Happy au revoir

Kotona taas. Matkailu uhmaikäisen kaksivuotiaan - etenkin juuri antibioottikuurille joutuneen, väsyneen kaksivuotiaan - kanssa oli haastavampaa kuin suht joviaalin, mutta liikuntarajoitteisen yksivuotiaan, mutta toisaalta mahdollisuuksia oli enemmän. Mulle tuli jopa uhkarohkea olo lähteä Madden kanssa kahdestaan reissuun. Viihdyttäminen oli helppoa. Lentokone oli jo muutenkin jännä, mutta kun käsimatkatavaroista kaivettiin uusi ksylofoni, piirustusvälineet ja pari uutta kirjaa, kolme tuntia meni hyvin rauhallisissa merkeissä. Kaksivuotias on ihanan kiinnostunut kaikesta: hiekkarannasta, uima-altaasta, kaupoista, kukista, suihkulähteistä, koirista ja ihmisistä. Teimme jopa rehellisen turreretken: osallistuimme ylihinnoitellulle veneretkelle paatissa, jonka pohjassa oli vedenalaiset ikkunat. Sieltä sopi bongailla kaloja ja koralleja. Ja "vesikarvaa", jolla ilmeisesti viitattiin pohjassa lainehtivaan leväkasvustoon.

Erityismaininnan saa ransujen leikkipuisto. Siellä oli kaikkien kiipeilytelineiden alla joustava ja paksu tartan tms. pinta, mikä vaimensi riehujien kolhuja. Vesipisteessä sai pestä käsiä ja juoda. Isompia lapsia ei yritetty eristää pienemmistä vaan kaikki leikkivät samassa tilassa ja isommat lapset nostelivat Maddea pyörivään karuselliin ja alas kuin omaa sisarustaan. Lisäksi erilaisten roikkumis-, kiikkumis- ja liukumisrakennelmien lisäksi puistossa oli matalia, paksuoksaisia puita, täydellisiä kiipeämiseen! Sen lisäksi, että asukaspuisto on rakennus, en käsitä, miksi hitossa tässä metsien maassa ei lasten puistossa ole puita. Siis ei mitään terijoen salavia vaan sellaisia, joissa voi leikkiä.

Olen edelleen vakaasti sitä mieltä, että lapsiperheen kannattaa satsata hotelliin (ja lasten altaaseen). Hyvien ipananhoitofasiliteettien lisäksi laadukkaassa hotellissa on yleensä myös laadukas henkilökunta, joka tarkoittaa ystävällisyyttä, oma-aloitteisuutta - ja sitä kielitaitoa. Paskasta hotellista on koko ajan kiire pois, jolloin rentoutuminen jää ainakin minun osaltani puolitiehen. Mä haluan olla rauhassa, ilman mitään suurempia suunnitelmia ja ohjelmaa. Rauhassa puhelimelta, netiltä, uutisilta. Parasta lomassa olikin telkkarittomuus. Kun kaikki tapahtuu yhdessä ja samassa huoneessa, vanhemmat käytännössä pakotetaan ulos kahdestaan lapsen nukkumaanmenon jälkeen. Jos emme olleet ulkona syömässä, istuimme omalla terassilla, kirja toisessa ja rosé-lasi toisessa kädessä Etelä-Ranskan lumoissa.

Matilda myös opetteli sanomaan vienosti "Bon syy". Sillä sai anteeksi aika monta ravintolaraivaria.