Paluu uuteen arkeen

Viikon päästä elämä alkaa palautua normaaliksi. Joku sanoi jossain, että erityisoloihin tottuminen kestää viisi viikkoa, mutta peruskoulun puuttumiseen ei kyllä tottunut edes kahdeksassa. Kun siis uutinen koulujen aukeamisesta tuli, olohuoneestamme kuului kollektiivista kiljuntaa. Suurin ilonaihe olivat tietenkin kaverit, mutta Snadi hurrasi myös sille, ettei tarvitse askarrella enää ikinä mitään minun kanssani, minkä tulkitsin iloksi lähiopetuksen tasokkaasta pedagogiikasta.

Skidi oli kriittisempi. Hän oli tykästynyt etenemään omaan tahtiinsa ja siihen ettei iltaisin ollut läksyjä. Hänellä on ollut paljon harvinaista luppoaikaa.

Ymmärrän tätä ristiriitaa paremmin kuin hyvin.

Skidi on meistä se, joka ei ole juurikaan kärsinyt eristyksestä. Lasten neljän vuoden ikäero ja osittain myös persoonaerot näkyvät erityisesti ajanhallinnassa. Snadi jäi jatkuvasti kiinni siitä, että tehtävät oli tehty hutiloiden ja tehtävänantojen ymmärtäminen oli osittaista. Hän tarvitsee lähiopetusta, jossa tarjolla on matalan kynnyksen ohjausta, vuorovaikutusta ja palautetta eikä hän kertakaikkiaan pystynyt vielä tähän niin itsenäisesti kuin tilanne vaati.  

Skidi sen sijaan osaa jo ohjata itseään erinomaisesti ja suunnitella työntekoaan. Hän hoiti tonttinsa sekä koulutehtävien että harrastusten suhteen tunnollisesti ja mallikkaasti ilman muutosvastarinnan häivääkään. Saksofonikokeet piti vain soittaa videolle ja yleisurheilujoukkueen kanssa treenata hangoutsissa. Hänen kiireensä kasvaa epätehokkaassta päivärytmistä, joka tiivistyy kaikkiin tulemisiin ja lähtemisiin, reppujen pakkaamisiin, juomapullon täyttämiseen, soittimen roudaamiseen, läksyvuoreen. Koronaelämä on ollut mukavan rauhallista. On ollut kivaa tylsistyä ja leikkiä perinteisiä pihaleikkejä saman taloyhtiön lasten kanssa, tuijottaa läpi kaikki Friendien tuotantokaudet, opetella leipomaan ja käydä kävelyllä fossiilien kanssa. Kirjastoa on kuulemma ollut eniten ikävä, kavereiden jälkeen.

Rauhallisuuden arvostamisen toivoisin jäävän tästä ajasta hyväksi muistoksi niin että sitä vaalittaisiin ja vaadittaisiin jatkossa yhteiskunnassa paljon pontevammin. Rennon elämän takia vaahtoan lähikoulujen, harrastuspalveluiden, metsäleikkien sekä inhimillisten työmatkojen puolesta. Olen tehnyt 80% työaikaa vuodesta 2012 lähtien, koska halusin ruuhkavuosiveneessä takaisin soutajan paikalle – paremman balanssin työn ja vapaa-ajan välille. Toki pikkusormen mukana meni hiljalleen koko käsi: lopulta halusin päättää omista aikatauluistani siinä määrin, että ryhdyin yrittäjäksi. Ja vaikka tämä kaksi vuotta on ollut aika erikoinen reissu, en kadu mitään. Vapaus on edelleen kaiken tämän epävarmuuden arvoista. Minulle on aivan yhdentekevää, mikä tittelini on, onko työpisteeni avokonttorissa ja tarjoaako työpaikkani harrastusseteleitä, mutta haluan voida vaikuttaa siihen, mistä minun stressini koostuu. Haluan päättää millaisia töitä teen, kuinka paljon töitä teen ja mihin aikaan niitä teen. Pidätän oikeuden olla vastaamatta puhelimeen ennen yhdeksää. 

Toisaalta kaipaan myös vaihtelua. On ollut mahtavaa kyllästyä kotona nysväämiseen ja kaivata toimiston yli-ilmastoituun atmosfääriin, kaivata asiakkaita ja työkavereita, lounaita ja sitä, että joku on juonut keittämäni kahvit.

En pidä itseäni minään hyvinvointiguruna, mutta olen tyytyväinen siihen, että olen nelikymppisenä oppinut kuuntelemaan itseäni rauhan kaipaamisen suhteen. Tavoitteenani on ollut tehdä arjestani sellaista, etten kaipaa siitä akuutisti lomaa. Eikä sillä leppoistamisella tarkoiteta ainoastaan burnoutin välttämistä vaan sitä että energiaa riittää muuhunkin kuin nukkumiseen, joka on harrastukseksi aika paska. 

Mielelläni kuulisin, onko joku muukin ottanut tämän saman tavoitteen?

Ihan puhki

Deletoin tänään puhelimestani kolmannen huhtikuussa lataamani jumppasovelluksen enkä ladannut enää uutta. Ei niissä mitään mainittavaa vikaa ole ollut, mutta minä en vain syttynyt. Tilanne, jossa tihrustan ikkunalaudalle asetellulta näytöltä seuraavaa 30 sekunnin jumppaliikettä viinipullo käsipainona, ei vastannut kokemustani kivasta liikuntatatuokiosta. Ei jaksa. Ja vaikka jaksaisi niin ei kiinnosta. On pakko hyväksyä, että olen tämän karanteenin jälkeen sulattanut kaikki lihakseni eivätkä ne tule keski-ikäiselle enää ikinä takaisin.

Olen muutenkin ihan puhki, väärällä tavalla. Väsyttää ja päätä särkee. Teen mielestäni töitä hiki päässä, mutta kun päivän päätteeksi yritän kirjata tunteja, en muista mitä olen tehnyt. Tuntuu, että joka hemmetin asiaan täytyy keskittyä aivan hulluna ja mitä enemmän keskityn, sitä vähemmän saan aikaan – kuulen ohimoissani ujeltavan vanhan Opel Kadettini, jonka kierrokset kyllä nousivat kaasua painaessa mutta vauhti ei juurikaan.

Pelkästään neljän hengen päivittäinen ruokahuolto vie mehut. Ideat eivät koskaan ole olleet yhtä vähissä kuin nyt. Lisäksi Teini on jostain kehittänyt valtavan ruokahalun. Siis se sintti, joka eli ensimmäiset vuotensa ilmeisesti yhteyttämällä, on päättänyt juuri nyt ruveta syömään isompia annoksia kuin minä ja kyselee vielä välipalaa joka käänteessä. Arvatkaa, onko mitään? Onneksi hän on ruvennut leipomaan. Ei ilosta vaan ilmeisestä pakosta.

Hermo menee kaikkiin perheenjäseniin. Koska kukaan muu ei täytä tiskikonetta tai täyttää väärin, maito jää jatkuvasti pöydälle ja eteisen lattia on täynnä kenkiä (etenkin minun), niin että kompastun joka kerta matkalla vessaan. Pientä kinaa on jatkuvasti. Haluan ne koulut auki, aivan sama vaikka vain päiväksi ennen kesälomia. Ja kun parisuhde on vuosia perustunut siihen, että vietämme paljon aikaa erillään, tämä himassa nyhjääminen on tuskastuttavaa. Mutta eroa nyt ei ainakaan jaksa.

Ja vaikka etäkoulu onkin alkanut sujua ilman suurempaa tappelua, se johtuu vain siitä, että olen madaltanut läksypoliisin rimaa ja hylännyt kaiken kunnianhimon. Ensi lukuvuonna paikkaillaan sitten niitä jälkiä. Saan edelleen vasta iltapäivällä kunnolla flown käyntiin, mikä tarkoittaa että duuneja jatketaan iltayhdeksältä ellei neljässä tunnissa saa painettua koko päivän hommia. Sanoinko jo, että koulut auki? Sanon uudelleen.

Vitutuslistani on pitkä.

Vituttaa, että kun käyn kaupassa ihmisiä väistellen, unohdan sen, mitä tulin hakemaan.
Vituttaa, että suorastaan välttelen vaatehuoneeseen menemistä, koska siellä odottaa iksukassillinen 128 cm vaatteita, jotka ajattelin laittaa kiertoon nyt kun on aikaa. En ole laittanut.
Vituttaa, että pinnani on niin lyhyt, että sen olemassaolo täytyy todistaa gravitaatioaaltojen avulla.
Vituttaa, että kaikilla on yt:t ja muusikolla tulot nollassa.
Vituttaa, etten todellakaan ole paras versio itsestäni juuri silloin kun sitä kaivattaisiin.
Vituttaa, ettei minulla ei ole parempia huolia.

Luin, että yksi koronan oire on julmettu väsymys, mutta olisin taipuvainen työntämään näytteenottotikun mieluummin ikkunasta ulos kuin nenäontelooni. Että josko joku muukin kokisi ettei nyt oikein riitä ihmisenä, vaimona eikä äitinä. Ja olisiko joku muukin, joka ei oikein jaksa? Jonka tekisi mieli ihan pikkuisen kirkua?

Olisikin hienoa järjestää sellainen yhteisetäkirkumistempaus, jossa tiettynä hetkenä kaikki väsyneet ihmiset vain menevät ulos kiljumaan minuutiksi. En usko, että päästään uutisten loppukevennykseen, mutta kyllä siitä parempi mieli tulisi.

Tukholman syndroomaa odotellessa.

Pelastetaan peruna + sitruunaperunoiden ohje

EDIT: Tämä päivitetty postaus on julkaistu ensimmäistä kertaa pari vuotta sitten.

Rakastan perunaa. Olen käytännössä kasvanut perunalla (siis sillä ihan tavallisella keitetyllä, kuorimattomalla perunalla) ja purkkitonnikalalla. Lautasmallini on aikuisenakin pottukeskeinen, koska minulla on taipumusta liioitella perunan annostelussa, ettei vain lopu kesken – erityisesti uusien perunoiden kanssa. Kotona keitän aina ns. komppanian kattilallisen, koska seuraavana päivänä perunat voi jatkojalostaa joko paistamalla tai heittämällä kylmänä salaattiin. Anoppini syö muuten ylijäämäpotut viipaleina leivän päällä.

Tajusin perunarakkauteni muutama vuosi sitten kun entisen työpaikkani lounasruokalan marokkolainen kokki oli vääntänyt älyttömän hyvän sitruunalla ja valkosipulilla maustetun happaman perunalisukkeen, joka oli tuoksunut nenääni koko aamupäivän. Siinä nuuskutellessani tajusin, että söin ihan kyllästymiseen asti pastaa ja päätin aloittaa aktiivisen pastarinnan (haha) ja palauttaa lautaselleni perunan.

Projekti on ollut haastava, koska perunasta ei saa samanlaista pikaruokaa kuin pastasta: spaghetti menee sihtikurkuille aina ja variointimahdollisuuksia on vaikka kuinka. Pastan sekaan voi käytännössä heittää jääkaapista melkein mitä vain kasviksia ja jämiä, mutta perunan kanssa on aina vähän "pihviongelma": mitä tämän kanssa? Ehkä tästä samasta syystä johtuu, että kasvissyöjälle on usein tarjolla juuri pasta.



Peruna on myös jotenkin pois muodista. Siitä ei ikinä ponnahda somekohureseptejä eikä yksikään julkkiskokki intoile potusta. Ehkä kouluruokalan kumiperunat ovat vieneet siltä finessen, vaikka ei ole perunan syy, että sitä ei ole kohdeltu sen vaatimalla arvokkuudella. Tai ehkä sitä syötiin 80-luvulla uuniperunoina ja kermaperunoina niin sutena, että uusi tuleminen vaatii taukoa.

Peruna kuitenkin kaipaisi akuutisti huomiotamme, sillä kulkutaudin takia suomalaisilla tuottajilla uhkaa jäädä sato käteen, kun suurtalouskeittiöiden perunan kysyntä on romahtanut. Tilannetta voidaan helpottaa myymällä ruokaperunaa kuluttaja-asiakkaille, joten laitetaan siis perunaa tulille!

Ajattelin aloittaa perunatalkoot tarjoilemalla teille lounasruokalamme sitruunaperunoiden reseptin, joka maistuu myös kersoille, mutta on sen verran hieno, että kehtaa tarjota vieraillekin.

Sitruunaperunat

Tämä hapan lisuke sopii loistavasti kalan kanssa (kokeile myös kylmänä leivän päällä!). Bonuksena kämppään leviää mahtava tuoksu.

Tarvitset:

- Kiinteitä perunoita 2-3 per safkaaja
- Öljyä
- 2 sitruunaa
- Timjamia
- Valkosipulia (ihan reilusti)
- Suolaa
- Mustapippuria

Pese ja pilko potut (kuori jos jaksat) peukalonpään kokoisiksi palasiksi laakeaan uunivuokaan ja sekoittele joukkoon öljyä. Purista päälle yhden sitruunan mehu, ja pilko toisesta muutama ohut viipale koristeeksi pinnalle. Jos haluat hyvin sitruunaisen maun, raasta kuorta joukkoon. Mausta timjamilla, valkosipulilla, suolalla ja mustapippurilla.

Uunissa systeemi kypsyy vähän palojen koosta riippuen 220 asteessa 45 minuuttia. Purista loppuvaiheessa päälle toisen vajaan sitruunan mehu. Ja voilà! Voit esiintyä suurena ruoanlaittajana.

Muita perunasuosikkeja

• Jotain maukasta Marin savuperunamuusi
• Salamatkustajan Satun karamellisoidut perunat
• Syötävän hyvän Lotan muussijämistä duunatut perunakakut
• Chocochilin Elinan okraperunacurry

Laittakaahan kommenttilootassa jakoon suosituimmat perunareseptinne, testaan ne kaikki!

Homo Haksahdus ja ikkunanpesu

Olipa kerran korona-aikaan Ihminen. Hän viettää kaikkien kaltaistensa tavoin aikaa somessa.

Somemaailmassa kaikki on aina ihanasti ja someihmiset ovat kovasti aktiivisia, erityisesti tällaisena keväisen aurinkoisena viikonloppuna. Yksi someihminen esitteleekin kuvia aikaansaannoksestaan – kiiltävän puhtaita ikkunoita – mikä kerää valtavasti tykkäyksiä.

Kuva saa Ihmisen luomaan häpeissään katseensa omiin ikkunoihinsa. Ne ovat muuttuneet pölystä mattapintaisiksi ja pokien väleissä makaa kuolleita kärpäsiä ja hämähäkin verkkoja. Ihmisen on myönnettävä, että tunkkainen kalvo tekee huhtikuisesta maisemasta liioitellun harmaan. Lisäksi Ihminen ei ole koskaan ennen pessyt asuntonsa ikkunoita itse (kolme vuotta sitten oli ehkä käynyt ikkunanpesijä), joten hän ryhtyy puuhakkaasti hommiin.

Ensin hän kaivaa esiin viime kesänä hankitun sähköisen ikkunanpesimen, jolla homma sujuisi aivan suit sait. Siksihän se hankittiin! Ihminen löytää laatikon ja nostaa osat laatikosta pöydälle, tuijottaa osia vähän aikaa, kaivaa sitten esiin ohjeet, tuijottaa ohjeita vähän aikaa, yrittää koota pesimen, mutta saa aikaan jotain mikä näyttää lähinnä konekivääriltä. Konekivääri ei käynnisty, jolloin ihminen tajuaa että se on ladattava. Ihminen ei myöskään löydä aparaattiin sopivaa pesuainetta, vaikka kuinka romistelee siivouskaapin ylösalaisin. Ihminen pakkaa kaikessa hiljaisuudessa masiinan takaisin laatikkoon ja hakee tavallisen varrellisen mopin ja lastan.

Ihminen ryhtyy puunaamaan ensimmäistä lasipintaa innokkaasti, tsup tsup puhdistusainetta pintaan, tehokas pyöräytys varsimopilla ja sitten vain vedellään lastalla saippuavesi pois pinnasta. Ihminen iloitsee kättensä jäljestä, tämä tosiaan on helppoa ja mukavaa! Sitten Ihminen ottaa tyytyväisenä pari askelta taaksepäin ja huomaa, että lasi ei ole missään tapauksessa puhdas vaan täynnä kummallisia läiskiä ja rantuja. Hän pyyhkäisee rantua hihallaan, mikä on virhe – rantu leviää harmaaksi tahraksi lasiin. Hän hermostuu ja osuu mopin varrella rullaverhoon, jonka päältä leijailee alas pölyä, joka tarttuu kiinni kosteaan pintaan. Ihminen kiroaa ja tekee homman uudelleen, mutta lopputulos ei ole edelleenkään erityisen hyvä.

Ehkä pitää katsoa lopputulosta kun kaikki pinnat on pesty, Ihminen tuumii pettyneenä, sillä näillä leveyksillä ikkunoissa on sisä-sisäpuoli, sisä-ulkopuoli, ulko-sisäpuoli ja ulko-ulkopuoli.

Koska ikkunat aukeavat ulospäin, Ihminen roudaa kaikki kamat pihalle ja alkaa muistaa, miksi ei koskaan pese ikkunoita. Tässä menee koko vitun päivä.

Mutta Ihminen hengittää syvään ja palauttaa mieleensä somekuvat, kiillon, kevään värit ja nuhteettomuuden vaatimuksen. Ehkä hän saa itsekin jaettua somekanaviinsa kivan kuvan kiiltävästä ikkunasta!

Ulkona Ihminen huomaa, että kiinteistön suunnitellut arvostettu arkkitehti ei ole tullut ajatelleeksi pätkääkään ikkunanpesua. Lasi on alareunastaan kiinni pitkillä ruuveilla ja saranat ovat korkealla yläreunassa. Ihminen hakee kiltisti ruuvarin ja jakkaran. Ruuvien kannat ovat kuluneet, vanhat ikkunankarmit jumittavat ja lasit nitisevät. Ruutu painaa tonnin ja Ihminen tuntee litistyvänsä lasien väliin. Suihketta menee silmään. Kyynärpäät osuvat lasiin.

Lisäksi alempi ruutu on kiinni kokonaan ruuveilla. Ihminen kiroaa arkkitehdin. Hän tulee ajatelleeksi ruudun takaisin asentamista vasta kun on irrottanut kaikki ruuvit ja tajuaa, ettei saa tätä ikinä yksin paikoilleen. Ehkä naapurin 90-vuotias mummeli ottaa haasteen vastaan. Ihminen pohtii, kuinka kylmä yöllä tulee yhdellä ruudulla.

Ihminen alkaa ymmärtää paremmin ikkunanpesijää, joka näytti siltä, että voisi purskahtaa itkuun. Tässä asunnossa ikkunanpesu sisältää 90% kaikenlaista paskaa ja 10% ikkunanpesua.

Ihminen uurastaa ikkunoiden parissa kolme tuntia. Kun yksi seinä on valmis, selkään sattuu, ranteeseen sattuu, neuletakki on revennyt selästä eikä lopputulos välttämättä ole parempi kuin alkuperäinen tilanne. Rantuja jää, mutta kukaan ei tiedä, millä pinnalla ne ovat. Ihmisen tekee mieli räkäistä lasiin.

Kun Ihminen sitten voipuneena istuu pihalla, naapurin rouva kävelee haravan kanssa ohi.
Oho, rupesit tuohon hommaan, rouva nauraa empaattisesti. Ihminen tuijottaa hämmentyneenä naapuria, joka kertoo, että vanhoista ikkunalaseista ei koskaan tule hyvät. Eikä niitä sisäikkunoita kukaan kuulemma pese. Koska niissä on niin hirveä duuni. Ja sitten, kun siihen kerran kymmenessä vuodessa ryhtyy, niin ruutujen tukemiseen on sellaiset tukipuut varastossa.

Ihminen menee tällaisesta informaatiosta hieman epäkuntoon ja ajattelee, ettei sittenkään ollut uusavuton surkimus vaan vain hyvin vaikean tehtävän edessä. Ihminen nielaisee liian kuuluvasti.

Illalla Ihminen lämmittää itselleen pakastepizzan ja kaataa itselleen lasin viiniä. Kaataa toisenkin vaikka on sunnuntai. Hän miettii, milloin hänestä tuli somemaailman höynäyttämä ihmislaji, Homo Haksahdus.

Ikkunat näyttävät hämärässä, kahden viinilasin jälkeen ihan hyviltä.

Semmoinen ihan tavallinen koira

Tämä ihana kultsu on jo poistunut keskuudestamme.

Koiraprojektimme on jumissa.

Kun vihdoin päätin, että nyt loppui odottelu ja aloin tosissani pohtia prosessin seuraavaa steppiä, huomasin, että päätös on tosi vaikea. Ajattelin, että minulla oli koiran suhteen vain kaksi selkeää toivetta: tyttökoira ja pitää tulla toimeen lasten kanssa. Plussaa saa parrasta. Tällä yhdistelmällä sopivia koiria pitäisi löytyä vaikka kuinka!

Mutta kun aloin kahlata läpi rotumääritelmiä ja erilaisia nettitestejä, huomasin, että erilaisia reunaehtoja ja muuttujiahan on vaikka kuinka. Ei suurta metsästysviettiä, maltillinen haukkumistaipumus, terve rotu, aktiivinen saa olla muttei sähköjänis, keskikokoinen varmaan pärjää parhaiten metsässä ja turkinhoitoon ei ole laittaa kovin montaa tuntia viikossa. Lisäksi neljän terrierin kokemuksella olisi myös mukavaa vaihtelua, jos koira olisi edes jossain määrin miellyttämishaluinen ja kiinnostunut ohjeistani.

Tällaista koiraa ei ole.

Snadi ei näytä saavan koirista mitään allergisia reaktioita.

Huomaan myös potevani rimakauhua. Siinä missä lapsuudessani koirat vain ilmestyivät meille, aikuisena vastuullinen päätöksenteko tuntuu mahdottomalta. Mitä enemmän tietoni lisääntyy, sitä enemmän ihmettelen, miten kukaan on koskaan osannut valita omaan elämäänsä sopivan koiran. Koiranhankintahan on selvästi täynnä riskejä.

Mitä virikkeellinen elämä tarkoittaa noutajaksi jalostetulle vesikoiralle? Tuhoaako se asunnon jos en harrasta sen kanssa rallytokoa?
Jos irlanninsusikoira on onnellisimmillaan omalla pihalla, voiko sitä ottaa rivitaloon?
Hajoaako paimenkoiralta pää, jos lauma lähtee aamuisin kuka minnekin?

Luonnollisesti olen katsellut myös kodinvaihtajia: ei lapsiperheeseen, vaatii ison pihan, pelkää muita koiria, vain kotiin, jossa ollaan koko ajan kotona, vain kokeneelle koiraihmiselle. Olenko sellainen? Miten ihmeessä osaisin olla johdonmukainen laumanjohtaja, jos en edes tiedä, millainen koira meillä viihtyisi.

Pikkuveljen jack russel ei hirveästi jeesaa koirakuumeen hillitsemisessä. 

Järjellä ajateltuna tiedän, että rotumääritelmässä kuvataan aina stereotyyppinen rotunsa edustaja ja yksilöiden välistä vaihtelua on ihan valtavasti. Olen todistanut tätä ihan käytännössä, sillä olin teini-ikäisenä monta vuotta afgaanikennelissä töissä. Yksikään näistä palkituista rotukoirista ei ollut sellainen ylväs ja viileä vinttikoirien soihdunkantaja kuin rotumääritelmässä kuvattiin, päinvastoin. Yksi oli iloinen ja pomppuisa, toinen täysi sohvaperuna ja kolmas oli löllykkä, joka nojasi ihmisiin aina kun voi. Vain yksi tykkäsi juoksemisesta eikä missään tapauksessa tullut luo kun kutsuttiin.

Turhautunein tähän jumittamiseen on tietenkin Snadi, joka kysyy vartin välein, voimmeko jatkaa koiran etsimistä. Hän haluaa minkä tahansa tavallisen koiran kunhan se vain materialisoituu meille ennen kuin hän täyttää 18 vuotta ja muuttaa oman kotiinsa.

Ehkä päättämättömyyteni johtuu siitä, että koiraihmisidentiteettini on hukassa. Siihen ei löydy nettitestiä.

Kysynkin: miten te olette koiranne valinneet vai valitsiko se teidät?