Jotta tästä ei tulisi maailman pisin kuukausi

Kun ensimmäistä kertaa kuulin kuukauden karanteenista etätyön ja kersojen kera, ajattelin välittömästi sitä BBC:n ulkomaantoimittajaa, jonka jälkikasvu hyökkää työhuoneeseen kesken suoran uutislähetyksen.



Jos olisin konsultti, joka olen, olisin määritellyt tilanteen ns. blockeriksi. Se tarkoittaa projektin tuotantovaiheessa niin tärkeää tehtävää, että ilman sitä mistään ei tule mitään. Jo kaikkien harrastusten loppuminen oli tiukka paikka, mutta peruskoulun puuttuminen on täysimääräinen katastrofi.

Myös kersojen ensireaktiot tukivat hypoteesiani. Jouduimme käymään useampaan kertaan läpi, että tämä koronaeristys ei ole mikään yllätysloma tai screen time unlimited sessio vaan aamulla heräämme suht normaaliin aikaan ja aloitamme duunit ja opinnot lukujärjestyksen mukaisesti omissa huoneissamme, jota huom. kaikilla ei ole. Jouduin myös muistuttamaan, että taloudessamme jokaisen pitää edelleen mm. käyttää housuja, koska on maaliskuu ja jollain aina joku livelähetys menossa. Eikä kannata kinuta jälkkäriä joka päivä, koska emme ole missään Teneriffalla.

Jo tämän ensimmäisen aamun perusteella (minulla on 10 minuuttia etäkokouksen alkuun, kun joku räjäyttää eteiseen reppunsa sisällön ja terotinpurua leviää joka puolelle, toinen huutaa, että hänen Wilmansa lagaa ja kolmas itkee, miksi VPN tökkii) oli selvää, että illalla on kriisipalaverin paikka. Tästä tulee aivan liian pitkä kuukausi ellemme tsemppaa jotenkin perheenä.

Tarvitsemme jotkut säännöt. Yhteisenä workshoppina tietenkin, jotta kaikki kuvittelevat saavansa vaikuttaa.

Ensinnäkin huoneet on pakko siivota sellaisiksi, että niissä pystyy olemaan. Arkiaamuisin hommat alkavat viimeistään klo 9:00. Tänä aikana puhumme toisillemme mahdollisimman vähän. Yksi huone pyhitetään etäkokouksille ja mitään raskasta ei striimata tarpeettomasti jotta interwebsiä riittää kaikille. Syömme lounaaksi muiden äitien tekemää ruokaa eikä kukaan valita jos ja kun on taas samaa. Päivällä on pakko käydä ulkona välkällä ainakin puolen tunnin verran.

Tänä aamuna selkisi myös, että ne iltaharrastuksetkin on pakko palauttaa jollain tavoin. Jos vietämme koko päivän keskenämme, tarvitsemme myös jotain viihdettä ja rentouttavaa ohjelmaa, ulkoilun ja ruokailun lisäksi. Meillä ei ole edes pleikkaa eikä tablettia (vielä).

Suunnittelin jotain tällaista.

Maanantai: korttipelit. Vaikka ristiseiska aiheuttaakin aina perheen sisäisiä kaunoja.

Tiistai: jumppa. Skidi lupasi pitää lihaskuntotreenit ja minä venyttelyt.

Keskiviikko: lautapelit. Pelataan kaikki kaapista löytyvät pelit läpi.

Torstai: leivonta. Palautamme pullatorstain ohjelmistoon, mutta kotikonstein. Mummi laittaa reseptin ja kersat saavat sotkea keittiön.

Perjantai: esitelmä. Voisin tietysti ehdottaa, että opiskelemme yhtenä iltana kaikki jotain kehittävää. Sehän olisi täysin mahdollista. Yle Oppiminen tarjoaa valtavasti erilaisia etäopiskelusisältöjä, kansainväliset yliopistot tarjoavat satoja verkkokursseja ihan ilmaiseksi ja myös Googlella on mm. digitaaliseen markkinointiin liittyviä opintokokonaisuuksia. Mutta madalletaan vähän rimaa.
Ehdotin, että jokainen perheenjäsen pitää perjantaisin esitelmän valitsemastaan aiheesta, jonka hyvin tuntee, ja muidenkin pitäisi. Odotan Snadilta kovaa panosta tässä, mahdollisesti jotain emojien maksimikäytöstä WA-viestinnässä tai vinkkilistaa "Näin räjäytät ulkohousut alle minuutissa".

Lauantai: leffailta. Koska kaikki pystyvät jo lukemaan tekstityksiä, unohdamme loputkin ikärajat ja alamme tahkota läpi Pottereita. Kulunut talvi aiheutti sen, että Netflix on suht haravoitu (kuten ET, Wall-E, Big Hero ja kaikki Star Warsit), mutta onneksi muutama Studio Ghibli on vielä katsomatta. Muitakin perheklassikkoja saa vinkkailla!

Sunnuntai: metsä- tai rantaretki fillareilla. Käydään kaikki kivat paikat lähimestoilta läpi ja syödään eväitä.

Ja heti kun tämä karanteeni loppuu menen ostamaan koiran, koska elämä on liian lyhyt kaikenlaiseen järkeilyyn. Älkää kertoko Koti-insinöörille.

Miksi juuri vessapaperia?

Tunnustan. Minä laitoin eilen perheen ostoslistalle vessapaperin. Edellisessä paketissa oli enää kaksi rullaa jäljellä, mutta rehellisyyden nimissä annamme sen yleensä kyllä loppua ennen kuin sitä kukaan muistaa ostaa lisää. Taustalla on siis jotain muutakin. Kun tungin täyden paketin kaapin perälle, tuntui... hyvältä. Vessapaperissa on selvästi jotain rauhoittavaa. Mutta mitä?

Koko aivokuoreni käy ylikierroksilla tästä mysteeristä. Mikä ihmeen taika juuri vessapaperissa piilee? Miksi en saa samanlaista mielihyvää hammastahnasta tai purkkihernarista?

Jos virus ei uhkaa vesijohto- tai sähköverkkoa (eli wifiä), rationaalisesti ajatellen vessapaperi ei voi olla se seuraava merkityksellinen hankinta. Ymmärtäisin, jos kyseessä olisi ripuliepidemia, mutta oletan, että taudissa, johon ei nähtävästi liitetä vakavaa niistämistä, pehmopaperivarastot ovat turhia. Eikä sen loppuminen edes ole mikään suuri katastrofi, sillä hanurinsa saa tietenkin putsattua myös käsisuihkulla. Edes kotivarapostauksessani en maininnut sanallakaan vessapaperia. Ämpärin kävin kyllä ostamassa, vaikka en siellä aktiivisesti vettä säilytäkään.

Ehkä joku symbolien merkityksiä tutkiva ihminen osaisi vastata tähän paremmin, mutta itse löysin vessapaperihimoon kolme selitystä.

Koska kaikki muutkin ostavat sitä. Sosiaalinen paine vie mukanaan. Olen usein aivan kassalla kaikesta, mitä ihmiset normaalisti tekevät, joten on loogista olettaa, että unohdan tässäkin asiassa jotain olennaista. Ehkä sitä todella tarvitaan! Ja tästä taas seuraa tyhjien hyllyjen syndrooma: jos sitä tarvitaan, vessapaperi loppuu. Mutta vaikka yhteiskunnan ovia teljettäisiin enemmänkin, ei ruokakauppoja tietenkään voi kokonaan sulkea.

Koska tällaista tilannetta ei ole ennen ollut. Olemme tottuneet varautumaan lähinnä parin päivän sähkökatkoihin tai lakkohin, joten toimimme ihmiskontaktien välttelyssä ehkä vähän epärationaalisesti. Vaikka harrastuksia, kilpailuja, esiintymisiä ja tapahtumia on peruttu, valtava määrä ihmisiä käy edelleen töissä. Social distancing kuuluu kiinteästi työsuhde-etuihini vuoden ympäri, mutta kaikilla aloilla ei todellakaan tehdä töitä kotoa. Kouluissa ja päiväkodeissa järjestetään edelleen opetusta, hoitoala pelaa, bussit kulkevat, apteekit, pankit ja postikonttorit ovat auki. Ja kauppojen hyllyt täyttyvät taas huomenna.

Koska olemme pohjimmiltamme metsästäjä-keräiljöitä. Voimme leikkiä sisältöstrategia, tutkijatohtoria ja liikkeenjohdonkonsulttia, mutta epämääräistä uhkaa torjutaan varustautumalla. Ihan sama millä.

Tai sitten maalailuni on täysin turhaa ja wc-paperipaketit ovat vain niin isoja, että hyllyt näyttävät tyhjiltä, vaikka niitä on ostanut vain kymmenen ihmistä.

Uusi kauppareissu on kuitenkin tarpeen. Ostan viikonlopun safkat kuten aina ennenkin, mutta ostan saippuan lisäksi perusvoidetta. Käsien pesu 148 kertaa päivässä on liuottanut käytännössä orvaskeden pois, joten oletan, että se loppuu seuraavaksi. Sitten jonkinlaiset hanskat, jotka estävät naaman hiplaamisen ja lopuksi Alkon kautta kotiin. Illalla mahdollisesti pehmopaperivalmistajien osakkeita.

Kymmenen ajatusta koronasta

Joka puolella liikuntakeskuksen tiloja oli käsidesiä ja ohjaaja keräsi jumppalaput teräsastiaan. Ystävän lasten luokka on karanteenissa ja wilmaan kilahti meillekin koronatiedote. Töissä sovittiin etätyöprotokollasta, joka otetaan käyttöön, jos on tarpeen. Olen huomenna menossa massatilaisuuteen ja odottanut koko viikon perutaanko se vai ei.

Koronakeskustelua ei pääse pakoon enää missään. Ja jos muut niin sitten minäkin, joten 10 ajatusta aiheesta.

1. Eniten tässä taudissa ärsyttää somekommentointi. Aika moni ihminen tuntuu yllättäen pätevöityneen epidemiologian asiantuntijaksi, jolla on varaa viisastella milloin kuolleisuusprosenteilla, milloin torjuntatoimien tehokkuudella. Vain yksi päivitys oli tarpeellinen: sain tietää valtakunnallisesta päivystysnumerosta 116117. Pistäkää talteen.

2. Minun on vaikea panikoitua tästäkään taudista, vaikka mahdollisuuteni saada tartunta on epidemian yhteydessä todella hyvä. On ihan sama, osallistunko yleisötapahtumiin vai en, sillä kuljen melkein joka päivä julkisilla kulkuneuvoilla, kävelen kauppakeskuksen läpi ja käyn syömässä lounasravintoloissa. Altistun valtavalle määrälle mikrobeja joka tapauksessa. Jostain syystä kuitenkin kukaan ei ihmettele, miksi ihmiset edelleen lentävät Italiaan.

3. Ja yhtä lailla on totta, että jokaisen kannattaa tehdä kaikkensa, ettei toimi epidemian leviämisen puolesta, sillä flatten the curve -ajatuksessa on vinha perä. Vaikka en itse kuulu riskiryhmään, appivanhempani kuuluvat ja olisi suotavaa että hoitoa saavat kaikki, jotka sitä tarvitsevat. Ja mummi ei tänä keväänä tule hoitamaan sairasta lasta.

4. Olen todella iloinen, etten asu Italiassa tai Trumppilassa vaan Suomen kaltaisessa harvaanasutussa nanny statessa, jossa terveydenhuolto on tarjolla kaikille ja ihmiset käyttäytyvät ihan vapaaehtoisesti kuin olisivat karanteenissa eli pysyvät sisätiloissa ja välttelevät muita ihmisiä.

5. Tämä tauti muistuttaa ihmisiä siitä, miten sairastumisia ehkäistään myös epidemioiden ulkopuolella: pestään ahkerasti käsiä vedellä ja saippualla riittävän pitkään eikä mennä tartuttamaan muita silloin kun ollaan sairaana – infektioherkkiä ryhmiä on ympärillämme koko ajan. Ja tämäkin tauti lähti leviämään muutamasta supertartuttajasta.

6. En osaa olla koskematta naamaani. Eikä ilmeisesti osaa kukaan muukaan: opiskelijoilla tehdyssä tutkimuksessa selvisi, että he koskettivat kasvojaan noin 23 kertaa tunnissa. En tarvitse hengityssuojaa vaan sellaisen kaulurin, joka laitetaan koirille leikkauksen jälkeen.

7. Todennäköisesti Putin jatkaa pitempään kuin tämä virus eikä rokotetta ole tulossa.

8. Yritysten etätyö-, Skype- ja teams-kokousosaaminen on huimassa kasvussa. Ehkä netistä tehtävät ruokaostokset trendaavat perässä.

9. Aiheuttaisipa ilmastonmuutos pisaratartunatana leviävää flunssaa. Ilmansaasteet ja hiilidioksidipäästöt nähtävästi romahtavat vasta, kun kuolema koskettaa länsimaita.

10. Ihminen on idiootti. Jos mietitään, mistä tämäkin tauti sai alkunsa, niin eikö kenellekään tullut mieleen, että se sivettikissojen syöminen tuli viimeksikin aika kalliiksi? 

Hei sinä nuori mies, joka ajat valkoista autoa

Hei sinä nuori mies, joka ajoit valkoista autoa AirPodit korvillasi ja lippis päässä. Tämä kirjoitus on sinulle.

Koska koulureitit ovat meidän perheessämme olleet, mitä ovat olleet, olen käynyt lasten kanssa monen monta liikennesääntökeskustelua, ihan kynän ja paperin avulla. Nämä juttutuokiot ovat aina olleet käytännön valossa täysin absurdeja. Se, että noudattaa liikennesääntöjä ja käyttäytyy itse varovaisesti ei riitä mihinkään. Jalankulkijoita loukkaantuu eniten suojatiellä. Heijastin ei takaa mitään. Joistain ajoneuvoista ei näe kunnolla ympärilleen. Joku parkkeeraa jalkakäytävälle ja pakottaa kevyen liikenteen ajoradalle, koska hänen oikeuskäsityksensä niin vaatii. Autoa voi ajaa paitsi idiootti, myös kännissä, ajatuksissaan, väsyneenä, kiireisenä, puhelimessa ja/tai kokemattomana.

En tiedä, mikä sinun syysi oli. Lopputulos oli se, että et pysähtynyt suojatien eteen, johon toinen ajoneuvo oli jo pysähtynyt antamaan tietä jalankulkijoille. Et ehkä tajunnut, että viereistä kaistaa käyttänyt bussi ei pysähtynyt pysäkille. En tiedä, eikä se oikeastaan edes lohduta. Tyttäreni pääsi näkemään sinut todella läheltä, valkoisia kuulokkeitasi myöten. Hänen kätensä tömähtivät konepellillesi, kun iskit jarrut pohjaat viime hetkellä, keula jo suojatiellä.

Voin vain kuvitella, miltä suojatien eteen pysähtyneenstä bussikuskista tuntui.

Ehkä eniten minua syö se, mitä sen jälkeen teit suojatiegiljotiinisi jälkeen. Nostit kättäsi ja jatkoit matkaa. Huomasit siis, että nyt ei mennyt ihan putkeen, mutta hei, eteenpäin. Olisi ollut olennaista paitsi pyytää anteeksi myös tarkistaa, oliko lapsi kunnossa ja pystyykö hänkin jatkamaan matkaansa järkytykseltään.

Miksi mesoan tästä? Läheltä piti -tilanteitahan sattuu kaikille. Kalliollakin voi kaatua.

Juuri siksi! Ei ole mikään luonnonlaki, että asiat vain nyt ovat näin. Liikenneturvallisuudelle on tehtävissä paljonkin sikäli kun tahtoa löytyy. Koska tielläliikkujien mielentilaan, ajokuntoon tai ajotaitoon ei juurikaan voida vaikuttaa autokoulun jälkeen, kaupunkiympäristö on tehtävä sellaiseksi, että hengellä leikkiminen minimoituu.

Tämä kirjoitus onkin yhtä lailla eräälle kaupungin virkamiehelle, jolle olen valittanut kyseisestä risteyksestä useita kertoja. Asukkaiden kesken horror-risteyksenä tunnettuun tienylitykseen ei kuulemma tarvita tärinäraitoja, hidasteita, liiketunnistimella toimivia valoja tai mitään muutakaan parannusta. Koska läheltä piti -tilanteet eivät maksa kaupungille mitään.

Olen aina arvostanut sitä, että Suomessa voi liikkua ulkona itsenäisesti jo lapsesta. Kävely on mitä parhainta hyötyliikuntaa ja jalat ilmainen kulkuneuvo, kun niitä vain tottuu käyttämään. Jos lasten todella halutaan heuluttavan jalkojaan turvallisesti muuallakin kuin auton takapenkillä, on suunniteltava kaupunki sellaiseksi, että se onnistuu. Kyse on oikeasti vain priorisoinnista. Onneksi ja valitettavasti.

Pata jumissa

Vietän taas ensi viikonlopun Pirkka-hallissa. Istun kovilla penkeillä ja katselen, kuinka valtava määrä lapsia ja nuoria verkkaa, valmistautuu, keskittyy, suorittaa ja odottaa tulosta. Senttejä ja sekunnin sadasosia lasketaan ja kirjataan pöytäkirjoihin. Tulostaululla välkähtää. Joku kiljuu riemusta, toinen purskahtaa itkuun. Kilpaurheilu on sellaista.

Juuri sitä mietin kuukausi sitten, kun helsinkiläisen taitoluisteluseuran valmentajan käytös päätyi ensimmäistä kertaa julkisuuteen. Valmentajan ympärillä käyty keskustelu sai uutta pontta pari viikkoa sitten, kun toimittajille päätyi nauhoitteita, joissa valmennusmetodiikan linja tulee varsin selväksi. Huhut siitä, että valmentaja olisi käyttäytynyt valmennettaviaan kohtaan törkeästi, olivat täysin aiheellisia.

Mutta kas, osa vanhemmista puolustaa edelleen valmentajan käytöstä: tämä kuuluu lajiin, kilpaileminen vaatii uhrauksia. Huipulle ei pääse lusmuilemalla vaan treenaamalla. Jos haluaa olla maailman paras, täytyy treenata tosissaan ja ankarasti. Treenata pitää niin kauan kunnes tulosta tulee ja jos ei tule, se on urheilijoiden eikä valmennuksen vika. Silloin on ihan ok huutaa, kiroilla ja nöyryyttää. Jos joku ei tätä kestä, niin omapa on häpeänsä, hänet voi korvata jollain joka kestää.

Tämähän on tietenkin klassinen esimerkki johtamistavasta, jolla on pitkät ja yleisesti hyväksytyt perinteet. Management by perkele. Tuloksia voi puristaa lietsomalla pelkoa ja uhkailemalla. Ja ainahan se johonkin asti toimii. Maailmassa on aina tehty ja tehdään edelleen valtava määrä työtunteja rangaistuksen pelossa ja pakotettuina.

Jos olisin konsultti, joka olen, sanoisin että nyt voisi olla hedelmällistä tarkastella panostuksen kustannusta suhteessa saavutettuun arvoon. Mitä arvo eli menestys näillä metodeilla maksaa? Millainen on tällaisen kilpaurheilun hintalappu?

Arpia itsetuntoon?
Häviämisen pelkoa?
Urheiluharrastuksen vihaamista ja lopettamista?
Epätietoisuutta siitä, mitä toiselle ihmiselle voi sanoa, mitä häneltä voi vaatia?
Esimerkki siitä, että motivoiminen tarkoittaa huutamista ja nöyryyttämistä?
Tunne siitä, että ahdistava ilmapiiri kuuluu asiaan?
Tai vaikka nämä kaikki ja ihan koko loppuelämäksi. Siinäpä onkin sitten pata jumissa ihan uudella sukupolvella – seuralle voitetun pystin takia.

Yhtä lailla tällä metodilla tiettyä arvoa jää saamatta. Harrastuksenhan pitäisi olla kilpatasollakin jossain määrin tyydyttävää ja vähintäänkin miellyttävää ja sitä pitäisi voida tehdä ihan vain kavereiden takia. Menestymisen pitäisi aiheuttaa riemua eikä helpotusta siitä, ettei epäonnistunut. Tappion hetkelläkin pitäisi tuntea toivoa siitä, että ensi kerralla voi yrittää uudelleen eikä pelätä hyväksynnän menettämistä.

Samanlaista jälkeä pelolla johtaminen saa aikaan aikuisissakin, mutta heillä toivon mukaan on jo enemmän kokemusta erilaisista auktoriteeteista ja uskallusta uhmata mielivaltaa. Nuoria pitäisi tällaiselta paskalta suojella kaikin tavoin.

Ihmisten johtaminen ja motivointi on hirveän vaikeaa. Jokainen vanhempi, joka on joskus yrittänyt saada jälkikasvunsa tekemään kotitöitä, ymmärtää, kuinka tuskastuttavaa on yrittää saada vastentahtoinen ihminen hyväksymään ja osallistumaan yhteinen tavoite. Onko se ikinä onnistunut nöyryyttämällä? Vanhemmiksi, valmentajiksi ja johtajiksi päätyy ihmisiä, jotka eivät osaa johtaa eivätkä käyttäytyä. On korkea aika, että pata menee jumiin tällaisesta toiminnasta.

Minä istun ensi viikonloppuna urheiluhallissa ja tiedän, että näen kilpaurheilusta sen toisenkin puolen. Näen nuoren tytön kaivavan piikkarit kassistaan ja asettuvan lähtöviivalle. Hän ei ole pätkääkään kilpailuhenkinen, mutta hän tekee silti niin, koska haluaa. Miksipä ei haluaisi, hän tuntee olonsa turvalliseksi. Hän tietää, että juoksee kovaa eikä epäonnistuminen ei ole maailmanloppu. Illalla pääsee kavereiden kanssa syömään ja altaaseen pulikoimaan.

Lisäksi näen valmentajien ja joukkuekavereiden kannustavan, lohduttavan, hihittävän, tsemppaavan, halaavan, taluttavan, etsivän kylmäpusseja, lainaavan sukkia, etsivän hakaneuloja ja jakavan mandariineistaan siivuja kaikille halukkaille.

Jos jollain menee pata jumiin, niin minulla. Ja se johtuu siitä, että olen hukannut käsiohjelman enkä taaskaan löydä B-halliin.

Ps. Jos joku tunnistaa, tulkaa ihmeessä moikkaamaan!