10.9.2020

Jos lapsi käyttäytyy hyvin, onko se geenien vai kasvatuksen ansiota?



Sain viime viikolla ilahduttavan Wilma-viestin: Snadi oli välitunnilla mennyt selvittelemään välikohtausta, jossa tyttö oli jonottanut keinuun, mutta hänelle annettukaan vuoroa. Snadi oli nähnyt tilanteen, mennyt ensin lohduttamaan tyttöä ja neuvonut sitten häntä kertomaan tilanteesta välituntivalvojalle. Koska tyttö ei ollut itse uskaltanut, Snadi oli kysynyt, saisiko hän käydä raportoimassa asiasta hänen puolestaan ja saanut luvan. Sen jälkeen keinuvuorot jakautuivat taas tasaisesti. Opettajalta tuli kiitokset kotiin.

Tällaiset viestit aiheuttavat tietenkin vanhemmassa akuuttia pakahdutusta. On paljon tärkeämpää olla kiva ihminen kuin hyvä matikassa, koska toista on helpompi opetella jälkikäteen. Eräs ystävätär sitten totesi, että kotona on tehty jotain oikein. 

Ei kai nyt sentään? 

Kun Skidi sai kiitosta samantyyppisestä asiasta, ajattelin, että hän nyt vain on sellainen, kiltti. Mutta kun Snadi on hieman eri maata.

Hän on vihonviimeinen slurkki, joka aina keksii keinon laistaa kotitöistä, syödä herkkuja kaksin käsin ja huijata lisää ruutuaikaa. Hyvin usein hänen pääasiallinen tavoitteensa on selvitä mistä tahansa tehtävästä mahdollisimman nopeasti, laadusta viis. Hänen huumorintajunsa on hyvin vessasanakeskeistä ja hän on löytänyt satoja tapoja, joilla ajaa isosisko hulluuteen (mikä on tosin aika helppoa). Mutta sitten on tämä toinen puoli, joka vilahtelee käytöksessä päivittäin: päättäväisyys, avoimuus, rohkeus ja oma-aloitteisuus. Jos jossain näkyy vääryyttä, se on korjattava. Snadi olisi ihan kauhean huono rikoskumppani, sillä hän kävisi takuulla vasikoimassa kaiken heti kun suunnitelmat olisivat valmiina. 

Olen ajatellut sen niin, että geenit tarjoavat jonkinlaisen temperamentin maaperän, jota kasvatuksella voi vahvistaa, mutta mikä sen kasvatuksen osuus tässä oikeasti on? Olisi ollut ihan mahtavaa, jos tästä olisi saanut "Viisi vinkkiä: näin onnistut kasvattajana" -tekstin, mutta kun en saa kiinni siitä, mitä olemme tehneet oikein. En ole ollenkaan varma, olenko ollut ymmärrettävä, looginen ja rakentava tunteiden sanoittaja tai edes hyvä esimerkki. Impulssikontrollini on säännöllisesti koetuksella tökkivän wifin, vaikeasti aukeavien pakettien ja astianpesukoneen täyttämisen kanssa. 

Sitäpaitsi lastamme ovat kasvattaneet lukuisat muutkin tahot meidän vanhempien lisäksi: varhaiskasvattajat, Pikku Kakkonen, opettajat, kantapää, naapurit, lastenkirjat, valmentajat, ystävät, sukulaiset ja ne kaverit, joiden kanssa tuli aina riitaa. Ja sitten on tietysti isosisko, joka on jaksanut motkottaa perseilystä ja väärinkäytöksistä paljon johdonmukaisemmin kuin me koskaan.

Ehkä tätäkään ei tarvitse ylianalysoida. Kivaksi ihmiseksi on monta reittiä ja yksi reitti on löytynyt. Jotain on tehty oikein, joten olkaamme vain siitä iloisia. 

10 kommenttia:

  1. Kotiksvatuksessa ei loppuviimeksi ole kysymys siitä, mitä vanhemmat tekevät, vaan millaisia vanhemmat ovat. Siitä se elämisen ja olemisen malli tulee.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jep, sosioekonominen tausta on tietenkin olennainen elämässä menestymisen (valintojen ja suunnan) kannalta, mutta uskon kyllä myös pedagogiikkaan. Tämä koiran koulutuksen fakta että koira ei oikeastaan *opi* mitään vaan voit vain vahvistaa toivottua käyttäytymistä, on todella kiinnostava. Ihmislajilla mahtuu mukaan ajattelua.

      Poista
    2. Perheneuvolassa kysyttiin missä olemme mielestämme onnistuneet kasvattajina. No ei missään! Tuntuu että ne on oppinu lähinnä semmosia asioita mitä ei oo yritetty edes opettaa. Ovat (kodin ulkopuolella) oikeen hiveleväkäytöksisiä ja kehuja tulee koulusta ym, mutta en mä voi hyvällä tahdollakaan välittää että me oltais niitä siihen millään muotoa "kasvatettu".

      Poista
    3. Niinpä, onhan se vähän kuumottavaa ottaa sulkaa hattuun kehuista kun ei ole ollenkaan varma mitkä ne käytännön kasvatustoimenpiteet ovat olleet...

      Poista
  2. Kamalan klisesistä, mutta uskon rakkauteen ja lämpöön. Siis en ehkä aktiivisesti uskonut aiemmin, mutta lasten kanssa olen saanut huomata, että empatia tuppaa leviämään. Niinpä olen harjoitellut sormien välistä kurkkimista ja koittanut muistaa kehua ja lohduttaa ylipaljon. Palkan siitä saa satunnaisesti, kun huomaa lastensa osoittavan ihmisyyden merkkejä (ikätovereilleen).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No KYLLÄ! Lempeään lähestymiseen on ollut vähän opettelemista, onneksi on ollut toinen vanhempi, joka on tämän osannut paljon intuitiivisemmin.

      Poista
  3. Olen introvertti sivustaseuraaja, joten ei olisi tullut oma-aloitteisesti mieleenkään auttaa ketään. Temperamentin olen saanut annettuna, mutta lisälastina on kasariysäri-kasvatus, jolloin lasten ehkä enemmän oletettiin tajuavan asioita itsestään, eikä niitä harjoiteltu aktiivisesti. Joten sanoisin että molemmat vaikuttaa, mua olis henk koht kyseisessä asiassa pitänyt koulia enemmän.

    Nyt nelikymppisenä osaan onneksi jo astua mukavuusalueen ulkopuolelle ja olla aktiivisempi auttaja ja heikomman puolustaja.

    Omien lasten kohdalla mun "pedagogiikka" taitaa olla lähinnä pään työntämistä pensaaseen ja toivoa parasta. Toivottavasti edes jotain empatiaa saan silti taottua päähän.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin tämän! ja hei loistavaa, että olet pystynyt työstämään tätä piirrettä aikuisiällä. Mä olen myös pyristellyt eroon siitä "ei puututa muiden asioihin" -kasvatuksesta yrittänyt päästä eroon, koska joskus on pakko puuttua.

      Poista
  4. "En ole ollenkaan varma, olenko ollut ymmärrettävä, looginen ja rakentava tunteiden sanoittaja tai edes hyvä esimerkki."

    Sun blogitekstien perustella uskaltaisin sanoa, että todellakin olet ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi ei, kiitos kauniista sanoista! Mutta blogissa on aina helppo olla analyyttinen ja rakentava, kun on ensin epäonnistunut livenä...

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...