Suurperheen äiti sormikasostoksilla

Kävin tänään etsimässä mukeloille sormikkaita ja talvihanskoja. Niitä pitää ostaa useammat, koska toinen hukkaa yhdet viikossa ja toinen hajottaa niitä kuin olisi Saksikäsi-Edward. (Olen myös luopunut ajatuksesta, että sormikkailla pitäisi olla parit. Ne otetaan mitkä löytyvät.)

Nuo parilliset ovat rikki.

Kassahenkilö hymyili että nyt olikin hyvä ostaa koko katraan sormikkaat kerralla. Tajusin vasta jälkikäteen, että hän ilmeisesti piti minua suurperheen äitinä. Tuli mieleen, että mitäköhän muuta totuudenvastaista minusta ostosteni perusteella voisi päätellä.

Lueskelen mielelläni erilaisia kuluttajatutkimuksia. Niissä pyritään luokittelemaan ihmiset kategorioihin kulutustottumustensa perusteella. Näitä kategorioita yritetään sitten määritellä kauppakeskuksen vaikutusalueen, valintojen vastuullisuuden tai jopa roskapussin perusteella.

Niissä on yksi yhteinen tekijä: en ikinä koe kuuluvani mihinkään ryhmään. Kulutustottumuksiini vaikuttaa eniten opportunismi ja pakko: en juuri koskaan ehdi kauppaan, joten kun kerran pääsen, pitää haalia kaikki, mikä mieleen muistuu. Polttimot, heijastimet, sormikkaat ja vessaharja. En todellakaan saa sitä mitä haluaisin.

Toinen esimerkki lähimenneisyydestä oli sähköhammasharja. Skidin suussa majailevan oikomiskojeen takia hammaslääkäri suositteli siirtymistä nykyaikaan. Marssin kauppaan jo lähtökohtaisesti vastentahtoisesti.

Ensimmäinen ongelma olisi valita oikea vehje ja siihen sopivat vaihtopäät (joita oli tietenkin tuhanteen eri tarkoitukseen). Myyjä vaikutti olevan vaihtoehdoista aivan yhtä pihalla, joten otin perusmallin.

Käyttökokemus jäi vaisuksi. Hammasharjalle sopii mikä tahansa muki, mutta irtopäät eivät pysy pystyssä vaan pyörivät hyllyjen välissä ja putoilevat lattialle. Missä niitä kuuluu säilyttää?

Harjaaminen oli myös omanlaisensa elämys. Tärinä tuntui selkäytimessä asti. Koska olen viimeinen, joka menee nukkumaan, hiljaisessa kämpässä kuulosti jokseenkin siltä kuin joku olisi alkanut imuroida. Ja erehdyinpä kertaalleen laittamaan harjan päälle tahnaa ja käynnistämään koneen ennen kuin vein sen suuhun. Hammastahnaa oli otsatukassa asti.

Tuomioni oli selkeä: yllättävän suosittu vehje ollakseen noin keskinkertainen, ei jatkoon. Mutta ostosteni perusteella näkee vain sen, että nyt meillä on sähköhammasharja.



Tutkijat eivät myöskään tiedä henkisestä vihaliiteristäni, jonne olen sijoittanut lehtipuhaltimen, suurimman osan polkupyörän pumpuista, kosketusnäytön, kumisaappaat, käyttöjärjestelmän päivityksen, halvat sontsat, mappien lukkosysteemit, sukkahousut ja kestovaipat. Näiden tuotteiden kehityksessä ei nimittäin olla oltu liian kunnianhimoisia. Toki makuasioita. Tykkääväthän jotkut ihmiset stringeistäkin.

Semisekavan avautumisen pointti on se, että kuluttajatutkimusten ongelma on tutkimuskohde. Johtopäätökset vedetään siitä, mitä ostan, kun pitäisi tutkia, miksi tuotteen hankin ja kuinka tyytyväinen ostokseeni oikeastaan olin. Pelkästään vaatehankinnoista (siitä alusvaatevitutuksesta puhumattakaan) saisi ihan uuden tutkimusnäkökulman.

Kun jaksuhali ei riitä

Ne on helppo osoittaa jälkikäteen. Ajankohdat, jolloin olisi kaivannut apua.

Esikoisen vauvavuodesta muistan oikeastaan sen, että en muista siitä mitään.

Kevät 2011. Ennätysmäinen sairasteluajanjakso RS-virus x 2, vesirokko x 2 ja korvatulehdus x 1 pitivät huolen siitä, että valokuva-albumissa on tyhjä aukeama.

Loppuvuosi 2013. Marraskuussa lapsilla oli yhteensä 15 sairaspäivää, minulla töissä ennätysmäisen kiire. Sitten sairastuin itse, sen jälkeen Koti-insinööri ja sain tuomion juurihoidosta. Sitten Skidi kruunasi kaiken törmäämällä teekuppiin ja saamalla käteensä toisen asteen palovammat.

Ja nämä olivat vain tavallisia lastentauteja. Tavallisessa perheessä.

Marja Hintikka Live julkaisi tällä viikolla vanhempien pelkoja käsittelevän tutkimuksen tulokset. Tutkimuksen mukaan äidit kokevat kaikenlaista pelkoa isiä enemmän. Pelkoja oli laidasta laitaan lapsen kuolemasta ja teini-iän kauhuihin.

Tutkimuksen mukaan äitien pelkoja lievittäisi se, että mm. mediakohut olisivat maltillisempia, mutta minulle erityisesti noista vastauksista pisti silmään yhteisöllisyyden kaipuu, äitien yksinäisyys.

Jos kasvatus olisi yhteisöllisempää
Jos arjessa olisi enemmän läheisiä mukana.
Jos lastenhoito jakautuisi tasaisemmin.  

Apu olisi tarpeen. Yksinäisyys ei vain ole ihan ensimmäinen asia, mikä perheen perustamisesta tulee mieleen. Siihen on vaikea varautua.

Sitten on se avunpyytämisen vaikeus. Avuntarpeen tunnustaminen. Harva asuu ihmisen kanssa, joka osaa lukea ajatuksia.

Minä opin pelkäämään väsymystä. Selviän yhden tai kahden yön valvomisesta mutta sitten tulee stoppi. Väsyneenä olen heikoilla jäillä joka askeleella: jalkojen alla ratisee niin aamupalapöydässä, parisuhteessa kuin duunissakin. Ihan mikä tahansa minimaalinenkin lisävastoinkäyminen saattaa aiheuttaa kilarit. Vauvavuonna rupesin pelkäämään tulevaa yötä jo etukäteen, joten en pystynyt nukkumaan edes niinä öinä, joina ipana olisi nukkunut.

Vaikka olin kuolemanväsynyt, en kertakaikkiaan osannut pyytää apua. En osannut enkä halunnut. Minut on kasvatettu pärjäämään ja selvittämään asiani itse. Koko identiteettini rakentuu sataprosenttiselle itsenäisyydelle, joten en mielelläni pyydä apua edes ystäviltä tai aviomieheltä, äidistä tai anopista nyt puhumattakaan. Olen kuuluisa siitä, että pysyn kasassa silloin kun muut hajoavat.

Mutta ei jatkuvaa unettomuutta kestä kukaan.

Lapsiperhe-elämä voi päätyä umpikujaan ihan tavallisissa perheissä, ihan tavallisista syistä. Jos turvaverkot puuttuvat, se ihan tavallinen perhe saisi kunnalta nykyään tilapäistä perheapua ihan tavallisiin asioihin, kaupassakäyntiin ja päiväuniin. Jos hakisi.

Toivottavasti tämä yksinäisen vanhemmuuden kulttuurikin tästä muuttuisi. Hyväksyttäisiin, että kahvilla ja jaksuhalilla ei selviä ihan kaikesta. Ymmärrettäisiin, että kriisit eivät katso tulotasoa eivätkä edellytä vakavia sosiaalisia ongelmia. Kiellettäisiin se asenne, että miksi teit lapsia jos et jaksa hoitaa.

Kai se lähtee siitäkin, että kasvatettaisiin jatkossa vähän vähemmän reippaita lapsia.

Millainen on täydellinen iltasatukirja?

Yritän kirjoittaa täydellistä iltasatukirjaa. Mutta mitkä oikeastaan ovat sellaisen speksit?

Mörökölli syöttää inhoamansa lounassienet salaa lemmikkikorpilleen. Piirros Annukka Palmén

Nyt kun kirjaprojektini on edennyt siihen vaiheeseen, että mörököllitarinoita on kirjoitettu 10 kpl ja olen siirtynyt kuvittajan kanssa visuaaliseen puoleen, on hyvä miettiä mitä olisi pitänyt kirjoittaa.

Iltasatuslotti on monessa perheessä se odotetuin iltarutiini. Itse lukemisella on yleensä hypnoottinen vaikutus. Vaikka Skidi lukee jo itse, hän jää mielellään kuuntelemaan, kun Snadille luetaan ääneen, vaikka kirja olisi vähän lapsellisempikin.

Iloitsen siitä, että olemme päässeet Pupen luukkukirjoista vähän vetävämpiin tarinoihin, mutta hyviä iltasatukirjoja ei ole mitenkään liikaa. Tai ainakin niiden löytäminen tuntuu olevan sattuman kauppaa. 

Kun mietin omaa suosikkikirjaani (siis sellaista, mihin toivon ipanan tarttuvan), vaatimuksia on loppujen lopuksi aika paljon. Tarinan pitää olla hyvä, mutta muotokin on olennainen.

Tarinan pitäisi olla riittävän pitkä, mutta kuitenkin napakka. Pikkulasten keskittymiskyky vaihtelee. Pitäisikö samasta kirjasta olla kaksi eri versiota eri ikäryhmille: lyhyempi ja pitempi?

Tarinan pitäisi olla riittävän jännä, mutta ei liian. Mutta missä menee raja? Jos toisen mielestä pahinta ikinä on Maltin ja Valtin joulukalenteri niin en ole ihan varma, mikä se vältettävä ainesosa oiekin on.

Tarinoita pitäisi olla monta, mutta joku tuotelupaus kokonaisuudella pitäisi olla. Tarinoita pitäisi voida lukea sekä sekaisin että järjestyksessä. Ja kun on lopettanut pitäisi voida aloittaa alusta.

Tarinan pitäisi olla lennokas, mutta kuitenkin realistinen. Parhaiten toimivat jutut, jotka kiinnittyvät jollain tavalla lapsen tunnistamaan elämään.

Tarinan pitäisi olla opettavainen, mutta ei ärsyttävällä tavalla. Jeesustelun ja vertaistuen ero on joissain kohdin hiuksenhieno.

Päähenkilön pitäisi olla samaistuttava, oli kokija sitten rauhallinen herkkis tai villi aktivisti. Ei ole itsestään selvää, millaisen hahmon nahoissa lapsi haluaa tapahtumiin sännätä.

Jokaisella sivulla pitäisi olla mykistävän kauniit kuvat, mutta kirja ei saisi maksaa satasta. Ja tiesittekö muuten, että tutkimuksissa todettu myös pelkkien luontokuvien katselun mm. rauhoittavan mieltä, parantavan keskittymiskykyä ja vähentävän ahdistusta. Metsään sijoittuva, kauniisti kuvitettu iltasatukirja on siis reseptivapaata unilääkettä!

Että se, joka kuvitteli lastenkirjan olevan ihan läpihuutojuttu, on kyllä väärässä. Ei nimittäin ole mitään pahempaa yleisöä kuin lapset. He ovat kursailemattomuudessaan armottomia: jos kirja on huono, sitä ei jakseta kuunnella loppuun, vaikka vanhempi sitä kuinka yrittäisi tarjota. Olenkin koeluettanut tekstejä ystävän lapsella, joka on syntynyt tuottajaksi. Hänen lempinimensä on "Jyrkkä ei".

Haluaisinkin kuulla iltasaturutiineistanne: mitä luette ja miten luette? Onko joku lapsi, joka ei kertakaikkiaan jaksa kuunnella yhtäkään kirjaa? Tai joku joka tarttuu aina yhteen ja samaan? Millaiset kirjat miellyttävät? Erityisesti kaikki alle kymmenvuotiaiden sparraus on tervetullutta!

Paluu Koivukujalle

Yksi parhaimmista lapsuusmuistoistani ovat kävelyretket Papan kanssa. Isovanhemmat hoitivat minua ja veljeäni alle kouluikäisinä ja päiväohjelmaan kuului aina kävely, ihan pienestä pitäen.

Minä ja pikkubroidi, muutama vuosi sitten.

Pappa vei meidät usein Laajalahden ruovikon luontopolulle, jota kutsuimme Koivukujaksi. Muistan korkeat kaislat, puiden suhinan, kuivuudesta halkeilleen savimaan ja polun päälle kaatuvat koivut. Matkan varrella oli iso, rautainen keinu ja retkieväinä pumpernikkeliä. Ikuinen kesä.

Koivukujakävelyt katosivat kuvioista, kun koulu alkoi ja koko paikka jotenkin lakkasi olemasta. Kunnes palasin sinne tänään.

Olin jotenkin kuvitellut, että Koivukujaa ei enää ole, kunnes tajusin, että Laajalahti on ollut luonnonsuojelualuetta vuodesta -79. Ei siellä mitään ole rakennettu.

Oli pakko lähteä katsomaan. En ollut ihan varma koordinaateista, mutta lähdin vain taivaltamaan vanhasta muistista kohti paikkaa, jota olin viimeksi kulkenut retukengät jalassa.

Ja löytyihän se. Siellä se oli ollut, koko ajan. 10 minuutin pyöräilyn päässä nykyisestä kodistani.

Tässä maisemassa oli kiva lepuuttaa silmiään.

Keinua ei enää ollut eikä minulla ollut pumpernikkeliä, mutta tuli hyvä mieli. Kiipesin uudistettuun lintutorniin ihailemaan maisemia. Koivukujalla tuli vastaan säkenöivässä syyskelissä paljon lähiluonnosta nauttivia ihmisiä ja yksi palokärki, joka halusi muistuttaa, että täällä on turistien lisäksi myös vakioasukkaita.

Tuli mieleen, että pitäisikö tehdä joku lapsuusmuistojen bucket list? Tässä vaiheessa elämää voisi olla hyvä käydä katsomassa paikkoja, joihin on joskus liittynyt jotain muistamisen arvoista. Se olisi samalla pientä faktantarkistusta: mitä muistan oikein?

Seuraavalla kerralla otan lapset mukaan, ja otan tuon saman sisaruskuvan. Katsotaan jatkuuko perinne.

Broilerisoppa

Sananen Atria-kohusta, josta on älähtänyt jo moni taho. Lyhyesti: suomalainen broilerintuottaja kutsui lauman sekasyöjäbloggaajia tutustumaan tiloihinsa sisältöyhteistyön merkeissä. Bloggaajat kirjoittivat kokemuksistaan positiiviseen sävyyn, kulutustottumuksiaan mietiskellen.

Mökkinaapurin kanalassa juoksennellaan sisällä ja ulkona.

Aamulehden kolumnisti niputti heti kaikki bloggaajat idiooteiksi tajuamatta, että esimerkiksi minua ei tähän kampanjaan ole mukaan pyydetty ihan hyvästä syystä (olen myös lähettänyt Kariniemelle kysymyksen, mistä kananpojasta he oikein puhuvat kun broileri on kyseessä). Nytissä esitetään uutisena se, että sisältöyhteistöissä liikkuu raha. Elina Lappalaisen kirjoituksessa päästiin jo paremmin kritiikin ytimeen.

Kohut yleensä osuvat aina johonkin kipupisteeseen, niin tämäkin. Haukkujen maali vain on väärä. Muutama ajatus.

1. Tuotantoeläinten kasvatus on täysin laillista liiketoimintaa. Broileria, sikaa ja nautaa saa kasvattaa tiettyjen sääntöjen mukaisesti ja eläinlääkärit käyvät eläinten "hyvinvointia" valvomassa -- se kriittinen näkökulma löytyy Oikeutta eläimille -järjestön videoilta. On ihan selvä, että lihatalojen vastuullisuus on iso kysymys ja avoimuuden nimissä tuotantotiloihin pitää päästää niin dokkarintekijöitä, taviksia kuin toimittajiakin. Silloin meillä on ongelma, jos asiantuntijoita ja toimittajia kielletään tulemasta tiloihin ja kaikki silminnäkijätodistukset pyydetään taviksilta. Suomessa pitää olla mahdollista tehdä tämänkaltaisia dokkareita.



2. Sisältömarkkinointi on täysin laillista tuotepromootiota. Kaikissa postauksissa oli moneen kertaan merkinnät sisältöyhteistyöstä juuri kuten pitääkin, mutta toimittajan medialukutaito tuntuu silti olleen kovilla. Kenen on vastuu, jos lukija ei ymmärrä termiä sisältömarkkinointi tai sisältöyhteistyö?  Jos taas halutaan puhua viherpesusta, pitää syyllistää Atrian markkinointiosastoa, joka on "perhetilan" käsitteen lanseerannut. Kulutuskriittinen bloggaaja toki tunnistaa taitavankin viherpesun, mutta se yleensä liittyy kohtaa kolme.

3. Lihansyönti on laillinen ideologia. Tuotantotiloille kutsuttiin bloggaajia, jotka ovat sekasyöjiä, ihan syystä. Jos ei näe eläintuotannossa lähtökohtaisesti mitään väärää, tilavierailusta voi todellakin olla tuloksena positiivinen juttu. Olisi ollut poikkeuksellisen rohkeaa kutsua lihansyöntiin kriittisesti suhtautuvia bloggaajia. On nimittäin porukkaa, jotka eivät tiedä, että se kihara vaaleanpunainen tavara on eläintä, ja on porukkaa, joille lihantuotanto on aina väärin.

4. Millaista rajanvetoa mainosmedialta odotetaan? Mitä bloggaajalta on lupa odottaa? Riippuu täysin blogista. Bloggaaja tekee aina valinnan, sopiiko ehdotettu yhteistyö luontevasti omaan blogiin vai ei. Jos broileritalo, katumaasturi tai halpavaateketju ovat luontevia brändejä bloggaajan kokoamalle lukijayhteisölle, mikäs siinä - tähän julkaisuun ne eivät sopisi. Myös digihesarini etusivulla saattaa olla Atrian hyvän huomenen toivotus: kritiikitöntä mediatilaa, johon mainostaja saa itse kirjoittaa haluamansa viestin.

Lukisinkin mielelläni pohdintaa koko mediakentän ja markkinointiviestinnän suhteesta.

Rajoittuuko vastuu sisältöyhteistyön tai advertoriaalin merkitsemiseen? Pitäisikö sisältömarkkinoinnin olla kiellettyä kunnes medialukutaitoon on joku ajokortti, jossa lähdetään siitä, että markkinointiviestintä ei koskaan ole koko totuus mistään aiheesta.

Tarkistaako mainostaja, millaisen yhteistyön ja yhteisön hän ostaa? Ymmärtääkö bloggaaja, mitä on piilomainonta? Onko blogin lukijoissa esimerkiksi lapsia?

Tunnistaako bloggaja itsesensuurin tai aiheet, joissa hänen asiantuntemuksensa ei riitä laadunarviointiin? Miten avoimesti bloggaaja tuo esiin oman näkökulmansa, osaamisensa ja roolinsa ja pitäisikö toimittajankin tehdä samoin?

Atrian maksamaa palkkaa nauttii nimittäin myös moni toimittaja.

Kun blogilla on merkitystä

Saan joskus palautetta, jonka otsikkokentässä on yksi sana: Kiitos. Kuten tänä aamuna. Äiti-ihminen kiitti siitä, että oli tätä hengentuotetta lukemalla innostunut etsimään uusia vaihtoehtoja lapsensa ei-kovin-hyvin alkaneelle koulutielle.

Ratkaisu oli löytynyt. Nyt asiat ovat paremmin.

Tällainen palaute tuo roskan erityisepäherkänkin ihmisen silmään.

Kun Satun kanssa kirjoittamani Vuoden mutsi -kirja julkaistiin, palautetta tuli valtavasti, enimmäkseen äideiltä, jotka olivat vanhemmuustaipaleensa alussa enemmän itkeneet kuin nauraneet ja tunteneet olevansa todella yksin. He olivat voimaantuneet kirjan teksteistä. Mikä parasta, juuri heille se olikin kirjoitettu. Napakymppi.

Silloin jäin ensimmäistä kertaa todenteolla miettimään, miten ja keihin blogini osuu. Täällä pyörii tuhansia ihmisiä joka viikko, vahingossa eksyneitä ja vakkarilukijoita.

Olen kaupallisten yhteistöiden (tänä vuonna niitä on ollut 10 kpl) ja mainostulojen* ansiosta saanut pyhitettyä päätyöstäni yhden päivän viikossa kirjoittamiselle. Tämä yrittäjäperjantai ei tietenkään riitä mihinkään, vaan kirjoitusaikaa on myös arkisin klo 21->.

Vaikka kyseessä on intohimolaji, jota tehdään sanomisen pakosta, joskus väsyttää. Bloggaajan on vaikea pitää lomaa. Perheen toinen luova työläinen puristaa levyn ulos ja pitää sitten taukoa niin pitkään kunnes inspiraatio taas iskee.

Tulee viikkoja, jolloin päätoimen duunissa on järkyttävä kiire, läheinen sairastuu vakavasti tai elämässä alkaa joku bonusprojekti kuten muutto tai putkiremontti. Silloin juttujen puristaminen tuntuu raskaalta, vaikka ideoita olisikin. Minulla on jatkuvasti drafteissa 200 keskenkeräistä juttua, joissa on valmiina joskus otsikko, joskus ensimmäinen kappale. Koska ei vaan ehdi.

Ja tämä on ihan oma valinta. Mitäs läksin.

Kuono tuuleen vaan! Antaa korvien lepattaa.

Miksi jatkan? Koska palaute tekee näkyväksi sen, että panoksellani on jollekin jotakin väliä: joku nauraa, joku havahtuu, joku innostuu, joku kokeilee jotain uutta. Ja joskus jonkun lapsen elämä paranee (toivottavasti kenenkään ei huonone!). Kyllä se motivoi.

Tämä on myös se toinen puoli jokin aika sitten velloneeseen "Äiti, älä laita lastasi nettiin" -keskusteluun. Sen voi tehdä lasta kunnioittavasti, hänen suostumuksellaan ja ilon kautta. Ja siitä voi seurata jotain hyvää.

Blogissa (tai somekanavissa ylipäätään) ei koskaan näy kenenkään koko elämä vaan valikoidut palat, mutta itse yritän valikoida tänne kaikenlaisia paloja. Vaikka menopaussista on vähän vaikea sometykätä, niitäkin kokemuksia on pakko jakaa. Keski-ikäisen bloggaajan elämään mahtuu monenlaista teemaa (paitsi niitä päivän asuja).

Ensi keväänä tätä blogihommaa tulee täyteen 10 vuotta, julkaistuja juttuja on 1472. Pitäisikö ehkä pitää jotkut bileet?

* Jos haluat vaikuttaa näihin, kerro mielipiteesi lukijatutkimuksessa.