Leluja, jotka eivät jää pieniksi

Tiedättekö, mikä on yksi vanhemmuuden kinkkisimpiä tehtäviä? Leluhommat.

Sitähän voisi kuvitella, että lapsen henkinen pituuskasvu tapahtuu jotakuinkin kauniissa linjassa pituuskasvun kanssa. Että tiettynä ikäkautena kiinnostaa yksi asia ja sitten siirrytään kiltisti seuraavaan. Mutta ei. Jotkut ikävuodet tuntuvat aiheuttavan kasvupyrähdyksiä ja osa taas paluuta pieneksi.

Ilmiö näkyy hyvin leluinventaarissa. Meillä on sopimus on, että kamamäärä ei voi loputtomasti kasvaa vaan kaksi kertaa vuodessa (jouluna ja synttäreiden jälkeen kesällä), käydään leikkikalut läpi: millä vielä leikitään ja millä ei.

Työläs projekti.

Snadin kohdalla on neljännen ikävuoden aikana tapahtunut valtava harppaus. Melkein koko vapaa-ajan virikevarasto voi jäädä vuodessa pieneksi. Kun mökillä katsoimme lelukaappiin, hiekkalelut, palapelit, vedettävät kirahvit, duplot, soivat leppäkertut, kuviopalikat ja Myyrän puinen auto olivat jääneet pieniksi. Edellisenä kesänä ne olivat vielä kiinnostaneet.

Yhtäkkiä pitikin olla lautapelejä, puuhavihkoja, pikkulegoja, niitä violettitukkaisia monsternukkeja ja leikkiruokia. Kaikkiko laitetaan kierrätykseen?

Kirjoissa sama juttu. Sain vihdoin neuvoteltua päiväkotiin vietäväksi vinon pinon pieneksi jääneitä lastenkirjoja. Olin ihan varma, että Puppe-kirjoista ei voi luopua ikinä, mutta nyt Snadi oli valmis luovuttamaan ne eteenpäin.

Mutta sitten oli kirjoja, joista edelleen pidettiin kiinni kynsin hampain. Kohtuullisen yksinkertaista kerrontaa tarjoileva Rasmus-nallen iloinen vuosi on luettu läpi valehtelematta satoja kertoja, mutta siitä ei käy luopuminen. Myös Vaarin kanssa neljä vuotta tankattu nelisivuinen, pahvinen sirkuskirja, kuuluu kestosuosikkeihin. Selvä.

Ja jotta tämä ei olisi aivan näin yksinkertaista, myös vanhat lelut tekevät välillä paluun. Eskari- ja alakouluikäiset ovat isoja pieniä, jotka osaavat pelata Afrikan tähteä ja tehdä kännykällä elokuvia, mutta samanaikaisesti ne haluavat leikkiä pehmoeläimillä ja junaradalla. Siihenkin pitäisi tarjota mahdollisuus.

Raivaa tässä nyt sitten. Mitkä voi lahjoittaa pois hyvällä omatunnolla? Mitkä näistä tekevät uuden tulemisen? Miten pitkään säästän nukkekotia, joka ei ole koskaan ollut pop? Tuleeko sen aika vielä?

Kertokaa toki, jos tässä on joku logiikka, mitä en vain näe.

Onneksi sentään kestosuosikin paikka on selvä. Arvaatteko, mikä kokonaisuus on pitänyt pintansa yhdeksän vuotta? Saa nähdä tarvitseeko siihen koskea ikinä.

Hei vanhempi, kyllä sinä osaat

Mielenterveyden keskusliiton sivuilla oli erikoispsykologi Teemu Ollikaisen teksti, joka sai sydämeni sykähtämään. Otsikko oli 10 asiaa, jotka teet lapsesi kanssa oikein.

Listalla ei ollut kantoreppua, luomusoseita ja virikkeellisiä harrastuksia vaan masun päristelyä, lupausten pitämistä ja pillimehua. Moni pillahti itkuun tämän synninpäästön luettuaan.

Ollikainen oli halunnut tehdä tämän listan, koska moni vanhempi epäilee kykyjään kasvattajana. Tästä tuli mieleen kun taannoin eräässä somekeskustelussa ajauduttiin pohtimaan sitä, miksi nykyvanhemmat kipuilevat vanhemmuuden kanssa: tuntevat syyllisyyttä ja huonommuutta.

Oli monta teoriaa. Minusta mielenkiintoisinta on pohtia asiaa oppimisen näkökulmasta.

Usein ongelmaksi osoitetaan perhesiteiden ja suvun turvaverkon puuttuminen: mikäli sukupolvet eivät asu samalla paikkakunnalla (tai maassa) omien vanhempien tarjoama tuki ja oppi jää saamatta. Silloin vanhemmaksi kasvamisen aloittaa todella tyhjältä pöydältä.

Omat vanhempamme eivät tosiaan syyllisyyden kanssa painineet (ainakaan julkisesti) mutta onko se automaattisesti merkki siitä, että he olivat loistavia vanhempia ja roolimalleja? Oman lapsuutensa ja kasvatuksensa objektiivinen arviointi on vaikeaa ellei mahdotonta, mutta kannattaa yrittää. Miten hyvän perhemallin ja esimerkin vanhemmat meille oikeastaan tarjosivat?

Omalta kohdaltani vastaus on aika selvä. Vaikka lapsuus oli turvallinen, Ollikaisen listasta ei kovin moni kohta täyty.

Olen melkein kaikesta nykyään eri mieltä kuin sota-ajan lapsina konservatiivisessa ympäristössä kasvaneet vanhempani, erityisesti kasvatusasioista. He lähtivät kotoaan (liian) nuorina ja tekivät valtavasti itsensä kannalta epäedullisia valintoja. Sitten tuli avioero, yksinhuoltajuus ja lama. Ei heillä kertakaikkiaan ollut osaamista tai resursseja tarjota muuta kuin pillimehua.

Ei, minulle ei sanoitettu tunteita eikä luettu ääneen. Harrastuksiin ei ollut varaa eikä niihin olisi kukaan ehtinyt viedäkään. Vanhempien aika meni lähinnä töissä ja talonrakennushommissa. Olen joutunut opettelemaan merkittäviä sosiaalisia taitoja - kuten pyytämään anteeksi - vasta ystävien kautta ja parisuhteissa. Olenkin todella kateellinen modernista varhaiskasvatuksesta.

Lisäsin listaan, että pitäkää joskus lettukestit.

Maailma on muuttunut ja tieto lisääntynyt. Tutkimukset lapsen ravitsemuksesta, kasvatuspedagogiasta ja kehittymisestä ovat muokanneet vanhemmuutta lempeämpään suuntaan. Meillä on paineita oppia tekemään asioita eri tavalla kuin omat vanhempamme. Yritän sanoa, ettei se tiivis perheyhteisökään auta, jos omien vanhempien mielestä sisällä röökaaminen on ihan ok ja vitsalla lyöminen normaalia kasvatusta.

Sitten on vielä se oma hyvinvointi, josta nykyään puhutaan jo aika paljon. Kun perkasin muutama vuosi sitten äitini kuolinpesää, löysin öljyvärit ja taulukankaita. Mutsi oli aina sanonut haluavansa maalata, mutta yhtään maalausta en kuitenkaan löytänyt. Hänen vanhemmuutensa oli selviytymistä eikä hän osannut toteuttaa unelmaansa edes myöhemmällä iällä.

Minä olen monia tavoitteitani jo saavuttanut - sen lisäksi, että päristelen masuja.

Ollikaisen lista oli mainio muistutus siitä, miten simppelien asioiden ääressä tätä syyllisyyskeskustelua käydään. Meillä sujuu ihan hyvin.

Pieni lapsi, pienet murheet?

Satulla oli taannoin kamala päivä vauvan kanssa. Kaiken järjen ja logiikan vastaista kukkumista ja mölinää, josta on moni mutsi käynyt sairaalassa asti kysymässä, että mikä helvetti tätä vaivaa. Tilanne saa toivomaan pikakelausnappulaa parin vuoden päähän.

Luvassa viisastelua.

Moni sanoo, että pienet lapset tarkoittavat pienempiä murheita, mutta toistaiseksi en allekirjoita tätä. Pikkulapsiaika on hoivavietittömälle ihmiselle vähän kafkamainen periodi, mutta onneksi lapset kasvavat. Nimittäin isompien lasten kanssa on edelleen pienet murheet, mutta myös valtavat ilot. It gets better!

Koska sitä ei voi liikaa usein muistuttaa, tein tymäkän Top 5 -listan siitä, mikä on parasta juuri nyt ei enää ihan pienten lasten kanssa.

1. Huumori. 

Ei ole mitään parempaa kuin se, että esikoiselta tulee junamatkalle tekstiviesti, jossa hän kyselee, olenko leikkivaunun liukumäessä.

Tai sitten ihan arjen komiikka. Jos ei vaikka tiedä, että on olemassa maa nimeltä Kanada, voi hyvin hämmästyä, miksi nyt joku kanala saa osallistua olympialaisiin.

Ja kun marmatin Skidille, että ei tarvitse esittää kuolevaa joutsenta, Snadi ilmoitti, että ei myöskään tarvitse esittää huonoäänistä kanaa. Repesimme kaikki.

2. Vapaa-aika. 

Eivät viikonloput nyt mitään lepoa ole (paitsi ne jotka olen itsekseni), mutta se on silti ihan oikeaa vapaa-aikaa. Mahdollisuudet spontaaneihin päikkäreihin, jumppaan, ostoksiin ja tapaamisiin ovat lisääntyneet merkittävästi. Kaikkea ei tarvitse aina suunnitella viikkoja etukäteen eikä kotitöitä tarvitse tehdä yöllä.

Lisäksi lasten kanssa voi nykyään lähteä oikeastaan mihin vaan, paitsi nyt vuoristorataan. Kaikki ravintolat käyvät, ei tarvitse mahtua vaunut, aikuisten penkit käyvät. Ihan sama voiko vessassa vaihtaa vaipan ja onko siellä potta. Ja tosiaan: meillä oli lentokoneessa tylsää, koska ehdimme lukea kaikki kirjat jo matkan aikana ja lapset tekivät omia juttujaan.

3. Simppelit nautinnot

Ipanat muistelivat eilen kesää. Hauskojen muistojen hall-of-fameen pääsi se, kun kastelin heidät kuumana päivänä puutarhaletkulla: tyypit juoksivat vesisuihkun ali, hyppivät yli, väistelivät kiemurtelevia vesiaaltoja ja tietenkin kastuvat läpimäriksi. Lopuksi haettiin pyyhkeet ja laitettiin vaatteet kuivumaan ulos.

Kesän suosituin jälkkäritoive on kalliokeksit. Silloin kiivetään ruoan jälkeen lähimetsän kalliolle keksipussin kanssa. Istutaan lämpimällä kivellä ilta-auringossa, katsellaan vastavalossa pörrääviä ötököitä ja kuunnellaan kaupungin ääniä. Ja syödään epähuomiossa puoli pussia.

Lapsityövoiman mahdollisuudet kasvavat huimasti. Skidi pisti taas pystyyn perinteisen matiketopesulan.

4. Keskustelut

Liittyy vähän myös huumorintajuun, mutta taaperoiän ohittaneilla lapsilla alkaa olla kysymyksiä, joista syntyy oikeaa keskustelua. Ongelmia, joita voin ymmärtää ja joissa voin jakaa vertaistukea.

Ja miten palkitsevaa on selittää maailmaa jollekin, joka on siitä pohjattoman kiinnostunut! Jatkokysymykset ovat välillä hassuja, välillä hyvinkin teräviä ja sitten on niitä, joihin ei tiedä mitä sanoa, mutta olen melkein aina saamapuolella.

Ehdoton bonus on, että suurimmaksi osaksi ymmärrän mitä vastapuoli tuottaa. Aina ei ole ollut niin.

5. Henkinen pituuskasvu.

Housut jäävät puolen vuoden välein lyhyiksi, mutta henkistä kasvua on välillä vaikea huomata. Se vain yhtäkkiä pomppaa silmille, kun ipana käyttäytyykin jossain tilanteessa eri tavalla kuin aikaisemmin.

Tänä vuonna Snadin päiväkotiryhmä muuttui paljon. Paras ystävä siirtyi eskariin (myös ihana Kwistian) ja tilalle tuli pikkuisia kolmivuotiaita - ja olin vähän huolissani kuinka muutoksia vihaava Snadi löytää paikkansa ryhmässä.

Yllättäen tyyppi on ollut ihan liekeissä. Pienen roolista irtipäästäminen ei ollutkaan uhka, vaan mahdollisuus: Snadi tajusi, ettei tämä ole häneltä pois, vaan nyt on toisten vuoro. On äärimmäisen palkitsevaa nähdä, kuinka Snadi halaa niitä ensitöikseen lujasti, ja kuulla, että oma lapsi on ollut päivän aikana superystävällinen pikkuisia kohtaan, auttanut saamaan käsipaperia ja leikkinyt taikahiekalla.

Tässä kasvamisprosesissa kasvaa siis koko perhe - ja aina oppii uutta. Sitten voi tuntea iloa siitä, että maailmassa on tyyppi, jonka lempiväri on kimalle ja joka hyppää melkein kaksi metriä pituutta. Ja toinen tyyppi, joka harrastaa näpertelyä, ystävällisyyttä ja jälkiruokia.

En nyt osaa tätä muillakaan adjektiiveilla kuvata kuin ihan parasta.

"Äiti lipitti kaljaa kuten tavallista."

Yhteistyössä ånni-hanke

Otsikossa on lainaus ala-asteen kouluaineestani, jossa kerroin perheemme joulusta. Mutsi sai sanavalinnasta kohtuullisen hepulin. Hän oli tapansa mukaan juonut yhden pullon kaljaa, mutta asia oli käsitettävissä myös toisin.

Tästä hepulista tajusin, että alkoholiin liittyy jotain kummallista. Kaljasta ei voinut puhua normaalisti. Aikuisten juomien päällä oli näkymättömyysviitta ja ihan tarkoituksella. Pullot olivat aikuisten juttuja vähän niin kuin laskut, työpaikan vastoinkäymiset ja naapuririidat. Ei niistä lapsille puhuttu.

Minun kanssani ei siis koskaan keskusteltu alkoholista. Ei, vaikka perheessämme ei ollut ongelmia ryyppyputkien muodossa. Kaljaa kyllä juotiin ja toki joskus oli myös myöhään jatkuneita juhlia. Silloin aamulla oli olohuoneen pöydällä kaljapulloja ja isi vähän väsynyt, mutta pelkoa tai traumoja ei noihin kokemuksiin liity.

Vasta yläasteella hiljalleen tajusin, että alkoholi oli harvinainen ja himoittu juoma, jota piti yrittää saada käsiinsä joko löperöiden aikuisten avulla, väärillä papereilla tai vanhemmilta pöllimällä. Keskusteluikkuna vanhempien kanssa oli sulkeutunut.

Jos en halua tehdä samaa virhettä omien lasteni kanssa, Skidin kanssa pitäisi keskustella aiheesta jo nyt, alakouluiässä. Keskustelenko?

No, kuinka ollakaan, kävin vastikään Skidin kanssa ranskalaisessa ruokakaupassa. Kyseessä oli Monoprix, ihan tavallinen paikallinen marketti, jossa oli tuoreita hedelmiä, haisevia juustoja ja tietenkin viinihylly, ihan siinä croissanttien vieressä.

Skidi huomasi sen ja tunnisti pullot heti. "Miksi meidän marketista ei saa viiniä?"

H u o h. Olemme kyllä käyneet läpi sen, mitä aikuisten laseissa on, mutta tämä oli vaikea kysymys.

Miten ihmeessä selitän alakouluikäiselle koko kompleksisen kuvion suomalaisesta juomakulttuurista ja alkoholipolitiikan lainalaisuuksista? Minun alkoholinkäyttöni on hallinnassa, mutta Suomessa on paljon ihmisiä, joilla ei ole. Päihdeneuvontapuhelimeen tulee yli 5000 puhelua vuodessa. Kerronko näkökulmista tasa-arvoisina? Miten perustelen sen, että alkoholin kanssa pitää olla tarkkana, vaikka väestön kymmenesosa juo noin puolet kaikesta kulutetusta alkoholista, ja suuri osa käyttää alkoholia ihan fiksusti? Alkaako herkkä lapsi pelätä viinilasillisiamme?

Jo hyvin pienet lapset huomaavat syy- ja seuraussuhteita ja kiinnostuvat niistä. Vaikka oma suhteeni alkoholinkäyttöön on mutkaton, tarkkanäköiselle lapselle puhuminen on kimuranttia.

Minun alkoholinkäyttööni ei liity häpeää enkä halua tehdä asiasta mitään numeroa. Viini (en juuri koskaan juo mitään muuta) näyttelee elämässäni pientä, mutta säännöllistä osaa eikä siihen vaikuta markkinointi eikä hinta. Pääkaupunkiseutulaisena saan pulloni ihan helposti Alkosta ja ostaisin sen, vaikka se maksaisi tuplaten enemmän.

En tuonut Tallinnan laivaltakaan yhtään mitään. Miksi olisin niin tehnyt? Ulkomailta haikailen lähinnä kakkosolutta ja 0,25 dl pulloja.

Lopputulos on kuitenkin sama kuin omien vanhempieni näkymättömyystaktiikalla: sorrun ylimalkaisuuteen ja vastaan mutkia oikoen. Se nyt vaan on silleen ei kuitenkaan ole mikään vastaus eikä varsinkaan kovin hyvä keskustelu. Vaikeneminen ei toiminut erityisen hyvin kuolemankaan kanssa.

Yhtä lausetta vihasin lapsena yli kaiken. "Kerron sitten, kun kasvat vähän isommaksi." Se oikea hetki ei tullut ikinä. Ja joissain aiheissa isompana on liian myöhäistä. Jos en skarppaa, alkoholikeskustelun puheenjohtajuus jää lapsen yläasteen kaveripiirille. 

Minä voin luottaa fiksuun lapseeni, joka varmasti kysyy lisää, jos vain annan tilaisuuden.

Varoittelusta ja salailusta seuraa vain hämmennystä ja epätietoisuutta. Avoimuudella puretaan alkoholin ja muidenkin päihteiden käytön mystiikkaa. Kouluikäiselle, joka on vetänyt karkkiöverit, on helppo selittää, miksi mitään ei pidä syödä tai juoda liikaa. Ja se, joka on maistanut chiliä, ymmärtää mitä tarkoittaa vahva aine.

Jos tuntuu, että omat rahkeet eivät riitä eikä tiedä, mistä pitäisi aloittaa, apua on tarjolla. Ånni-hanke järjestää perheille suunniteltuja keskustelutuokioita, joissa voi keskustella ilmiöstä omien tarpeiden mukaan. Juttutuokio sopii paitsi pienryhmiin myös koulun vanhempainiltoihin ja harrastusseuroihin, jos perheen kesken pidettävä tilaisuus tuntuu liian intiimiltä.

Ehkä siinä vaiheessa, kun Skidi on täysi-ikäinen, tilanne on monella tapaa muuttunut. Nuorten humalajuominen on vähentynyt koko 2000-luvun ajan. Ehkä sosiaalinen paine kohdistuu vuonna 2025 ennemminkin kohtuukäyttöön kuin övereihin. Ehkä lähikaupassamme on kaksi hyllymetriä Pirkka-viiniä.

7 ensimmäistä duunipaikkaani

Twitterissä leviää hauska #first7jobs-haaste, jossa jengi listaa ensimmäisiä työpaikkojaan. Olen varmaan vähän kaheli, mutta minusta se, millaisissa duuneissa ne työelämän peruskivet on muurattu, on tosi kiinnostavaa!

Tein oman listan, mutta se ei mitenkään mahtunut tweettiin, joten siksi postaus.

(Disclaimer: lasken duuneiksi nyt kaikki 10-vuotiaan jälkeen tehdyt puhdetyöt, joista olen jotain korvausta saanut, kaksi ekaa ilman verokorttia.)

1. Mailman eläimet -lehden päätoimittaja
Tätä eläinaiheista julkaisua jaettiin naapureille pyytämättä ja yllätyksenä joskus 80-luvun puolivälin tienoilla. Painokset (20 kpl) otettiin mutsin duunissa ja sisältö kopioitiin tietosanakirjoista. Vain kuvitus ja loppukevennyssivu (eli sanaristikko ja sarjakuva) olivat omaa tuotantoa. Harmi, että näitä ei ole säilynyt jälkipolville.

2. Perunannostaja
Viereisen maatilan tarjoama kesäkuinen riemujuhla oli hikinen urakka. Onneksi en vielä siinä iässä tajunnut, että viidenkympin setelin takia ei olisi kannattanut polttaa nahkaansa ja pistää selkää  paskaksi pariksi päiväksi. No, raha käytettiin onneksi fiksusti: lyhentämättömänä kauppa-auton karkkivalikoimiin.

3. Pukija
Muotimessujen päämuotinäytöksen malleilla on omat pukijat, sillä vaatteiden vaihtoaikaa on vain minuutin verran. Vedettiin sitten tauoilla frendin kanssa karkkia vaaterekkien alla samalla kun langanlaihat mallit yrittivät olla syömättä. Kaksi kertaa vuodessa kolmesta päivästä hyvä tulo, jonka takia kannatti lintsata koulusta.

Hampparipaikka ei ollut minun teekuppini.

4. Hampurilaisravintolan työntekijä
Erkkimerkki sille, joka tietää, mitä tarkoittaa "Sali keda lou". Pestiä kesti 2,5 viikkoa. Tuossa ajassa huomasin ensimmäisen kerran ongelmani esimiesten kanssa. Kun vuoropäällikkö ei päästänyt ikinä kassalle vaan laittoi kolmatta päivää putkeen pöytiä pyyhkimään, ilmoitin eroavani palveluksesta, koska muutan Vantaalle. Nykyään olen rehellisempi ja hieman pitkäjänteisempi.

5. Ruokamarketin mainostyyppi
Olen juossut K-marketin vappumainoksessa kauppaan ja takaisin. Tätä 10 sekunnin tv-spottia kuvattiin koko päivä ja siitä monen tunnin juoksemisesta (suoritin takuulla maratonin) tuli rakko jalkaan. Tässä työssä ajattelin ensimmäistä kertaa asiaa nimeltä tuntipalkka.

6. Vakuutusyhtiön kerroslähetti
Mutsin duunipaikassa eka oikea kesäduuni, josta palkka 3600 markkaa kuukaudessa (eli aivan sairaasti). Kerran tunnissa postinjakelukierros neljännessä kerroksessa, loppuaika kynsien pureskelua ellei ollut jotain isompaa postitusta tiedossa. Silloin pujotin ikkunakuoriin tuhansia laskuja niin ettei osoite näkynyt (se paperiviiltojen määrä!) ja vedin niitä frankeerauskoneesta läpi väärillä hinnoilla. Sain kuitenkin jatkaa seuraavana kesänä avustavana vakuutuskäsittelijänä.

7. Enkun ope
Työväenopiston ryhmälle keskusteluenglantia kerran viikossa klo 15-18. Osa ryhmästä ei osannut sanaakaan englantia, osa ei suomea. Helvetti sentään. Tunnin koostaminen oli kohtuullisen mahdotonta, joten lopuksi vain luimme ääneen vuorotellen kirjallisuutta. Vannoin, että en ikinä opeta tämän jälkeen ketään enkä mitään. Enkä ole opettanut.

Yllätyin tätä listausta tehdessäni siitä, miten monipuolisissa hommissa olen ollut ottaen huomioon, että mitään koulutusta ei tietenkään ollut. Suurta logiikkaa ei onneksi kenenkään muunkaan listassa tunnu olevan: on tehty vähän kaikenlaista, korvauksesta viis. Kaikista näistä olen kuitenkin saanut kipeän selän, rakkojen ja viiltohaavojen lisäksi myös suunnattoman arvokasta oppia siitä, millaisia työtehtäviä ja työyhteisöjä voi olla.

Listoja katsellessa tuli myös mieleen, että näistä ensimmäisistä työpaikoista saisi varmaan kohtuullisen gradun aikaiseksi. Mitä listan perusteella voi päätellä tekijän sukupuolesta, sosio-ekonomisesta taustasta ja urakehityksestä? Ja millaisen kuvan työelämästä missäkin paikassa on saanut? Miten ne vaikuttavat opiskelu- ja jatkovalintoihin?

Entä ovatko vanhempien työnantajat suuressakin roolissa ensimmäisen työpaikan saamisessa - ja entä ne joiden vanhemmat ovat työttömiä? Kuten sanottu, superkiinnostavaa.

Haluankin nyt tietää, mitä te olette rihkamakorviksienne eteen tehneet! Paljastakaa cv:nne kommenttikentässä tai kirjoittakaa postaus omaan blogiinne. Ja haluan nähdä tämän listan ainakin Elsalta, Satulta ja Hannelta, pliis!