Kuvittelen itseni laiturille juomaan kaljaa

Herään yöllä ääneen, joka kuulostaa siltä kuin joku kaataisi kuormallisen soraa peltikatolle. Se on vain huhtikuinen raekuuro, tarjoiltuna voimakkaan länsituulen kera. Kuulen, kuinka kuopus käy vessassa, hänkin on hereillä. Tämä on nykyään todellisuudessa vikana: olen koko ajan liian hereillä. Tai sitten todellisuus on muuttunut uneksi, en tiedä kumpi on parempi selitys.

Eräässä painajaisessani, joka toistuu aina silloin tällöin, olen hississä. Näen unta, että olen tavaratalossa tai toimistokolossissa menossa alakertaan ja astun hissiin, mutta häkkyrä ei kuljekaan ylös tai alas vaan myös sivulle ja tekee kesken matkan teräviä käännöksiä kuin huvipuistolaite mutta ilman hauskuutta. Hississä on rauhaton olo. Nyt se sama rauhaton olo on koko ajan, hereillä.

Tulen yleisen epävarmuuden kanssa huonosti toimeen. Olen siellä hemmetin ulkokehällä taas, vankilassa ilman seiniä. En näe, mitä edessä on ja voin vaikuttaa asioiden kulkuun vain rajallisesti. Sisäinen kontrollifriikkini on ottanut osumaa viimeiset 12 vuotta, mutta kokonaan se ei suostu katoamaan. Se on kuin lännensankari, joka väijytyksen jälkeen raahautuu viimeisillä voimillaan johonkin kiven taakse laskemaan lippaansa panokset. Tunnen sympatiaa sitä kohtaan.

Kotona en pysty tekemään töitä, mutten pysty rentoutumaankaan. Tuntuu siltä, että töitä on kamalasti mutta ei mitään laskutettavaa. Ja toisaalta nyt kun olisi aikaa kirjoittaa, en pysty siihenkään. Minulla on koko ajan olo, että olen unohtanut jotain, mutta samalla olen helpottunut, etten muista mikä se on, sillä en osaisi kuitenkaan hoitaa sitä. Pitäisi päästä saaristoon.

Kuvittelen itseni mökkilaiturille juomaan kaljaa. Olen viettänyt lempijuhlaani pääsiäistä jo 10 vuotta mökillä. Vuoden ensimmäiselle mökkireissulle ajoittuvat kaikki kivat kevään aloituksen traditiot perunatalkoista talviturkin heittoon. Ja nyt tontilla olisi kaikkea muutakin katsottavaa: tien, laiturin ja saunamökin paikka. Istutushommat.

Kärpänen ikkunassa surahtaa kiivaasti. Se paheksuu lamaannustani ja ymmärrän, että se on oikeassa.

Laitan sisään puolen tusinaa apurahahakemusta.
Maksan Skidille 20€ siitä että hän siivoaa jääkaapin.
Kaivan esiin peruskartaston ja suunnittelen junamatkaa kesälle 2021.
Askartelen kananmunakennokanan korvaukseksi siitä, että meillä ei taaskaan ole rairuohoa.

Lopuksi lähden kävelylle ja puhun ystävän kanssa tunnin puhelimessa. Paluumatkalla huomaan, että tutun kukkamyymälän kesäpiha on auki. Ostan kuusi orvokkia ja neljä jotain, jonka nimeä kysyin kahdesti enkä edelleenkään muista. Ne täytyy vielä ottaa sisään yöksi. Jään puuhailemaan takapihalle, haravoin ja istutan orvokit. Huomaan, että kuivahtanut hortensia, joka minun piti kaivaa pois ja viedä tunkiolle, tekeekin nuppua. Elämä jatkuu, vaikka se näytti kuolleelta. Minun pitää tehdä samoin.

Ohjaan päivälliskeskustelun päättäväisesti koronasta koiraan.  Kastan suklaamunaa viinilasiin. Kamalaa, mutta olkoon.

Havaintoja nukkumisen ihmiskokeesta

Jotta ei menisi pelkäksi valitukseksi niin todettakoon seuraavaa: olen keksinyt vallitsevasta tilanteesta kaksi hyvää asiaa.
1) Pyykkiä tulee vähemmän, koska asumme kaikki samoissa verkkareissa viikon.
2) Nukumme ihan sairaan hyvin.

Yksi kiinnostavimmista koronan lieveilmiöitä onkin monessa perheessä alkanut nukkumisen ihmiskoe. Tavallisesti koko perheen unirytmitesti tehdään lomilla, jolloin asiat eskaloituvat nopeasti yökukkumiseksi, mutta nyt työt ja koulu pakottavat jonkinlaisen arkirutiinin ylläpitoon. Millaiseksi se on muodostunut? Onko päivärytmiä vaikea pitää yllä? Tuleeko tästä kesäloma on steroids?

Meidän perheessä löysät aamut tietävät pelkkää hyvää. Hyvälaatuinen ja riittävä uni on tietysti myös fyysisen terveyden ylläpitäjänä suuressa roolissa, mutta kodin positiivisella ilmapiirillä on valtava merkitys henkiselle jaksamiselle. Kaikki nukkuvat kerrankin tarpeeksi – ja tämä on suurin syy siihen, että pää ja avioliitto eivät hajoa tästä eristyksestä täysin. Toisin sanoen elämä väsyneiden teinien ja keski-ikäisten kanssa on jo normaalioloissakin sietämätöntä.

Kolme havaintoa kolmen viikon kokeilujaksolta.

Vaikka perheemme on jaettavissa iltavirkkuihin (minä ja Skidi) sekä joustaviin (Koti-insinööri ja Snadi, joka nukkuu vaikka kämppä ympäriltä räjähtäisi), meille kaikille sopii tasainen rytmi: siis se, että ei ole ysin ja kasin aamuja vuoron perään vaan heräämme joka päivä samaan aikaan. Olemme yrittäneet pitää koulu- ja työpäivän aloituksen aamuyhdeksässä, joten voimme hyvin nukkua kahdeksaan, kun pendelöinti puuttuu. Tämä on myös suurin syy siihen, miksi haluan asua lähellä koulua: näillä unenlahjoilla aamuissa ei ole joustovaraa. Hitsaan vanhempana paljon enemmän REM-unesta kuin luomuvoista.

Toiseksi ruokailu rytmittyy fiksummin. Meille sopii yhteinen lounas puolilta päivin. Erityisesti Snadille ennen yhtätoista realisoituva koululounas on liian aikainen, joten hän ei ole syönyt koulussa kovin paljon. Tästä aiheutuu tietysti paineita iltapäivän välipalakimaraa kohtaan, joka taas vie päivällisnälän. Ruokailuajat ovat siis kotikoulussa paremmassa tasapainossa, laatua kommentoimatta.

Kolmanneksi rytmi näyttää säilyvän, vaikka unen määrä lisääntyy. Snadi tykittää huikeita 11 tunnin öitä koko ajan, ja Skidikin melkein kymmentä tuntia. Erityisen iloinen olen teinin puolesta, jonka kanssa unensaantia ja unessapysymistä on opeteltu monta vuotta sekä teoriassa että käytännössä. Tyyppi heräsi jo vauvana 20 minuutin päiväuniltaan huutoon, kunnostautui sittemmin yövaeltelijana ja löysi lopulta motivaation lopulta migreenin ja ajoittaisin melatoniinin kautta.

Tämä nukkumisfiesta voi johtua tarkasta rytmistä tai siitä vauva-aikana hoetusta väitteestä, että uni ruokkii unta (muistelen jotain tällaista kuulleeni), mutta todennäköisesti siihen vaikuttaa myös ulkona vietetyn ajan lisääntyminen päivän pidentyessä ja kelien parantuessa. Kun kouluhommat on tehty eikä harrastuksia ole, voi koko loppupäivän olla ulkona.

Tämä viimeinen havainto on kiinnostava myös siksi, että yksi argumenteista, joilla vastustetaan kahdeksan-vitun-aamujen dumppaamista, on se, että lapset rupeavat vain valvomaan illalla pidempään, mikä tietenkin on perimätiedon mukaan portti koviin huumeisiin. No, meillä eivät valvo normaalia pitempään, nukkuvat vain enemmän. Hah.

Olen nukkunut itsekin suht sikeästi. Mikä johtunee siitä, että olen iltaisin aivan totaalisen puhki tapahtumarikkaista päivistä konsulttina, opettajana, kokkina, atk-tukena ja terveydenhoitajana. Snadin toteamuksesta ("luulin, että silmäpussit ovat vain silmien alapuolella") päätellen uni ei ratkaise ihan kaikkea. 

Mitä aiot tehdä, kun tämä kaikki on ohi?

Kevät 2020 jää mieleen kummallisista hätäratkaisuista.

Olen pitänyt kavereiden kanssa skaips-komferemssitreffit, jossa näytimme kaikki aivan anttiholmalta.
Olen tunkenut mukaan heittelemään naapurin lasten kanssa pihalla frisbeetä (turvallisesti hanskat kädessä ja 10 metrin välimatkoilla) koska en keksinyt mitään muutakaan.
Olen kävellyt niin paljon, että toiseen jalkapöytään on todennäköisesti tullut marssimurtuma.
Olen katsonut kännykästä jumppavideoita ja jumpannut mukana.

Niin. En ole peloissani enkä ahdistunut, mutta vittuuntunut kyllä. En osaa ottaa tätä poikkeustilannetta kovin rennosti. Kämppä on kuin pommitettu bordelli ja Kokkikartanon tuotteet alkavat tulla korvista. Kirosin aamulla, että se, jonka mielestä epämukavuusalue kasvattaa, on varmaankin vain vaihtanut lattensa kauramaitoon.

En koskaan nähnyt tulevaksi tilannetta, jossa minulla olisi ikävä omaa, tylsää elämääni, joka ei ollutkaan ollenkaan tylsää. Kalenteristani peruuntui monta kivaa juttua (sen kerran kun olen ehdolla kirjallisuuspalkinnon saajaksi niin eikö iske kulkutauti), mutta myös rutiineja, jotka ovat muuttuneet näkyviksi vasta nyt, kun ne ovat poissa.

Minulla on ikävä ystäviäni! Palaverit voi pitää etänä, mutta ystävyys vaatii sitä, että kävellään yhdessä niin, että hiekka rahisee tossujen alla, eikä kummankaan naama pikselöidy kesken lauseen.

Kaipaan kiihkeästi vakiojumppavuoroani! En uskalla edes ajatella, millaisessa rapakunnossa olen kun tämä paska loppuu.

Olen myös varmasti kevään mittaan valmis kiertämään Uudenmaan tiesulun kuumailmapallolla, vaikka peltotilallisena saisin ehkä mennäkin mökille ihan luvan kanssa. Missä minä nyt sytyttelen tulta, heitän talviturkkini ja harjoitan social distancingia merta katsellen? Luonnollisesti tontilla ei tapahdu mitään tänä kesänä, vaikka piti.

Kun ulvoin tätä (hyväosaisen) tuskaani Instagramin puolella, sain nopeasti vastakaikua. Kun kysyin, mitä ihmiset aikovat ensimmäisenä tehdä, kun tämä kriisi on selätetty, sain vuorokaudessa noin sata vastausta.

Arvaatteko mikä sai eniten mainintoja? Halaaminen! Moni halusi vain halata ystäviään, vaariaan ja äitiään, pikkusiskoaan ja kummipoikaansa. Ikävä on kova.

Sen lisäksi, että ihmiset kaipaavat läheisiään he haluavat lähteä toimistolle, lounaalle, kahviloihin, teatteriin ja museoihin, suunnata tankotanssiin, salille tai uimahallin. Ihmisten ilmoille. Moni ilmoitti myös haluavansa vain viedä lapset päiväkotiin ja kouluun ja olla vain kotonaan yksin, sillä tällä hetkellä perheenjäsenistä ei välttämättä saa sisätiloissa hetkenkään taukoa. Yksinäisyyttä kaipasi erityisesti se, joka oli kaupassa töissä. Sinkut toki taas haluavat, etteivät olisi koko ajan kotonaan yksin. Ymmärrän sitäkin.

Yhdessä vastauksessa toivottiin, että jonain päivänä voisi taas julkisella paikalla selvittää kurkkuaan ilman, että kaikki kääntyvät katsomaan paheksuen tai kauhuissaan.

Ihmiset haluavat elämäänsä ihan samaa tavallisuutta kuin minäkin. Minun vitutukseni on oikealta nimeltään ikävää ja merkki siitä, että perusarkeni toimii, niin yllätyksetöntä kuin se onkin. Ja se on huojentavaa! Inhoan kaikkea tekopyhää hokemista siitä, kuinka kiitollinen-siunattu-onnellinen sitä pitäisi olla yksinkertaisista asioista, mutta olenhan minä. Ja samalla, kun olen kiitollinen ex-arjestani, ärsyttää, että käytin mahdollisuuksiani kaikkeen muuhun kivaan selvästi aivan liian harvoin.

Mutta tulee päivä, kun istun ystävieni kanssa kylki kyljessä piknikillä, juon lämmintä valkkaria muovimukista, johon joku toinen on koskenut, nuolen sormiini tarttunutta sipsien suolaa ja kerron minne päin Eurooppaa aion seuraavaksi junalla puksuttaa. Kukaan ei kerro vessapaperivitsejä eikä ruokakaupassa haise käsidesin viina.

Se päivä tulee.

Ja seuraavaksi kirjoitan jostain aivan muusta.

Kotikoulun hetki hetkeltä -seuranta

8:30
- Hei kersat, olis taas uusi kotikoulupäivä! Tänään yritetään sitä samaa mitä eilenkin eli ootte ihan hiljaa huoneissanne puolille päivin ja teette opettajan antamia tehtäviä, eiks jeh? Ja sopikaa jo nyt, miten vuorottelette tietokoneen kanssa, ettei tule riitaa. Mulla alkaa etäpalaveri kymmeneltä enkä halua taustalle karjuntaa.
- Joo kyllä mä osaan mutettaa, mutta ette te voi silti huutaa taustalla, koska mä en kuule mitä siellä puhutaan.
- On se tärkeetä!

9:00
- No mitä?
- Ahaa, siis mikä oppilaan maailma..? Mä asennan sulle sen sovelluksen, hetki.
- Mikä sun gmailin salasana on?
- No en minäkään sitä muista. Voi per...
- Enhän kiroillu.

9:15
- No mitä?
- Miten niin "miten putsataan viemäri"?
- Teillä todella on kotitehtävänä lattiakaivon putsaus? Hahahhaha!
- No nauranpahan vaan.
- Voiko se odottaa iltaan?
- Se oli retorinen kysymys.
- Retorinen tarkoittaa, että se ei oikeastaan ollut kysymys.

9:20
- No mitä?
- Jos olet tehnyt kaikki tehtävät, tee lisätehtäviä.
- Mistä minä nyt voisin tietää mistä niitä löytyy?

9:38
- No mitä?
- Sulla on läksynä vanhemman haastattelu?
- Nyt? Voiko se odottaa iltaan? Ei tarvii vastata.

9:45
- Niin mitä?
- Tarviit tyhjän mehupurkin lintulaudaksi? Eihän lintuja edes ruokita... antaa olla.
- Litistetty ei käy?
- Et sä voi nyt juoda appelsiinimehua puolta litraa!
- Voiko tää odottaa siihen, että meillä tyhjenee orgaanisesti yksi purkki?
- Sekin oli retorinen kysymys.
- Kiva idea, mutta ei ole eettisesti oikein maksaa Skidille sen tekemisestä, koska kyseessä on sun läksy.

9:56
- Onko se tietokonehomma nyt sovittu? Mulla alkaa etäpalaveri neljän minuutin päästä ja silloin mua ei saa keskeyttää.
- Huhuu?

10:05
- Oikeesti nyt, hiljaa! Kone ekaks Skidille, Snadi tekee nyt tunnin musaläksyjä ja sit vaihto.

10:07
- Korjaus äskeiseen! Ei nokkahuilutreeniä tuntiin, kiitos!
- Ihan sama! Katso vaikka Netflixiä.

10:45
- No mitä?
- Miten niin sun sähköpostit on kadonnut puhelimesta?
- Eikun puhelimen ja tietokoneen sähköposti on sama asia eikä sun tili oo kadonnut... tai antaa olla, mä tuun katsomaan.
- Täällähän se oli, sä olit vaan osunut tohon selaimen raksiin, joka pienentää koko ikkunan.
- En mä tiedä, miksi sellainen rasti on.

11:05
- Niin?
- Kuva liitetään chattiin sieltä paperiliittimen... antaa olla, mä tulen näyttämään.

11:10
- Jatkossa älä aina sammuta konetta ennen kun tulet raportoimaan jostain ongelmasta. Tässä menee nyt yhteen pikkujuttuun aika kauan aikaa.
- Joo, mä tiedän, että mä sanoin, että koneen buuttaaminen jeesaa ongelmatilanteissa, mutta se ei päde tällaisiin ongelmiin vaan... antaa olla.

11:30
- Mitä nyt taas?
- Ei, teillä ei ole vielä nälkä. Ruoka tulee klo 12.
- Joo, todellakin on samaa kuin eilen.

11:55
- Okei, mä rupeen nyt laittaa ruokaa, tulkaahan jeesimään!

12:01
- Huhuu?
- Mihin sä oot nyt menossa?
- Ei se ei ollut retorinen kysymys! Miten niin sun täytyy just nyt lähteä ulos kuvaamaan jotain?

12:02
- Se, että sä putsaat tulevaisuudessa lattiakaivon omista hiuksistasi ei vapauta sua kaikista muista kotitöistä.
- Kerronko mä mihin voit työntää sun motin!

12:15
- Ei, en usko että maailmassa on ihminen, jonka nimi on Glöntzä Pökäle.

Voin olla väärässäkin.
Kuis monta päivää tätä vielä olikaan jäljellä? Sekin oli retorinen kysymys.

Voiko tästä seurata jotain hyvää?

Olen vältellyt viime aikoina somea. On suhteellisen raskasta ottaa vastaan neuvoja, joissa kehotetaan nauttimaan kotoilusta ja perheajasta, noudattamaan rutiineja tai liimaamaan ikkunaan "kaikki järjestyy" -kylttejä. Yhtä lailla en jaksaisi lukea enää yhtään tekstiä siitä, kuinka hidastaminen tekee hyvää.

Hidastaminen on tietenkin aika ajoin hyväksi, mutta silloinkin omaehtoisesti: tällä hetkellä aika monessa yrityksessä kirjoitellaan lomautuslappuja ja valtiontalous ajaa kahtasataa betoniseinään. Lasten kanssa on kiva touhuilla kotona, jos samaan aikaan ei tarvitse vetää kotikoulua ja yrittää tehdä töitä, jotka näyttävät tällä hetkellä loppuvan toukokuussa kokonaan. Kaikella kunnioituksella: minulla ei ole vapaa-ajan ongelmia eikä ruokailuaikataulu ole suurin huolenaiheeni. Solidaarisuutta saa toki peräänkuuluttaa, mutta oman erinomaisuuden alleviivaaminen on vain jeesustelua, joka ei palvele tarkoitustaan.

Tämän sanottuani totean, että kyllä, minäkin uskon, että tämä menee ohi – vaikka emme tiedäkään milloin. Ja tietenkin kriisi on mahdollisuus muutokseen. Olen myös miettinyt, mitä hyvää tästä katastrofista on löydettävissä.

Kun listasin asioita, joiden uskon muuttuvan, olin huomaavinani, että niitä kaikkia yhdistää yksi asia: yhteisöllisyys.

Social distancing on ihmiselle, joka on lajina aina hyötynyt laumasta, lähtökohtaisesti vaikea paikka. Minäkin, synnynnäinen erakkosielu, teen valtavasti asioita erilaisissa laumoissa – perheenä, ystävien seurassa, taloyhtiön talkoissa, kaupungin asukkaana ja kierrättäjänä. Joka tapauksessa tämä oma suhde yhteisöön, eräänlainen laumatietoisuus, on kiinnostava aihe. (Olen aikaisemminkin pohdiskellut lasten verkostoja.)

Yhteisöstä on nimittäin sekä hyötyä että haittaa, ja nyt yhteisen uhan edessä on vaihteeksi näkyvissä selkeitä hyötyjä: vertaistukea, auttamista, jakamista, mukanapitämistä. Ja tätä nousua on huikeaa seurata.

Toimistokeskeinen työnteko sai koronasta haastajan, joka pakotti tekemään viikossa sen, mitä on yritetty tahkota kymmenen vuotta. Nyt kun kaikki ovat ottaneet urakalla käyttöön erilaisia etätyösovelluksia ja opetelleet järjestämään kokoukset ruudun kautta, uskoisin tavan jäävän jossain määrin eloon, ainakin vaihtoehdoksi. Työperäiset laumat on rakennettu saman perinteisen kaavan mukaan pitkään, mutta ne yhteisöt, joilla on etätöiden johtamisesta jo vuosien kokemus, jakavat oppejaan avoimesti: miten tiimit kootaan, miten raportointi hoidetaan, mitkä kokoukset sopivat etäyhteyksien päähän, millaisia työelämätaitoja etäily vaatii ja mitkä asiat hoidetaan edelleen kasvokkain.

Laumaa pitää jotenkin johtaa, sillä se ei välttämättä ollenkaan tiedä omaa parastaan. Kaikki, jotka uskovat yksilön valintojen kaikkivoipaisuuteen ovat väärässä, valitettavasti. Pandemia on näyttänyt, että muutosta pitää johtaa yhteiskunnan tasolla. Hiihtoreissut ja torikokoukset loppuvat vasta, kun valtiot laittavat rajat kiinni ja sakottavat piittaamattomuudesta. Ja tämä harjoitus pätee myös ilmastonmuutokseen: kyllä isoja muutoksia voidaan tehdä, kunhan uhka on riittävän konkreettinen. Ja hyvä puoli on, että ilmastonmuutoksen hidastaminen ei vaadi läheskään samanlaista asketismia kuin tämä virus.

Siilot murtuvat. Kun erilaiset yhteisöt, jotka eivät normaalisti ole yhteydessä toisiinsa, löytävät toisensa, tapahtuu kiinnostavia asioita. Suomalaiset pienyrittäjät ovat liittyneet yhteen auttamaan toisiaan sisumarketin muodossa. Brittiläiset viihdealan työntekijät ovat tarjonneet terveyssektorille apuaan, jos tulee tarvis pistää pystyyn sairaala cateringeineen. Yksityinen yritys on 3D-printannut osia, joita tarvitaan hengityskoneen venttiileissä. Tiedeyhteisöt ympäri maailman kartoittavat koronaviruksen proteiinirakennetta, joka on hiton työläs homma, ellei käytä joukkovoimaa: projektia voi jokainen nopeuttaa vaikka omalla kotikoneellaan.

Ja tällainen yhteisöllisyys palauttaa ainakin minun uskoni ihmisyyteen.

Jos tämä on tehtävissä, aika moni asia on. Tsemppiä meille.

Ps. Lukusuositus: Financial Timesista kannattaa tsekata Yuval Noah Hararin kirjoituksen "The world after coronavirus". Joudumme jatkossa tekemään valintoja myös ihmiskunnan suunnasta. Harari listaa selkeitä ylätason linjanvetoja mm. solidaarisuudesta ja luottamuksesta.