Kohta se karkaa minulta

Julkaistu kuvassa esiintyvän nimettömän henkilön luvalla.

Muistan, kun ensimmäisen kerran havahduin siihen, etten välttämättä saisi enää lasta juoksemalla kiinni, jos hän päättäisi lähteä karkuun.

Tuosta havainnosta on nyt kuutisen vuotta. Luonto on onneksi hoitanut homman niin, että tämä tapahtuu vasta, kun lapsi ei enää aktiivisesti pyri pakenemaan aina kun silmä välttää.

Ja sitten muistan sen päivän, kun sama likka katsoi järkyttyneenä isäänsä tajutessaan, että tämä on aikuistuttuaan muuttanut pois Mummin luota. Kuka hullu niin tekee?!

Muuttopäivään on kuutisen vuotta. Nyt me olemme jo jutelleet siitä, millä tavalla ja missä vaiheessa itsenäinen elämä aloitetaan ja kuinka paljon voi käydä vanhempien luona syömässä (paljon).

Tässä keskikohdassa katselen 12-vuotiasta ja mietin, mitä hän maailmasta ajattelee, näkee ja kokee. Tunteeko hän olonsa turvalliseksi? Ymmärränkö hänen maailmaansa? Pelkään, että jossain vaiheessa teini karkaa minulta, solahtaa sormieni välistä jonnekin ulottumattomiini eikä vastaa enää puhelimeen. Miten ihmeessä sen estän? Siinä vaiheessa, kun käpyrauhanen on taas kondiksessa, millaisena ihmisenä minä olen tallella?

Eikä asiaa auta se, että joku iänikuinen marttyyri minussa uikuttaa, että mitä tästä roolista jää jäljelle, jos äitiä ei ole enää ikinä ikävä. Niin kerta.

Ehkä pitäisi vain vääntää happiviiksiä taas kovemmalle. Mitään katastrofia ei ole näköpiirissä, kasvamme kaikki rooleihimme vakaassa ja luottamuksellisessa ilmapiirissä kuin uusi hallitus konsanaan. Ei ole mitään järkeä sekoittaa omia kokemuksia tämänhetkiseen todellisuuteen. Minun teini-ikääni leimasi liiallinen vapaus, sillä vanhempani eivät olleet paikalla silloin kun olisi pitänyt, mutta minä olen voinut onneksi valita toisin ja kipata kaatopaikalle kaiken muunkin edellisten sukupolvien kannatteleman kuorman. Minä en voi muuta kuin yrittää olla luottamuksen arvoinen ja tarjoutua kävelyseuraksi kun siltä vaikuttaa.

Minua lohduttaa ajatus, että hänellä on jo nyt koossa kaikki hyvän elämän ainekset, enkä ole väkisin tuputtanut hänelle muuta kuin parsakaalia ja ulkohousuja, vaihtelevalla menestyksellä. Olen jo oppinut, ettei se kerro ellei halua, mutta toistaiseksi keskustelutarjouksiini on tartuttu ja huoneeseen on saanut tulla, erityisesti pyytämään anteeksi. Niin kauan ei ole hätää, kun katselemme yhdessä vauvakuvia nauraen sydämellisesti sille pikkulikalle, joka taapersi 12 vuotta sitten kikattaen karkuun.

Mitä vastata homofoobikolle?

En ole digitaalisten kommenttikenttien ystävä muuten kuin omissa kanavissani. Erityisesti Pride-viikolla uutiskommenttien selailusta seuraa suurta hämmennystä, mutta toivoakin on: yleisimmät kommentit ovat pysyneet vuosien mittaan aika staattisina ja ihmiset ovat oppineet vastaamaan niihin! Kas näin.

"Pitääkö tätä homohommaa tulla joka tuutista?"

Kommentoija ilmoittaa heti kättelyssä olevansa suvaitsevainen ja näin, mutta ihmettelee, miksi asiasta tällainen haloo pitää järjestää ja että tämä on nyt mennyt ihan yli. Noh, tavallaan sanalla "pride" viitataan juuri siihen, että vähemmistöjen ei tarvitsisi enää pysyä kumppaninsa kanssa visusti kaapissa poissa normaalien ihmisten silmistä, vaan he voisivat esimerkiksi välttyä koulukiusaamiselta, kulkea kumppaninsa kanssa ilman pelkoa random väkivallasta tai hakea työpaikkaa ilman syrjintää puolison etunimen takia. Ja tämän (vuoden ainoan) kampanjaviikon aikana on tietenkin tavoitteena nostaa ongelmia yleiseen tietoisuuteen, mihin tarvitaan mediaa. Toisaalta kun viimeksi vilkaisin kansallisten medioiden etusivuja, kyllä siellä näytetään edelleen myös uutisia heteroista kuten lähestymiskiellon rikkojista ja Kittilän kuntapäättäjistä. Ja poikia ja tyttöjäkin näyttäisi olevan edelleen olemassa. Ei huolta!

"Pitääkö tässä lähteä heteromarssille!"

Joissain kommenteissa ollaan kerrassaan suivaantuneita enemmistön oikeuksien puolesta. On hyvin vaikea ymmärtää, mikä suivaantujien heteroseksuaalisuutta Pridessa kirvelee, ja olisi ihan kiinnostavaa tietää, minkälaisia ongelmia heidän banderolleissaan nostettaisiin esille. Itse nimittäin en heterona koe, että sukupuolinen suuntautumiseni erityisesti rajoittaisi millään tavalla elämääni – ja kaikista vähiten sitä rajoittaa seksuaalivähemmistöjä kohtaan osoitettu solidaarisuus.

"Raamattu"

Jos henkilökohtainen vakaumus nyt vain kieltää sattumanvaraisesti erilaisia asioita niin eihän sille mitään voi. Tähän on on tietysti aina mahdollista ystävällisesti todeta, että ihmisoikeudet menevät jopa vakaumuksen edelle ja että oma vakaumus on tosi erilainen eikä itse asiassa yhtään sen vähäpätöisempi kuin kenenkään muunkaan.

"Minulla on sananvapaus!"

Tämä sananvapauden vaatija ilmaantuu kaikkiin keskusteluihin, joissa on mahdollista käyttäytyä huonosti (ne, jotka ovat muuten vain sekiksissä kirjoitelleet mitä sattuu, erottaa yleensä postauksen aikaleimasta). Yhden somekommentin perusteella on joskus vaikea tietää, onko kyseessä henkilö, joka ei ihan aidosti ole ennen kommenttinsa postaamista ajatellut asiaa sekuntiakaan, vai ammattitrollaaja, joka yrittää parantaa merkityksettömyyden tunnettaan olemalla mahdollisimman ilkeä muille. Toiselle kannattaa selittää, toiselle ei. Molempia yhdistää kuitenkin sananvapaudesta maraileminen, kun heitä kehotetaan moderoinnin puolelta käyttäytymään kunnioittavasti muita ihmisiä kohtaan. Sananvapaushan on sitä, että ihminen saa olla juuri niin idiootti kuin laki sallii (ja sitten vastata seurauksista kun ei salli), mutta se on myös sitä, että uskaltaa kertoa olevansa homo, arvostella insituutioita ja valtaapitäviä tai toimia oppositiojohtajana, eikä sen takia isketä ilman oikeudenkäyntiä kymmeneksi vuodeksi kotiarestiin tai upoteta betonikengissä mereen.

"Minun rahojani ette saa!"

Diversiteettiasioista kiinnostuneet yritykset ovat alkaneet olla näkyvästi mukana Pride-kampanjoinnissa, joten paheksuntaa sataa myös heidän sivuilleen. Kaupallisuudessa on se raikas puoli, että firmat ovat todennäköisesti laskeneet, kenen puolella tässä kannattaa olla ja mikä on hyvää markkinointia ja rekrypolitiikkaa. Niin. Tällä viikolla on kaupunkikuva näyttänyt siltä, että jos kuluttaja haluaa asioida vain umpiheteroille tarkoituissa liikkeissä, hänen alkaa olla aika vaikeaa saada ostettua edes paahtoleipää. Onnea yritykseen.

Pidän myös keskustelukulttuurin ilmiöstä, jossa pöyristyneille tasa-arvon paheksujille jaetaan sateenkaarirakkautta giffien ja kuvien muodossa. Siinä ollaan asian ytimessä: rakkaus kuuluu kaikille.

Se puuttuva (marenki-banaani-suklaakakku)palanen

Näistä melonipizzoista tuli vähän... tuijottavat.

Sananen perheen kahdeksanvuotiaasta.

Olimme viime viikon kotona kolmistaan, periaatteessa tutulla kombolla, jolla elimme lapsiperheenä ensimmäiset neljä vuotta. Tällä kertaa Snadi oli lähtenyt serkkutytön kanssa Mummin lellipentuleirille paistamaan lettuja ja onkimaan ahvenia, kun me jäimme vielä hoitamaan viimeisiä juttuja ennen juhannusta ja kesälomaa.

Kun söimme yhdessä ruokapöydässä, kuulin kuinka jääkaappi hurisi keittiössä. Havainto oli pysäyttävä. Talomme äänet kuuluivat, koska kukaan ei pälpättänyt taukoamatta koirista, kimalaisista, synttärijärjestelyistä, emojeista, komeetoista, puhelimen kuorista, pieruista ja kasvomaalauksista vaan söimme hiljaisuuden vallitessa. Normaalioloissa hiljaisuutta voi kodissamme kokea vasta kello 21 jälkeen, jolloin Snadi menee nukkumaan. Tästä syystä myös mielelläni valvon itselleni hieman hiljaista vapaa-aikaa.

Okei, tämähän ei ole erityisen kaunis kukku, mutta näytti paremmalta tarjoiluastiassa. Sain idean ystävältä kun etsiskelin pähkinätöntä, maidotonta ja gluteenitonta HELPPOA kakkua: marenkia pohjalle, banaaniviipaleita päälle ja koko höskän päälle suklaata ja suklaakastiketta.

On hämmästyttävää, miten paljon meidän perheemme tunnelma muuttuu ilman tätä yhtä väkkärää. Jokaisella perheenjäsenellä on oma paikkansa ja Snadi on perheemme viihdytysjoukot, yhden hengen höpötysshow ja pallosalama valmiina toimintaan. Hän lanseerasi käyttöömme mainion välierehdys-termin, jolla viitataan kaikenlaisiin pikkumokiin, joiden takia ei ole syytä nolostella. Vahvalla ja avoimella tunne-elämällä varustettu ipana on opettanut minulle vähintään yhtä paljon tunnetaitoja kuin minä hänelle.

Skidikin oli huomannut viikolla vallinneen omituisen rauhallisuuden. Hän muistaa vielä jotenkuten, millaista oli olla ainut lapsi, mutta hänkin on elänyt jo pitempään pikkusiskon kanssa kuin ilman. Kun kysyin, mikä Snadissa on parasta, Skidi mietti hetken ja sanoi, ettei koskaan ole tylsää. Paikalla on joku, jota voi mennä häiritsemään ja joka aina innostuu kaikesta – mitä älyttömämpää sen parempi. Tämähän toki pätee myös toiseen suuntaan: pikkusisko saa houkuteltua herkästä isosiskosta esiin vallattoman puolen.

Hedelmävartaat menevät aina viimeistä myöten.

Mölkky toimii hyvin ohjelmanumerona! Skaalasimme tavoitetuloksen 20 pisteeseen niin kellään ei mennyt hermo.

Eilen hän vietti disco-yksisarvis-merirosvosynttäreitä, koska ei osannut valita yhtä teemaa. Miksi pitäisi, kun voi ihan hyvin tehdä sekoituksen, jossa ensin discoillaan, sitten syödään merirosvokakku ja lopuksi pelataan yksisarvistiaarassa mölkkyä. Aivan. Love her.

Asennekysymys?

Raivasimme Skidin kanssa mökillä maastoa. Koiranheisi rehotti kolmemetrisenä pusikkona, samoin pihlajat vesoivat ympäri mäkeä ja vadelmakasvustot olivat villiintyneet kulkuväylille niin että sääret olivat naarmuilla. Minulla oli pitkäkahvaiset ja -teräiset niittosakset väylän raivaamiseen ja Skidillä jämäkät oksasakset varsien käsittelyyn. Ryhdyimme hommiin, mutta jo heti alussa sormenpaksuinen pihlajanvarsi ei ottanut millään katketakseen ja esiteinillä paloi käpy.

– Onko tämä nyt vain asennekysymys, hän puuskahti hikeentyneenä.
– Se voi olla myös taito- tai voimakysymys, vastasin muina gandalfeina.

Skidi sisuuntui ja väänsi kaikin voimin – ja onnistui: varsi antoi periksi ja napsahti poikki. Hän näytti voitonriemuiselta ja syöksyi innolla uusien varsien kimppuun. Lopuksi katselimme siistittyä pihaa tyytyväisinä ja mietimme, että olipa järkyttävä duuni, mutta pikkuhiljaa se saatiin hallintaan.

Mutta jos jätetään viisastelut sikseen, oliko onnistuminen siis asennekysymys vai ei? Olen ajan mittaan tullut vähän varovaiseksi tuomioideni kanssa.

Meille on opetettu, että erityisesti menestyminen (joka kai jossain määrin on onnistumisen synonyymi) on asennekysymys, sillä positiivisella can do -asenteella, sitkeydellä ja ahkeruudella kuka tahansa voi olla mitä tahansa. Vastaavasti ne, joilla ei ole tätä oikeaa asennetta, ovat itse aiheuttaneet ongelmansa. Mutta tuskinpa kukaan syntyy synkkänä pessimistisenä luuserina, varovaisena ja rauhallisena ehkä, mutta ei mikään noista piirteistä ole vika vaan ominaisuus, jota voi oppia hyödyntämään. Minusta asennevammaisia ovatkin ihmiset, jotka eivät näe lähtökohtiensa tuomaa etulyöntiasemaa. On helppo olla liikkeellä "oikealla" asenteella, jos ainoa huoli on, että kuohuviini unohtui laittaa kylmään. Pahimmat mulkut ovat nimenomaan niitä, jotka ovat kehittäneet ylimitoitetun oikeutuksen tunteen, jolloin mitkään työpaikan, liikenteen tai julkisen keskustelun säännöt eivät koske heitä.

Oikealla asenteella tästäkin kuvasta näkee hienon taltioinnin, jossa pääskynen lentää rypsipellon yllä.

Ja eikös koko onnistumisen ja menestyksen määrittelykin ole asennekysymys? Jos tavoittelee aivan muita asioita kuin isoa liksaa ja paikkaa pörssiyhtiön johtoryhmästä, elämän palkitsevuus mitataan toisenlaisilla mittareilla.

Puhtaita asennekysymyksiä on lopulta hirveän vähän. Yksi yleisimmistä lienee se, miten ystävällisesti tai vihamielisesti suhtaudumme muihin ihmisiin. Väitän, että muunlaisten haasteiden selättämiseen tarvitaan usemmiten vähän kaikkea: kokemusta, taitoa, voimaa, työkaluja, uskoa, kannustusta, apua ja joskus toki asennettakin, tekemisen meininkiä. Asenteella saa aloitettua, vauhditettua ja ripoteltua tekemiseen lisämaustetta tai mutta alusta loppuun se kantaa vain harvoin.

No, mitä minun olisi pitänyt vastata lapselle? Ehkäpä jotenkin niin että se, millaisilla välineillä on varustettu ja millaisessa seurassa tekee hommia, auttaa myös asenteeseen. Kun tietää, että sakset ovat terävät ja että niillä on aiemminkin silputtu pihlajapusikoita, tulee varmuutta ottaa asenne käyttöön ja näyttää mutsille, että ei tartte auttaa.

On oma keskustelunaiheensa, miten hyödyllinen asenne se on. Muistaakseni juuri se kusi hyvin lämpimästi jaloille pikkulapsiaikana. Mutta pihlajat ovat nyt pinossa, eniten kiitos Mummin hyvien työkalujen.

Rakas, helvetin kroppani

Sain joku aika sitten kutsun allasbileisiin. En ottanut bikineitä mukaan, tietenkään, vaan jätin pulikoinnin väliin. Kehtaan esitellä vyölaukkuani vain uimahallissa ja rannoilla, joissa katoan kauneusvirheineni ihmismereen. Bikinikunto jäi jonnekin 90-luvulle ja sen mukana jäi jotain muutakin.

Lopetin laihduttamisen, kun ymmärsin, että a) en ehdi, b) vyölaukkuun tehoaa vain kirurgin veitsi ja c) toisaalta viisi kiloa kevyempi painolukema ei olisi portti mihinkään hienoon elämään. Ajatus "epäsopivuudesta" ei kuitenkaan kadonnut päätöksen myötä. Tämä sisäinen koodisto kertoo minulle edelleen, mitä saan kehdata ja mitä en, vaikka olen yrittänyt muuttaa asennettani body positive -liikkeen kautta, ja vaikka tiedän, ettei kukaan pärjää kisassa photoshopille ja karkaa vanhenemiselta. Siellä se on ja sanoo että ei. Tämä asenne aiheuttaa myös suoranaista itsesensuuria – bikinit ovat vain jäävuoren huippu. On tietysti paljon muitakin vaatteita, joita ei ole sopivaa käyttää (hihattomassa paidassa esiinnyn vain hieman useammin kuin bikineissä), mutta on myös asioita, joita ei kuulu tehdä. Älyttömin on se, etten oikeastaan halua olla kuvissa. On parempi olla pilaamatta muuten hyviä otoksia.

Ja kyllä: ymmärrän ja tiedostan kaikki kauneusihanteisiin liittyvät mahdottomat vaatimukset sekä sen että kroppani on loppujen lopuksi ihan normaali naisen vartalo, mutta jossain kohtaa liskoaivoissani on tiesulku ja kyltti: tästä eteenpäin ilman rationaalisuuden häivääkään. Mikään ei auta. Minuun ei uppoa edes vakuuttelu, että raskauksien runtelema keskivartalo olisi jotenkin upea, koska se on palvellut hienoa tarkoitusta lisääntyä. Entä jos se vyölaukku on vain... ruma?

Erityisesti tyttöjen äitejä neuvotaan olemaan siirtämättä irrationaalista kehovihaa lapsiinsa, ihan syystä tietenkin. Mutta tuota paheksuntaahan kuulee joka puolella. Naisurheilijoiden ja -poliitikkojen kroppia arvostellaan julkisesti. Samassa lehdessä voi olla peräkkäin artikkelit, joissa kerrotaan kesän upeimmat kakkuohjeet ja varoitetaan vaanivista kesäkiloista. Kun Nike lanseerasi urheiluvaatemalliston plus-kokoisille, aika nopeasti nousi haloo, että tässä taas kannustetaan naisia lihomaan. Ja kerran seurasin, kuinka isä ohjeisti kumppaniaan koko perheen kuullen, ettei tämä vain söisi lisää ruokaa.

Asiasta vallitsee laaja yhteiskunnallinen konsensus. Omalla asenteellaan voi vaikuttaa vain yhteen osa-alueeseen, mutta se kannattaa silti tehdä. Haukkumattajättäminen on vain puolet totuudesta.

Pitäisi varmaan kokeilla kehuja. Koska hei rakas kroppani, olet muutakin kuin ihonalaista rasvakudosta ja löysää nahkaa! Olet vahvoja luita ja lihaksia, ajatuksien asunto. Siinä missä muut makaavat norossa viikon kylppärin lattialla, sinä olet pari tuntia huonovointinen ja sitten jatkat taas.
Aivot! Te ette juuri koskaan kärsi päänsärystä tai unettomuudesta, vaan tuotatte maailmaan kirjallisuutta.
Ja sydän! Pumppu vetää helposti sykeväliä 43-188 bpm, mikä on tällaiselle keski-ikäiselle treenamatta todella kova tulos. Mikä menetys olympialiikkeelle!
Ja entäpä tahto! Talutin tässä eräs kaunis päivä kaksi erikokoista pyörää ja yhdet treenikamat kerralla metrikseltä himaan. Välillä itketti mutta tein sen, eivätkä edes välilevyt luiskahtaneet!

Ainoa, joka osaa tällaisia kehuja antaa, olen minä itse. Sitä ei edes kehtaamiskoodistoni kiellä.