Kun tapaan ystäviäni, puhe kääntyy aina jossain vaiheessa siihen, mitä Tinderiin kuuluu. Onko mitään sutinaa?*
Hesarissa taannoin julkaistu nettideittailun arjesta kertova artikkeli oli otsikoitu "Pettymysten viidakko". Olen eri mieltä. Koska olen deittaillut viimeksi 90-luvun puolella, minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä viittäkymppiä lähestyvä äiti-ihminen voi ulkonäkökeskeisen maailman ulkonäkökeskeisimmältä sovellukselta odottaa. Vastaus oli tietenkin: kaikenlaista. Niin seksiä kuin parisuhteitakin on tarjolla sekä vapaiden että varattujen kanssa. (Mulla lukee profiilissa "ei varattuja", mutta hei aina kannattaa yrittää.)
Itse summaisin, että Tinder on tarjoillut sekä iloisia yllätyksiä että täydellisiä mahalaskuja, mutta kokemuksena se on ollut erittäin yleissivistävä, kasvattava ja tarjonnut rutkasti ajatuksia suhdenormeista, ikäeroista, ydinperheestä, vanhemmuudesta, identiteetistä ja vieläpä idean kirjaan, joka ilmestyy tammikuussa 2023. Tinderin pitäminen syypäänä pettymyksiin onkin vähän samaa lajia kuin Wilman syyttäminen negatiivisuudesta. Alusta on alusta. Paskat kokemukset johtuvat ihmisistä. Ja ihmiset taas koostuvat paitsi persoonistaan myös normeista, kokemuksista ja odotuksista. Jotka ovat yhteiskuntasidonnaisia.
Mutta siihen kritiikkiin. Minä näen asian näin.
Ihmisiä voi kritisoida vaivannäön puutteesta. Ei ole pakko olla veltto, vaikka siihen annetaankin mahdollisuus. 60 denierin sukkahousufiltterillä otettu räpsy, jossa on etualalla kuollut hauki, ei ole profiili. Ylipäätään sellainen yleinen sanity check olisi sisällön suhteen tarpeen: se, että pidät hyvästä ruoasta ei erityisemmin nosta sinua esiin. Pidän myös ihan perusjuttuna, että ihminen osaa puhua ja pussata. Ne kannattaa mainita vain, jos et osaa. Ja kaikella ystävyydellä: kannattaa myös perehtyä tähän naisen kokemukseen: jos jonossa on 3000 tykkäystä, on turhan raskasta jäädä selvittämään, kuka olet, jos kaikki tieto täytyy nyhtää jossain haastattelussa.
Itseäänkin kannattaa tarkastella kriittisesti. Tinder ei välttämättä ole paras tapa ylipäätään tavata ketään, jos kiinnostus syttyy lähinnä ajan kuluessa. Kuvat eivät sano minulle mitään. Rolexit, Audit ja purjeveneet eivät nappaa. Kiinnostun vasta, kun näen miten mies kohtelee muita ihmisiä ja eläimiä, miten hän osaa ilmaista itseään (avoimesti olematta se viidakon äänekkäin alfauros) ja millaisille asioille hän nauraa. Lisäksi adhd-naiselle ei toimi tavanomainen "mitäs sun päivään" -jutustelu pätkääkään. Huumorintajuni on hirveä, kaipaan omaa tilaa ja ilman henkisen yhteyden tuomaa dopamiinia seksi on keskinkertaista. Jätän mieluummin väliin kokonaan kuin otan mitään kädenlämpöistä. En olisi ikinä valinnut eksääni hänen profiilinsa perusteella.
Yhteiskunnan normejakin voi tiedostaa. Parisuhdemallit ovat enimmäkseen opittuja ja omaksuttuja. Kuvasto, jossa naiset esitetään avioliittohakuisiksi tyranneiksi ja miehet toistaitoisiksi elostelijoiksi on väsynyt, mutta elossa. Stereotypioita voi onneksi vastustaa olemalla toteuttamatta niitä itse.
Deittisovellukset pakottavat ajattelemaan omia tarpeitaan ihmisenä, mitä suosittelen jokaiselle, erityisesti, jos oma seksuaali-identiteetti on ajalta, jolloin tärkeintä oli pidättäytyä kaikesta, ettei kasva karvoja kämmeniin. Kysy itseltäsi, mitä SINÄ tarvitset ollaksesi tyytyväinen? Mihin tarvitset kumppania? Onko yhden ihmisen täytettävä kaikki toiveet?
Todennäköisyys, että löytäisi jonkun, joka on fyysisesti omaa silmää, henkisesti älyä miellyttävä ja seksuaalisesti yhteensopiva ihminen samanlaisessa elämäntilanteessa, samassa maassa on lopulta aika pieni. Omasta elämästään olisi hyvä pitää ihan itsekseenkin.
*Vastaus kysymykseen: aina jotain on.