Tietoa mainostajalle ›

18.6.2010

Ikävä

KUVA: Flickr/AmadeusKanaan
Onnistuin aliarvioimaan ipanan ymmärryksen, taas.

Emme ole tarkoituksella puhuneet mutsin kuolemasta kotona viime perjantain jälkeen, kun kuvittelimme, että ei tuollainen vajaa kolmen vanha mitään asiasta voi ymmärtää. Turhaa ahdistusta vaan.

Kun kysyin tänä aamuna, mikä mahtaa olla syynä tällä viikolla esiintyneeseen kummalliseen kiukutteluun ja temppuiluun, Skidi ilmoitti ykskantaan, että on ikävä isoäitiä. Jostain se on päätellyt, että isoäiti on mennyt jonnekin. 

Tarkoittaako tää nyt sitä, että asia pitää käsitellä jollain tavalla? Miten?!

Jumalattomana ihmisenä en millään ilkeä vedota mihinkään Jessen kutsuun tai edes enkelimeininkeihin, vaikka se selitys olisikin valmiina tarjolla.

Kollega kertoi, että lemmikkihamsterin kuolema oli ollut hänelle pikkulikkana kova paikka. Isä oli yrittänyt lohduttaa ja osoittanut hätäpäissään taivaalla lentävää lentokonetta ja sanonut että Nipsu on siellä lentokoneessa. Se oli kuulemma vähän helpottanut.

Onko kuolemasta olemassa muita kuin absurdeja selityksiä? Miten kuolema selitetään ikätasoisesti? Onko sillä mitään väliä, millainen selitys on, kunhan asiaa ei vain vaieta, no, kuoliaaksi?

17 kommenttia:

  1. Älkää vain keksikö mitään absurdeja selityksiä, lapset kestävät kyllä totuuden, ja se on kaikkein paras vaihtoehto. Jos kertoo jotain absurdeja selityksiä, kuten että nukkuu ikiunta, voi lapsi pelätä nukkumaanmenoa. Jos kertoo että on lentokoneessa > voi pelätä lentämistä.

    Paras on sanoa, että isoäiti on kuollut, eikä isoäiti tule enää kotiin.

    Tuossa yksi hyvä artikkeli.
    http://www.perhe.fi/artikkeli/kasvatus/801/lapsen_suru

    Yleensä kuolemasta puhuminen on vaikeampaa aikuiselle kuin lapselle, mutta se ei ole mikään syy vältellä sitä.

    Voimia teille.

    VastaaPoista
  2. Totta, asiasta ei missään tapauksessa saa vaieta. Lapsesihan tietää, että isoäiti oli sairas. Hän on huomannut kenties, että puhutte oudoista asioista. Että sinä olet joskus surullisen näköinen. Asiasta pitää puhua ihan oikeilla nimillä. Ei haittaa, vaikka itkisitte yhdessä. Lohdutatte toisianne. Ja puhutte. Ja lapsi huomaa että elämänne jatkuu.

    Vaietuista asioista kasvaa pelottavia, vaikeita asioita.

    VastaaPoista
  3. Otan osaa suruunne.

    Komppaan edellisiä. Lapsen kanssa kannattaa puhua kuolemasta, varsinkin kun näin läheinen ihminen on kuollut. Surkaa yhdessä, itkekää, lapsi huomaa, että sellaisetkin tunteet kuuluvat elämään, mutta ne eivät ole vaarallisia tunteita, ja elämä tosiaan jatkuu. Jos tuntuu vaikealta puhua lapsen kanssa, voi ottaa vaikka kirjan avuksi, itse hyväksi koin Ranssi-Matikainen&Juvonen: Jospa ukki nukkuukin.
    http://www.hautaustoimistoniiranen.fi/index4.html

    Lisäksi lapsen kanssa puhumiseen auttaa lapsen omat kysymykset. Kun kerrot, että sinullakin on ikävä isoäitiä, lapsi jossain vaiheessa alkaa kysellä. Voit aina sanoa, että et tiedä, jos et oikeasti tiedä, ei tarvitse keksiä mitään höpöhöpöjuttuja. Ja kun lapsi kysyy, vastaa siihen mitä hän kysyy, se riittää.

    VastaaPoista
  4. Lapset on yllättävän fiksuja ja tarkkanäköisiä (itsekin olemme olleet lapsia..). Tärkeintä on varmasti puhua asiasta rehellisesti, kuunnella, surra ja myös iloita (eli muistella niitä hyviä asioita). Minä taas olen täysin varma siitä (no ainakin melkein), että elämä jatkuu kuoleman jälkeen.

    Otan osaa suruusi - ja kiitos, että jaat kokemuksesi meidän kanssa. Moni ei näistä asioista uskalla tai halua puhua lainkaan.

    VastaaPoista
  5. Osan ottoni kaikille.

    Meillä kolmevuotias puhui tuossa joku aika sitten kuolemasta aika toooodella paljon. Kaikki sai alkunsa serkkupojan mummon kuolemasta. Vähän raskas aihe, mutta pakkohan sitä olis itten käydä läpi.

    Koska katsontakantoja on niin monia, niin sittenhän me ruodittiin vähän erilaisia. Että ihmisillä on monia erilaisia näkemyksiä kuolemasta. Mutta että niin käy ja yleensä vanhemmille ihmisille (koska en TODELLAKAAN tahtonut ottaa mitään lastenkuolemia keskusteluun). Ihmiset syntyvät, elävät ja kuolevat. Kuten kissat ja koiratkin, kaikki elävät. Kukatkin.

    No sitten neiti jakoi "kuolemantuomioita" vähän sillai small talkin omaisesti ja vähän itseä ahdisti. "Sä niiin kuule kuolet", mutta nyt jutut on kai käsitelty ja toi lause tulee teininä ehkä vasta taas käyttöön.

    Meillä puhuttiin nyt vaikka Vickanin ja Danielin häitten yhteydessä siitä, että ollaan käyty Tukholmassa ja neiti ollut melkein samassa kirkossa, kun isoisotäti haudattiin, kun isoisotäti kuoli.

    Lapset on niin tarkkoja bongaamaan aikuisten puheita, eleitä, hyssyttelyjä ja vaivaantuneisuutta. Itsekin olin. Niin arvasin kaiken mitä ei olisi saanut, kysyin kaikesta mistä toivottiin etten olisi tajunnut, yksikään joulupukin esittäjä mennyt läpi kolmesta ikävuodesta eteenpäin.

    Suru ja menetys ovat osa elämää ja lasten tulee voida oppia käsittelemään niitäkin tunteita turvallisten aikuisten kanssa. Puhumaan siitä olosta ja aikuisten auttaa purkamaan sitä möykkyä, johon lapsella ei vielä työkaluja ole.

    Ennen vanhaan kuolema oli osa normaalia elämää. Nyt juuri kukaan ei näe kuollutta ihmistä. Oman tämän isotädin lapsi kun kuoli 1940-luvun alussa, vauvasta otettiin avonaisessa arkussa viimeinen kuva. Ja se on erittäin kaunis kuva. Kuolemasta on nykyään tullut mystinen ja enemmän pelottava mörkö.

    Vaikka se kuolema on - haluttiin tai ei - ihan luonnollinen osa meidän kaikkien kulkua maan päällä.

    Niin ja luokkakaveri oli viikon poissa koulusta ekalla, kun heidän koira kuoli. Me olimme koko luokka aivan järkyttyneitä ja teimme surunvalittelukortinkin. Tosin me pidimme pieneläinten hautuumaata eskarin niityllä, laulettiin pikkulinnuille suvivirsi…

    VastaaPoista
  6. Yleisesti ottaen lapset ymmärtävät ja ajattelevat PALJON enemmän kuin näköjään oletetaan.

    Kyllä (läheisen) kuolemasta pitää puhua, ihan pienenkin lapsen kanssa, jopa sellaisenkin kanssa joka ei itse osaa puhua.

    Kuolema on kipeä kohta, mutta se on osa ihmisyyttä. Omien lasteni kuolemaan littyvien pohdintojen yhteydessä on päässyt kiinni todella hauraisiin hetkiin, kun pieni ihminen miettii, että voisiko mitenkään sitten kuolla yhtä aikaa kun äiti, jotta voisi aina olla äidin kanssa. Tai kun lapsi pohtinut sitä, että haluaa mieluummin polttohautauksen kuin arkkuun, koska ei halua hiekkaa kasvoille.

    Ei helppoja asioita todellakaan, mutta käy rohkeasti niitä kohti, ota ne tunteet, anna niiden tulla. Sano rohkeasti, ettet tiedä, kun et tiedä vastausta.

    Olen lapsilleni puhunut, että kuoleman jälkeen rakkaus ja muistot elävät aina.

    VastaaPoista
  7. Osanottoni, ja samassa tilanteessa maaliskuussa olleena muutama tuoreehko muistuma.

    Meillä auttoi, kun pojat (3 ja 5) tulivat katsomaan mummua vielä ennen kuin arkku pantiin kiinni. Ehkä tuntuu gorelta mutta oikeasti siinä he ymmärsivät, millä tavalla kuolema eroaa elämästä. Mummu on siinä mutta ei kuitenkaan mummu, tuttu mutta kuitenkin erilainen. Eli emme heitä pakottaneet mutta olivat tietysti uteliaita ja itse halusivat tulla. Eli jos suinkin itse pystyt tai haluat niin lapsetkin voivat olla yllättävän suoria ja rohkeita noissa tilanteissa. Enkä usko, että heille siitä jäi ikävä muisto vaan muistavat mummun muutenkin, elävänä ja terveenä.

    Lapselle kertominen on tosiaan itselle vaikeampaa kuin lapselle asian vastaanottaminen. Ja varaudu, että lapsi saattaa tosiaan kysyä omasta kuolemastaan ja sinun kuolemastasi ja muidenkin tuttujen. Mutta lapsi ottaa asian asiana, ilman mitään aikuisten syyllisyyksiä tai katumuksia tai jossitteluja ja haluaa vaan tietää mistä on kyse, mitä on tapahtunut ja mitä se vaikuttaa hänen elämäänsä.

    Minä kerroin, että mummu oli kovin sairas ja siksi kuoli, mummun sielu on taivaassa ja kuulee siellä jos lapsella on mummulle asiaa ja katselee sieltä meitä ja pitää meistä huolta. Mummusta tuli siis eräänlainen suojelusenkeli, edelleen läsnä ajatuksissa oleva asia. Mummun ruumis, joka nähtiin arkussa, on poltettu ja tuhkat siroteltu maahan hautausmaalle muistolehtoon. Hautajaisissa lapsi kysyi että miten se mummu pääsi sinne taivaaseen, ja eräs aikuinen siinä lausahti, että tämän hänkin haluaa kuulla... Siinä kohtaa otin sitten enkelin avuksi eli "enkeli tuli hakemaan mummun sinne."

    Vaikket itse uskoisi niin ei se minusta hirveän väärin ole lainata tällaisia termejä apuun jos selittäminen muuten tuntuu ylivoimaiselta. Varttuessaan lapsi sitten tekee kuitenkin oman ratkaisunsa siitä, mihin itse uskoo. Jos lasta ikävässä lohduttaa ajatus mummusta vielä jollain tavalla olemassa jossain niin mikset antaisi sitä lapsen uskoa olla olemassa, kyllä hän ehtii myöhemmin vielä ajatella asian omalla tavallaan. Voimia teille!

    VastaaPoista
  8. Voin myös suositella tuota Jospa ukki nukkuukin -kirjaa, sitä saa hautaustoimistoista. Kirjassa käsitellään isovanhemman kuolemaa tarinan kautta, ja siellä on myös info-osio aikuisille (mm siitä, miten jo sylivauvakin saattaa aistia aikuisten surun). Kyllä ne enkelit taidetaan ohimennen mainita sielläkin, muttei mielestäni mitenkään häiritsevästi.

    VastaaPoista
  9. Mrs Marple, kiitti tosta artikkelista! Kuolema on absurdi asia, jos sen sellaiseksi pukee. Tosin, mä kyllä joudun käyttämään synonyymejä, johtivatpa ne sitten pelkäämiseen tai ei. Sekin vaan täytyy osata selittää.

    Anonyymi, puhuminen oli yllättävän helppoa, lisäksi lapsen attention span on aika lyhyt joten pitkään ei tarvitse vatvoa.

    Anonyymi, kiitti tosta kirjavinkistä! Ja hyvä huomio tuo että kaikkea ei tarvitse esittää tietävänsä, rehellisyys pelastaa.

    Helena, mä olen saanut tän blogin kauttaa niin hyvää vertaistukea että olisi tyhmää olla jakamatta näitä kokemuksia. Kiitos siis itsellesi.

    Hanna, olen aivan samaa mieltä, että kuolleiden, vanhusten ja sairaiden - ja toisaalta myös lasten - sulkeminen pois omille alueilleen on jollain tavalla ylihygienisoinut elämänkokemuksiamme. Ihmiset - allekirjoittunut incl. - eivät enää tajua yksinkertaisia asioita.

    Anonyymi, hyvänen aika, mitä kommentteja.. Kyllä se tosiaan olen MINÄ joka ei osaa asaa käsitellä, eikä Madde. Ikävä on helppo käsite ja se me ollaan nyt annettu surun syyksi.

    Nina, kiitos tästä kokemuksen jakamisesta. Olin jo ehtinytkin pohtia tuota vaihtoehtoa avonaisesta arkusta konkretisoivana asiana. Ja noita kysymyksiä siis alkoi heti tulla kun suvaitsin asian ottaa esille..

    Rahien, ok, täytyypä tutustua tuohon kirjaan. En mä enkeleitä kategorisesti vastusta. :)

    VastaaPoista
  10. Viljamin serkun mummi (siis ei se yhteinen, vaan toisen puolen mummi) kuoli perusterveenä äkillisesti ja yllättäen kotiinsa Viljamin ollessa suunnilleen Madden ikäinen. Hän kuuli siitä puhuttavan ja vaikka homman ei olisi luullut Viljamia koskettavan (melko vieras ihminen, oltiin nähty pari kertaa), niin hän käsitteli asiaa aika paljonkin kysellen mitä sille mummille tapahtui ja mihin se meni. Kerroin mummin menneen taivaaseen ja lapsen logiikalla Viljami päätteli, että sille mummille kasvoi linnun siivet. :)

    Viljamin papan kuollessa viime kesänä (V oli 5 v) käsittelimme kuolemaa jälleen ja lapsenkin abstraktiotaso oli noussut huimasti.

    Papan kuoleman selittäminen oli sikäli helpompaa, että Viljami näki papan sairaalassa koomassa ja kuihtuneena, joten hänenkin oli helppo ymmärtää, että papan on nyt parempi, vaikka meillä onkin ikävä.

    Madde on terävä tytsy, joten voit saada kinkkisiäkin kysymyksiä ja kommentteja, mutta silti asiaa kannattaa käsitellä. Minusta kannattaa ottaa hänet myös hautajaisiin, se konkretisoi lapselle(kin) kuolemaa ja jäähyväisiä mummille.

    -Annis-

    VastaaPoista
  11. Ystävän veli kuoli, kun olimme esiteinejä. Ihan puun takaa. Heidän vanhemmat tietenkin näkivät vielä poikansa, mutta ystäväni ei veljeään. Ja se on kuulemma vaivannut. On jäänyt tietty porsaanreikä, mitä jos! Edelleenkin ystävä saattaa luulla näkevänsä veljensä jossain ihmisvilinässä. Aivan kuten minä välillä mietin, että "mitä mummo täällä päin tekee", vaikka mummoni kuoli yli 10 vuotta sitten.

    Kun isotätini sai kolminkertaisen veritulpan, niin muistan edelleen sen miten kamalalta tuntui, kun toinen isotäti huusi sairaalan käytävällä, että "tehkää nyt jotain!!!", vaikka tietenkin ymmärrän miksi huusi. Mutta itsestä tuntui, että ei, ei enää. Kuolema on armollisempi. Mutta lääkärikin sitten sanoi: leikkaus olisi ollut omaisten hyväksi, ei potilaan. Eikä lopulta omaistenkaan etu.

    Joskus vain tuntuu, että me emme enää ymmärrä kuoleman olevan luonnollinen osa ja väistämätön elämässä. Ja se tietenkin kirpaisee.

    VastaaPoista
  12. Itse olen puhunut kuolemasta lapselle tähän tyyliin:

    X on kuollut. Hänen elämänsä päättyi. Kun ihmisen elämä päättyy, ei ihminen enää tee, tunne eikä ajattele mitään. Ei ole enää kipua eikä sairautta. Kuolleet ihmiset haudataan. Hautajaisssa hyvästellään X ja muistellaan häntä ja millainen hän oli. Ollaan kiitollisia hänen elämästään, rakkaudestaan jne ja surraan sitä ettei hän enää ole meidän kanssamme. X:ää on ikävä. Äiti/isä suree ja ikävöi ja sen takia välillä itkee ja on murheellinen. Sinulla ei ole mitään hätää, äiti/isä pitää sinusta kyllä hyvää huolta.

    Toi huolenpito on mielestäni tärkeä juttu. Lapsi luontaisesti huolestuu siitä miten hänen käy, onko kaikki vielä turvallista hänelle.

    Olen myös sitä mieltä että myös lapselle hautajaiset ovat tärkeä tilaisuus. Ja että kuolleen näkeminen on luonnollinen asia lapselle.

    Voimia suruun, ikävöimiseen, puhumiseen ja isoäidin muistelemiseen.

    VastaaPoista
  13. Meilläkin oltiin hyvin vajaa 3-vuotiaita, kun tuossa keväällä löydettiin kylässä nurmikolta kuollut lintu. Sanoin lapselle, että lintu on kuollut. Ei se elä enää. Haudattiin kuusen juurelle.

    Lapsi tajusi minunkin äärettömäksi yllätyksekseni heti surra. Tosin näki kuolleen, mikä vaikutti varmasti asian ymmärtämiseen. Ajattelin sen välikohtauksen jälkeen, että hyvä näin. Nyt on alku sille, että lapsi ymmärtää, mitä kuollut tarkoittaa. Ihan oikeasti.

    VastaaPoista
  14. Aihe jäi kaivelemaan mieltäni, sillä meille on tulossa lapsi. Miehen äiti on kuollut mieheni ollessa 6-vuotias, joten perheessämme aiheeseen pitää ottaa kantaa "heti". En ole vielä puhunut asiasta mieheni kanssa, mutta jäin miettimään, miten ottaisimme kuolleen mummin lapsen elämään heti alusta alkaen luontevasti. Sinänsähän asiaan ei liity meidän vanhempien tuoretta surua, mutta ehkä valokuvia katselemalla ja kuolleesta mummista puhumalla se onnistuu? Itse en tietysti ole mieheni äitiä koskaan tavannut, joten mitään omakohtaista en voi hänestä lapselle kertoa.

    Pitänee kysyä miehen siskolta miten hän on asian käsitellyt, muistelen hänen pienen tyttönsä jo 3-vuotiaana selittäneen miten jokin pihalla nähty ötökkä "varmaan lensi mummin luo taivaaseen". Voi vitsi kun olis niin paljon helpompaa, jos itsekin uskoisi siihen taivaaseen... (sama ongelma siis kuin sinulla: en haluaisi opettaa lapselle asioita, joihin en itse usko.)

    VastaaPoista
  15. Hei,

    osanottoni suruun myöskin minun puolestani. Meiltä on kuopus kuollut, joten esikoisen kanssa kuolemasta on jouduttu puhumaan ihan pienestä pitäen.

    Mrs. Marple antoi hyvät ohjeet.

    Siihen lisäisin vielä sen, että lapset kyllä aistivat aina vanhempien tunteet, puhuttiin niistä tai ei. Siksi on erittäin tärkeää ensinnäkin sanoittaa niitä tunteita ja toiseksi kertoa, että äidin paha olo ei ole lapsen syytä. Pienet lapsethan syyllistyvät helposti. Lapsi saattaa jopa ajatella, että mummu kuoli, koska kiukuttelin.

    Oma kokemus on se, että lasten kanssa kuolemasta puhuminen on lapselle helppoa, aikuiselle vaikeaa. Pienelle lapselle ei kuolemaan liity mitään merkityksiä eikä hän kykene ymmärtämään kuoleman lopullisuutta. Siksi on tärkeää puhua totta, lapselle ei saa jäädä mielikuvaa, että mummu saattaakin tulla takaisin, kun hän herää ikiunesta tms. Mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, niin siitä tietenkin puhuu sen mukaan mitä itse uskoo.

    Minä olen sanonut niin, että kuolema tarkoittaa sitä, että elämä loppuu. Ei voi juosta, leikkiä, nukkua, syödä jne. Mutta kuollutta voi vielä rakastaa ja haudalla käydä muistelemassa.

    Surutyö vie aikaa ja voimia, toivotan sinulle siihen voimaa.

    VastaaPoista
  16. Kriisin kohtaamisesta lapsen kanssa annetaan ammattilaisille esimerkiksi seuraavanlaisia neuvoja:

    Anna lapselle oikeaa tietoa:
    - käy lapsen kanssa asiaa läpi
    - kysy, mitä lapsi tietää, mitä ajattelee asiasta, ja mitä juuri hän näki / kuuli / koki
    - kerro mitä itse tiedät
    - selvitä väärinkäsitykset
    - vältä monimutkaista kuvakieltä, älä esim vertaa kuolemaa uneen tai matkaan

    Lähde ja lisää infoa: Lapsi ja äkillinen kriisi

    VastaaPoista
  17. Kommentoin toooosi vanhoja, mutta kun luen tätä vasta nyt niin en luonnollisesti ole voinut kommentoida aikaisemmin.
    Jos tahtoo lohduttaa sanoilla eikä tahdo lähteä varsinaisesti kuoleman jälkeisestä elämästä ja muusta diipadaapasta puhumaan niin voi sanoa että isoäiti elää muistoissa. Että isoäiti ei ole elossa tässä maailmassa, mutta kun muistelee isoäitiä tai puhuu isoäidistä niin voi sillä tavalla olla hetken sen kanssa.
    Voi kuulostaa vähän pöntöltä, mutta näin voi säilyttää siteen jos toisen kokonaan menettäminen on itselle tai lapselle vielä vaikea asia eikä ole valmis päästämään kyseisestä ihmisestä kokonaan irti.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...