Suomen kesä yllätti ihmisen

Kesä 2018! Olen aina pitänyt itseäni hyvänä helleihmisenä. Olen suurimman osan vuodesta palelija, jolla ei oikeastaan voi olla liian kuuma. Totun nopeasti lämpöön, hikoilen aika vähän enkä turpoa jaloista/käsistä. Mutta kun taulussa on nyt useamman viikon ajan ollut kymmenen aikaan illallakin 28 astetta, on alkanut vähän jännittää.

Helteestä on helppo keksiä hyviä puolia enkä kadehdi ollenkaan Satua, joka on vetänyt toppatakissa ja pipossa pari viimeistä kuukautta. Kerrankin on kunnon kesä eikä ole tarvinnut värjötellä sisätiloissa! Varsinaisia pukeutumisongelmia ei ole (kaikki, jotka kehtaavat ovat nakkena) paitsi että hellevaatteita on hyvin rajallinen määrä. Eli kahdeksi päiväksi. Lisäksi kellään ei ole valtava nälkä ja vesi kelpaa kerrankin janojuomaksi. Ja minulla on ensimmäistä kertaa ehkä 30 vuoteen ruskettuneet jalat.

Mutta kun tropiikki kestää viikkotolkulla, alkaa olla hankaluuksia sekä henkilökohtaisella että yhteiskunnallisella tasolla, jopa enemmän kuin sadekesässä. Mistä tahansa epämiellyttävästä saa valittaa, helteestä vieläpä hyvällä syyllä. Tämä heinäkuu on nimittäin näyttänyt, miten huonosti olemme ihan kansakuntanakin varustautuneita erilaisiin erikoisempiin sääilmiöihin.

Kaikissa asunnoissa on jonkinlainen lämmitysjärjestelmä, mutta harvassa on viilennys. On omituista että julkiset rakennuksetkin ovat totaalisia pätsejä. Tämä näkyy myös siinä, että helteestä selviytymiseen on tarjolla valtavasti omituisia vinkkejä (kenen pakkaseen mahtuu lakanat? Ja nehän lämpenevät heti!), jotka eivät helteestä oikeasti kärsiviä auta yhtään. Pieni pöytätuuletin on lähinnä ärsyttävät, jos asunnossa on kuumempaa kuin ulkona. Sen sijaan mökille asennettu ilmalämpöpumppu, jolla sisätilan saa viilennettyä yöksi, tuntuu nyt nerokkaalta hankinnalta.

Mutta mitäänhän tällä kelillä ei oikeastaan voi tehdä, paitsi istua varjossa pelaamassa tai lukemassa. Sain lähes lämpöhalvauksen, kun lakaisin kaikki miljoonat koivunsiemenet terassilta tai poimin puutarhassa kirsikoita. Myös kaikki urheilu muualla kuin ilmastoidussa hallissa on kaukana nautinnosta. Meinasin pyörtyä kesken äänikirjakävelyn, kun osuin iltapäivällä paahteiselle peltoaukealle. Sopivaa tekemistä tarjoaakin lähinnä merivesi, joka on meidän mittareillamme silkkaa kylpyvettä. Mutta sinilevästä ei ikinä tiedä. Meillä ei onneksemme ole ollut mökkirannassa leväraitoja kuin yksittäisinä päivinä, joten olemme uineet tuntikaupalla 25 asteisessa vedessä sen kymmenen astetta kylmemmän sijaan.

Sääliksi käy myös rutikuivaa luontoa. Olen vienyt ulos vesiastioita kuten moni muukin, mutta lievitys on tietenkin hyvin paikallista. Yhtä ainutta mustikkaa ei ole tontilla näkynyt (paitsi sellaisia valmiiksi kuivattuja / paistuneita versioita) ja veikkaanpa, että sieniäkin on turha odotella. Ja sitten vielä jotkut urpot pistivät keltaiseksi kärventyneelle niitylle nuotion pystyyn. Nuotion!!!

Ja sitten on vielä satunnaisen säävitutuksen ylittävä ongelma. Tänä kesänä ilmastohuoleni on noussut uudelle tasolle. Paljon puhutaan siitä, että ilmastonmuutoksen myötä talvet menevät pilalle, mutta ihan yhtä lailla myös kesät menettävät perinteiset piirteensä. Mitä jos meilläkin on jonain päivänä 40 astetta kuten Japanissa? Mitä jos maastopalot osuvat kaupunkeihin? Mitä jos kehnoja viljasatoja alkaa tulla harva se vuosi?

Upea kesä siis, mutta en toivo näitä lisää. Helteessä on parasta se, että se on luksusta, harvinaista herkkua, jota voi kaivata koko pitkän talven ja nauttia niistä muutamista mahtavista päivistä täysillä. Lopun aikaa haluan voida manata Suomen kesää.

Hei Kai, milloin lapsi pärjää ilman äitiään?

Tämä Alma Median johtoporras näköjään jaksaa ilahduttaa säännöllisin väliajoin. Viimeksihän Telanteelle tuli hieman sanomista (eli tuomio) syrjinnästä, koska  hänelle selvisi, että hitto, naiset voivat tykätä naisista. Tällä kertaa toimitusjohtajan pääsi yllättämään se, että äidit voivat tehdä töitä toisessa kaupungissa kuin perheensä. Toimitusjohtaja oli työhaastattelussa ruotinut perheen sisäisiä järjestelyjä sen verran äänekkäästi, että hakija oli marssinut ulos.

Oli selvää, että tätä ulostuloa seuraa ns. anteeksi, että ymmärsit väärin -tiedote. Se tuli tänään.

Telanne pahoittelee nyt, että perheenäiti on ymmärtänyt väärin eikä ollut koskaan rekryprosesissa ykkösehdokas, mutta ei sitä, että kyseli lapsista työhaastiksessa. Voihan se olla, että Anttikoski ymmärsi jotain väärin. Mutta pihvi on silti muualla.

Ärsyttävintä on se, että tämän jutun ainesten olemassaoloon on helppo uskoa ihan ilman Telanteen aikaisempiakin näyttöjä. Minultakin on työhaastattelussa kysytty, aionko hankkiutua lähitulevaisuudessa paksuksi tai olenko jo. Olin sen verta nuori, etten ymmärtänyt kysymyksen olevan epäasiallinen. Lähinnä järkytyin, sillä en parikymppisenä ollut uhrannut lapsille ajatustakaan.

Mutta kieltämättä yllätyin, että näitä samoja saatanan kokemuksia tulee vielä työelämässä meritoituneille, ei-lisääntymisikäisille naisille. Mikä hemmetin stigma tämä vanhemmuus oikein on? Miten voi olla, että äitiys on työtehtäviä haittaava taakka vielä kymmenvuotiaan lapsenkin kanssa? Miten voi olla, että isä ei ole edelleenkään sovelias kasvattaja? Ja miten voi olla, että kenellekään tulee mieleen kertoa, minkä ikäisen lapsen kanssa saa jo asua arkea eri osoitteessa. Ja lopuksi olisi vielä kiva tietää, kuuluuko minun sitten viisikymppisenä siirtyä omaishoitajaksi kun lapsi (ehkä joskus) pärjää ilman äitiään?

En ehkä halua tietää, mitä Telanne ajattelee vuoroviikkoja käyttävistä eroperheistä tai miehistä, jotka haluavat pitää isyysvapaata. Epäluonnollistahan se.

No toisaalta tämä Anttikosken kokemus oli hieno kalibrointi tosielämään kaikille, joiden mielestä tasa-arvo on mennyt liian pitkälle, ja muille toppuuttelijoille kuten vanhempainvapaauudistuksen torpanneelle Annika Saarikolle. Ei huolta! Äitiyden ja naiseuden mittareita määrittelevät työelämässä edelleen Kai, Kari, Heikki ja Erkki. Samalla he tulevat laittaneeksi myös miehen ja isyyden soveliaisuuden rajat. Se jumiuttaa tätä yhteiskuntaa enemmän kuin mikään kuuden minuutin kiky korjaa.

Jään siis odottamaan sitä päivää, kun työelämän ja perheen yhdistäminen lakkaa olemasta naisten ongelma tai jopa ongelma ylipäätään. Telanteen duunia sen sijaan ei todennäköisesti uhkaa mikään.