Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?

Sain viime viikolla ilahduttavan Wilma-viestin: Snadi oli välitunnilla mennyt selvittelemään välikohtausta, jossa tyttö oli jonottanut keinuun, mutta hänelle annettukaan vuoroa. Snadi oli nähnyt tilanteen, mennyt ensin lohduttamaan tyttöä ja neuvonut sitten häntä kertomaan tilanteesta välituntivalvojalle. Koska tyttö ei ollut itse uskaltanut, Snadi oli kysynyt, saisiko hän käydä raportoimassa asiasta hänen puolestaan ja saanut luvan. Sen jälkeen keinuvuorot jakautuivat taas tasaisesti. Opettajalta tuli kiitokset kotiin.

Tällaiset viestit aiheuttavat tietenkin vanhemmassa akuuttia pakahdutusta. On paljon tärkeämpää olla kiva ihminen kuin hyvä matikassa, koska toista on helpompi opetella jälkikäteen. Eräs ystävätär sitten totesi, että kotona on tehty jotain oikein. 

Ei kai nyt sentään? 

Kun Skidi sai kiitosta samantyyppisestä asiasta, ajattelin, että hän nyt vain on sellainen, kiltti. Mutta kun Snadi on hieman eri maata.

Hän on vihonviimeinen slurkki, joka aina keksii keinon laistaa kotitöistä, syödä herkkuja kaksin käsin ja huijata lisää ruutuaikaa. Hyvin usein hänen pääasiallinen tavoitteensa on selvitä mistä tahansa tehtävästä mahdollisimman nopeasti, laadusta viis. Hänen huumorintajunsa on hyvin vessasanakeskeistä ja hän on löytänyt satoja tapoja, joilla ajaa isosisko hulluuteen (mikä on tosin aika helppoa). Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vilahtelee käytöksessä päivittäin: päättäväisyys, avoimuus, rohkeus ja oma-aloitteisuus. Jos jossain näkyy vääryyttä, se on korjattava. Snadi olisi ihan kauhean huono rikoskumppani, sillä hän kävisi takuulla vasikoimassa kaiken heti kun suunnitelmat olisivat valmiina. 

Olen ajatellut sen niin, että geenit tarjoavat jonkinlaisen temperamentin maaperän, jota kasvatuksella voi vahvistaa, mutta mikä sen kasvatuksen osuus tässä oikeasti on? Olisi ollut ihan mahtavaa, jos tästä olisi saanut "Viisi vinkkiä: näin onnistut kasvattajana" -tekstin, mutta kun en saa kiinni siitä, mitä olemme tehneet oikein. En ole ollenkaan varma, olenko ollut ymmärrettävä, looginen ja rakentava tunteiden sanoittaja tai edes hyvä esimerkki. Impulssikontrollini on säännöllisesti koetuksella tökkivän wifin, vaikeasti aukeavien pakettien ja astianpesukoneen täyttämisen kanssa. 

Sitäpaitsi lastamme ovat kasvattaneet lukuisat muutkin tahot meidän vanhempien lisäksi: varhaiskasvattajat, Pikku Kakkonen, opettajat, kantapää, naapurit, lastenkirjat, valmentajat, ystävät, sukulaiset ja ne kaverit, joiden kanssa tuli aina riitaa. Ja sitten on tietysti isosisko, joka on jaksanut motkottaa perseilystä ja väärinkäytöksistä paljon johdonmukaisemmin kuin me koskaan.

Ehkä tätäkään ei tarvitse ylianalysoida. Kivaksi ihmiseksi on monta reittiä ja yksi reitti on löytynyt. Jotain on tehty oikein, joten olkaamme vain siitä iloisia. 

Minustako citymaalainen? Kun oikein haluat jotain

Kaupallisessa yhteistyössä Fennian kanssa*

Olen aina ollut hyvin varovainen rahankäyttäjä. Duunariperheessä tehtiin enimmäkseen järkihankintoja ja lama-ajan kokeneena totuin myös puheeseen siitä, riittävätkö rahat ruokaan. Tämä rahan rajallisuuden taju, ajatus rahan loppumisesta, ei kuitenkaan ole karissut mihinkään, ei edes silloin kun perin äitini. Pääsin opintojen ohessa nopeasti kiinni työelämään, mutta säännölliset tulot mahdollistivat pikemminkin säästämisen kuin kuluttamisen – enkä todellakaan ostanut uutta bilepaitaa joka perjantai. Minulla onkin ollut parikymmentä vuotta sukanvarressa vaihteleva määrä rahaa. 

Marraskuussa 2019 päätin kuitenkin tyhjentää tilini. Halusin pistää nimeni kauppakirjaan, jossa omistukseeni siirtyisi pala maata ja vähän mertakin Naantalista. 

Sain Pikkupoukaman, unelmieni mökkitontin, mutta samalla menetin turvallisuuden tunteeni. Taloudellinen puskuri, joka oli helpottanut mm. päätöstäni ryhtyä yrittäjäksi, oli nyt poissa ja leijuin epämukavasti tyhjän päällä. Itse ostoksesta olin kuitenkin hyvin varma. Johtoajatukseni on aina ollut, että pitää ostaa vain sellaista, minkä saa uudelleen kaupaksi – ja se pätee aivan kaikkeen. Se on mielikuvitusvakuutus, joka auttaa tekemään isojakin investointipäätöksiä.

Vakuutukseni joutui aika nopeasti kriittiseen tarkasteluun: koronakevät löi kahden yrittäjän pöytään ennennäkemättömän laskun. Kassavirta hyytyi paitsi minulta myös muusikolta, jonka tulot riippuvat täysin tapahtumista. Kun pidimme maaliskuussa kriisipalaveria, tontin myynti nousi tietenkin esille. Olimme yllättävän yksimielisiä: se on ihan viimeinen asia, mikä myydään. 

En ole tottunut tappelemaan tai pitämään kovin raivokkaasti kiinni mistään. En ole koskaan jaksanut kilpailla miehistä, sosiaalisesta hyväksynnästä, rahasta tai asemasta. Jos työpaikalla esiintyy jonkinlaista reviiritappelua, lähden mieluummin menemään kuin osallistun selkäänpuukotuskisoihin. Ei kiitos. Olen tästä piirteestä sekä ylpeä että pettynyt: ylpeä siksi, että hyvin harvoin alennun riehumaan mistään asiasta, mutta toisaalta se tarkoittaa myös sitä, etten koskaan tavoittele tosissani mitään. Tällainen tavoitteiden ja intohimojen puuttuminen on nykypäivän narratiivissa vähän laimeaa ja noloa, sillä ihmisellä pitää olla intohimoja. Minulla on voimakkaita mielipiteitä lähinnä yhdenvertaisuudesta, ympäristörikoksista, varhaiskasvatuksesta ja iltavirkkujen unensaannista, mutta muu saa minun puolestani olla. Jostain syystä kuitenkin halusin osallistua tontista käytävään tarjouskilpailuun. Miksi ihmeessä en luovuttanut kuten tapanani on? 

Kun terapeutti kysyi minulta muutama vuosi sitten, mitä minä elämältäni haluan, tuijotin naista hämmentyneenä. Miten niin? Kysymys oli kertakaikkisen outo enkä osannut siinä hetkessä vastata hänelle mitään, kohautin vain olkiani. Mutta asia jäi vaivaamaan. Mistä lähtien minä olen saanut haluta jotain? Onko duunarin ja yksinhuoltajan lapsena oppinut olemaan haluamatta mitään, kun ei kuitenkaan saa? Vai olenko vain pörrännyt kaikkien muiden halujen ja tarpeiden ympärillä niin pitkään, etten kertaakaan ole ehtinyt pysähtyä ajattelemaan, olisiko kenties minullakin jotain unelmia, joita haluaisin saavuttaa? 

Kyllähän niitä vastauksia alkoi hiljalleen löytyä.  

Halusin kirjoittaa kirjan, joten kirjoitin. Useammankin.

Halusin pois työelämän ulkokehältä, joten ryhdyin yrittäjäksi. 

Halusin vapautta tulla ja mennä, joten pistin parisuhteen pelisäännöt uusiksi.

Halusin omistaa pätkän rantaviivaa, joten ostin merenrantatontin. 

Ja nyt minulla on se koirakin, jonka haluaminen ei ole oikeastaan koskaan ollut epäselvää. 

Halusin kontrollin elämääni takaisin, sikäli kun sitä oli koskaan ollutkaan. Oman tahtonsa ilmaiseminen vaatii rohkeutta. Rohkeutta kysyä itseltään, miksi jotain tahtoo, rohkeutta sanoittaa toiveensa ja rohkeutta ottaa vastaan mahdollinen vastustus. Ja jos mukana on vielä rahallinen panos, rohkeutta tarvitaan kaksinverroin enemmän.

Halusin tontin siksi, että kokonaisuudessa yhdistyi sekä järki että tunteet. Järki siinä mielessä, että sain perintörahat fiksuun ja pysyvään käyttöön: omannäköiseeni elämään, jonka voin vuorostani jättää perinnöksi jälkipolville. Jos jossain vaiheessa saan kokonaan elantoni luovasta työstä voin ryhtyä citymaalaiseksi, jonka elämä jakaantuu sekä kaupunkiin että maalle. Tunteet taas siksi, että tuo pieni pala saaristoa kulkee jatkossa mukanani henkisenä tukena, vähän kuin Scarlett O’Haralle Tara. Pikkupoukama ja sen kaunis metsä ovat paikoillaan vielä silloinkin kun minusta aika jättää.

Olenko nyt tyytyväisempi? Todellakin olen. Ostin paljon enemmän kuin pläntin maata, jonne ei kulje vielä edes tietä. Minä ostin sielunmaisemani. Ostin mielenrauhaa. Ostin omaa tahtoa. Enkä kadu.

*Olen ollut Fennian asiakas jo 15 vuotta ja yhteistyö jatkuu tämänkin unelman toteuttamisessa.

Lataa Koronavilkku

Latasin tämän sovelluksen tänään. THL:n tuottaman Koronavilkun pointti on mahdollisten tartuntaketjujen nopea katkaiseminen kaksisuuntaisesti. Jos siis sinulla todetaan koronavirustauti, saat terveydenhuollosta avauskoodin, joka syötetään sovellukseen ja sovellus varoittaa kohtaamiasi ihmisiä nimettömästi mahdollisesta altistumisesta. Jos taas joku kohtaamistasi henkilöistä ilmoittaa sairastumisestaan, saat itse sovellukseen varoituksen mahdollisesta altistumisesta ja toimintaohjeet.

"Sovellus laskee altistumiselle todennäköisyyden, joka riippuu kolmesta asiasta: miten kauan oltiin lähellä toista ihmistä, miten lähellä toista ihmistä oltiin sekä arviosta tartunnan saaneen henkilön tartuttavuudesta. Tartuttavuus lasketaan oireiden ilmaantumispäivän perusteella. Terveydenhuolto tallentaa tiedon oireiden ilmaantumispäivästä positiivisesta testituloksesta kertovan avauskoodin yhteyteen."

Sovellus on toteutettu fiksusti niin, että puhelimien kautta ei liiku mitään käyttäjädataa eikä sovellus kerää sijaintitietoja.

Suorat latauslinkit ovat:

iOS: https://apps.apple.com/fi/app/id1520576224

Android: https://play.google.com/store/apps/details?id=fi.thl.koronahaavi

Tämä oli ensimmäinen sovellus, jonka lataamisen yhteydessä toivoin, että a) sitä ei tarvitse käyttää millään tavalla ja b) voin jossain vaiheessa delliä sen hyvillä mielin.

Turvallista matkaa!

Ympäristöystävällistä koiranruokaa – onko sitä?

Kaupallinen yhteistyö: Alvar Pet

Nostetaanpa koira pöydälle aiheesta koirat ja hiilijalanjälki! Ilmastotietoisella kuluttajalla on koiran (ja kissan) kanssa vastassaan moraalinen dilemma. Koira ei ole mikään pakollinen hankinta (kuten toki moni muukin) ja sille on laskettavissa hiilijalanjälki ihan samalla tavalla kuin minullekin: koira vastaa jonkin laskelman mukaan neljännestä henkilöauton vuosipäästöistä. Itse järkeilin hankinnan niin, että jo valmiiksi suht vähähiiliseen elämäämme mahtuu hyvin perheen hyvinvointia lisäävä ystävä, jonka kanssa voi opetella vastuunottoa ja älyluurin seurasta poistumista. Matkammekin suuntautuvat lähinnä mökille.

Toiseksi tajusin myös hiljattain, että koiransa ympäristökuormaan voi vaikuttaa. Noin puolet kuormasta tulee ruokakupin sisällöstä, mutta toki lemmikistä aiheutuu muitakin päästöjä, jos kreisishoppaa kaikkea tarpeellista ja tarpeetonta koirakamaa uutena ja autoilee koiran kanssa enemmän kuin normaalisti. Koska ihmisruoan tapaan koiranruoassakin suurin merkitys on valituilla raaka-aineilla (eikä pakkausmateriaalilla tai kuljetusmatkoilla), seisoin elokuun alussa koiranruokahyllyn edessä ja tavasin pakkausten sisällysluetteloita. Voiko tässä asiassa valita fiksummin – onko olemassa ruokapussi, jonka tuotannossa on ajateltu myös ympäristöä?  

Lemmikkien ruokaosastolle oli varattu tilaa useampi hyllymetri ja tuotteita oli tarjolla jokaiseen ikäryhmään (kelatkaa, jos ihmisille olisi senioriruoka!). Tuotevalikoima tuntui monipuolistuneen valtavasti sitten 90-luvun ja pussien kyljissä oli valtavasti erilaisia huikeita laatulupauksia ja leimoja siitä, mitä pussi ei sisällä. Mutta mitä kaikki tämä "parhaus" oikein tarkoittaa? 

Yritin pinnistellä, mutten muistanut pätkääkään, mitä brändiä viisi terrieriämme (ja leonbergi) aikoinaan söivät. Muistaakseni ruokakuppiin tyrkättiin kourallinen perusnappuloita, siivu maksalaatikkoa ja lorotettiin hanasta hieman vettä päälle. Maksalaatikko vaihtui jossain vaiheessa koirien märkäruoaksi. Pöydästä niille annettiin kaikenlaista, vaikka ei tietenkään olisi tapakasvatuksen nimissä saanut, ja tyhjät lautaset ja jogurttipurkit saivat tietenkin jätemyllyiltä jälkipesun. Kananmunaa, raejuustoa, piimää, kurkkua – kaikki kelpasi. En muista 90-luvulla minkäänlaisia ruokadogmaattisia koulukuntia olleen tai sitten keskustelu ei vain ikinä osunut minun korviini, koska somea ei ollut. Silloin ei puhuttu kovin tarkkaan edes siitä, että on olemassa oikeasti koiran terveydelle haitallisia ja jopa vaarallisia asioita kuten sipuli, tumma suklaa ja xylitoli. Vain siipikarjan luita ei saanut antaa eikä macadamia-pähkinöitä syöneet silloin edes ihmiset. 

Koiramme olivat helppoja. Ne eivät olleet kauniisti sanottuna nirsoja eivätkä onneksi millekään allergisia ja niiden pakki tuntui olevan terästä. Yksi söi kasvihuoneesta kirsikkatomaatit, toinen veti maasta mansikat, kolmas tuhosi kokonaisen isänpäiväksi ostetun kermakakun, neljäs kaivoi kompostista kolme päivää vanhat kalanperkeet. Ja se joka veti kirsikkatomaatit söi myös pussillisen turkinpippureita, jotka oksensi valkoiselle puuvillamatolle. Turkki kiilsi, hepuleita riitti ja ne elivät kaikki hyväkuntoisina noin 15-vuotiaiksi. Ei ollut mitään syytä, miksi ruokintaan olisi pitänyt perehtyä millään tavoin.

En löytänyt penturuokapusseista suuria eroja makroravintoaineiden osalta, proteiinia, rasvaa ja hiilareita näytti olevan kaikissa samassa suhteessa, eläinperäistä proteiinia oli eniten. Kaikki pussit näyttivät tarjoavan parhaan tieteellisen tiedon mukaan koostettua ravintoainekomboa hivenaineineen, mineraaleineen ja rasvahappoineen, mutta toisin kuin ihmisravintohyllyillä eko-alkuisuus loisti poissaolollaan. Mieleeni hiipi ajatus, ettei ollutkaan kyse siitä voiko ympäristöahdistusta poteva koiranomistaja ajatella ilmastoa, vaan siitä, saako. Onko täysi tabu, että koiraa voisi ruokkia yhtä aikaa terveellisesti että ekologisesti? 

Ei onneksi. Suomessa ilmastoystävällistä koiranruokaa on lähtenyt kehittämään mm. Alvar Pet, joka tähtää ruokapussiensa osalta nollapäästöihin (tehdas on toistaiseksi tanskalainen). Alvar käyttää eläinperäisissä proteiineissaan mm. silakkaa, kilohailia ja broilerin ihmisruoaksi kelpaamattomia elintarviketuotannon sivuvirtoja, sillä niistä saadaan mainiosti eroteltua kaikki tarvittavat ravintoaineet. Mitä järkeä olisikaan tunkea läpeensä prosessoituun kuivanappulaan raaka-aineeksi kalleinta mahdollista japanilaista kobe-härkää tyypille, jolle on aivan sama, onko suussa vaaksiainen vai sisäfilettä. Nappuloiden tarjoiluehdotusta voi myös täydentää haluamallaan tavalla: itse tyrkkään joukkoon joko märkäruokalusikallisen tai hävikkiruokaa: kaurapuuron jämät, lohta tai kanamunaa. Alvar on start-up, jonka tuotekehityspuolella etsitään jatkuvasti uusia ideoita. Ehkä jonain päivänä nappuloissa on mukana riistaa, citykaneja, jauhomatoja, kanttarelleja tai särkeä.

Tässä järsitään kotimaista lampaankorvaa.

Eniten ihmetyttää se, että koiran luokittelu sekasyöjäksi tuntuu tappavan kaiken keskustelun koiraharrastuksen ympäristövaikutuksista. Mutta sehän on juuri syy, miksi asiasta täytyy keskustella! Meillä ei ole varaa siihen, että kaikista haasteellisista aiheista nousee rintareppugatea vastaava älämölö. Kellään ei ole ilmasto- ja ympäristöasioissa vapaudu vankilasta -korttia, vaan me kaikki joudumme valinnoissamme pohtimaan, mikä riittää ja on kohtuullista. 

Minä lähden siitä, että minkä tahansa ruokintametodin kanssa on tärkeää seurata koiran vointia. Kaikki on hyvin, jos pentu pysyy energisenä ja leikkisänä, kasvaa normaalisti, iho, turkki ja hampaat voivat hyvin ja sen vatsa toimii normaalisti (ruoka imeytyy kunnolla eli kaasutus on minimaalista ja sikarituotanto säännöllistä, maltillista ja kiinteää). Luonnollisesti koiran tulee tykätä ruoasta, mutta se ei näytä olevan ongelma tälläkään kertaa: pentunappulat upposivat hyvin ja peruna tuntuu myös sopivan Eddien vatsalle jopa paremmin kuin testaamani riisipohjainen kuivaruoka. 

Toki pentu on pistellyt poskeensa hyvällä ruokahalulla myös muuta laadukasta lähiruokaa kuten pupunpapanoita, yhden irti nyhtämänsä pesulapun, eläviä kärpäsiä, kiviä, hanhenkakkaa, mustikoita, jotain tunnistamatonta raatoa (ennen kuin ehdin kaivaa sen suusta pois, yyh), ruohoa ja koivunsiemeniä.  Kyllä näillä eväillä jaksaa.

Mitäs teillä laitetaan kuppiin?

Hyvästit harrastuksille

Koronakevät mullisti lasten elämän monella tavalla. Kun koulujen myötä myös kaikki harrastukset menivät yksi toisensa jälkeen säppiin, seurasi mielenkiintoinen ihmiskoe: mitä kaikella vapaa-ajalla nyt tehdään? Ja mitä harrastuksia jää ikävä? 

Skidi sai nopeasti ideasta kiinni – ehkä siksi, että hänen harrastussalkkunsa sisältö on jo pitkään ollut vakio ja hän hoitaa muutenkin kaikki treeninsä itsenäisesti. Hän jatkoi saksofonituntejaan etäyhteyden avulla ja yleisurheilutreenejään omatoimisesti. Skidi on myös pitkään maalannut omaehtoisesti ja sai karanteenista hyvän tekosyyn maalata vielä enemmän. Vaikka kesä meni levon, metsäretkien, plutaamisen ja suppailun merkeissä, tänä syksynä ovat ennätykset paukkuneet.

Snadilta sen sijaan putosivat kaikki pallot maahan. Kuoron ja rytmiikan etätehtävät eivät oikein toimineet koska molemmissa homman ydin on yhteismusisointi. Myös koriksen kävi huonosti. Juuri kun harjoitukset olivat alkaneet sujua, Snadi olisi päässyt peleihin ja kaverisuhteet olivat alkaneet muodostua (isossa ryhmässä se on uudelle tulokkaalle todella vaikeaa), kaikki loppui. Ja koska kaveriliima ei riittänyt emmekä me vanhemmat osanneet ohjata etätreenejä saati että siihen olisi ollut aikaa, into hiipui hiljalleen. Vaikka kausi käynnistyi uudelleen, aloittaminen tuntui vähän vaikealta. Päätimme suosiolla luovuttaa, kiittää valmentajia kuluneesta vuodesta ja palauttaa peliasun. Olihan se pettymys, mutta joskus olosuhteet painavat enemmän kuin oma halu. 

Olisin tietenkin voinut väittää kovemmin vastaan, mutta argumentit loppuivat. En tiennyt, miten Snadi oli kehittynyt ja olisiko hänestä voinut tulla hyvä. Tiedän, että Snadilla on taipumusta lyhytjännitteisyyteen ja nopeisiin johtopäätöksiin: jos yksikin asia on pielessä, se on morjens (tämä kuulostaa niin tutulta, etten voi valitettavasti syyttää kersaa), mutta osaan uskottavasti puolustaa vain harrastuksia, joita kohtaan tunnen jonkinlaista rakkautta. Olen valitettavasti aina tiennyt, etten ole joukkuelajimutsi eikä minusta sellaista saa. 

Koska erikoisolosuhteet jatkuvat edelleen (eikä loppua näy), piti koko palettia arvioida uudelleen. Ohjatun ajanvietteen pitää luonnollisesti olla lapsen mielestä kiinnostavaa, mutta juuri nyt se ei yksin riitä. Harrastuksen täytyy kestää pientä taukoa. On myös todella kätevää, jos harrastus on sellainen, jota voimme treenata ihan täysimääräisesti perheen kera ilman ohjaajaa tai valmentajaa. 

Lopulta kartoituksen tulos alkoi selkeytyä. Tämä syksy mennään tenniksellä ja kuviksella. 

Kesällä tennisleirillä testattu laji vaatii aluksi vain pallosilmää ja voimme treenata pompottelua lähihallissa omin nokkinemme, myös karanteenitilanteessa. Tekniikkaneuvontaa taas osaavat antaa molempien vanhempien lisäksi myös kummit. Sain kipinän ilmoittautua valmennukseen itsekin, koska Snadi ei ollut ainut, jonka harrastusrutiinit menivät uusiksi. 

Käsillä tekemisen riemu taas syttyi sateisen heinäkuun tylsyydessä: peruspiirtelyn kaveriksi löytyi myös virkkaaminen, vesivärimaalaus ja origamit. Kuvataidepuolella me vanhemmat olemme hieman vajakkeja, mutta Snadia osaavat luotsata sekä Mummi että isosysteri. Minä tarjoan liimat ja munakennot.

Ehkä tärkeimpänä muutoksena aikaa jätetään nyt enemmän velttoiluun, koiran kanssa painimiseen ja ystäville. Kaverit olivat kuitenkin ne, jotka kriisissäkin pitivät mielen virkeänä.