Tietoa mainostajalle ›

21.10.2012

En tiedä


Niin. Pitääkö paikkansa?

Olen korostetun allerginen kaikille perhestereotypioille, mutta tästä kaaviosta löydän itseni äidin paikalta. Valitettavasti. Olen projektipäällikkö vasten tahtoani.

Jotkut mutsit tietenkin rakastavat toisista huolehtimista ja onhan tämä ahdistelu tietenkin osoitus siitä, että äippä on tarpeellinen. Minulla on kuitenkin hermostossa joku kytkentävirhe. En ärsyynny jatkuvasta sekasotkusta, ruoanlaittopaniikista tai bermudan kolmiosta, joka syntyy kodin, duunin ja päivähoidon välille. Olen mukisematta hyväksynyt senkin, että vuorokausiani on määritellyt tällä viikolla Snadin herpangiina (!!) mm. tyttöjen illan sijaan.

Mutta vastausautomaattina toimiminen ottaa syvästi pannuun.

En kestä sitä, että minulta tullaan kysymään
a) mitä tahansa enemmän tai vähemmän turhanpäiväisiä detaljeja,
b) mistä tahansa yhdentekevästä asiasta,
c) missä tahansa tilanteessa (olin sitten vessassa, vaipanvaihdossa, puhelimessa, ruoanlaitossa tai suihkussa)
d) ilman minkäänlaista omaa vaivannäköä.

Olen kehittynyt tässä hiukan. Sivuutan selkäytimestä suuhun rynnivän en tiedä, eikä kiinnosta vastauksen ja koitan mahdollisimman rauhallisesti muotoilla, että en valitettavasti tiedä mistään helvetin sykemittarista, maitopullosta, Myyrä-dvd:stä tai harmaista sormikkaista mitään.

Että kannattaisiko vähän muistella, missä ne on viimeksi nähnyt. Lupaan auttaa jokaista tomppelia etsinnöissä, kun ensin aistin edes jonkinlaista rehellistä omaa yritystä ongelman ratkaisemiseksi.

Ommmm.

Kertokaa mulle, että teillä on paremmin. Ja että tällä johdonmukaisella tekniikalla tästä kuvasta tulee epätosi.


106 kommenttia:

  1. Ja tämä ei muutu vaikka ipanat olisi 17v. ja 13 v. Sori !

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kun tätä en just ois halunnut kuulla! :O

      Poista
    2. Juu mutta kun se on totuus. Ikävä kyllä....:-D
      Jotenkin mä olen ajatellut tämän myös (naisellisesti?) itseään syyllistäen että olen vain tehnyt muille liian helpoksi sen että kyllä äiti tietää, etsii, ottaa selvän jne...

      Poista
    3. Poika (melkein 14) soittaa äidille leiriltä: "Tuleeks isä hakeen mut täältä?"
      "Jospa soittaisit isälle..?
      Olimme eronneet pari vuotta aiemmin, joten en todellakaan pystynyt vastamaan isän puolesta kaikkeen.

      Poista
  2. Oispa ihanaa kun ois noin laaja sanavarasto kotona edes jollakin muulla kuin mulla. Meillä hoetaan vain annaANNAANNA anna anna ANNAAAAA ANNA käsi ojossa, milloin mitäkin tahtoen. Menee hermo.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pistän paremmaksi: meillä on MYÖS toi annanannanna tai sitten se vaan puree mua varpaaseen ja pitäis tajuta mikä perkele sitä riivaa.

      Poista
  3. Mua harmittaa kun oot Espoossa ehdolla etkä Helsingissä, joten en voi äänestää sua. Ei mul muuta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No muakin harmittaa! Mut vinkkaa jollekin sun espoolaiselle ystävälle et olis suns ertifioima ehdokas tarjolla. ;)

      Poista
  4. Uuh. I feel you. Mä niin en odota tammikuuta, ja töihinpaluuta, kun se tarkoittaa mm. sitä että mies hoitaa aamushown ja lapset päiväkotiin. Jo yhden kanssa se oli yhtä helvettiä, et mitä mahtaa olla kahden suloisen lapsen ja hajamielisen isän kanssa... Vastasin melkein viikon n. klo 9 tuleviin kiukkuisiin puheluihin tyyliin: "Missä pojan sukat on? Mikä haalari laitetaan? Entäs missä helvetissä rukkaset on?". Sitten ilmoitin, että jatkossa vastaan miehen puheluihin vasta yhdentoista jälkeen. Mies yritti kyllä, että laittaisin kaiken valmiiksi jo illalla, mutta en suostunut. Jos mä hoidan kodin ja lapsen iltapäivän ja koko pitkän illan, niin saa sekin jotain vastuuta ottaa. Ja kyllä se sitten sujuikin, oli vaan vähän muutosvastarintaa;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, ei pidäkään suostua! Meillä homma meni itse asiassa paremmaksi kun mies jäi hoitovapaalle ja mä menin duuniin. En mä sille duunista ehtiny vastailla joten se joutui oikeasti kehittämään hajamielisyyteensä jonkinlaisen metodin eli etsi ITSE aina illalla eteiseen sellaisen vaateradan ettei mitään unohdu. :D Ja kun se otti itse vastaan moitteet hoitajalta vääristä valinnoista niin se oppi vähän mitä kannattaa millekin säälle laittaa. Oon siis vaan ollu himassa liian pitkään, en toki omasta halustani.

      Poista
  5. Tää on mun taakkani elon tiellä. Lapsia ei vielä ole jaloissa, sen sijaan on mies, jolla on nyt kakskymppisenä jo ihan uskomattoman hatara pää. Ei auta vaikka kaikki mahdollinen on pienen pienessä huushollissa ollu jo viitisen vuotta tismalleen samoilla paikoilla, silti se kykenee unohtamaan, missä jotakin on. Omat vaatteensa sentään löytää.

    Mun strategia on olla vastaamatta kaikenmaailman "missä on kattilat" -kysymyksiin. Eihän se ikinä opi muistamaan, jos aina voi luottaa, että mä kyllä kerron kun on taas kerran ite unohtanut. Siinäpähän miettii ja ettii. Kyllä ne asiat sit aina lopulta löytyy, se on vaan niin helppoo heti ensimmäisenä kysyä meikäläiseltä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin muuten jostain tutkimuksesta, jossa oli tutkittu, että ihmisten muisti on jotenkin muuttunut koska kaiken voi tarkistaa netistä. Asioiden mieleenpainaminen olisi jotenkin jäänyt taka-alalle, koska sitä ei tarvitse harjoittaa. Ehkä nää äijät pitää meitä googlena. O_o

      Poista
  6. Kundit vissiin ajattelee asiaa "we don't need no education"-pohjalta. Antaa rouvan päälliköidä, ite pääsee vähemmällä. Mun lähestymistapa tähän on "porkkanat korviin ja puhelin kiinni". Kyllä se kantapään kautta oppii viimeistään.

    Mutta hox! Ensin katse peiliin: jos itse vahtaa vieressä arvostelemassa kun toinen lajittelee pyykkiä ja sen jälkeen tekee itse saman duunin uudestaan eri tavalla voi vain syyttää itseään napsahtaneesta proikkarinakista. Ai perkele että on ollu kova koulu itellekin.

    Bree

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No just näin. Tässä on hoksattu, mistä kenkä saattaa puristaa. Mies kyllä voi hoitaa hommat, mutta omalla tavallaan. Jos koko ajan ollaan liikkeellä ei näin, vaan näin -asenteella, niin eihän silloin viitsi mitään yrittää tehdä itse ja oma-aloitteellisesti.

      Eli: eivät kaikki miehet nyt kerta kaikkiaan ole niin läpimätiä, kuin kommentaattorit antavat ymmärtää. Joskus kannattaisi funtsia vähän omiakin toimintamallejakin.

      Poista
    2. Naulan kantaan, Bree! Mulla on tiukka kriteeristö esim. pyykin ripustamiseen (koska meillä ei silitetä yhtään mitään), mutta siitä mä olenkin ottanut nakin itselleni. En silti muista onko just jotkut tietyt byysat ollu pesussa. Mee kattoo sieltä kuivauskaapista tai viikkauspinoista. ;)

      Poista
    3. Jep, mä olen juuri tuollainen Breen kuvailema kyttäysnatsi, niin pyykkinarulla kuin lapsen pukemisessa kuin missä tahansa muussakin tiskikoneen täyttämisestä lähtien. Että oma mokani on, kun mies kyselee. Ei uskalla olla kysymättäkään, kun tietää että tulee kipakkaa sanomista jos on mennyt väärin. Lapsukaisista kumpikaan ei vielä osaa kysellä, mutta 1,5v esikoinen osoittaa jo SUURIA draamakuninghatarelkeitä, jos asiat eivät suju itse haluamallaan mallilla. Oman ristini kestän kun olen tämän tien valinnutkin, mutta en tosiaan haluaisi samaa lapselleni. Peiliin tuijottelu jatkukoon... ;)

      Poista
    4. Jepp, jepp, olen kanssa yrittänyt parhaani mukaan tuota Breen kantaa. Ja kyllä meillä mies vastuunsa kantaa, mutta tosiaan tietyt asiat mä teen mieluiten itse (kuten just pyykin ripustamisen). Mutta yritän olla IKINÄ arvostelematta mitä se tekee, laitan vaikka sen viikkaamat paitanikin vaan kaappiin. Ehkä ne vie vähän enemmän tilaa, mutta trikoisilla t-paidoilla ei niin kuitenkaan ole väliä...

      En tiedä sitten johtuuko tästä vai mistä, mutta kyllä tuo äijä ihan hyvin vastuuta kantaa. Eli siltä kantilta ei tule noita "missä on kattila ja jää" kysymyksiä. Lapsilta sitten sitäkin enemmän... ehkä ne joskus oppii =)

      Poista
    5. Tätä hommaa on jonkin verran iteroitu meillä, ja ananasakäämä, mäkin hoidan just ton pyykkihomman iloisesti laulellen ihan itse.

      Siinä on yks loistava etu, jos osaa pitää päänsä kiinni kun mies tyhjentää tiskikonetta tai pukee lapsia: silloin voi itse vaatia mieheltä samaa hyvää kohtelua. Jos mä ruuvaan Ikean hyllyä kasaan, mies saa suksia helvettiin vierestä nillittämästä. Pyydän apua kun sitä tarvitsen, mikä tapahtuu aivan samantien: missä meillä on ruuvimeisseli? Entä mihin sä oot laittanu mun mitan? Tää kyselyikä toimii myös toisinpäin, ja jos muuttelee kamojen paikkoja, joutuu niiden proikkariksi.

      Mulle ei enää tuu pahemmin päivittäisiä kyselyjä saman kattilan sijainnista. Meille on tainnu kaiken iteroinnin jälkeen syntyä jonkinlainen sanaton sopimus siitä, että molemmat on velvollisia käyttämään aivojaan. Lapsilta vaadin iän huomioon ottaen ihan samaa.

      Bree

      Poista
    6. Joo, toi toisen kamojen siivoaminen on huono idea! Sit joutuu oikeesti muistelemaan mihin on minkäkin kaman laittanu.

      Olen huomannut että diplomi-insinöörin vaimon on syytä olla myös se perheen homo habilis -- tai ehkä vakka on vaan valinnut kantensa huolellisesti. ;) Työkalupakin olen pyytänyt jo kaksikymppisenä synttärilahjaksi broidilta. Koti-insinööri ei siihen koske.

      Poista
  7. Meillä sama homma, kun mies vie aamuisin lapsen hoitoon. Ehkä kahtena aamuna viikossa tulee puhelu seiskalta töihin, että mitä laitan päälle jne. Sit jos laitan valmiiksi sisävaatteet nättiin pinoon niin tulee puhelu, että "onko nää vaatteet tässä pinossa tarkoitettu lapselle päälle laitettavaksi". Eli ei auta sekään :D Samaten virhe lähettää mies kauppaan, vaikkakin ostoslistan kanssa, mikäli et ole muistanut kirjoittaa tuotteen kohdalle myös esim. tuotemerkkia, pakkauksen painoa, paljonko rasvaa tuotteessa on (eli jos vaihtoehtoina on rasvaton ja normaali samasta tuotteesta) jne.... :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ole huomannut että moni asia on ihan vaan kommunikaatiokuilusta kiinni. Mulle loogiset kamojen säilytyspaikat ei olleetkaan Koti-insinöörille loogisia. Onneksi se osaa sentään kaupassa käydä ja pääosin käykin. Mulla menee nimittäin siihen aina tunti, koska jään lukemaan tuoteselosteita. ;)

      Poista
  8. Mä mietin tätä samaa just eilen :)
    Tulin siihen lopputulokseen, että se on kotiäidin osa: Kun suurimman osan ajasta minä olen se, joka yksin vastaa lasten kysymyksiin ja tarpeisiin. Luonnostaan lapset siis sanovat äiti myös miehen vapaapäivinä. (Toki ne nyt isälleenkin puhuu.)

    Mutta raskasta se on olla tarvittu 24/7 kertaa 3. (Mies ei sentään niin paljon kysele, että tuntuisi yhdeltä lisälapselta.)

    Sitten on vielä se toinen asia, mitä aika-ajoin ajattelen: Kun mies tulee esimerkiksi työpäivän jälkeen kotiin, lapset juoksevat ovelle ja hihkuvat innoissaan isä, isä, isä ja kertovat päivän tapahtumat. Kun itse olen hetken poissa kotoa (vaikka vaan ruokakaupassa tai koiran lenkillä) vastassa on joko ÄITImäHALUUN-lauma tai itkevä ja tappeleva lauma selittämässä mulle, mitä kiellettyä kukakin on poissaollessani tehnyt ja mitä vääryyttä kukin on kokenut.

    Ommmmm. Ommmmm. Ja siltikin joskus lähestulkoon karkaan kotoa vaikka vain vesisateeseen seisomaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep. Tähän kotiäidin osaan vaikuttaa sekin, että mä ainakin sekä hankin että järkkään kaikki kersojen kamat omasta mielestäni selkeään järjestykseen - eli tiedän mitä on mihinkin tarpeeseen ostettu ja missä niitä säilytetään. Mä olenkin suunnitellut siirtyväni laputukseen eli laitan aina selventävän lapun paikkoihin, joista kamoja löytyy. Tämä ei ehkä toimi jos pitää laputtaa keittiön kaapitkin. ;)

      Poista
    2. Hehee, työkaverini on dynottanut kaikki kaappien hyllyt (myös keittiössä) jääkaapin hyllyjä myöten miestään varten! Eiku hommiin ;)

      Poista
  9. Joo ei ole erilaista! Lapset 13, 10 ja 6. Etenkin keskimmäisen 'tsiljoona kertaa päivässä hokema 'mut äiti' otta välillä kupoliin enemmältikin. Ja miksi 13-vuotias, jonka isä on huoltajana harrastuksessa, kertoo vasta mulle kotona/autossa pelin jälkeen saamistaan vammoista tai että on niin kipeä ettei olisi voinut pelata? Kertokaa, oi viisaat? Ja kukaan ei täällläkään tiedä missä kamat on. Ensimmäiseksi kysyn yleensä, että mihin oot sen jättänyt (mutta pakko on kyllä auttaa etsinnöissäkin kun ei siitä mitään muuten tule, miehelläkään ei riitä mielikuvitus katsoa lattialta os on jollakin tasolla ollut tavara ennen). Ahhhh. Puhhhh. Toinen kuppi kahvia nyt heti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ota kaffe. :) Tää on muuten mun nähdäkseni asia, joka pahenee mitä enemmän on lapsia. Eli nyt kun on kahdet kamat hanskattavana niin tää aihe on taas pinnalla.

      Poista
  10. Meille tuli ero osittain sitä syystä, kun en suostunut tähän äitirooliin miehenkin osalta vaan halusin jonkainlaisen tasaveroisen suhteen ja vastuunjaon. Ei onnistunut vastuunjako meillä. Ex-miehen mielestä kotona on niin vaikea ottaa vastuuta. Ja minä EN vaatinut mahdottomia, en ylimaallisia, minulle on IHAN SAMA lapsen vaatteensävyt sun muut. Kehuin ja kannustin miestäni paljon (positiivinen palaute, NÄÄS!) mutta jälkikäteen ajatellen ihan liikaa tuli kehuttua ja kannustettua asioissa, jotka pitäisi olla jokaiselle vanhemmalle itsestäänselvyyksiä, ainakin sen jälkeen kun vanhin lapsikin on 15v. Luulisi siinä ajassa jotain oppivan, jos vaan on halua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oho. Kertoiko mies mitään syytä miksi vastuuta oli kotona niin vaikea ottaa?

      Poista
    2. Ei! Sen se sanoi, että jos olisin heikompi, niin silloin hän ottaisi vastuuta. Eikä siis kertonut, millä tavalla olisi pitänyt olla heikompi.Minä kutistin suhteen aikana itseni muutenkin hiekanjyvän kokoiseksi. Ehkäpä heikkous tarkoittaa hänelle sitä samaa ryyppäämistä ja lapsen hyväksikäyttöä, mihin hän on itse lapsuudenkodissaan tottunut? Semmoiseen heikkouteen minusta ei ollut! Meillä ei ollut seksiä juuri koskaan, ei puhumista ei läheisyyttä ei mitään yhteistä tekemistä ja kaikki tämä, seksittömyydestä lähtien, oli mieheni tahto.

      Poista
    3. No okei, kuulostaa siltä, että teidän parisuhteessa oli paljon muutakin vialla, ei pelkästään toi vastuunkanto. Ei kenenkään pitäisi yrittää parisuhteessa olla heikompi tai vahvempi kuin oikeasti on. tsemppiä sulle!

      Poista
  11. Ed.anonyymi vielä jatkaa...että miehelleni eräs MIESpuolinen perheterapeutti kehui, että hänen ei tarvitse kotona mitään lasten kenkäasioita miettiä. Vaimo hoitaa.

    VastaaPoista
  12. "missä meillä on jäitä?" Au mun mahaaaa! XD

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yeah. Tätä selitettiin sillä että ei kuulemma tiennyt missä mun pakastin on. Fair enough. Toisaalta mun keittiö oli silloin noin kahden neliön kokoinen, joten valtavaa arkkua siellä ei ainakaan ollut hämäämässä. ;)

      Poista
  13. Tämä on joku miesgeeni. Meillä 12-vuotias ja 44-vuotias tuijottavat molemmat jääkaappiin ja kysyvät missä voi on. No siinähän se on herrojen silmien edessä, mutta he eivät sinä näe tai rekisteröi. Käsittämätöntä. Toisaalta olen hyväksynyt senkin, että koska yleensä tiedän paremmin mistä mikäkn löytyy, yritän autaa aina, kun jaksan, viitsin tai kysymys ei ärsytä liikaa. "Rakas, se voi on siinä maitopurkin vieressä silmiesi edessä. Aha, ai joo. "

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tässä lienee kyse myös yksityiskohtien rekisteröimisestä -- joillain rekisteröityy paremmin. Koti-insinööri ei huomaa onko mulla meikkiä eikä osaisi suurin surminkaan sanoa mitä mulla on ollut päivällä päällä. Sen sijaan Skidi kyllä huomaa kaiken. Myös finnit ja silmäpussit.

      Poista
    2. Tää on kyllä vähän yleisempää mun mielestä kuin vain miehillä esiintyvä juttu... Ja oon huomannu, että usein tähän liittyy kyvyttömyys päätellä, että kaikki, mikä on vaikkapa jääkaapissa sisällä, ei ole välttämättä instant-näkösällä. Tämä ns. "en nähnyt, ei siis ole olemassa"-syndrooma vaivaa ihan hiivatin montaa ihmistä sukupuoleen ja ikään katsomatta.

      Poista
    3. Nyt täytyy kyllä myöntää, että mulla voi kanssa mennä se voi jääkaapissa ihan sivu suun, vaikka olis ihan nenän edessä. Ehkä mulla on(kin) joku puolikas y-kromosomi jossain luuraamassa ;-O

      Poista
    4. Oon kuullut selityksen tähän. Ennen muinoin mies metsästi mammutteja ja nainen kaitsi lapsia kotiluolan nuotion ääressä varoen, että lapsi ei putoa tuleen, sapelihammastiikeri ei pääse yllättämään jne. Tämän takia miehille kehittyi putkinäkö ja naisille taas sellainen yleissilmäys-näkö (näin asioita tarkastelevat säilyivät todennäköisemmin hengissä ja saivat pidettyä jälkeläisensäkin hengissä). Meillä poikanen 2 v ei löytänyt Ikean leluosastolla sitä kuution kokoista leikkikeittiötä, vaan käveli ohi 20 cm päästä kysellen, äidiltään totta kai, missä se hella on. Isänsä poika, MOT.

      Poista
  14. Tää lienee sitten armoton totuus...ei noilla perheen kaksilahkeisilla toimi havaintokeskus päässä, jos on jostain arkiaskareesta kyse. Semmosesta mikä toistuu samana päivästä toiseen. Sitä mä just en tajua. On ok unohtaa ja mokailla saman asian kanssa pari kertaa, mut eiks ihmisen kuuluisi oppia? Muistaa? Kehittyä? Ei ilmeisesti sitte jos on kyse siitä, missä lapsen sukat on, tai missä on se lelu joka sattumoisin lojuu tossa kantapään vieressä. Mutku ei oo silmä kiinni siinä, ei nää. Ja ne sukathan öisin vaeltaa laumoina paremmille laitumille, siksi ne ei mitenkää voi olla samassa paikassa joka aamu. Jaksamisia vaan kaikille äideille näiden vastaamisten ja ettimisten kanssa! Ikävää että teitä on niin paljon muitakin, vaikka toisaalta himpun lohduttaa tietää, että rajoittuneita miespuolisia on maailma väärällään. Ehkä se ei sitte vaihtamalla parane, niinku välillä suutuksissani mietin...(tänään multa kysyttiin missä on ulkolämpömittari. Ikkunan ulkopuolella, u know. Voiks tää olla eka kerta kun mies tarkistaa celssiukset?)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä, sinä ed. Anonyymi! Juuri noin!

      Ei ole paremmin asiat meilläkään. Tosin mä väitän että oikeasti tiedänkin missä kaikki tavarat on, ainakin ne lasten, mutta sitten kaikki omat tavarat on hukassa koska ohjeistamis-/projektipäällikkönä aivokapasiteettini ilmeisesti hupenee täysin lasten asioiden ja tavaroiden hoitamiseen.

      Väitän myös että jos minä kuolisin, lasteni a)kynsiä ei leikattaisi enää ikinä (tai ainakaan ennen jöröjukkamallia) b) kaikki päiväkotiin palautettavat laput jäisivät palauttamatta c ) lasten neuvola- ja hammaslääkäriajat jäisivät varaamatta d) mitä vielä? Toivottavasti en siis kuole ennen aikojani.

      Nimim. korvaamaton;P

      Poista
    2. Tässä yksi ed.anonyymi. Minä tiedän, että ex-mieheni selviää näistä asioista yksin/lasten kanssa ollessaan. Mutta kas! miksi sitä vastuuta ei voinut ottaa MISTÄÄN silloin kun minä olin paikalla.

      Poista
    3. Ja tässä celssius-ano. Mä ymmärrän kyllä, että joskus vaihtamalla oikeesti paranee. On meilläki ollu lähellä ero näiden vastuunkantoasioiden takia. Toka lapsi kun syntyi niin siinä ne räjähti silmille, mulle taas lisää hommia ja miehen elämä suurin piirtein samaa rataa eteenpäin. Mun mies tekee(eli jättää tekemättä) sellasia pieniä juttuja, mitkä ei sinällään ole mitään vakavia. Ei vaan ole pää mukana tässä muun perheen arjessa, aina kyselemässä samoja asioita. Mutta eroa ei oo tullut ainakaan vielä, koska elän uskossa ettei se tee tota tahallaan, ja se yrittää kuitenki itsekin joskus ajatella ennenku kysyy multa (ei hyvää hyvyttään vaan siksi kun saa mun moodeista riippuen rekkalastillisen tai lapiollisen scheissea niskaansa jos kysyy monta kertaa samaa asiaa, sen verran se on oppinut). Ne semmoset pikkuasiat kun kasaantuu, niin siitä on nauru kaukana...Mutta tässä vielä porhalletaan, on olemassa mahis että mies oppii jotain tai mä saatan oppia sietämään sitä paremmin. En tiiä, mutta sen tiedän että ei näitä tod. aina silmien pyörittelyllä ja Pojat on poikia -filosofialla kuitata.

      Ja Korvaamaton, mä olen kans monta kertaa ja ihan ääneen miettiny tota et jos kuolen/vammaudun niin mitäs sitte. Pojat kyllä elossa pysyisi, mutta muusta en menis takuuseen. Ja mies joutuisi semmoseen mankeliin ettei mitään rajaa...Onhan se hienoa olla tärkeä ja oleellinen ihminen, mutta kyllä se myös pikkasen puistattaa! Joskus on vakavissani miettiny että tekisin semmosen kirjasen, Näin Kotimme Toimii. Kartat ja kaikki. Missä on mitäki ja mitä niillä tehdään. Mutta sitten taas, liikaa vaivaa eikä mun kuuluisi semmoseen tuhlaa aikaa kun miehen/poikien pitäs itekin tietää. Ja jos mulle annettaisiin joku tommonen besserwissereepos nii polttaisin sen ja hautaisin tuhkat peruskallioon...

      Poista
    4. Näin Kotimme Toimii ;) Heh. Tuleepa mieleen värikartta jonka askartelin kerran seinälle pyykkikoneen viereen: Näin lajittelet pyykit. No värikartta on lähtenyt veke, mä teen sen mieluummin ite. Hullu mikä hullu ja marttyyri mikä marttyyri.

      Kyllä mäkin oikeesti tiedän että asiat rullais ilman muakin, ehkä vaan standardit olis matalammalla. Mun mies oikeesti tietää paljonkin lastemme asioista ja osallistuu kotihommiin (pakko se nyt tässä tunnustaa ettei mene ihan haukkumiseksi). Mutta pointti on just tossa että toinen ei vaivaudu ajattelemaan itse tai etsimään missä jokin tavara on.

      Poista
    5. Tää onkin hyvä tää kuolemiskeskustelu! Mun pitäis tehdä tosta pyykinpesusta joku dokumentaatio - mitä ainetta mihinkin väriin ja tahraan, mitkä lämmöt jne. Tosin ehkä sitä ei enää tarvittais kun ei tarttis pelätä että mun villaneule pyörii lakanoiden kanssa. ;) Aika vähän jäisi kyllä asioita täysin tekemättä, varmaan siinä hetki menisi opetellessa. Liinavaatekaappi ja työkalupakin sisältö pitäis laputtaa. Ja kukat kyllä kuolis mun mukana.

      Poista
    6. Näitä kun lukee niin anteeksi nyt vaan, tiedän että tää varmasti ärsyttää, mutta mulla on oikeasti tosi hyvä mies! Toisaalta en kyllä toisenlaista katselisikaan. Katselin nimittäin ne 20 vuotta mitä kotona asuin omaa isääni, ja sitä äidin passaamista. Kaksi lasta hän synnytti, kolme hän hoiti, ja se kolmas on edelleen siellä hoidossa. Itse lupasin itselleni 14-vuotiaana että hoidan tasan tarkaan ne lapset joita tähän maailmaan saatan, en sitä yhtä aikuista ylimääräistä. Jos ei sen parempaa miestä löydy niin sitten olen yksin.

      Onneksi se siis löytyi.

      Poista
    7. Ei mua ärsytä yhtään, päinvastoin -- sitähän mä kysyin! :) Ja Koti-insinööri on järjettömästä hajamielisyydestään huolimatta aivan loistofaija. Mikä tarkoittaa, että mä saan olla rauhassa keskinkertainen mutsi.

      Poista
  15. Tää on niin tätä. Multa on kysytty, missä on haarukat, kattilat, lautaset, vessapaperit jne. (kaikki aina samassa paikassa). Lisäksi kysytään säännöllisesti, missä on paidat, puvut, vyöt, lompakko, puhelin, avaimet ja läppärikin on säännöllisesti kadoksissa.

    Koska tatti alko otsassa kasvaa saman tien, otin jo suhteen alkuvaiheessa sen jääkylmän tyylin, etten vastaa. Nykyään pidän tuota kyselemistä ääneen ajatteluna ja mieskin tietää, ettei vastausta tule. Vastaus toki tulee, jos kysyy, mihin laitoin jonkun tavaran, joka tosiaan oli kädessäni joku hetki sitten. Mä en ole mieheni äiti, joten musta ei löydy sisäänrakennettua vastausautomaattia. En tiedä, onko tämä hyvä vai huono asia (pitkämielisyydellä ehkä pääsis helpommalla?), mutta näin asia kuitenkin on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta hei toi, että osa noista miesten esittämistä kysymyksistä on varmasti ääneen ajattelua. Skidi sen sijaan käyttää mua siekailematta hyväkseen kun ei vaan jaksa etsiä hukkaamiaansa kamoja.

      Poista
  16. Ai saatana, että AAMEN. Meillä on pari lasta ja todella akuutti parisuhdekriisi päällä suurelta osin tämän asian takia. Olen niin kyllästynyt tähän rooliini kolmen lapsen äitinä (1 v., 5 v. ja 39 v.), että nyt ollaan jo todella lähellä laittaa kantapäät yhteen. Olen yrittänyt miehelle selittää, että ei mua KIINNOSTA ne lasten vaateasiat, tarhan ksylitolipastillit, valokuvaukset, ruoanlaitot, ulkoilut ja muut milliäkään enempää kuin sitä. Ollaan ajauduttu vaan siihen tilanteeseen, että mitään mies ei tee ilman erillistä pyyntöä, käskyä tai uhkausta. Tiedän, syytä on itsessänikin: uittuakos mä sitä organisoin. Nyt on tullut stoppi ihan kaikelle. Olen koko ajan niin vihainen himassa, että kaikki kärsivät. Ukaasit ja ehdot on saneltu, mitään en enää organisoi. Ellei pojasta kasva mies tässä vuoden sisään, niin morjens.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä mies kehuu, että hän sentäs ottaa lapset mukaan jokapaikkaan. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, ettei herra kestä olla edes kolmea tuntia kahden lapsen kanssa keskenään kotona, vaan pakkaa pennut autoon ja lähtee äitinsä luo. Ja soittaa minulle töihin kun ei olevinaan löydä pienemmälle vaatteita.

      Joillekin miehille kävisi niin paljon paremmin pelkkä viikonloppuisyys. Niinkuin omalleni.

      Poista
    2. Eka anonyymi, se on just näin. On vaan lakattava tekemästä liikaa.

      Toka anonyymi, mä tein noin kunnes Mutsi kuoli. Kersa sai keksiä ja leikkiä koiran kanssa. Minä sain ison kupin teetä ja Mutsin laittaman voileivän (ei tarvinnu ees pyytää). Ihanaa. :)

      Poista
    3. Ilokseni voin todeta, että noin seitsemän vuoden taiston jälkeen. Meillä on asiat kääntyneet niin, että mies on nykyään sitä mieltä etten minä tee tarpeeksi. Jossain vaiheessa oli vaan valittava, että menetänkö järkeni vai annanko olla, ja mä olen antanu olla :) Ehkä seuraavan seittämän vuoden sisällä päästään tasapainoon.

      -nua-

      Poista
  17. Miehet ja naiset hoitavat hommat ja ajattelevat vähän eri lailla. Miehen tapa saattaa olla myös toimiva, vaikka se olisikin erilainen. Jos ei sitä kestä, niin minkä takia olette menneet naimisiin ja hankkinut lapsia?

    Marttyyriksi heittäytyminen ei ainakaan paranna tilannetta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siksi kun näissä miehissä ei lue päällepäin sitä, että hommat ei suju. Ei mikään asia, vaikka olisi kuinka ihana sun muuta, selviä, ennen kuin on loppuun asti asiat koettu. Jos ajatellaan, että se tapa on toimiva, että lapset jää ruokkimatta ja laskut maksamatta niin hyvä sitten. Uskon kyllä vakaasti, että toisenlasiakin miehiä on eikä se piittaamattomuus tai vastuuttomuus ole miehistä "ominaisuutta" vaan ihan henk.koht.juttu riippumatta sukupuolesta. Eikä siinä todella mitään, jos homma toimii edes JOTENKIN. Mutta mitä jos ei toimi mitenkään eikä millään tasolla?

      Poista
    2. Mulle on ihan sama, millä lailla asiat tulevat hoidetuksi, kunhan ne tulevat. Jos miehen tapa on se, että "kyl toi toinen hoitaa tai ainakin kertoo mulle mitä mun pitää tehdä", niin se ei ole toimiva. Silloin toisen harteille jää koko paketin hallinta ja se tarkoittaa myös valtaosaa kaikesta ajatusenergiasta tämän huushollin pyörittämiseen. Ei onnistu. Olen ajatustyöläinen ja mulla on muutakin ajateltavaa, kuin "onko lapsilla syyskengät hankittuna" ja "onko meillä tänään mitään lämmintä ruokaa". Jos tilanne ei kohene, on mulle helpompaa jakaa vastuu fifty-fifty eri kodeissa. Mulla on silloin viikko, jolloin 90% aivokapasiteetista ei ole valjastettuna johonkin saamarin kotiasioihin.

      Menin naimisiin ja hankin lapsia, koska halusin puolison ja jälkikasvua. En haaveillut ryhtyväni mieheni äidiksi, mutta tässä sitä ollaan. Jos se olisi mun miehestäni kiinni, ei oltaisi edes naimisissa – sen verran passiivisesta ihmisestä on kyse. Ei olisi vain "saanut aikaiseksi" varata maistraattia, varata ruokapaikkaa, kutsua ihmisiä, hankkia sormuksia. Kuten jo aiemmin sanoin, vikaa on itsessänikin, kun olen antanut tilanteen ajatutua tähän ja jatkanut organisointia näinkin kauan. Nyt on mitta täynnä.

      Ja koska en nimenomaan halua marttyyriksi, on miehellä tasan kaksi vaihtoehtoa: kasvaa aikuiseksi ja ottaa puolet vastuusta tai hyväksyä se, että me emme jatka puolisoina. Tämänhetkinen tilanne saa mussa vain ja ainoastaan huonoja puolia esille, siksi harkinnassa ero. Katselin oman äitini marttyyriutta parikymmentä vuotta ja se on viimeinen rooli, johon kaipaan.

      Poista
    3. Ilmeisesti nämä kysyjät olettavat että kaikki perheet muodostuvat samanlaisista standadiperheenjäsenistä, jotka kasvavat ja kehittyvät standardin mukaan. :)

      Vai onko tässä jonkinlainen taustaoletus että jos menee naimisiin ja tekee lapsia, pitää olla valmis elämän huononemiseen, jatkuvaan vitutukseen ja vähintäänkin kompromisseihin. Sitten tosiaan on ihan aiheellista kysyä, miksi kukaan menee naimisiin ja hankkii lapsia.

      Poista
    4. No niinpä! Ei kukaan tiedä etukäteen millasta elämä toisen kanssa tulee olemaan. Varsinki kun soppaan heitetään lapset, siinä muuttuu maailmankatsomus jos toinenki. Miten sen voi etukäteen tietää, että sitte kun meillä on kaksi lasta nii mulla tulee palamaan käämit x kertaa viikossa koska toi ei tule löytämään kumisaappaita vaatehuoneesta, ei muista mikä pyyhe on sen, eikä ymmärrä että lapsen ulkohaalareita ei säilytetäkään vaatekaapissa vaan eteisessä. Nää jutut tulee ilmi sillon kun ne tapahtuu. Olkoon mies tai nainen, elämän edetessä tulee selväksi mimmonen tyyppi kyseessä, miten suhtautuu muutoksiin, haasteisiin jne. Ja jos käykin niin, että sen toisen luonne ja tavat vaikeuttaa uutta elämäntilannetta ja arkea, sekö ois pitäny tietää? Ja siitä ei sais valittaa? Toki asialle pitää tehdä jotain mussuttamisen lisäksi. Mutta mustan ja valkosen väliset elämän harmaat sävyt saa aikaan sen, ettei asiat oo niin yksinkertasia, ei ihmiset ja muut jutut muutu noin vaan. Kyllä sillon saa vähän marttyyria leikkiä, kun on keinot ja hermot vähissä...ei se sitä tarkota jos valittaa, ettei muuta ikinä tekiskään.
      Celssius-ano

      Poista
  18. Aivan mahtavaa! Just eilen pohdin tätä kun autoilimme tuntikausia perheen kanssa.

    "Äiti! Kato tuolla on mopo" "Äiti! Mulla on pissahätä!" "Äiti,..Äiti!.. ÄITII!!!" ja me istuttiin kaikki koko perhe siinä autossa. Kertaakaan en tainnut kuulla sitä ISÄ PYSÄHDY MULLA ON PISSAHÄTÄ.

    Miehet muuten taitaa vaan osata paremmin tasata sitä kuormaa. Itse tuossa juuri olin viikon työmatkalla ja ihmettelin (aluksi) tyytyväisenä että eipä ole tällä kertaa edes pyykkiä korissa vaan kaikki hoidossa. Juniorit valisti sitten että ovat kätevästi saaneet olla koko viikon lempivaatteissa niin ei ole paljoa pyykkiä kertynyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hahaha! Nerokas toi lempivaatemetodi. :D Joo, naiset näkee monessa asiassa aivan liikaa viavaa ja vittuuntuu siitä, että toisen standardi ei ole samalla tasolla.

      Poista
    2. Tää kuulostaa niin tutulta :D. Mulla meni hetki oppia, että se ei ole vakavaa, jos lapset on viikon verran samoissa vaatteissa.

      Poista
    3. Oon onnelliinen, että multa katosi hygieniatietoisuus lapsen myötä. Likanen lapsi ei haittaa, välillä on puuroa pää täynnä. Vaipat vaihtuu, mutta kylvetysvälit voivat joskus venähtää. Tämä siksi, että vituttaa itse toimia kalenterina.

      Sen sijaan hermot menee siihen, että mies voi hyvin lähteä lapsen kanssa ulos niin, ettei lapsella vaikka näillä säillä ole kauluria tai hanskoja tai edes kunnon vaatteita. Hän ei tajua, että jos hänellä itellään on paksu takki päällä, se ei paljon lasta lämmitä. Miten tälläsestä urpoilusta opitaan pois??

      Poista
    4. Meillä oli sama juttu, mies ei aina pukenut lapsia kunnolla. Sanoin, että jos vilustuu, sinä hoidat. Eli haet panadolia, vettä, menet nukkumaan viereen kun lapsi heräilee yskäänsä, teet sitten ihan kaiken, jos et usko. Joo joo, oli vastaus. Ja melkein viikon joutui koko jutun hoitamaan, koska vaatetuksen ansiosta tai siitä huolimatta, lapsi sai kunnon flunssan ja yskän, yöt meni ihan palasiksi. Ja mies hoiti kaiken. Tämän jälkeen kysyi, missä meillä pidetään kaulureita? Otan sen edistyksenä.

      Poista
  19. Jippii! Tulihan tuolta jo tuo marttyyrikortti ja Mitäs sitten menit naimisiin ja teit lapsia -laulu. Jos joskus avautuu työasioista, tarkoittaako se, että vihaa työtään? On kaksi eri asiaa hinata vuodesta toiseen marttyyrinä kuin avata ikkuna, ja tulettaa vittuuntunut ilma ulos. Se on jopa suotavaa, ettei patoa ajatuksiaan siihen pisteeseen, että pääsee seuraavaksi juttelemaan niistä jonkun ammattilaisen kanssa. Tai ainakin niin, että tapaa ammattilaisen vapaaehtoisesti. Pakkopaidassa on niin kurja alkaa käymään tapahtumaketjua läpi.

    Kyllä vastausautomaatin ja kaikesta vastuullisen rooli käy välillä närkkimään, vaikka kuinka rakastastaisi ja olisi ymmärtäväinen. Niinhän se opiskeluaikojen paras kaverikin kävi välillä hermoon, kun lainasi shampoota ja siivosi huonosti. Puhumattakaan omasta äidistä. Ne, joiden kanssa on eniten tekemisissä, yleensä osaavat parhaiten painaa ärsytysnappulaa.

    Kyllä ainakin meillä nämä suuret rakkaudenkohteeni osaavat välillä saada ihmisen napsahtamispisteeseen." Missä meidän silitysrautaa pidetään?" Pitäisköhän jonkun kohta puuttua noiden lasten touhuun, ennen kun tulee ruumiita?" -kysymykset on nyt viimeksi nostaneet mulla verenpainetta. Ja se aina klassinen "Missä on mun autonavaimet"

    Joskus mietin, jos voisin kuvata perhe-elämääni ja lähettää videonpätkän kaksikymppiselle itselleni menneisyyteen. Mahtaisi se mustavalkoinen, punavihreä feministi saada jonkun sortin slaagin. Live and learn.

    Lyhyen kokomukseni mukaan, tähän ei auta muu kuin positiivinen suhtautuminen, riman laskeminen ja se, että nielee kaikki "no leikitään sitä leikkiä, jossa mä sanon Lämpenee, lämpenee..kun lähestyt sitä paikkaa, missä me pidetään silitysrautaa" -kommentit. Meillä on muutenkin se tilanne, että olemme miehen kanssa jatkuvalla alivoimalla, 2 vastaan 3 ja silloin ei voi muutenkaan pelata tiukasti omaa paikkaa, vaan otetaan "miestä", jos joku niistä yrittää "läpi". Suurimman osan aikaa meidän alivoimaketju toimii, välillä sorrutaan epäurheilijamaiseen käytökseen.

    Kiinnostaisi tietää, onko olemassa perhettä, jossa tämä roolitus on toisinpäin? Ja jos on sellainen perhe, jossa huudetaan aina IIIISIIII!!, niin meenekö siellä muutenkin perinteiset roolit sekaisin vai miten homma toimii?









    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kun hävisin töihin puolessa välissä vanhempainvapaata niin kyllä meillä molemmat muksut otti isänsä lähiaikuisekseen. Ja täytyy myöntää, että se kirpaisi kyllä, ja tunsin itseni oudoksi äitifriikiksi, kun ne sitten hädän hetkellä juoksi aina isänsä syliin. Homma on onneksi sittemmin lasten (kaikkien ;)) kasvettua tasaantunut.

      Poista
    2. Joo, komppaan: isän pitämä hoitovapaa siirsi painopistettä keskemmälle. Nyt se on taas luistanut mun suuntaan kun olen ollut himassa. Liian pitkään.

      Poista
  20. Miesten kasvatukseen pätee sama kuin lasten ja koirienkin kasvattamiseen - on vaan annettava tehdä ne virheet itse, vaikka alussa sitten meneekin enemmän aikaa ja tavaroita hukkuu/ei ole mukana/pyykkiä värjääntyy jne. Meillä mies piti vanhempainvapaata molempien kersojen kanssa ja sen verran olin synnytyksen jälkeisessä depiksessä ettei ollut pienintäkään ongelmaa unohtaa koko muu perhe työpäivän ajaksi. Joustoa ja omaa kasvamista on kyllä mahtunut paljon matkan varrelle, kun se mies tosiaan tekee ne hommat ihan eri tavalla (lue:väärin).

    Kotityöt ollaan myös jaettu about tasan aina, tosin niin että kumpikin on ottanut ensin ne kontolleen mistä tykkää, ja ne ei-niin-suosikit tehdään puoliksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on taivahan tosi. Kotitöiden jakaminen paperilla auttaa ihan oikeasti.

      Mua ärsyttää eniten se, että mut keskeytetään jollain tyhjänpäiväisellä (= kun vähän miettii niin asia ratkeaa), kun olen tekemässä jotakin omaa. Eli lienee enemmän mun luonneongelmasta kiinni tämä sietäminen.

      Poista
    2. Toi on juuri se ydin -kovimmat kierrokset tulee juuri tosta. Kun koko ajan pitää viitsiä ja jaksaa, tuntuu epäreilulta, kun toinen turvautuu heti kysymiseen. Ei kai siihen luonneongelmaa tarvita..normaalireaktio, vaikka olenkin jäävi kommentoimaan.

      Toisaalta, olen loputtoman kiitollinen siitä, että mies jaksaa leikkiä lasten kanssa esim. autoradalla, ulkona jotain lentokenttää (jossa lapset ja mies ovat itse lentokoneita) tai pelata jotain seikkailupeliä lasten kanssa. Esikoista odottaessa ajattelin, että musta tulee sitten hauska leikkiäiti, joka ei ole tylsä. Kävikin niin, etten lämpene ollenkaan tunnin kestävään Star Wars leikkiin, jossa ei oikeestaan tapahdu mitään, mutta edustan kloonisotilaita ja istun siksi keinussa. Onneksi niillä on isä.

      Koko kloonisodan ajan voin rauhassa tehdä jonkun tylsän kotihomman...esim. silittää, samalla kun katsoo jonkun hyvän ohjelman boxilta. Silloin pakkopullasta tulee ihana lepohetki ja sisäinen feministi saa tukkia turpansa.

      Pointti oli, että toisin kun kaksikymppisenä luulin, onni ei omalla kohdallani löytynytkään siitä, että tehdään kaikki tiukasti puoliksi. Vaan siitä, että tehdään mitä voidaan ja osataan ja yritetään säilyttää luottamus siihen, että kumpikin tekee parhaansa. Kunnes toisin todistetaan, luulisin. Ja kyllä tätä luottamusta nuo edellä mainitut turhat kysymykset välillä horjuttavat.

      Poista
  21. Mulla yhden aivan saatanallisen paskaraivarin sai vastikään aikaiseksi se, kun pienempi oli menossa unille ja isompi jankkasi uhmapäissään yhä kovenevalla volyymillä jotain triviaalia, ja mies ns. nosti tumput pystyyn, kun olisi pitänyt TOIMIA. Eli hetken koitin jonglöörata kahden kiukkuavan mukulan välillä ja organiseerata, kunnes melusaaste ja oma vit.. öö.. harmistus nousi sille tasolle, että koin parhaaksi mennä vessaan ja laittaa oven perässä kiinni. Isompi siihen sitten vessan ulkopuolelle hakkaamaan ovea ja valittavalla nuotilla määkymään "äääitiiiiääitiiiiääitiii". Mitä tekee mies? Sen sijaan, että ottaisi tilanteen haltuun, koska rouvalla selvästi keittää yli hetkenä minä hyvänsä, haahuilee ympäri kämppää tekemättä mitään. Mukula hakkaa ovea ja määkyy, pienempi itkee väsymystään ja äiti repii hiuksia vessassa tukko kerrallaan. Kun ei voi tehdä mitään, kun ei kelpaa kuin äiti. Siis jumalauta. Uhmaikäisen kotkotukset siis estävät vastuunkannon tilanteessa, jossa toisella ei enää oo voimia mihinkään.

    Tulin vessasta, laitoin takin päälle ja poistuin ovesta ulos. Saatana.

    Kun tulin takaisin, niin pienempi nukkui ja isompi katsoi töllöä. Onnistuu se, kun ei ole vaihtoehtoa. Tästä ja muutamasta muusta tapahtumasta olen kokenut sellaisen valaistumisen, että poks. Mä vaan en tee, piste. Saa mukulat rääkyä maailman tappiin, ellei mies tee osaansa vuorollaan. Saa tiskit mädäntyä altaaseen, jos mies ei pese vuorollaan. Saa perhe syödä näkkäriä, ellei mies ruokahuolla osaansa. Minua ei kiinnosta miettiä kotiasioita osaani enempää, joten en mieti. Menköön lapsi tarhan valokuvaan puuroisessa paidassa. Haiskoon muksut, ellei kukaan kylvetä.

    Mulle riitti sellaisen roolin vetäminen jota en ole pyytänyt, en halunnut ja joka ei mulle selvästikään sovi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvänen aika että toi viimeinen lause kitetytti tän tosi hyvin. :)

      Poista
  22. Voi kuinka tuttu kaavio, pätee ainakin meillä. Mies on yrittäjä ja työnsä takia (varjolla) luistaa kaikista töistä mitkä vähänkin minulta onnistuvat. Hoidan 8 kk tytön, 2 koiran arkea sujuvasti yksin. Mies elää aivan omaa elämäänsä eikä hänellä ole mitään hajua meidän arjesta tai lapsen rutiineista. Miehen kiinnostus siivoukseen on tullut tasan kerran ilmi. Hän kaatoi autoonsa laastisäkin. Hädissään juoksi sisälle ja kysyi: "onko meillä imuria?" Taaperon ja kahden koiran taloudessa imuri laulaa minun käsissäni joka päivä, mutta tämä oli ilmeisesti mennyt mieheltä kokonaan ohi :-)

    VastaaPoista
  23. Voi että, sairaan hauska ketju. Mun on silti pakko tulla vähän leuhkimaan tänne, sillä mulla ei oo tollasta tilannetta. Mies hoitaa varmasti enemmän kun oman tonttinsa. Meillä molemmat on vastausautomaatteja. Mies hoitaa ruoanlaiton ja ruokaostokset, minä pyykit. Siivouksen hoitaa se joka ehtii. Lapset vaatettaa se joka vie niitä hoitoon. Jotenki homma vaan toimii, eli en valita :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä halusinkin kuulla, että jollain ei ole näin! Koska se lisää toivoa siitä että tämä ei ole mikään luonnonlaki vaan ihan muutettavissa oleva asia. Kerro miten toi on tapahtunut? Onko mies ihan itse ottanut tilansa lasten ja lastenvaatteiden kanssa, vai onko sitä pitänyt tyrkyttää?

      Poista
    2. Sekä että. Joiltain osin muutettavissa oleva asia, ja joissain jutuissa (kuten meillä ruoanlaitto) on heti todennut, että parempi kun tekee itte. No, me ollaan aika tasa-arvoinen pari. Ja myönnettäköön, että mä olen myös joutunut joustamaan (=vähentämän ohjeistusta ja raivoamista) joissakin asioissa, se se vasta tiukka paikka onkin ollu!

      Mutta kyllä on kannattanu. On nimittäin ihanaa, kun se on isä, jolta tiedustellaan oikeaa vaatetusta ulos ja ite saa surffailla rauhassa.

      Eli malttia malttia, kyllä ne siitä oppii. Jotkut.

      Poista
  24. "Anonyymi 22. lokakuuta 2012 12.42" kirjoitti tuosta autoilusta koko perheen voimalla ja kuinka lapset sivuuttavat isän kommenteissaan. Voin kertoa, että ei tarvi olla edes lapsen äiti, niin se saattaa mennä noin. Itse olen "äitipuolena" (yäk mikä sana), siis toisena aikuisena seitsemättä vuotta kohta kymmenvuotiaalle tytölle. Koko tämän ajan (alun tutustumisvaiheen jälkeen) lapsi on kertonut asiansa minulle, ei meille, jos ollaan kolmistaan. Esim. kolmen tunnin ajomatkat lasta hakiessa ja viedessä isäviikonloppuihin / -sta, menevät "Liisa (nimi muutettu) arvaa mitä" -alkavia lauseita kuunnellessa. Ja kun minua ei pätkääkään kiinnosta, niin se on ihan helvetin rasittavaa. Oon koittanut miehelle (joka muuten on ihan täydellinen, ei moitteen sijaa) sanoa, että en oikeesti jaksa kuunnella, voitko koittaa jotenkin osallistua keskusteluun, mutta ei se vaan toimi. Minun pitäisi olla koko ajan osallistumassa ja kuuntelemassa ja kiinnostunut.

    Että ei se oo aina edes siitä kiinni, onko itse "ottanut" sen vastaajan roolin, tai mennyt johonkin muottiin. Onko sitten yhteiskunnassa jotenkin niin vahvoilla lapset+äidit -malli, että lapset helpommin itse menevät sellaiseen, vai mistä lie johtuu. Meidänkin tapauksessa isä kyllä tosi paljon tekee lapsen kanssa ja tietää lapsen asiat ja osallistuu ja välittää ja hoitaa. Sitten vaan kun ollaan kolmestaan, homma käännähtää.

    (Ja joo, mulla on nimimerkki, mutta kommentin tiettyjen henkilökohtaisuuksien vuoksi nyt anoilen.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sama homma meillä. Miehen on kaksi mukulaa entisestä suhteestaan. En tiedä mikä siinä on, mutta meilläkin kysymykset ja kerronnat keskitetään suurimmaksi osaksi mulle.
      Minä sitten jokin aika kypsyin siihen ja tokasin vaan että hei teillä on iskäki ja alkanu delegoimaan pikkuhiljaa kaiken hänelle tyyliin "kysy isältäs". Nyt on hivenen alkanut sitten siirtyä sinne suuntaan jutuissaan. Mies taas ei taida tykätä jatkuvasta kyselystä (tottunut aiemmin ettei koske häntä) ja menettää välillä hermonsa jatkuvaan papatukseen.

      Mutta toinen paha on tuo isä-geeni mistä itte kirjotin vähä aikaa sitten. Miten isä osaa sulkea koko ulkomaailman vaan pois ja keskittyä täysin omaan juttuunsa. Esimerkiksi meillä mies voi katsoa leffaa ihan rauhassa vaikka lapset huutaa vieressä "isi-isi-isi" taukoomatta kymmeniä minuutteja. Tässä vaiheessa mulla menee hermot siihen jankkaamiseen ja MÄ huudan tai tökkään miestä, että vastaa nyt jumalauta kun sua on huudettu jo vartin. Sitten mies (ehkä) kääntää päänsä ja kysyy hölmistyneenä "ai, mitä?!". Siis se ei oikeesti kuule ja näe mitä ympärillä tapahtuu vaikka maailma kaatus. Uskomatonta.
      Minä en tossa mekkalassa ja meiningissä pysty mihinkään keskittymään ja mies ihmettelee miksei ME koskaan katota yhdes leffoja.
      Puuh.
      Mutta kyllä meillä on 4 lasta perheessaä, meidän yhteinen 1-vuotias, miehen 6- ja 9-vuotiaat ja sitten toi 36-vuotias.

      Mä ajattelin mennä lakkoon joku päivä.

      Poista
  25. Pakko kantaa korteni kekoon :-) Olen lapseton, mutta toi kyselykaavio tosiaan toimii ihan pelkän aviomiehenkin kanssa. Hän on kyllä hirvittävän osaava ja pystyvä ja varsinkin viimeisen puoli vuotta on lähes yksin hoitanut taloutta kun meikäläinen löysi uuden harrastuksen, joka vaatii välillä aika paljonkin poissaoloa kotoa.

    MUTTA: jostain syystä kuulen usein kysymyksen "onko nää pyykit jo kuivia?" vaikka mies seisoo pyykkitelineen vieressä ja minä toisella puolen asuntoa. MITÄS JOS KOKEILISIT!!??!

    Se on se puuttuva kromosomi...

    VastaaPoista
  26. Tässä yksi esimerkki siitä, miten toisinpäin on kellahtanut vaaka.

    Olen sellainen "perinteinen mies". Kotiasioissa (paitsi ruoanlaitto) täysin hopeless hajamielisyys.

    Mä en tiedä vieläkään, miten turvaistuin kiinnitetään autoon. Mä en "saa" laittaa astioita koneeseen, koska teen sen kuulemma tilaa tuhlailevasti. Jos mies on himassa, se imuroi ja pesee pyykin. Mua kielletään menemästä pyykkitupaan, koska ripustan kuulemma vaatteet narulle sillä tavalla laiskasti, että koko narullinen tippuu, jos narulta ottaa yhden puseron. Mun mielestä pyykit kuivaa about samaan aikaan, ja mieluummin laittaisin sen ajan siihen että otan kuivat vaatteet narulta varovasti yksitellen kuin että käytän kolmea pyykkipoikaa yksien farkkujen ripustamiseen.

    Siis jos mä nyt olen ihan rehellinen, niin kyllähän mä aivan hyvin voisin opetella laittamaan ne pyykit kunnolla narulle ja järjestämään tiskikoneen oikein ja imuroimaan ja pesemään lattian myös hellan alta, mutta - kamala sanoa - en vaan viitsi tuhlata siihen energiaa. Mies tekee sen kaiken niin paljon paremmin ja ilman huokailua. Mä peesaan sitten muilla osa-alueilla.

    Kuka tietää. Ehkä mä joku päivä herään siihen, että mies on mennyt lakkoon ja mun pitää opetella vaihtamaan imurin pölypussi.

    VastaaPoista
  27. Rasittavinta hyvässä kotitoimien ja lastenhoidon työnjaossa on se, että EI TOSIAANKAAN ITSE AINA TIEDÄ missä kaikki kamat tällä kertaa on. Meillä valitettavasti mä olen se, joka ei koskaan löydä mitään - koska mies on ehtinyt siirtää tavarat muualle esim. siivotessaan. Tai mä en vaan muista. Tai oon vaan puusilmä.

    Mieheni on aina ollut oma-aloitteinen kotona, ei ole edellyttänyt mitään huomauttelua. Tosin en itse ole mikään siivousintoilija tai itse täydellisyys äitinä. Ja mieheni oli 4 kk hoitovapaalla lapsen kanssa.

    Yritän lisäksi hajauttaa vastuuta jo naperollekin, sen verran mitä nyt vajaa 3-vuotiaalle voi. Normaalin lelujen keräämisen lisäksi koitan istuttaa jotain rutiineja. On nimittäin turha luulla, että veisin illalla likaiset vaatteet pyykkikoriin muiden puolesta. Parasta napata ne mukaan ennen hyvän yön suukkoja, muuten ne löytyy seuraavana aamuna lattialta.

    Homma toimii siis erinomaisesti, paitsi että itse olen ehkä keskivertoäitiä enemmän pihalla oman kotini asioista. Ja kyllähän se työnjako kaikenlaisten "onko pyykit kuivia" -kysymystenkin esittämistä vaatii. Mieheni on sen verran vähäpuheinen, että tuollainen käy ihan keskustelusta :)

    VastaaPoista
  28. Hyvä aihe! Meitä on niin joka lähtöön. Mä olen hirveän hyvä löytämään tavaroita, ilmeisesti mulla on ns. nauhoitus päällä aina, kun näen jotain poikkeavassa ympäristössä. Koska mä en kovin monessa muussa asiassa olekaan mitenkään erityisen taitava, niin nautin sitten tästä :D Esim. avokonttorissa lähellä istuva kollega puhui puhelimessa, istun häneen selin. Hän meni naulakoille, kuului kolahdus, hän lähti, ja tuli muutaman minuutin päästä ihmettelemään missä hänen kahvinsa on. Ehdotin, että katsoisi hattuhyllylle. Siellähän se :)

    On meillä kotona, 2,5v pojan kanssa tietysti aina joskus jotain hukassa. Se kyllä osaa itsekin etsiä. Mieheni hukkaa omia tavaroitaan, mutta ei onneksi kysy esim. asennuslevyjen sijaintia minulta, koska en a) niitä itse käytä b) tiedä miltä näyttää. Toissa viikolla hän kyllä kaunein sanankääntein pyysi laittamaan harkintaan, missä mahtaisi olla se n. 4v sitten lahjaksi saamansa halpis-sykemittari, jota ei ole koskaan edes kokeillut. Löytyi sekin sitten, parin päivän viiveellä.

    Tsemppiä kaikille teille, joilla mies on yksi lapsi lisää. Siskolleni tuli tästä syystä avioero, kun ei se mies vain kasvanut aikuiseksi samaan tahtiin. Ei ongelmaan auttanut ilmeisesti se erokaan, vuoron vaihdot on tietääkseni joskus aika rankkoja. Kannattaa siis harkita tarkkaan, kenen kanssa tekee lapsia ja minkälaisen roolin itse ottaa. Ei se kuitenkaan lasten vika ole.

    VastaaPoista
  29. kiitos! tää juttu kommentteineen antaa taas aihetta peiliin katsomiselle, oman asenteen ja tapojen muokkaukselle, kärsivällisyydelle ja hitusen armollisuutta miehelle. mä oon kiitollinen, että on muitakin samassa tilanteessa eläviä vaikka kyl ihan aidosti onnittelen teitä, joilla tilanne ei ole näin. tiedän, että paljon vikaa on myös itsessä, mutta silti, miten ne ei muka kykene/osaa/opi/muista/tajua jne???? ei muuta kun kiitos, tän voimalla kyllä jaksaa taas! :) -miuku

    VastaaPoista
  30. Viikon parhaat naurut tästä ketjusta! Kiitos Katja! :D

    Ja p.s. äänestin 394...

    VastaaPoista
  31. Meillä minä olen se, joka kyselee. En tosin "missä meillä on jäitä"-tyyppisiä(tää ei voi olla totta). Kannan kyllä päävastuun vaatehuollosta.Tänä aamuna flunssaisena nousin vikana ylös, isä oli hoitamassa ipanoita lähtökuntoon.Minä ehdotin keskimmäiselle villapaitaa, johon mies tokaisi tiukasti, että älä puutu. Selvä se.

    Minä en löydä meidän varastoista mitään(mies on tehnyt karttoja). En kyllä yhtään tiedä, miksi mieheni ei kysele. mutta siis tällaisiakin löytyy.

    VastaaPoista
  32. Meillä On alusta asti ihan ääneen käyty läpi yhteiselämän "reunaehdot".
    1. huusholli on molempien koti, kummallakin on yhtäläinen vastuu, ja ihan sama miten ne hommat hoidetaan, kunhan ne tapahtuu.
    2. Kummankin sukulaiset on niiden omia sukulaisia, ei oo mun asia olla se joka muistaa miehen isomummon syntymäpäivän ja lähettelee sen kummitädeille joulukortteja: jos yhteydenpitoa haluaa, se on tehtävä itse.
    3. Aikuiset vaatettaa itse itsensä. Kumpikin ostaa ite tarpeelliset vaatteensa, ja tietää ihan itse, missä ne on. Omat silitettävät vaatteensakin voi silittää ihan itse (mulla on näitä so much more kuin miehellä).
    4. Aikuinen ei kuole nälkään. Jos jää ilman ruokaa, niin mitäs ei syöny. Jos ei osaa laittaa ruokaa yksin kotona ollessaan, niin naapurissa on ainakin kolme pitseriaa ja ruoanlaittoa voi opetella.

    Ei tässä kuitenkaan missään äärimmäisessä auvossa elellä. Mä oon ylettömän laiska siivooja ja mies unohtais päänsäkin kotiin jos se ei ois hartioissa kiinni, mutta kun molemminpuolin muistaa vähän kompensoida sitä toisen heikointa puolta, niin ihan hyvin menee. Tietysti välillä vaatii kylmähköjä hermoja pitää kiinni kaikista listan kohdista, mutta sitä kautta niitä tulee noudatettua: jos alkaa antaa parissa kohdassa periksi, niin kohta jo löytää itsensä anttilan kalsarilaarin ääreltä koska mies ei viitsi vaivautua vaatekauppaan.

    VastaaPoista
  33. Aika säälittävää, että näin monessa perheessä äidistä on tullut myös miehen äiti. Meillä on siis sama juttu. Suhteen alkuvuodet oltiin etämoodissa, ja kun pantiin hynttyyt yhteen, jäin kotiin vauvan kanssa, Kotivastaavaksi siis. Vaikka välissä olen käynyt töissäkin, ei miehellä tunnu olevan hajuakaan, missä esim. pyyhkeet tai lakanat on. Mä hoidan pyykkishown, joten annettakoon se anteeksi, mutta kuten tuolla joku sanoikin, niin tuntuu että miehet heittäytyy tahallaan laiskoiksi ja tyhmiksi, kun kerran joku suostuu pyörittämään sirkusta. Kyselyn lisäksi mua ärsyttää pyytäminen l. käskyttäminen. Eikö voi vaan ottaa imuria omatoimisesti esiin, miksi pitää aina sanoa, että "NYT!"?

    Mies on tosi tarkka imuroimaan, kun siihen ryhtyy. Mä taas en ole, ja saan ihan törkeitä raivareita, kun mun imurointiprojektin jälkeen mies kysyy, että "Oletko imuroinut tästä?" Sama juttu astioiden kanssa: "Oletko tiskannut tämän?" (jos astiakaapista löytyy astia, johon on jäänyt joku tahra). Jumalauta, suu kiinni ja tiskiharja käteen, jos laatu ei miellytä! Reklamaatioita ei oteta vastaan. Eli kuten anonyymi yllä, tyylin pitäs olla vapaa, kunhan homma jotenkin hoituu. Välillä muistan olla imuroimatta, kun niin ottaa päähän tuo kuittailu, mutta sitten taas ratkean.

    Todella toivon, että miehelle suunniteltu hoitovapaajakso toteutuu, ja hän saa vähän makua siitä, mitä kaikkea tekemistä ja säätämistä yhteen päivään mahtuu ja että jaksaako joka hemmetin kippoa hinkata vimpan päälle, kun safkaa on tarjolla ja siivottavana 5 krt päivässä. ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toi on vaikea asia toi pyytäminen/käskyttäminen. Yksi miespuolinen ystäväni antoi ohjeeksi, että jos haluaa jonkun asian tapahtuvaksi heti, niin se kannattaa varautua tekemään itse eikä vaatia toista siirtämään fokustaan siihen välittömästi. Fair enough, mutta toisaalta FB:ssä kiertää naulan kantaan osuva siteeraus "Darling, I promised o do it - you don't have to remind me every six months". Eli yhdellä pyytämisellä asia ei tapahdu, kahdella pyytämisellä olet nalkuttaja :). Kannattaa valita taistelunsa tarkkaan, koska kaikessa ei kuitenkaan voi mennä toisen mielen mukaan.

      Poista
    2. Ihmettelen, miten miehet ei tajua suoraa yhteyttä makuukamaripuuhien ja äiteilyn välillä. Jos tuntuu, että on toisen äiti, niin ei se peittojen heiluttelu ole ensimmäisenä mielessä. Ei vaan kiinnosta. Eikä jaksa enää, kun on yksin hoitanut koko huushollin ja jälkikasvun.

      Poista
  34. Miehinen pointti "turhien" kyselystä. Osalle miehistä / pariskunnista tuosta muodostuu yksi kommunikaation keino (ei pelkkänä ääneen ja itseä varten ajatteluna), ikään kuin tapa tsekata, "mitä kuuluu" ("onks nää pyykit kuivat"), ja jotenkin "tarkistaa", että toinen, jota kaipaa, on siinä läsnä, ja saada siihen varmistus. (Luulen, että tää on jotain eläimellistä läheisriippuvuutta.)

    En ole omassa perheessä kokenut ainakaan kovin voimakkaana, mutta nähnyt päältä.

    Normivuorovaikutuksen keinona tässä on kyllä kaks vikaa:
    1. Voisi ehkä keksiä jotain mielekkäämpääkin sanottavaa / kysyttävää / kommunikoitavaa sen toisen läheisyyden varmistamiseksi ja vahvistamiseksi, vaikka sitten sanatonta, esim. "halauksella" osoittaa, että ihanaa, kun olet jaksanut olla kärsivällinen näiden meidän lasten kanssa (ja pyykitkin oot ehtiny pestä).
    2. On tosiaan pahanlaatuisesti ei-huomaavaista ja äärimmäisen ärsyttävää, jos näitä kysymyksiä satelee jatkuvasti, minä hetkenä tahansa, piittaamatta siitä, että toisella saattas just nyt olla jotain tärkeempää mielen päällä. Voisi vaikka sopia jostain ajoista, jolloin ei saa häiritä.

    Mutta - pointtina silti, että hiljaista taitaisi olla monessa kodissa, jos puhuttaisiin vain silloin, kun kommunikaatio on ehdottoman välttämätöntä. Arkisella "tyhjänpäiväiselläkin" kommunikaatiolla ja kyselyllä on usein muukin "yhteydenpidon" funktio, kuin mitä pelkkä sisältö antaisi ymmärtää, mm. se kumppanin tarpeellisuus. Tuon arkisen kommunikaation tyyliä vain voisi monesti säätää jotenkin rakastavammaksi sen sijaan, että siitä tulee raastavaa - pieni mutta kriittinen yhden kirjaimen ero.

    VastaaPoista
  35. Alkoi kiristää jo pelkästään lukiessa teidän kommentteja. Hyi hemmetti, en todellakaan halua tuohon asemaan. Kummasti katosi saman tien ne vähäisetkin lisääntymisajatukset.

    VastaaPoista
  36. Täälläkin äänestettiin tänään teikäläistä :)

    VastaaPoista
  37. Bahahaha, taas oli hauska postaus. Meillä mies on kyllä kykeneväinen hoitamaan muksun ja talouden, vaikka välillä kyseleekin missä mikäkin sijaitsee. Itse taas olen laiska esmes vaihtamaan niitä pehmusteita huonekalujen alle ettei ne naarmuta parkettia, korjaamaan imuria, pumppaamaan pyörän renkaita yms., vaikka ihan hyvin kyllä osaisin, mut äh kun ne on vähän sellaisia likaisia juttuja. :)

    VastaaPoista
  38. Mäkin olen ns. äitipuoli (hyi mikä sana!) ja lapsiviikoilla multa kysytään jatkuvasti: "missä mun sukat on?", "täällä ei oo vaaleansinistä kynää", "mikä/missä/mitä/koska", "minne iskä meni/koska se tulee/missä se on/joko se tulee/saanko mä paperia". Useimmiten kysymykset tulee putkeen minuutin sisällä...huoh!

    Sitten se miehen osuus...
    Mies tekee ruoat pääsääntöisesti, täyttää tiskikoneen (useimmiten myös tyhjentää, kun omat hermot ei riitä väärin täytetyn koneen tyhjentämiseen), pesee pyykit ja roudii kuivausrumpuun. Itse yleensä viikkaan kaappeihin. Alkaa kiristämään hermoja, kun lasten vaatteet on väärissä hyllyissä varsinkin 4- ja 6-vuotiaiden tyttöjen osalta (kuten viime viikolla).

    Mies kuskaa lapset kouluun ja eskariin, myös hakee. Minä huolehdin, että läksyt on tehty ja niitä tankataan niin kauan, että asia on kupolissa. Jos oon töissä ja mies "tarkistaa" läksyt niin koululaiset yleensä huijaa määrässä ja tehtävät on tehty hutasemalla.

    Jos laitan vaatteet valmiiksi seuraavaksi päiväksi niin useimmiten kaapista on kaivettu jotkut muut. Kun lähtöpäivä äidille koittaa niin iskän kanssa alkaa vänkäys, ettei niillä ollut ne tietyt vaatteet tullessa, vaikka tasan tarkkaa oli. Mulle ei ryppyillä tästä asiasta, koska huolehdin, että lähtiessä on samat vaatteet niin ei mene eri kotien vaatteet sekaisin (russutus vähentynyt huomattavasti toisessa päässä sen jälkeen).

    Oon perfektionisti ja kyllä oli aiemmin tiukkaa, kun lapsiviikoilla meni hyllyssä leffat, kirjat ja vaatteet sekaisin. Nyt on ollut pakko hellittää, kun oma 9kk ikäinen napero vetää kamaa hyllystä alas sellasta tahtia, ettei ite kerkiä perään. :)

    VastaaPoista
  39. Tämä postaus ja kommenttiketjun lukeminen vastasi nyt todellakin vähintään kertasessiota parisuhdeterapeutilla... Osui ja uppos. Kiitos.

    -Satu K

    VastaaPoista
  40. Mielenkiintoinen juttu! Osa kommenteista kuulostaa mun korvaan aika hurjilta, siis mies on yksi lapsi lisää perheessä. Mä oon onneksi löytänyt miehen, jolta sujuu kotihommat ja lapsenhoito siinä missä multakin. Meillä ei tarvi käskyttää, vaan asiat hoituu puhumalla. Molemmat hoitaa osuutensa, mies yleensä kauppa- ja ruokajutut, mä pyykit ja muut miten milloinkin. Mun mielestä on ihan eri luokan ongelma se et ei ripusta pyykkiä niinkuin toinen haluaa tai laita niitä astioita just niinkuin toinen haluaa, kuin se et ei tulla apuun kun toisella hajoaa pää! Tai että ei osata huolehtia lapsesta. Et onhan siinä naisessakin vikaa, jos kaikki asiat pitää tehdä hänen mukaan, vaikka miehenkin tapa olisi ok. Pääasia, että homma tapahtuu. En kyllä tiedä mitä ongelmalle voisi tehdä, meillä on asiat sujuneet alusta asti hyvin. En tiedä olisiko tätä toista lasta tulossa, jos joutuisin tekemään kaikki kotihommat ja hoitamaan lapsen yksin..

    VastaaPoista
  41. Ihan sama mä en jaksa enää etsiä toisten tavaroita ja vakivastaus meilläkin... xxx on just siellä mihin itse olet sen viimeksi laittanut !
    Joskus yksi lapsista sanoi "Äiti löydä mulle" kun tarkoitti "etsi mulle". Sen jälkeen olen käyttänyt tätäkin kun joku meillä kyselee tavaroidensa perään.Olenkin vuosien varrella kehittynyt aikamoiseksi virtuoosiksi tavaroiden löytämisessä, harvoin jos koskaan tavara jää meillä löytymättä. =)
    Tämän viikon etsinnän aihe on nokkahuilu, kun nuorimmainen 9v. tarvitsee sitä koulussa ja viimeinen havainto on ties milloin 2 vuotta sitten isosiskon 12 v jäljiltä... HUOH ! Pakko kai kaivaa lapsen huone ylösalaisin, että löytyy, tuleepahan samalla siivottua huone.

    VastaaPoista
  42. "En kestä sitä, että minulta tullaan kysymään
    a) mitä tahansa enemmän tai vähemmän turhanpäiväisiä detaljeja,
    b) mistä tahansa yhdentekevästä asiasta,
    c) missä tahansa tilanteessa (olin sitten vessassa, vaipanvaihdossa, puhelimessa, ruoanlaitossa tai suihkussa)
    d) ilman minkäänlaista omaa vaivannäköä."

    Samat sanat, vaikka lapseni ovat jo maailmalla. Olen lähiesimiehenä sairaalassa, ja aikuiset ihmiset käyttäytyvät juuri noin, naiset ja miehet. Ikään kuin olisin heidän äitinsä!

    Osa vielä suuttuu ja valittaa, jos erehdyn sanomaan, että lue itse intranetistä. Ei kuulemma ole aikaa lukea...

    VastaaPoista
  43. "Äitiii, mitä juttua isi lukee lehdestä?" aamupalapöydässä viikonloppuna. Just. Pahimmat raivarit tulee siitä, että vihdoin aamupalarumban jälkeen saan napattua itselleni Hesarin vikan osan ja syvennyn siihen (samalla kun mies on lukenut jo edellisen päivän ja saman aamun lehdet), otan uuden kupin kahvia jonka kuvittelen juovani lämpimänä, ja jompi kumpi kääpiöistä paukkaa siihen jonkun triviaalin kysymyksen kanssa jota en heti kuule 'herranjestas sentään, palvelutaso on laskenut hetkellisesti, äiti on muissa maailmoissa' niin mies alkaa suurieleisesti naljailemaan kuinka äidille ei kannata puhua kun se lukee kun ei se kuule eikä näe mitään. Kun jätkä on itse just ollut viimeiset 1,5 tuntia täysin muissa maailmoissa lehtensä takana osallistumatta aamupalaan muuten kuin kaatamalla sokeria kahviinsa. Enimmäkseen hyvä tyyppi mutta noi hetket saa mun silmät pimenemään sellaisesta valkoisesta raivosta. Että toisella on oikeus olla paikalla mutta ei läsnä suurin osa vuorokaudesta, mutta mulle sitä ei sallita edes vartiksi viikonloppuisin. Ehkä selittää sen miksi mä käyn duunissa ja teen uraa :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on just semmosta hiton ärsyttävää omalle käytökselle sokeana olemista, mitä mäkään en jaksa kestää. En puolisossa, kavereissa tai omissa vanhemmissa. Enkä kyllä lapsissakaan.

      Koska olen varsinkin omassa lapsuudenkodissani turhautunut pohjattomasti tähän touhuun, yritän lapsosille teroittaa, että toisia kohdellaan niin kuin itse haluaisi tulla kohdelluksi. Jos toinen ottaa luvatta toisen lelun ja tulee myöhemmin itkemään kun toinen teki itselle samoin, niin kyllä siinä pyrkii muistuttamaan, että mitenkäs teit itse eilen? Ja oliko toisella kivaa sen jälkeen? No tältä se nyt sitten tuntuu, että ei tehdä silleen enää, ok. Että ne lapset ois sitten puolestaan parempia puolisoita jollekulle joskus.

      Poista
    2. Niinpä. Yritän tosissani vakuuttaa itselleni että en jaksaisi välittää siitä että pyykit on sykkyrässä telineellä (tummat ja vaaleat sekaisin tietenkin) ja tiskikone pyörittää kaksi tuntia muutamaa kattilaa puhtaaksi. Mutta tätä yllämainittua on vain niin vaikea hyväksyä, enkä oikein keksi että miksi se pitäisikään - paitsi ehkä perherauhan takia...? Meillä myös mies lukee lehteä/sähköposteja helposti pari tuntia, eikä jotenkin TAJUA että minä olen sen koko ajan lasten kanssa. Olen tästä yrittänyt puhua, mutta mies ei ilmeisesti pysty ymmärtämään tätä ongelmaa, koska on todella niin omissa maailmoissaan. Hän myöskään ymmärrä, että on eri asia onko paikalla fyysisesti tai onko läsnä.
      Muuten hän on kyllä erinomainen isä, lapset 1 ja 3v. :)

      Poista
  44. Naperolla oli vähän viivästystä puheen tuotannossa ja nyt tämä mietti jopa kaihoisasti niitä aikoja.
    Top 5 päivittäistä kysymystä mihin on niiiiiin ihana vastata ainakin kymmenen kertaa;
    1.Mitä sinä äiti teet?
    2.Miksi?
    3.Mikä toi on?
    4.Mistä ostit tuon?Kaupasta?Mistä Kaupasta? (Sarjakysymystuli,lasketaan siis yhdeksi kokonaiseksi)¨
    5.Missä isi on?Vastaus aina t-ö-i-s-s-ä

    VastaaPoista
  45. Toivottavasti tuo lasten kasvaessa helpottaa, tosin suhtaudun aika epäillen. Itse olen 28, ja viikonloppua vanhemmillani viettäessäni joudun pinnistelemään etten kysele äidiltäni että onko astianpesukoneessa puhtaat vai likaiset astiat ja sattuiko hän näkemään mihin laitoin puhelimeni/hansikkaani/avaimeni.Niin, ja saatan soitella äidilleni vierailujen jälkeen että satuinko unohtamaan jonkin em.tavaroista heidän luokseen, ja äiti kertoo että katso hyvä laps ne tavaras ensin. Olen myös vakuuttunut, että isäni olisi päivittäin töissä ainakin ilman silmälasejaan ja sukkia, jos äiti ei olisi opastamassa.

    T:Mira

    VastaaPoista
  46. Meillä kysytään iskältä, koska mulla menee hermo. Isällä ei mene...

    VastaaPoista
  47. Tulipa mieleen, että varmaan oma kärttyisyyteni tulee ns kotikasvatuksesta - omilta vanhemmilta ei juuri kannattanut kysellä. Eivätkä he yleensä tienneetkään... hmm.

    VastaaPoista
  48. Mä rakastan olla projektipäällikkö ja kaikki ne "to do" listat :) Hoivavietti on olemassa ja se ei rajoitu pelkästään omaan pesueeseen. Toiveammattini olisi ensihoitaja. Mutta aamut on jotain pirullisen hirveitä. Ihan sama vaikka kaikki on valmiina,aina myöhässä. Yhtäkkiä itsepukeminen,syöminen on taianomaisesti kadonnut. Äiti pukee,syöttää. Hakee ne parikymmentä eri lelua mukaan. Jos en hae. Seuraa itkupotku raivarit. Ei omatoimisuutta. Ainiin, se ja se yks lelu pitää vielä ottaa mukaan. Noukin niitä sitten jalkakäytävältä,bussissa,junassa.Kotona viimeksi kun pyysin kokoamaan kaikki lelut koriin, no niin. Ne oli kerätty kukkaruukkuihin. Toivoin että en aamulla kenkiä jalkaa vetäessäni löydä jalkaani takertunutta mansikkakaktusta. Kaikki kukat löytyivät myöhemmin. Helposta jemmasta. Sohvan alta. Sänkyni alle oli myös tehty jonkinasteinen auto/junarata,smurffien koti. Kun siivosin. Löysin ne samat taas seuraavana päivänä samasta asetelmasta sänkyni alta. Puoleen minuuttiin tulitetaan aika hyvin miljoonan verran kysymyksiä, joita en osaa lyhyesti ja nopeasti selvittää ennenkuin seuraava tulva kysymyksiä syöksyy vaatien vastauksia. Mutta jotain positiivista, suihku ja vessarauha on saavutettu!! Vuosien jälkeen saan olla siellä rauhassa.Loppujen lopuksi, mitä isommaksi ipanat kasvaa, vähitellen ne oppii ja osaa kuitenkin jotain itse.Ja Huumori on tärkeä osa elämää. Varsinkin vertaistuellinen huumori muilta äideiltä :) Tähän on pakko kertoa että kerran julkisessa kulkuvälineessä itse istuin uhmaikäisen ipanan kanssa puhki poikki sen päivän osalta kun nuori huoliteltu äiskä lällytteli vauvallensa niin että oletin hänellä olevan ensin jokin näistä pienistä sylikoirista mitä ihmisillä nykyään on. En nähnyt kulman takaa. Kun hän jäi pois tajusin että kyllä äiti ihminen ja pieni suloinen vauveli. Ajattelin mielessäni, itsekin lällytin noihin aikoihin. Ajattelin myös vähän ikävästi, odota, kun se on siinä riemukkaassa uhmaiässä pahimmillaan.. Edessä on. Kerroin äidilleni ja hän naurahti, voi tyttökulta. Näinhän se on :D Silti, kyllä me vielä voittajina selvitään <3

    VastaaPoista
  49. Aaah, tää ketju on kokonaisuudessaan ihan parasta vertaistukea, onneksi en ole yksin tuskani kanssa! Saatan printata tämän itselleni ja laittaa kanteen kissankokoisilla kirjaimille 'Lue tämä aina kun v*tuttaa'. Lisäksi alan taas kerran opetella puhelimen laittamista äänettömälle aina kun olen omilla teilläni, koska eihän se ukkokaan siihen luuriin koskaan vastaa sillon kun olis asiaa.

    VastaaPoista

Nyt olis sun vuoro.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...