieni askel Marsin kolonisaatiosynttäreihin.

Vetoan muihin vanhempiin: eikö nyt vain unohdeta tämä yökyläsynttärihullutus? Tosin onhan tässä se hyvä puoli, että leipominen lakkasi just jännittämästä.

Nyt lauletaan äitimytystä ja ystävyydestä

Yhteistyössä Espoon kaupunginteatteri

Pelkistetyllä näyttämöllä loistaa kaksi valkoista vessanpönttöä ja rivi tuttipulloja. Lavastus kuuluu Espoon kaupunginteatterin esitykseen, jossa lauletaan korvatulehduksesta, pyykeistä ja lattialla makaavasta, romahtaneesta äitimytystä. Ensi viikolla ensi-iltansa näkevässä Kraanat auki! -arkimusikaalissa viikataan pinoon naisen elämää ja kokemuksia — ystävinä, äiteinä ja puolisoina.

Kyseessä on uusinta. Tätä Eija Ahvon ja Susanna Haaviston ystävyydestä alkunsa saanutta pienoismusikaalia esitettiin ensimmäisen kerran jo 20 vuotta sitten. Aikakautensa vertaistukena toiminut laulupainotteinen pienmusikaali oli valtava yleisömenestys.

Eikä ihme. Ei näistä aiheista silloin kirjoitettu blogeja.

Me ollaan Susannan kanssa sitä mieltä, että äitiydestä kannattaa pitää ääntä.

Juttelin harjoitusten jälkeen musikaalin käsikirjoittaneen ja ohjanneen Susanna Haaviston kanssa. Halusin tietää, pitikö musikaali jotenkin sovittaa tähän päivään.

Haavisto itse tuli äidiksi 80-luvulla. Hän toteaa, että pääteema ei kaivannut päivittämistä, mutta äitiys oli 30 vuotta sitten toisenlaista, nykyään isät osallistuvat ruuhkavuosiin paljon enemmän. Hän näkee, että äitiyteen ovat  aikojen alusta liittyneet samat kriisit — väsymyksen kestäminen, epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteet, oman identiteetin uudelleenrakentaminen — mutta ne vain tarjoillaan uudelle sukupolvelle uusilla trendimausteilla.

Perimmäinen tunnekirjo on aina sama: cocktail, jossa on rakkautta, pelkoa, epätoivoa, onnea, murhanhimoa ja tyyneyttä. On tavallaan lohduttavaa, että vanhemmuuden itkut ja naurut eivät ole sukupolvisidonnaisia vaan yhtymäkohtia on enemmän kuin ehkä ääneen tunnustetaan. 

Haavisto kertoo viettäneensä ystävänsä Eija Ahvon kanssa iltaisin tuntikausia puhelimessa, kun lapset oli saatu nukkumaan. Noiden teekupin tai viinilasin äärellä käytyjen keskustelumaratonien aikana oltiin läsnä, kunneltiin ja avattiin kraanat: annettiin tulla ulos kaikki äitiyden pelot, häpeät ja tappiot.

Nämä puhelinkeskustelut toimivat kimmokkeena musikaaliin, johon sävelsi pääosin musiikin Haaviston mies Juha Tikka.

Elsa Saisio ja Maija Rissanen treenien jälkeen.

Yhtä paljon kuin äitiydestä, musikaali kertookin myös äitien välisestä ystävyydestä.

Uudessa versiossa ollaan ystävän kanssa puhelimessa, vessaan sulkeutuneina. Päähenkilöinä nähdään upeaääniset näyttelijä-laulajat Maija Rissanen ja Elsa Saisio, jotka ovat äitejä ja ystäviä myös lavan ulkopuolella. Haavisto kirjoitti heille kappaleiden sekaan myös tarinan, jossa kahden äidin erilaiset kokemukset kudotaan yhteen. Haavisto halusi tuoda esiin, että ystävyyskään ei ole kitkatonta. Kaikissa ihmissuhteissa on vaiheita, ja välillä elämä loitontaa ja välillä lähentää.

Niinpä. Vaikka vanhemmuus ei ole merkittävästi muuttunut, miten on ystävyyden laita? Sen perään ei neuvolassa kysellä.

Muistan itsekin viettäneeni nuorena tuntikausia puhelimessa juoruamassa, mutta nykyään tuijotan somevirtaa tai whatsapp-keskusteluja. Vaikka appsit tarjoavat monenlaisia yhteydenpitomahdollisuuksia ja puhelin on lakkaamatta käden ulottuvilla, äänensävyt jäävät kuulematta. Kosketusnäytöllä kirjoittaminen on hidasta, joten asioita jää sanomatta. Peukuttaminen ei korvaa keskustelua.

Huonoimmassa tapauksessa siloitellun kuvavirran surffaaminen ei varsinaisesti anna voimaa, vaan vie sitä. Se ei yhdistä vaan erottaa. Yksinpuhelu ei lohduta.

Esityksestä tuli vahingossa naisvoimainen, sillä bändikin koostuu naisista!
Kuvassa Suvi Isotalo, Kaisa Siirala ja Arja Paju

Ruuhkavuosiystävyys vaatii vaivannäköä, tosielämän kohtaamisia, kuullun ymmärtämisen kokeita ja pääntyhjennysharjoituksia.

Siispä ehdotus: Soita ystävälle. Sopikaa treffit. Menkää vaikka teatteriin katsomaan, miltä arki kuulostaa laulettuna. Antakaa musiikin viedä ja kaivakaa välillä roskaa silmästä.

Ja hei: kerro kommenttiboksissa kenet haluaisit viedä arkimusikaaliin. Arvon vapaaliput kahdelle kaikkien vastanneiden kesken! Aikaa huomiseen klo 18 asti.

Huom. Esityskausi on lyhyt (24.10-2.12.), joten kannattaa laittaa iltavapaa-anomus pikaisesti. Lippuja saa netistä, Espoon kaupunginteatterin toimistosta ja puhelimitse.

Sukupuolikokemukselle ei ole tehdasasetusta

Snadi oli saanut keväällä päiväkodissa moitteita. Tällä kertaa syynä oli ollut riehuminen. Kun tiedustelin tapahtumien kulkua Snadi ilmoitti, että hän oli tempautunut tunnelmaan, kun pojilla oli ollut niin hyvät riehut.

Ymmärrän. Tulee ihan oma ekaluokka mieleen. Aloitin koulun pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria, joten en ihan purematta niellyt hiljaa paikallaan istumisen konseptia. Konttasin mieluummin pulpettien alla poikien kanssa.

Löydän Snadista muutenkin paljon itseäni. Innokkuus ylittää usein harkinnan, pinna on lyhyt ja rakkaus eläimiin suuri. Hyökkäys isosiskon kimppuun nujuamaan on parasta mahdollista ajanvietettä.

Hän on tyttö, joka tykkää kaikesta fyysisestä ja uskaltaa toteuttaa itseään samalla kun rakastaa paljetteja, kynsilakkaa, glitteriliimaa ja poneja.

Nyt kun tämä sukupuolikeskustelu taas pyörähti käyntiin (kai tätä vaan pitää jaksaa käydä) on suurin haaste se, miten kaikille sukupuolientusiasteille saisi kaaliin, että nämä eivät ole sen kummemmin viisivuotiaalta kuin aikuisiltakaan mitään valintoja. Yhtä lailla herkkä ihminen ei tee tietoista päätöstä ryhtyä herkäksi, hän on syntynyt sellaiseksi. 

Olen yrittänyt survoa itseäni ensin tyttömuottiin, sitten naismuottiin ja nyt viimeksi äitimuottiin, mutta kokemus on sama kuin vetäessä xs-koon slim fit farkkuja jalkaan. Ei sujahda. 

Kuulenkin säännöllisesti olevani miesmäinen. Erityisen epäherkkä mutkien oikoja, joka ei huomaa onko kollegalla uudet silmälasit ja joka nauraa kovaan ääneen huonolle huumorille. Jopa aamu-unisuus on kuulemma tyypillistä miehille. Olen fyysisesti vahva ja olin yläasteelle koulun nopein juoksija, myös pojista. Mutta en minäkään yritä vimmaisesti olla mikään "hyvä jätkä".

Että siinä vaiheessa kun Räsäspäivi kertoo olevansa huolissaan siitä, että sukupuoli irrotetaan biologiasta, persunuoret pyytävät miettimään, kumpi lippalakki omaan päähän kuuluu ja jengi pillastuu siitä, että kouluissa lapsista voisi puhua etunimillä, naurattaa ihan saatanasti.

Oli todella vapauttavaa ymmärtää, että sukupuolikokemus ei voi olla väärä tai mennä vikaan. Sukupuolikokemukselle ei ole olemassa virallista tehdasasetusta, eikä poikkemaa pidä vaieta kuoliaaksi sen enempää kuin korjata se vastaamaan jompaa kumpaa lippalakkia. Eihän se edes ole jana, jonka toisessa päässä on äärifeminiini nainen ja toisessa äärimaskuliininen mies. Siitäkin puuttuu ulottuvuuksia.

Vasta nelikymppisenä osaa jo tunnistaa ja ajoittain viis veisata yhteiskunnan sukupuoliodotuksista, vaikka niihin onkin kasvatettu.

Ei tarvitse kuulua seksuaalivähemmistöön tunteakseen välillä olevansa mukana jossain kummallisessa larppaustapahtumassa. Ja minä sentään isossa kuvassa solahdan seksuaalienemmistöön kuuluvaksi naiseksi. Joillain on sitten kertaluokkaa raskaampaa.

Meidän perheessä pienet ja isot tytöt on tehty kaikenlaisista jutuista, jotka sattuvat kersoja kiinnostamaan. Mustelmista, auringonlaskujen ihailusta, Rainbow Dashista, valomiekoista, tyhjistä konvehtipapereista, tikeistä ja pupunpapanoiden syömisestä. Joissain perheissä sitten inkivääristä ja kanelista. Ihan normaaleja ihmisiä kaikki.

Puhutaanko nyt tytöistä ja pojista vai mediasta?

Hei jee, taas puhutaan tytöistä ja pojista! Ai miksi? No siksi, että Nyt-liite julkaisi 18.10. klo 8:39 jutun, joka luukutti otsikossa, että opettajien ei enää pian pitäisi puhua tytöistä ja pojista koulussa. Juttu kertoi tietenkin oikeasti Opetushallituksen tekemästä maailman mittakaavassa uniikista tasa-arvotyöstä, joka ohjaa kouluja pois tarpeettomasta lokeroimisesta sukupuolen mukaan.

Tämä hieno tavoite jäi kuitenkin klikkiotsikon aiheuttaman somemölinän jalkoihin. Kuten Saku Timonen jo ehti todeta, se oli arvattavissa. Yksi kansanosa järkyttyy tällaisesta aina syvästi. Tasa-arvosta on nimittäin vain pieni askel siihen, että pojilta leikataan pippelit pois.

Ei kuitenkaan mennä nyt siihen vaan tarkastellaan somekohun anatomiaa vähän lisää.

Nimittäin noin kolme tuntia myöhemmin klo 11:29 samaisessa aviisissa julkaistaan samalta toimittajalta kolumni, joka kertoo, että ei, sukupuolia ei olla kieltämässä. Myös tämä "oikaisu" omaan juttuun sai valtavasti jakoja. Ei tietenkään yhtä paljon kuin ensimmäinen.

Jäin tuijottamaan juttujen julkaisun aikaleimoja.

On superkätevää, että tällainen vastakolumni kirjoittajan omaan juttuun oli näinkin luontevasti käsillä vain kolmen tunnin päästä ensimmäisestä jutusta. Ihan kuin molemmat jutut olisi kirjoitettu etukäteen.

Voi tietenkin olla, että kyseessä oli ihan vain normaali reagointi kohuun eikä mikään tietoisesti rakennettu klikkikatiska. Mutta en ole nähnyt missään ihan oikeaa pahoittelua ensimmäisen jutun naurettavasta otsikoinnista.

Ei ole tietenkään median vika, että osa jengistä ei lue juttua otsikon takana saati Opetushallituksen paperia. Tai että osa jengistä vaan tykkää kohkata. Mutta pakko kysyä, mikähän asia olisi riittävän pyhä, että media ei pelleilisi sillä tällä tavalla? Tasa-arvo ei selvästikään ole.

Myönnän: matematiikan vihaaminen oli tyhmää

Räpistelin duunissa kasaan exceliä. Taulukkoon piti saada aikaan muutosprosentti alleviivaamaan erinomaista suoritustani tänä syksynä. Saakeli, vaikka kuinka pyörittelin lukuja en saanut aikaiseksi mitään lähellekään järkevää kaavaa. Yrittäjä osaa laskea vain alvit.

Alkoi vituttaa. Koti-insinööri totesi jo kauan sitten, että loogisessa ajattelussani ei ole mitään vikaa. Hän kehtasi väittää, että suurin ongelmani matematiikan kanssa on asenne.

Kiusallista, mutta se voi hyvinkin olla totta. Olen vihannut matematiikkaa niin kauan kuin muistan. Miksi? Onko syynä oikeasti lahjattomuuteni vai joku muu? Vai kenties monien asioiden summa?

Peruskoulustarttini oli kieltämättä huono. Vaikka vietin aivan loistavan lapsuuden isovanhempieni hoivissa rintamamiestalossa, fakta on, että ilman eskaria ne alustavat koulutaidot jäivät hankkimatta. Aloitin nollasta siinä missä muut jo osasivat paitsi istua pulpetissa nätisti, myös lukemisen ja laskennon alkeet.

Ei auttanut, että paras ystäväni (joka sattui vielä olemaan matemaattisesti huippulahjakas) laski kotitehtävänsä minuun verrattuna valtavan nopeasti. Kun vanhempani kysyivät, olivatko läksyt tehty niin olivathan ne. Hutaisten, että pääsi äkkiä leikkimään.

Opettajatkaan eivät saaneet innostusta syttymään - kukaan ei osannut sanoa mihin vektoreita tarvitaan tai vastata, miksi joku luku potenssiin nolla on yksi. Lukiossa oli jopa hauskaa takoa kymppejä muista lukuaineista ja napata matikasta kaunis femmarivi. En lopuksi jaksanut enää käyttää edes laskinta.

Tämä tuli mieleeni kun pohdin numeroiden antamista. Uuden opetussuunnitelman myötä numeroiden antamisesta päättävät koulut itse. En aluksi tajunnut ollenkaan, mitä eroa on sanallisella arviolla ja numerolla, mutta oman historiani valossa siinä saattaakin olla järkeä. Tuleeko koenumerosta jossain vaiheessa itseään toteuttava ennuste? Että kun et osaa niin ei väkisin? Kokeetkin olivat nopeuskilpailuja enkä koskaan ikinä tarkistanut laskun laskua. Huoh.

Luonneviat pitivät huolen lopusta. Nelikymppisenä tunnistan jo pahimman opiskeluun vaikuttaneen ongelmani: en kestä häviämistä mutta olen laiska treenaamaan. Jos en pärjää ilman treeniä, lyön läskiksi koko homman. Keskinkertainen suoritus ei kiinnosta, haluan kaiken tai en mitään. Ongelma on siinä, että voittoja on harvoin tarjolla a) ilmaiseksi ja b) näin suurpiirteiselle luonteelle.

Oli siis hirveän helppoa tarttua siihen lahjattomuusselitykseen eikä kukaan sitä varsinaisesti kiistänyt ennen Koti-insinööriä.

Onneksi vihaan myös avun pyytämistä. On pakko opetella perusjutut, sillä en halua tuntea itseäni näin kädettömäksi! Riittää, että esikoinen pesee minut juoksuradalla, ei sen tarvitse kolmannella luokalla ohittaa jo matematiikassakin. Hän ei nimittäin ole perinyt lahjattomuuttani eikä asennettani.

Onko liian myöhäistä lopettaa tämä oman teiniaikaisen asenteensa uhrina oleminen? Työelämän kannalta ratkaisut on jo tehty, mutta mitäs jos haluaisin kerrata ihan vaan perushommat. Huvikseen. Ja ettei kukaan voisi kusettaa.

Rimakauhu on tietenkin ihan valtava, mutta jos näin aikuisena numeroita kohtaan olisi vähän vähemmän kapinaa. Eikä olisi niin kauhea kiire heitellä poikia kuminpalasilla ja puhallella jättimäisiä purkkapalloja derivoinnin sijaan. Kuka opettaisi keski-ikäistä?

Miten tyttöjä pitää kasvattaa?

Juttelin taannoin lapsettoman ystäväni kanssa jälkikasvusta. Häntä pelotti vanhemmuudessa erityisesti tyttölapsen kasvattaminen. Hän pelkäsi olevansa niin omien traumojensa kyllästämä, että siirtäisi vain ulkonäköpaineensa suoraan tyttärelleen.

Olisi varmaan itsekin pitänyt pelätä samaa. On totta, että pikkulapsielämä hieroo luonteenheikkoudet naamaan: kärsimättömyys, tunnetaidot ja käyttäytymismallit riitatilanteissa. Mutta jos lisääntymishaluisten pitäisi käydä suorittamassa joku soveltuvuuskoe, kuka siitä pääsisi läpi? En minä ainakaan. Jokainen kantaa mukanaan jonkinlaista painolastia, lisäksi meillä on hyvin vaihtelevat eväät toimia terveen itsetunnon roolimallina ja antaa lisäksi päihdekasvatusta, medialukutaitovalmennusta ja rohkaista lasta identiteettinsä löytämisessä.

Mutta onko tyttöjen kasvattaminen sitten jotenkin erityisen vaikeaa? Onko ylipäätään tyttöjen ja poikien kasvattamisessa jotain merkittävää eroa?

Muistan itse jännittäneeni, miten osaisin olla pojan äiti, mutta enää se ei pelottaisi.

Oli lapsi sitten kumpaa sukupuolta tahansa kaikkiin pätee sama sama sääntö: anna lapselle siimaa itse päättää, mikä häntä kiinnostaa. Hyvä itsetunto syntyy aika yksinkertaisista palikoista sukupuolesta riippumatta. Vaikka tässäkin maassa stereotypioiden kanssa tekemistä riittää, tytöille löytyy mielestäni monenlaisia vertaistukitarinoita ja esikuvia, mikä auttaa taklaamaan sitä rajoittavinta tyttö-poika -jakoa.

Ulkonäköpaineet saattavat tyttöjen osalta olla suuremmassa osassa kuin poikien vanhemmilla, mutta voisin kuvitella, että tämä aihe nousee nykyään myös pojilla esiin. En ole itsekään niistä vapaa.

Se, mikä on yllättänyt, on, että ulkonäkökeskusteluja joutuu käymään jo viisivuotiaan kanssa. Vaikka hän ei itse kommentoinnille altistuisikaan, lapset ovat tarkkanäköisiä. Yleensä keskustelut ovat itsellekin ihan antoisa, kun joutuu selittämään, miksi minä meikkaan tai jätän suklaakakun syömättä, onko kauneus tärkeää ja saako muiden ulkonäköä arvostella. Ja mikä ero on siinä, että kehuu jonkun paitaa?

Vaikka äitiä on tapana syyllistää kaikista kasvatusasioista, kääntäisin tässä itsetuntoasiassakin valokeilan ihan muualle: isään. Vanhempia on yleensä kaksi, mutta jostain syystä tyttöjen kasvatuksessa tuijotetaan vain äitiä. Totta kai itseään arvostava äiti on tytölle tärkeä roolimalli, mutta miksi isä ei olisi vähintään yhtä merkittävä? Se, että vanhemmuuden päävastuu sysätään naisille ei tarkoita, että se olisi kasvatuksen kannalta optimaalista.

Johtuneeko siitä, että oma isäni oli läsnä vain osan lapsuuttani (ja suhteemme korjaantui vasta hänen kuolinvuoteellaan), mutta pidän turvallisen ja luotettavan isän täysipainoista vanhemmuutta yhtenä tärkeimmistä roolimalleista, mitä tyttärelle voi antaa. Isä, joka hoitaa sairasta lasta, löytää sormikkaan parin ja kantaa ruoanlaiton päävastuun näyttää omalla esimerkillään, että hän ei ole mikään äidin jatke ja naisen rooli ei ole vetää koko showta.

Koti-insinööri viettää aikaa ipanoiden kanssa myös ilman minua. Mökkireissut isin kanssa nauttivat suurta suosiota, se on heidän oma juttunsa. Silloin syödään kerrosjogurttia, tehdään musiikkia ja kerrotaan prinsessatarinoita.

Lisäksi Koti-insinööri on minua huomattavasti herkempi, lempeämpi ja pitkämielisempi ihminen, joka pyyhkii pöytää myös perinteisen miehen stereotypialla. Jotkut pojat nimittäin eivät halua painia ja kalastaa, edes isoina.

Voisin kuvitella, että tällainen esimerkki olisi ihan hyödyllinen myös pojalle.