Hyvä on hiihtäjän hiihdellä

Hiihtolenkki on konsepti, joka perheessämme ilahduttaa jo melkein kaikkia. Vain Snadi ei ole lajille vielä syttynyt. Sainkin houkuteltua eilen kuopuksen lähiniittyä kiertämään lupaamalla jälkikäteen kuumaa kaakaota ja pullaa, sillä hän olisi halunnut mieluummin siivota vaikka huoneensa kuin lähteä kanssani ladulle. Ymmärrän. Aloin itsekin pitää hiihtämisestä vasta reilu parikymppisenä. En ole koskaan ollut talvi- tai lumi-ihminen, joten riemu piti löytää rauhasta, maisemista ja valosta. Hiihtoon kuuluukin samanlainen meditatiivinen hiljaisuus kuin saunomiseen. Nykyään nivelet arvostavat jo tehokasta kuntoilupuolta.

Hiihtämiseen oli lapsena hirveän vaikea motivoitua. On vaikeaa pitää lajista, jota ei osaa – varsinkin kun sitä vielä mitattiin hiihtokilpailujen kautta. Sen lisäksi, että Snadi on vauhti-ihminen ja pitää enemmän laskettelusta, taidot ovat hatarat. Murtomaahiihtoon on eteläranikolla hyvät edellytykset vain muutamana päivän ajan vuodessa, jos sitäkään – ellei halua sutia jonossa 5000 muun kanssa jollain tykkilumetetulla muutaman sadan metrin pätkällä. Minä en todellakaan halua. 

Mutta – ja tämä on kaikkien kaltaisteni jumittajien ongelma – jos ei ikinä kokeile, ei huomaa, että onkin itse asiassa kehittynyt, vähän itsestään. 

Monojen nauhat menevät rusetille vaivattomasti ja siteet napsahtavat kiinni ilman vanhemman apua. Vain sauvojen kanssa piti auttaa, sillä rannelenkki ei meinannut mahtua paksujen hanskojen läpi.

Sivakoimisen perustekniikka on jäänyt selkäytimeen edellisiltä talvilta ja kunto kasvanut muiden lajien myötä. Hiihtäminen ei ollutkaan enää yhtä hengästyttävää ja raskasta kuin aikaisemmin, ei edes ylämäissä. 

Snadi on oppinut kaatumaan ja punenrtamaan itsensä ylös. Minua ei tarvittu enää nostamaan hangessa sätkivää tappia. Henkistä kehitystäkin on tapahtunut: pötkähdyksistä ei tule kilareita eikä murjotusta. 

Kun lamput syttyivät valaisemaan lämpimästi hämärtyvää talvimaisemaa, Snadi myönsi vastahakoisesti että onhan täällä ihan kaunista. Ja kun vastaan tuli vielä hänen hyvä ystävänsä, päätettiin yksissä tuumin että hiihdetään vielä yksi lenkki. Loppumatkasta takaani kuuluikin iloinen pälätys.

Lopulta vedimme lenkin neljään kertaan ympäri. Kun kerroin Snadille, että hiihdimme melkein kahdeksan kilometriä, hän hämmästyi. Oliko se näin vähän? Oli se. Hiihtäminen alkaa kun hiihtämisen ajattelun lopettaa. 

Ja kun ylittää itsensä vahingossa tulee hassu olo. Mihinköhän kaikkeen muuhun sitä pystyisi, jos vain yrittäisi uudelleen? Kolmeen kuppiin kaakaota ja kahteen pullaan, tietty.

Menkat näyttävät tältä

Menin eräänä sunnuntaina jumppaan, vaikka ei olisi pitänyt. Ärtynyt mielentila ja väsymys olivat kaikki syitä skipata, mutta oli pakko tehdä jotain eikä ulos voinut mennä. Kun päätin kokeilla vielä tunnin loppuvaiheessa kunnon sykkeennostoa, vasemmassa pohkeessa napsahti. Jatkoin tietenkin loppuun, kuka hullu nyt väliin jättäisi, mutta kun linkutin kotiin mietiskelin kaikenlaista oman kehon kuuntelemisesta.

Se oli väärä treeni sille päivälle. Olisi pitänyt ottaa rauhallisemmin (tai hyväksyä että rauhallisesti ottaminen ei ole oikeastaan koskaan ollut vahvuuteni) ja mennä kävelylle äänikirjan kanssa, keleistä viis. 

Miksi ihmeessä päätin painaa kaasun pohjaan?
Ja miten ihmeessä kroppa ei kestä enää ollenkaan samaa kuin joskus?

Ja sitten näin artikkelin, jossa puhuttiin siitä, miten jalkapalloilijoiden kuukautiskierto vaikuttaa mm. eturistisidevammoihin. Huoh, jo mielentilasta olisi pitänyt tietenkin tajuta, että biorytmit olivat epäsuotuisat ja PMS:ssä mikä tahansa liikkuminen auttaa. 

Laitan toivoni siihen, että tytöstä polvi paranee. Kolmen naishenkilön perheessä aiheeseen törmätään jo nyt säännöllisesti ja haluan, että kynnys puhua kanssani kuukautisista on mahdollisimman matala. Olen alkanut puhua menkoista ja niihin liittyvistä lieveilmiöistä korostetun avoimesti. 

Itse sain kuukautiset 16-vuotissyntymäpäivälahjaksi enkä tajunnut ollenkaan, miksi kärsin järkyttävistä vatsakivuista. Ei koulussa tällaisesta puhuttu! Olisin varmaan soittanut itselleni ambulanssin ellei Mutsi olisi tuonut vaivihkaa paketillista siteitä ja vahvaa kipulääkettä huoneeseeni. Esittelyosuus oli siinä, mutta tehtäväkseni jäi päätellä että hänkin on kärsinyt menkkakivuista ja jopa niihin liittyvistä migreeneistä. 

Vaikka koulu ja ystävät hoitavat valistusprosessista oman osansa, minun roolini on toimia käytännön menkkatukena ja jakaa perimätietoa. Pidinkin ensimmäisen esitelmän likoille menkkastashini diplomaattisesta koskemattomuudesta jo muutama vuosi sitten, kun kävin hakemassa kuukuppini barbileikeistä, jossa se toimi pipona. Sittemmin olen jo esitellyt sisältöä yleisemminkin. Laatikosta löytyy niin kuppi kuin siteet, tamponit, kipulääkkeet ja sappisaippua. Minun menkkani näyttävät tältä, jollain muulla erilaiselta.

Olen oppinut kropastani vuosien mittaan paljon asioita, vaikka en signaaleja aina muistakaan kuunnella. Minulla on kokemusta runsaiden ja kipeiden menkkojen kanssa elämisestä muutamalta vuosikymmeneltä ja tulen sen verran vahvasta PMS-suvusta, että oireiden tunnistaminen auttaa ihan ihmissuhdetasollakin. Ovulaatioviikko taas kannattaa hyödyntää täysimääräisesti, sillä silloin kaikki sujuu. Näin jälkikäteen olisi ollut hyödyllistä tietää vaikkapa miten suvussamme vaihdevuodet ovat edenneet. Ja että valkoisia pellavahousuja ei kertakaikkiaan kannata käyttää KP 1-5 – tai jos laitat, älä ainakaan aivasta.

Lisäksi kuukautiset ovat naiselle tärkeä terveysindikaattori, jota kannattaa seurata samaan tapaan kuin muitakin arvoja. Kropan kuuntelemista voikin opetella mm. sovellusten kautta (yksi tosi basic on Period Tracker). Seuraan itse menkkojani Bellabeatin sovelluksella, jossa se on sivutoimintona, mutta se on juuri riittävä ihmiselle, joka ei suunnittele lisääntyvänsä. Nykyään laitan datan myös Ouraan, joka näyttää, miten kuukautisten alkaminen siirtää ongelmat yläpäästä alapäähän: lämpötila laskee, unen laatu paranee, syke alenee, HRV kohoaa. Näin munasarjojen elämän ehtoopuolella tämä taso riittää. 

Trumpin oppitunnit

Kun ilmaisin marraskuussa 2016 järkytykseni Trumpin vaalivoitosta, sain kommenttikenttään vastauksen, että Trumpia äänestettiin, koska ihmiset kaipasivat muutosta. 

"Trumpia aanestivat tyoteliaat, normaalit ihmiset pienissa kaupungeissa, kuten mieheni ja mina. BTW, olemme molemmat korkeasti koulutettuja ja hyvapalkkaisia."

Itse ajattelin silloin, että Trumpin sekoilun oli pakko vain olla osa vaaliteatteria. Myönnän yllättyneeni kun hän osoittautuikin johtajana täysin kampanjansa näköiseksi mieheksi. Hän todella toi poliittiseen kulttuuriin muutoksen: avoimen rasismin, vihan kylvämisen, demokratian halveksunnan, ihmisoikeuksien polkemisen sekä ympäristön tuhoamisen oman lähipiirin eduksi. Viime töikseen Trump vielä armahti tuomioitaan kärsineet, hänet valtaan vehkeilleet neuvonantajansa. Niljakasta.

Tämä muutos manifestoitui Capitol Hillillä loppiaisena täysin absurdilla ja järkyttävällä tavalla. Tänään olen ajatellut, että ehkä nämä tapahtumat tarjoavat meille kaikille muutaman oppitunnin, jotka väistämättä tarvitsimme. 

Voimme oppia jotain vallasta. Uholla, uhkailulla ja valehtelulla pääsee pitkälle, myös Suomessa. Valtaa todellakin voi tavoitella hinnasta piittaamatta, mutta lasku tulee aina perästä. Tämä oli myös täydellinen esimerkki valtaan liittyvästä vastuusta: aina löytyy ihmisiä, jotka tekevät sokeina niin kuin johtaja käskee. Toisaalta on ällistyttävää katsoa, millä vauhdilla hallinnon viranhaltijat pesevät käsiään trumpismista. Kun populistin valta alkaa kuihtua, loppuu myös hännystely. 

Voimme oppia jotain etuoikeuksista. Valkoinen mies todella voi suunnitella mellakkaa avoimesti ja rynnätä sarvet päässä kongressisaliin, sotkea patsaita ja tuhota edustajien huoneita, ihan kaikessa rauhassa. Jos samaa yrittää jollain muulla etnisyydellä, voi olla varma, että paikalla ovat koko maan asevoimat kolmessa minuutissa ja henki lähtee kyselemättä. 

Voimme oppia jotain hyssyttelystä. Trumpin mielipuolista, narsistista ja tempoilevaa käytöstä tuettiin oman puolueen suunnalta hyvin pitkään, hänen puheitaan siloiteltiin, ymmärrettiin ja painettiin villaisella. Varapresidentti Pence sentään veti lopulta isojen poikien housut jalkaan ja suututti Trumpin vahvistamalla vaalituloksen kaoottisen päivän jälkeen. Trumpin johtamistapa mahdollistettiin hiljaisella hyväksynnällä, sietämisellä, ja on olennaista miettiä, miksi sietäminen on vastustamista mukavampi vaihtoehto. On paljon helpompaa ajatella, että tämä taistelu ei kuulu minulle ja katsoa poispäin, erityisesti kun kritiikkiä antamalla pääsee helposti itse tappouhkausten maalitauluksi. Siksi on olennaista, että vihan kautta tapahtuvaan vallankäyttöön puututaan niin eduskunnassa kuin keskustelupalstoilla. 

Oppitunnin selkein anti minulle oli, ettei populisti muutu valtiomieheksi, kun hän muuttaa Valkoiseen taloon. En edelleenkään tiedä, oliko Trump tosissaan vai leikkikö hän vain jonkinlaista sairasta leikkiä, mutta minkäänlaista johdonmukaista arvomaailmaa hänellä ei ollut. 

Mutta eritysesti minua kiinnostaa, mitä republikaaninen puolue tekee seuraavaksi. Heidän johtajansa on neljä vuotta mellastanut mielensä mukaan, ja nyt kausi päättyi paitsi maksimaaliseen häpeään myös viiden ihmisen hengen vaatineeseen vallankaappausyritykseen. Mitä he ajattelevat demokratiasta, yhdenvertaisuudesta ja vapaudesta nyt? Joku asiantuntija sanoi, että tämä oli katharsis, puhdistus, joka pakottaa puolueen takaisin lähtöruutuun. Se olisi hyvä. Toivonkin, että voimme jatkossa oppia jotain aatteesta, jota konservatiiveiksi itseään kutsuvat ihmiset kannattavat. Toivon myös, että se on jotain sellaista, minkä voin hyväksyä, vaikka en sitä henkilökohtaisesti kannatakaan.

Takaisin sateeseen

Havahduin jyrähdykseen, jota seurasi koiran murahdus. Parkkihallin louhinta jatkui uuden vuoden aattonakin. Olin kävellyt niin ajatuksissani, etten ollut huomannut sadetta, joka pisti lammen pinnan poreilemaan pieniä rinkuloita. Mustarastas lauloi ja nurmialue oli muutamaa kohtaa lukuunottamatta vihreänä. Tuli epätodellinen olo siitä, että olin siirtynyt jonkun madonreiän kautta huhtikuuhun.  

Yleensä odotan kevättä innokkaasti, mutta nyt tilalla on lähinnä epäluuloa. Mitä sitten kun siristelen silmiäni huhtikuun valossa? Millaisia toiveita alkavalle vuodelle uskaltaisin esittää? Moni toivoo normaaliin elämään palaamista, mutta en oikein tiedä, mikä se minun normaalini on.

On ollut kaksi aika ankeaa vuotta putkeen. Kulunut vuosi alkoi avioeron harkinta-ajan umpeutumisella ja jatkui koronalla, joka vei molemmilta duunit ja palautti lapset kotiin. Samaan aikaan, kun osa sai kaipaamansa hengähdystauon, minä putosin välitilaan, josta ei näkynyt minkäänlaista ulospääsyä. Ensimmäistä kertaa kadutti myös yrittäjäksi siirtyminen. Kirjoittamisesta ei ole tullut mitään pitkään aikaan.

Olen kuluneena vuonna itkenyt enemmän kuin koskaan, mutta kun kirjoitan tätä, näen, että se ei ole koko totuus. Olen myös saanut toteutettua toiveitani: olen aloittanut tennistunnit, viettänyt aikaa ystävieni kanssa, löytänyt musiikin kuuntelun, kävellyt itseni teräskuntoiseksi ja hankkinut koiran. Olen yllättävän hyvässä henkisessä balanssissa ottaen huomioon tuulettimeen sataneen paskan määrän. Olen myös oppinut puhumaan asioistani avoimemmin kuin koskaan. Ehkä on niin, että jos osaa surra, ei tarvitse pelätä romahtamista. Ehkä haluankin jättää itkun elämääni.

Aloitan vuoden 2021 mitä omituisimmissa merkeissä. Koska kriisissä eläminen pakotti keskittämään ajatukset taloudelliseen selviytymiseen, ei tarvinnut miettiä mitään muuta vaikeaa. Nyt tarvitsee. Olen ensimmäistä kertaa 17 vuoteen sinkku. Edessä on isoja päätöksiä niin töiden kuin muidenkin arjen järjestelyjen suhteen. Bring it on. Olen jäänyt henkiin tästä vuodesta, joten jään henkiin seuraavastakin. 

Vedän hupun päähäni ja katson sateeseen. Huhtikuu on neljän kuukauden päässä, enkä tiedä onko se paljon vai vähän. 

Mitä pelastaisit palavasta talosta?

Yhteistyössä Fennian kanssa

Tapasin pihatiellä naapurin sedän, joka kantoi valtavaa pahvilaatikkoa muuttoautoon. Hänen poikansa olivat tulleet täysi-ikäisiksi ja muuttaneet pois kotoa, jolloin tilava rivitaloasunto oli jäänyt kolmelle liian suureksi. Kun tiedustelin, miten muutto oli sujunut, hän totesi lyhyesti, ettei enää koskaan tarvitse mitään. Hän oli myös jyrkästi kieltänyt lähipiiriään ostamasta itselleen mitään konkreettista joululahjaksi.

Tunnistin hänen mielentilansa. Ja aloin välittömästi ajatella sitä hetkeä, jolloin muutto tulee meillekin eteen – eikä siihen ole pitkä aika. Muutto tapahtunee jo ensi vuoden puolella: jos haluamme rakentaa saaristomökin, tämä asunto on myytävä. Kun ostimme kuusi vuotta sitten kalliin asunnon, hyväksyimme, että tämä täytyy myydä, jos rahatilanne muuttuu. Nyt se on muuttunut monella tapaa.

Muutossa joutuu aina kasvokkain itsensä kanssa, siinä oppii itsestään jotain. Kaikki muutettava irtaimisto kulkee käsieni kautta, mukaan lukien myös ne mielestä poistetut tavarat, jotka olen piilottanut autotalliin tai varastoon. Kaikilla niillä on hintalappu, sekä konkreettinen että abstrakti. 

Kun viimeksi pakkasin omaisuuttamme muovilaatikoihin, päätin kolme asiaa.

1. En enää osta yhtä ainutta lipastoa tavaran säilyttämiseen. Lipaston tarve on vain oire siitä, että kohta kaksi on jäänyt puolitiehen.

2. En säilö tarpeettomaksi käynyttä tavaraa. Turha hilloaminen on kamaraivon juurisyy. Lapsiperheessä pieneksi jäävät niin lelut, urheiluvälineet, vaatteet kuin kirjatkin ja niitä täytyy laittaa kiertoon.

3. En osta enää yhtä ainutta hätäratkaisua. Kaikille hankinnoille pitää olla etukäteen anottu viisumi tulla ovesta sisään ja oikeus kuulua kotivakuutukseen. Ostan vain sellaista, minkä saan myydyksi eteenpäin.  

Millaiseen ihmiseen ja perheeseen törmään seuraavassa muutossa? Mitä minä kannan täältä pois? Lupaukseni ovat pitäneet, mutta aavistelen, ettei projekti tule olemaan yhtään sen helpompi. Minulla on yhä enemmän tavaraa, jolla on tunnearvoa.

Vaikka olisin kuinka kurinalainen, lapsiperheessä tilanne elää koko ajan. Me emme tarvitse enää matkarattaita ja pinnasänkyä, mutta kaikilla on omat sukset ja polkupyörät. Meillä ei edelleenkään ole taidetta, itämaisia mattoja tai muita kalliita arvoesineitä, mutta soittimia sen sijaan löytyy useampia musiikkiharrastuksen myötä. Olen käytännön ihminen, mutten halua mitään mahdollisimman halvalla. Maksan mieluusti kalliista takista, jos se päällä pystyn kävelemään koiran kanssa 10 kilometriä tuulessa tuiskussa ilman ajatuksia eteläisistä maista. 

Vaikka Fennian kotivakuutukseni on täysarvovakuutus, itse arvoa on vaikea määritellä eikä tunnearvoa voi mitata rahassa. Jos talo palaisi, pelastaisin täältä ihmisten ja eläinten lisäksi läppärini sekä äitini antaman kaulaketjun sekä hänen villatakkinsa, jossa on edelleen vieno parfyymin tuoksu. Jäisin kaipaamaan myös joulukoristelaatikkoa. Joku voisi väittää, että sen sisällön saa kaupasta, mutta kun ei saa. Ei niitä samoja. Järkevämpää olisi varmaan keskittyä soittimiin kuin 70-luvun kuusenkoristeisiin, mutta järki on lopulta hirveän harvoin läsnä kun tavarasta puhutaan. Koti-insinööri pelastaisi puisen shakkipelinsä, jonka osti Unkarista 30 vuotta sitten. Oletan että Skidi kantaisi ulos maalaustarvikkeensa ja Snadi Lampelin, kertaalleen kokoonparsitun pehmolampaansa.

Nelikenttäni, jonka vaaka-akselilla on tarpeeton – tarpeellinen, pystyakselilla yhdentekevä – rakas on edelleen käyttökelpoinen. Tiedän, minkä ruudun haluan pitää puhtaana. Ja ruudun, jonka olemassaolon yritän muistaa. Ja sitten on yritettävä hyväksyä, että kaikki tarpeellinen ei ole arvokasta eikä kaikki arvokas tarpeellista.