Mitä huonosti nukkuminen oikein tarkoittaa? Oura selitti!

Laitoin älysormuksen hommiin tammikuun lopussa ja nyt yhteiseloa on jatkunut sen verran pitkään, että voin jakaa muutaman huomion sen käytöstä. Pidän Ouraa vasemmassa keskisormessa, koska siinä se on vähiten "tiellä". Se on käytännössä yhtä paksu kuin teräksinen vihkisormukseni, joten totuin siihen nopeasti. Sitä ladataan langattomasti tuollaisessa kuvan telineessä ja akku kestää noin viikon.

Noin yleishuomiona Oura todellakin on tarkin laite, mitä olen mukanani kantanut! Oura laskee yön perusteella jokaiselle päivälle nk. Readiness-lukeman, joka käytännössä kertoo, miten olet palautunut edellisestä päivästä = miten hyvässä hapessa otat tulevan päivän vastaan. Se kerää ensimmäiset käyttöviikot perusdataa ja alkaa sitten kertoa omia näkemyksiään.

Vähän itsellenikin yllätyksenä erityisen mielenkiintoista tietoa olen saanut unen kannalta. Oura siis seuraa unenaikaista fysiologiaa monella eri tavalla: sykettä ja sykevälivaihtelua (en ollut koskaan kuullutkaan siitä), lämpötilaa, hengitystiheyttä ja unen syvyyttä.

Ajattelin aikaisemmin, että kaikki unimittarit ovat ihan yhtä tyhjän kanssa: totta kai nyt jokainen aamulla tietää, onko nukkunut hyvin vai huonosti, mutta olen nyt tarkistanut mielipidettäni. Tämä Ouran tarjoama tarkempi raportti on nimittäin herättänyt pohtimaan, mitä huonosti nukkuminen oikein tarkoittaa. Miksi tunnen itseni joinain aamuina väsyneeksi, vaikka olen nukkunut ihan saman verran kuin edellisenä yönä?

Yritin ottaa kuvaa sormuksen sisällä olevista nypyköistä, ehkä ne vähän näkyvät.

Vastaus ei olekaan keski-ikä. Huonoon uneeni liittyvät leposyke ja syvän unen määrä.

Leposykkeen näkökulmasta hyvän yön käyrä näyttää riippumatolta: syke lähtee unen aikana hiljalleen laskemaan, saavuttaa alhaisimman pisteensä (minulla n. 46 lyöntiä minuutissa) yön keskivaiheilla ja lähtee siitä sitten hiljalleen nousemaan. Vaikka en kärsi juuri koskaan nukahtamisvaikeuksista, saatan joskus – yllättävää kyllä – mennä liian väsyneenä nukkumaan. Silloin syke ei laske alle viidenkympin kuin vasta juuri ennen heräämistä, mikä on kropan heräämisen kannalta vaikea tilanne. Sen lisäksi, että unenpöpperössä törmäilen seiniin, aiheutan siis sydämelleni ylitöitä!

Toinen perhanan sykekatastrofi on alkoholi. Olen jo aikaisemminkin todennut, että lasku parista viinilasillisesta vain pahenee iän myötä. Havainto on ihan oikea: syke ei parin lasin jälkeen laske alle 50 koko yönä. Alkoholi myös piristää kroppaani pitkäksi aikaa eteenpäin, mikä on vähän huono kun olen aivan riittävän iltavirkku jo muutenkin.

Syvän unen määrä on jokseenkin mysteeri. Luulin, että sitä olisi koko uniajasta suurin osa, mutta ei. Toisaalta sellaisenakin yönä, jolloin en ole omasta mielestäni nukkunut "yhtään", olen saanut vajaan tunnin syvää unta, mutta en juuri muuta. Tarvitsen ilmeisesti useamman (3-4 kpl) syklin, jossa kevyestä unesta pudotaan syvään, tunteakseni itseni virkeäksi. Toisaalta esimerkiksi menkkoja edeltävänä yönä syvän unen määrä romahtaa pahimmillaan puoleen normaalimäärästä ja sen kyllä huomaa. Tämä voi johtua aistimuskynnystä ylittämättömästä kivusta (näin myös sen, mitä tapahtuu korkealle sykkeelle kun ottaa kipulääkkeen!) tai sitten interstellaarisesta perhosefektistä, kuka tietää.

Iltavirkkuudesta Oura ei rankaise, vaikka sitä pelkäsin. Sovellus alkoi aika nopeasti muistuttelemaan vuorokausirytmin mukaisesta, optimaalisesta nukkumaanmenoajasta: minun kannattaa ummistaa silmät aikaisintaan yhdeltätoista mutta ennen puoli yhtä. Tämän toki tiesin kokemuksen perusteella itsekin, mutta nyt tottelen.

Ainoa asia, missä laite stiplaa (ja tätä ei mikään muukaan koje ei saa oikein), on se, että luen sängyssä. Oura luuli aluksi, että en saa unta tai nukun levottomasti vaikka kyseessä oli vain Ferranten Napoli-sarja. Ouran android-sovellukseen on vasta tulossa mahdollisuus korjata nukkumaanmenoaika manuaalisesti, omenapuolella tämä jo löytyy. Yksi käyttöhack on se, että a) vaihtaa sormuksen siihen käteen, joka kääntää sivuja ja b) päivittää datan vielä lukemisen päätteeksi, jolloin sovellus paremmin ymmärtää, etten ollut nukkumassa.

Ylemmässä kuvaajassa näkyy viime yöni univaiheet: vaaleat palkit ovat REM-unta, keskimmäiset kevyttä unta ja tummat syvää unta. Alemmassa taas on riippumaton muotoinen sykekäyrä.

Vaikka Ouran saitilta löytyy paljon taustainformaatiosta, tämänkin datan kanssa jää vähän yksin, ellei ole hyvää sparrailukaveria. Toisaalta omatoimisalapoliisia tämä kyllä viehättää: omia lukemiaan voi tarkastella ja vertailla netin yli tarjoiltavassa käyttöliittymässä, jossa voit katsoa mitkä käyrät kulkevat eri ja mitkä samaa latua. Syy- ja seuraussuhteita voi sitten testailla vaikka sen iltaviinin muodossa.

Oura on siis pätevä mutsi. Se kehottaa menemään nukkumaan ja kertoo, kuinka paljon askelia puuttuu. Se paheksuu liian kovaa treenaamista ja pyytää ottamaan menkkaränkkäpäivinä rennosti.  Ei valittamista! Jatkan harjoituksia ja palaan, kunhan saan selvitettyä, mikä ihme treeneissäni on vikana.

Ps. Tutkijat kaipaavat tärkeää tietoa siitä, millaisessa vuorokausirytmissä me suomalaiset elämme ja toisaalta haluaisimme elää. Jeesaa tutkijoita ja käy vastaamassa tähän kyselyyn Yle Akuutin sivuilla!

Vielä yksi asia, joka ei ole mennyt liian pitkälle

Viime syksyllä julkaistun ilmastomuutostutkijoiden vakavan varoituksen jälkeen minun lähipiirissäni todella moni otti asiakseen ruveta ihan tosissaan vähentämään päästöjään. Aiemmin täysin vaiettu aihe otetaan nykyään esiin jo ystäväporukan illavietossa ja sukupäivällisellä. Myös tieto on lisääntynyt eikä jätteidenlajittelua enää pidetä suurena ilmastotekona.

Tästä kuuluu kiitos valtamedioille, jotka ovat skarpanneet ja ottaneet käytännön ilmastoteot säännölliseksi uutisaiheeksi. Ylen uusi laskuri näyttää konkreettisesti, millä tavoin kukin voi vähentää päästöjään. Lukuja on kiva kliksutella.

Kaikki tämä huomio on hienoa. On mahtavaa, että ollaan vihdoin päästy riitelemään keinoista sen sijaan, että änkättäisiin, kuka ilmaston on pilannut.

Mutta. Olen yksityishenkilönä alkanut vääntää kaikkia säätimiä pienemmälle jo 10 vuotta sitten: en osta halpamuotia enkä mitään muutakaan kiinakrääsää, kämpän sisäilma on alle 20 astetta, käyn kolmen minuutin suihkussa (lämpimässä kylläkin), pistorasiasta tulee ekoenegiaa, käytän liikkumiseen enimmäkseen jalkoja, fillaria ja julkisia, olen tuuppinut neljä ihmistä pääasiallisesti kasvissyöjiksi, kompensoinut ne kaksi Euroopan lentoa vuodessa, ruvennut ilmastokummiksi ja sijoittanut hiilipörssiin sekä vaatinut äänestyskopissa ja mielenosoituksissa vaikuttavampia ilmastotoimia. Pääsen nykyään lomalentoinenikin alle puoleen keskivertosuomalaisen lukemasta.

Yhtä aikaa on totta kaksi asiaa, joita käytetään toistensa vasta-argumentteina.

1. Meillä on kiire, joten mitään "kohtuullista" ei oikeastaan enää ole. Länsimainen elämäntapa saastuttaa ja se pehmeän laskun juna meni jo ajat sitten, kiitos aktiivisten hiililobbareiden. Jokaisen vastuulla on nyt tehdä se, minkä voi.

2. Yksittäiset teot eivät riitä. Eivät nämä ole mitkään talkoot, joihin voi pyytää vain vapaaehtoisia yksilöitä. Nyt tarvitaan mukaan ihan kaikki, yritykset, järjestöt, yliopistot, kaupungit, valtiot ja hiilinielut, vaikka väkisin.

Olenkin allergisoitunut aivan täysin vapaamatkustajien puheenvuoroille. Liki eläkeikäiset teollisuuspamput kehtaavat pönöttää varoittelemassa liiallisesta "ilmastoinnostuksesta" ja puhtaan maailman haikailusta. Mistä vitun innostuksesta? Tästä rivi-ihmisen osasta on viihde kaukana. Lobbareita sen sijaan ei kukaan pyydä kliksuttamaan jalanjälkeään pienemmäksi. Toimittajat eivät vaadi heitä tilille tai kirjoita, millaisia ovat yritysten vaikuttavimmat ilmastotoimet. On paljon helpompi pyytää minua nauttimaan Suomen talvesta ja kävelemään Berliiniin.

Kiteytettynä: minua riepoo, että meidät laitetaan yksilöinä valokeilaan ratkaisemaan lomalennoillamme globaalia, sata vuotta tiedossa ollutta ongelmaa samalla, kun saastuttajat nauravat matkalla pankkiin ja poliitikot heiluttelevat käsiään hokien milloin mitäkin kiireellisempää asiaa, jonka tavoitteena on lähinnä pönkittää omaa valtaa.

Minä haluan, että mediassa ääneen päästetään ne, jotka ovat tämän maailman pelastumisen kannalla, näiden perätuhdossa roikkujien näkemykset eivät kiinnosta pätkääkään. Lisäksi juuri yritysten ilmastoinnostuksesta ovat syntyneet norjalaiset sähkölentokoneet ja ruotsalaisten aurinkoenergiaa säilövä neste. Onneksi emme häviä naapureille aivan sata-nolla, sillä nerokas suomalaismuikkeli nokitti pohjoisen oloihin optimoiduilla aurinkopaneeleilla. Näissä teknologioissa on toivoa, näistä haluan kuulla lisää.

Tulevaisuuden visioita on tietenkin hillotolpallaan päivystäviltä teollisuuspampuilta turha odottaa sen enempää kuin naapurin Einarilta tai metsämökin Linkolalta. Sitä varten on vaalit. Ja ne ovat pian.

Ps. Jos olet jo yksilötasolla ilmastotekojen advanced-levelillä ja kaipaat uusia haasteita, ehdottaisin seuraavaa: yksilöillä on vaikutusvaltaa erilaisissa yhteisöissä. Pystytkö herättämään keskustelua työpaikallasi kysäisemällä, miten työmatkalennot kompensoidaan? Ja mitä on taloyhtiön hallituksen agendalla? Jos ikkunaremonttia ei ole näköpiirissä, miten olisi edes tiivisteiden vaihto tai oviremontti? Ja jos tämä pääkaupunkiseudun kaukolämpö ei hiljalleen muutu vihreämmäksi, on se taloyhtiön maalämpöinvestointikin ihan tutkimisen arvoinen idea.

Näin käytät menkkaemojia

Kuva: Plan

Mobiililaitteiden emojivalikoimaan lisätään kevään aikana punainen pisara, menkkaemoji. Tämä on syvästi järkyttänyt monia kanssaeläjiä.

Toivoisinkin, että tämä tieto kyseisen jännittävän emojin oikeaoppisesta käytöstä tavoittaisi kaikki niin peräkammareissa kuin ämpärijonoissa:

1. Älä käytä menkkaemojia, jos et tarvitse sitä mihinkään. Carry on!
2. Sen sijaan käytä menkkaemojia, jos haluat hälventää tähän täysin luonnolliseen fysiologiseen tapahtumaan liittyvää häpeää ja sitä kautta edistää naisten oikeuksia.

Menkkaemojia ei siis tarvita siksi, että kaikki naiset haluaisivat aktiivisesti tiedottaa omista menkoistaan jonain riemujuhlana. Symbolin puolesta kampanjoinut hyväntekeväisyysjärjestö Plan  haluaa, että kuukautisiin liittyvät terveydelle haitalliset ja jopa hengenvaaralliset tabut rikottaisiin lisäämällä avoimuutta. Totta kai he tiesivät jo etukäteen, että emojin tarpeellisuudesta oltaisiin montaa mieltä. Kauhistelijoiden kommentit kertovat vain, että kampanja tulee todella tarpeeseen, myös Suomessa.

Paheksujien kannattaakin palautella mieliin peruskoulun kartasto: maailmassa on Suomen lisäksi muitakin maita ja emojit taas ovat globaalisti käytössä oleva merkistö. Voitteko kuvitella, millaista on olla nainen maassa, jossa menkkojen takia suljetaan kylmään karjasuojaan, ettei vaan mökki "saastu"? Lisäksi kuukautiset aiheuttavat katkoja kehitysmaiden tyttöjen koulunkäyntiin, koska kouluissa ei ole vessoja eikä heillä ole varaa siteisiin.

Eikä avoimuus haittaa Suomessakaan. Joudun itsekin vetämään munasarjaesitelmän läpi jossain vaiheessa kahteen kertaan. Kuukautiskierto on naiselle tärkeä terveysindikaattori, jota kannattaa seurata ennemmin kuin hävetä ja piilotella. Migreenipotilaat voivat helposti vertailla kokemuksiaan mutta kuukautisista puhumiseen liittyy juuri tämä yksityisyyden vaatimus, mikä aiheuttaa sen, että nainen ei esimerkiksi tunnista epänormaalia kipua.

Naisiin kohdistuu muutenkin aivan törkeää epätasa-arvoa ja vallankäytöä ja jos tämä kampanja sitä vähentää, se on pelkästään hieno juttu. Älkää siis öyhöttäkö somessa mistään siemensyöksyemojista, se on kamalan noloa. Punainen pisara taas ei ole.

Kaikki universumin asiat

Maanantai on nykyään yksi suosikkipäivistäni. Skidillä on yhdeksän aamu ja meillä on hyvää aikaa syödä aamupala yhdessä. Samalla juttelemme kaiken maailman asioista. Tänä aamuna mentiin universumin asioihin.

Skidillä on ympäristöopin koe, joten ajauduimme puhumaan koealueesta, Euroopan maista. Skidiä nauratti, että en kertakaikkiaan muista entisen Jugoslavian maiden pääkaupungeista kuin Zagrebin, josta rönsyilimme Euroopan historiaan ja esihistoriaan. Jotenkin päädyimme keskustelemaan galakseista ja elämän vyöhykkeestä, siitä mikä lopulta tappoi dinosaurukset, ja siitä, että ehkä etsimme elämää ihan vääristä paikoista. Skidin mielestä pitäisi etsiä myös mahdottomista paikoista, koska kaikki tämä ympärillä koettava ja nähtävä on mahdotonta. Kuinka outoja kaikki universumin asiat ovat ja kuinka mieletöntä on tietää kaikki tämä ja syödä silti ihan normaalisti aamupuuroa, kun ulkona sataa räntää! Hän sanoi tämän ilman eksistentiaalista kriisiä, innostuneena.

Ja nyt tuijotan tätä koneen ruutua ja yritän toipua siitä, että kävin tämän antoisan keskustelun pian 12 vuotta täyttävän pikkutytön kanssa. Mitä kaikkea hän mahtaakaan pohtia kymmenen vuoden päästä?

Ja tästä pääsenkin aasinsiltana siihen ajatukseen, jota olen kypsytellyt jo jonkin aikaa. Ajattelin tällä kertaa äänestää jotakuta itseäni paljon nuorempaa. Vanhoja setiä en ole äänestänyt ikinä, mutta nyt ajattelin tehdä myös selkeän sukupolvimuutoksen. Koska tarvitsemme ihmisiä, jotka ajattelevat universumin asioita ja näkevät eläkeikäänsä pitemmälle.

En ole työelämää uudistamaan lähteneeltä hallitukselta kuullut yhtä ainutta puheenvuoroa työn tulevaisuudesta (ilmastonmuutoksen ratkaisuista nyt puhumattakaan), vaikka koko hyvinvointiyhteiskunta perustuu työlle. Työ määrittelee elämäntapaamme niin voimakkaasti, että siitä on tullut keski-ikäiselle tabu. Kukaan ei uskalla sanoa ääneen, että kaikki työ ei todellakaan ole arvokasta. On töitä, joiden sietääkin hävitä. On uusia töitä, joita kukaan ei näe tai osaa tehdä. On töitä, jotka kannattaa teettää roboteilla ja töitä, joihin ne eivät sovellu. On töitä, joita ei voi ajaa pelkkä ahneus.

Vastaus tähän muutokseen ei ole yksityistäminen ja synnytystalkoot. Se on visiotonta pullamössöä, jota ei kaikille riitä.

Miten tämä sotku siis siivotaan? Kysytään niiltä, joita nyt tehtävät ratkaisut koskettavat kymmenien vuosien päästäkin. Hyvä tästä tulee, kunhan emme väkisin jumita täällä sössimässä universumin asioita lisää.

Ps. Kuunnelkaapa muuten (teinien lisäksi) Future proof -podcastia, jos työn tulevaisuus kiinnostaa!

Älä usko diginatiiveihin äläkä tee "Mitä ruokalajia naamasi muistuttaa" -testiä

Anteeksi paasaava otsikko, mutta peruskoulussa oli tällä viikolla mediataitoviikko. Luokissa tehtiin joka päivä erilaisia mediakasvatuksellisia tehtäviä, joista piti keskustella illalla kotona. Ja mehän keskustelimme! Skidi oli mm. analysoinut luokan kanssa, millaisia vaaroja someen jaetuissa kuvissa on: miksi ei kannata ottaa kuvaa todistuksestaan, jossa näkyy koulu, nimi ja henkilötunnus, kertoa kaikille lähtevänsä lomalle tai jakaa leffalipun kuva niin että viivakoodi näkyy. Nämähän ovat kansalaistaitoja 2.0!

Tuli mieleen, että tämä sama aineisto pitäisi käydä läpi jokaisen vanhemman kanssa. Käsi ylös, kuinka moni aikuinen osaa nimetä Japanin pääsaarten lisäksi mediavaikuttamisen muodot? Miksi jengi osaa konsukiepren, mutta edelleen tekee nettitestejä, joissa saat tietää, mitä ruokalajia naamasi muistuttaa antamalla koko kontaktilistasi sovellukselle? Ja tiedätkö toisen asteen yhtälön ratkaisukaavan, mutta et sitä onko lapsellasi nettikavereita tai kiusataanko häntä WhatsAppissa?

Mielestäni juuri mediakasvatuksessa suomalaisvanhemmat ovat eniten pihalla ja yksi pirunmoinen ongelma on diginatiiveista puhuminen. Nähdäkseni se vain tukee tiettyjä katteettomia ennakkokäsityksiä.

Ensinnäkin väitän, että mitään diginatiiveja ei ole. Tai ehkä laitemielessä on, mutta mitään neroutta se ei vaadi: se on sama kuin kutsuisi kokiksi jokaista, joka osaa käyttää hellaa. Lapset omaksuvat käyttöliittymiä nopeasti, sillä ne muistuttavat toisiaan, mutta toisaalta näillä ipanoilla ei ole mitään käsitystä, miten lankapuhelin toimii. Laitteet ovat vain välineitä ja tablettia oppii käyttämään eläkeikäinenkin. Mutta lapset eivät ymmärrä lähtökohtaisesti hölkäsen pölähtävää tietosuojasta, groomingista, tekijänoikeuksista, mainonnasta, vahvistusharhasta, algoritmeista, lähdekriittisyydestä ja kuvankäsittelystä. Tämä kaikki pitää opettaa ja oppimista pitää valvoa. Edellyttäen että itsekin sisäistää tästä kokonaisuudesta edes alkeet.



Toiseksi diginatiiveista puhuminen saattaa antaa sellaisen mielikuvan, että kyseessä on aihepiiri, jonka omaksumiseksi pitää kuulua johonkin tuoreeseen sukupolveen ja keski-ikäinen on auttamatta pudonnut kärryiltä. Tämä tunne saattaa ruokkia myös uskomusta, että digitaaliset media-alustat ja sovellukset ovat jotain salatiedettä ja edellyttävät koodausymmärrystä. Eivät ole, eivät vaadi. Se sellainen "minä en näistä atk-asioista mitään ymmärrä"-asenne on henkistä laiskuutta, josta onneksi pääsee halutessaan eroon.

Diginatiivi on hankala termi myös lapsen itsensä näkökulmasta. Annoin kerran Skidille luvan etsiä itselleen sovelluskaupasta mielestään hyvän kuvaeditorin ja näyttää minulle, kun oli löytänyt mieleisensä. Yllätys: hän olisi valinnut sovelluksen, joka halusi oikeudet mikrofoniin sekä tuuttasi pyytämättä ja yllätyksenä koko ruudun mainoksia aloitusnäytölle. Tämä kävi ilmi kun luki viisi ensimmäistä arvostelua ja googlasi nopeasti kokemukset. Tämän jälkeen hän tajusi itsekin, ettei ehkä ollutkaan niin taitava, kuin oli kuvitellut.

Toistan ehkä itseäni, mutta suosittelen lämpimästi Family Linkin kaltaista valvontasovellusta (toimii sekä androidille että Apple-tuotteille) ja perheen puhelinten liittämistä siihen. On erittäin kätevää, että puhelimeen ei ilmesty yhtäkään ylimääräistä sovellusta haittaohjelmineen koska Jesperilläkin oli, kun hyväksyntä kulkee vanhempien kautta. Toiseksi suosittelen maksamaan sovelluksista. Pari euroa on ihan käypä hinta pelistä, joka ei yhtäkkiä heitä silmille mitään zombien tappamispelin mainosta.

Ps. Jos digihommat kiinnostavat, osallistukaa ihmeessä Helsingin yliopiston ilmaiselle tekoälyn verkkokurssille. Sisällöt löytyvät sekä suomeksi että englanniksi. Myös Ylen Digitreenit jeesaavat jos jostain pitää aloittaa.