1) Tosijuoksijoihin, jotka rakastavat juoksemista. Heidän kroppansa on suorastaan tehty kyseistä liikuntamuotoa varten ja he ovat varustautuneet mittavalla laitteistolla ja satelliittiyhteyksillä.
Ja sitten ovat 2) ne, jotka aloittavat lajin vastentahtoisesti ruuhkavuosien ajanpuutteen pakottamana. He tuntevat joka askeleella tekevänsä väärin itseään kohtaan.
Koti-insinööri kuuluu ensimmäiseen ja minä jälkimmäiseen ryhmään.
Vaikka harrastus on näennäisesti sama, näillä kahdella ryhmällä on selkeä ero. Ja se näkyy muussakin kuin vain ajassa, jonka kympin lenkillä saa kulumaan.
Onkin kuumottavaa lähteä lenkille tosijuoksijan kanssa. Siinä on vitsit vähissä. Empiiristen havaintojeni mukaan tosijuoksija ei koskaan...
- keksi valtavaa määrää tekosyitä lenkille lähtöön (= on liian kuuma / kylmä / tuulista / sateista / tai aurinkoista, aikaista / myöhä, menkat tulossa / menossa, kurkku kipeä, vatsa täynnä / vatsa tyhjä jne.)
- tarkista lähtöhetkellä, pitäiskö sittenkin unohtaa koko juttu ja lukea vaikka kirjaa tämäkin aika,
- tiedustele kilometrin välein, joko pitäisi pikkuhiljaa lähteä takaisinpäin,
- pysähdy siksi, että tienlaidassa on metsämansikoita (sieniaika on vielä pahempi), näyteikkunassa hyvännäköiset popot tai pellolla kurkia,
- keskustele omista tuntemuksistaan (pistää, hengästyttää, hiertää, jalat tuntuvat tönköiltä ja ötökkä meni suuhun),
- jää ottamaan selfietä upeankeltaisen rypsipellon edessä,
- pysähdy lässyttämään vastaantulevalle koiranpennulle,
- koe tarvetta somejakoihin kaikilla yli viiden kilometrin lenkeillä,
- ehdota oikoreittiä tai
- naura vitseille gps-laitteen tarjoamien koordinaattien hyödyllisyydestä Medihelin kutsumisessa.
Näin ei voi jatkua. Haluan pikimmiten sen koiran. Ehkä sekään ei naura vitseilleni, mutta eipä se myöskään aloita keskustelua siitä, miten joku voi fyysisesti juosta näin hitaasti.