Mitä kirjan kirjoittaminen vaatii?

Tein instan puolella videomuotoisen storyn ja sain viestin, että onpa omituista kuulla sun ääntä. No niin on, munkin mielestä! Mutta arvatkaapa mitä? Nyt sitä voi kuunnella lisää, kun vain laitatte tämän podcastin pyörimään!

Ensimmäinen toimeksiantoni yrittäjänä oli kirjoittamisen sijaan puhua kirjoista. Kaikki haastateltavani ovat naisia, joilla on tulessa lukematon määrä rautoja, joten juttelemme siitä miten työstetään käsikirjoitusta kun samaan aikaan on ruuhkavuodet, oma yritys / vakkarityö ja joskus pitäisi olla lomallakin. Nostan hattua kaikille naiskirjailijoille. Se nimittäin vaatii tahtoa, edelleen.

Olen sillä tavalla vanhanaikainen, että kirjan kirjoittaminen on minusta hieno ja arvostettava teko. Minusta on vaalimisen arvoinen asia, että tässä yhteiskunnassa pääsevät ääneen monenlaiset kirjoittajat. Ja että ihmisillä ylipäätään on sanottavaa, ja pitkäjänteisyyttä viedä läpi projekti, joka kestää parhaassakin tapauksessa vuoden.

Kiinnitin kuitenkin huomiota siihen, että monelle haastatelluista ajatus ensimmäisen kirjan kirjoittamisesta myytiin kustantajan tai jonkun muun tahon toimesta. Meneekö se aina näin? Vai onko niin, että työkseen kirjoittavat naiset eivät itse keksi ryhtyä kirjailijoiksi? Enhän minäkään ymmärtänyt ennen kuin Satu sitä ehdotti.

Järkytyin, kun taannoin kuulin, että noin kaksi kolmasosaa miehistä ei lue naisten kirjoittamia kirjoja. Syitä on monia, mutta joidenkin mielestä naiset kirjoittavat aiheista, jotka eivät miehiä kiinnosta. Tämän "faktan" olin niellyt itsekin: jos mies kysyi minulta, minkä kirjan olen kirjoittanut, sanoin että äh, ihan sellaisen äitiyskirjan vain, vaikka palautteen mukaan se on ollut hiton monelle äidille tärkeä ja voimaannttava teos. Eikös se nyt ole merkittävää miestenkin mielestä? Ja miksi ihmeessä oletin, ettei mies voisi sivistää itseään lukemalla kirjan naisen näkökulmasta perhe-elämään? Miestenhän nimenomaan pitäisikin tehdä niin, lukeminen kun on tapa päästä toisen ihmisen nahkoihin ja elämään.

Toiseksi kirjan kirjoittamisessa on kiistatta iso työ, mutta ei se mahdoton ole. Aikaa löytyy kyllä tahdon kautta, raivaamalla ja priorisoimalla. Miten se tahto löytyy, jos kaikki odottavat sinulta sukupuolesi perusteella lähinnä synnystystalkoisiin osallistumista ja oman ulkonäön hoitamista? Puuttuuko naisilta kannustusta kirjoittamisen pariin?

Ehkä taiteeseen ja kulttuuriin liittyvissä mielikuvissa on vielä tuunaamista, vaikka moni onkin sitä mieltä, että tasa-arvo on jo mennyt liian pitkälle. Ainakin Saara Turusen tuoreessa Sivuhenkilö-romaanissa analysoidaan hyvin tarkkanäköisesti, millaiseksi naiskirjailija voi roolinsa tuntea.

Mielikuvat siitä, kenelle kirjoittaminen on tarkoitettu ja onko sanottavani tärkeää, ovat koko kirjoittamismotivaation ytimessä. En voi olla ajattelematta, että tämä kummallisesti sisäänrakennettu ajattelutapa heijastuu väkisinkin koko yhteiskuntaan, myös siihen työelämän segregaatioon.

Kun ystäväni, kahden pienen lapsen äiti, kirjoitti romaanin, tajusin, että seison itse oman unelmani edessä. En ottanut ajatusta romaanista tai itsestäni kirjailijana vakavasti. Kuvittelin kaikenlaista. En ehdi enkä tietenkään osaa. Siinä missä so called tietokirja syntyi omakohtaisesta kokemuksesta, romaani pitäisi suunnitella tarkoin ja kirjoittaa vielä tarkemmin. Miten ihmeessä sellaista osaisin? En minä ole mikään Mika Waltari!

No, onneksi ei tarvitse olla!

Siispä sinä nainen, joka tykkäät kirjoittaa: ala kirjoittaa. Se on loistava harrastus, josta voi tulla työ.  Eikä tarvitse minnacantheina ruveta riehumaan vaan treenata voi ihan omaksi ilokseenkin. Sitten, jos tuntuu irtoavan enemmänkin, voi koputella kustantajan oveen.



Vertaistukea saat podcastista! Sarjan ensimmäiset haastateltavat ovat Novelliblogia kanssani kirjoittava Ina Westman, jonka esikoisromaani Syliin julkaistiin jo pari vuotta sitten, ja Chez Helenan Helena Liikanen-Renger (sain häneltä luvan lausua sukunimen suomalaisittain!) uunituoreen parisuhdeoppaansa Mon Amour kanssa.

Ps. Syksyllä tehdään toivon mukaan toinen kausi tätä podcastia - katsotaan millainen kattaus jengiä silloin pääsee ääneen!

Viherkasvini ovat perseestä

Olen aina luullut, että kasvit ovat vain kasveja, että ne saman lajin edustajat viihtyvät samanlaisissa paikoissa ja kasvavat suurin piirtein samalla tavalla. Mutta nykyään ajattelen, että joukossa on erilaisia persoonallisuuksia, osan kanssa tulen paremmin toimeen kuin toisten. Esittelen teille todistusaineistoksi nyt tällä hetkellä kotoamme elossa löytyvät yksilöt.

1. Löllö

Löllö on ollut kanssani jo kymmenisen vuotta. Yhtäkkiä se alkoi vain dunkata oudolle ja lössähti ja kun nyt tarkemmin ajattelen tätä asiaa, lössähdys saattaa liittyä siihen, että Skidi oli saanut yhdessä vaiheessa päähänsä kastella kukkia tietämättäni. Leikkelin pois lössähtäneitä oksia ja jäljelle jäivät nämä pari oksaa. Nekin näyttävät olevan hieman vetelässä tilassa, joten kohta varmaan pelkkä ruukku jäljellä.

2. Tohtori Syherö

En ymmärrä, mitä helvettiä tälle tapahtui. Kun ostin sen kaupasta se kiipesi kiltisti ylös noita tukitikkuja pitkin ja kukki valtoimenaan. Sitten se koki jonkinlaisen täydellisen sekoamisen, pudotti kaikki kukkansa ja tekee nyt tuollaista kiemuraa ruukun pohjalla. Jos olisi joku kasvien psykologi olemassa, veisin Syherön sen kanssa juttelemaan disorientaatiostaan.

3. Return of the jedi

Tämä saniainen taas pääsi hieman kuivahtamaan talvella, mutta se oli sen oma syy. En huomannut kuivumista, koska se salakavalasti säilytti vihreytensä, eikä lainkaan nuupahtanut kuten normikukat. Ihme jäkittäjä. Yhtäkkiä vain huomasin, että toisin kuin elävät viherkasvit se rapisee oudosti, kun ilmavirta osuu siihen. Sen heikkotekoisempi ystävä poistui elävien kirjoista, mutta tämä palasi kuoleman porteilta yhden eloon jääneen oksan varassa ja kisaa nyt kärkipaikasta elinvoimaisimpien yksilöiden skabassa. Ihan 6/5 suoritus.

4. Agorafobinen kliivia

Tämä hyvin pitkäikäinen kliivia on periaatteessa ihan hyvävointinen, mutta jostain syystä se on hiihtänyt ruukun toiseen reunaan. Onko joku kussut toiselle puolelle vai mitä? Lisäksi se ei kuki enää ikinä. En tiedä, liittyvätkö nämä kaksi asiaa toisiinsa. Mullanvaihto ehkä sparraisi, mutta kun näyttää siltä, ettei sen juurella ole nytkään multaa vaan jotain kaarnaa niin olen vähän epätietoinen. Don't fix it if ain't broken. Mutta onko se?

5. Tsemp Paulia

Tälle Sain Paulialle kuuluisi joku tsempparipalkinto. Se asuu Snadin huoneessa ja kokee säännöllisin väliajoin erilaisia vitsauksia, putoaa ikkunalaudalta, kylmettyy liian lähellä aukijäänyttä tuuletusikkunaa tai kärsii kevätauringon paahteesta, mutta aina se herää henkiin - eikä mökötä vastoinkäymisistä yhtään vaan kukkii aina! Tykkään sen asenteesta, vaikka muistaakseni mummon yksilöt olivat hieman rehevämpiä. Kaikkea ei voi saada.

Nyt siellä joku huomauttaa, että viherkasveja pitäisi hoitaa asiantuntevammin. Se on kyllä totta. Tulen paremmin toimeen karskien ulkokasvien kanssa! Toisaalta joku voisi väittää, ettei väitteeni ole ihan ongelmaton. Enkä tiedä, kuinka moni on onnistunut siinä, että laittaa keväällä yrttipenkkiin tilliä ja persiljaa ja sieltä pukkaakin kiviä ja orvokkia.

Ulkokasvien kanssa pääsee kuitenkin henkisesti helpommalla.

Jos kasvi kuolee, se ei oikeastaan ole sinun vikasi. Olet vain ostanut valmiiksi huonon taimen tai sitten se on joutunut luonnonvoimien, hallan tai hyönteisten uhriksi. Kuten pallomainen puksipuu, josta kuivui toinen puoli ja se näyttää nyt hieman kuolemantähdeltä. Täytyy myös muistaa, että flamingokukkani, joka oli sentään kestänyt hoivissani opiskeluvuosistani lähtien, kuoli siihen, että laitoin sen heinäkuussa viikoksi ulos.

Lopuksi tarvitsee vain hyvän lapion ja kastelukannun (sammakkolapion toinen silmä irtosi kun kaivoin ylös ruohosipulia, jolla oli täysikasvuisen koivun juurakko) eikä tarvitse välittää suojaruukkuhommista, alussorasta tai substralista. Sitten vain sekoamaan taimikauppaan! Se on kiva yllätys perheelle kun on takapiha kuosissa ja perheen ruokarahoista järkyttävä summa käytetty jättidaaliaan.

Tsemppiä kaikille kevääseen heränneille viherpeukaloille!