Hyvän olon dominoefekti

Taputtelin taannoin itseäni selkään. Olin pitkästä aikaa saanut pidettyä hyvän urheiluputken. Olin kävellyt harva se päivä pitkiä lenkkejä äänikirjojen kanssa ja välillä käynyt salilla tai jumpassa. Kiitin tästä tietenkin ilmiömäistä toukokuuta, joka on mahdollistanut ulkoilun.

Mutta kun viime viikolla pääsin jopa aamujumppaan, tajusin, että nyt on oikeasti menossa jopa poikkeuksellinen kausi, joka ei välttämättä liity vallitsevaan korkeapaineeseen. En ole mikään aamuihminen, edelleenkään.

Minkä ansiota tämä on?

Kun aika tasan puoli vuotta sitten lopetin laihduttamisen ja ylipäätään kaiken epämiellyttävän liikunnan (mukaanlukien asiaankuuluvan mittaroinnin), en ajatellut saavani aikaan mitään. Päinvastoin, luovutin. Olin niin täysin kyllästynyt jokaikiseen tyylivinkkiin, kauneusihanteeseen ja jumppaohjeeseen, salaattireseptiin, maratonkouluun ja vihersmoothieen, että aivoihin sattui. Sen sijaan en ollut koskaan miettinyt, voisiko terveydessäni olla oikeasti jotain pielessä, kun olin jatkuvasti väsynyt ja aineenvaihdunta oli loppunut. Seisoinpa vain joka aamu tuskailemassa vaatekaapin edessä kun ei ole vyötäröä.

Mutta siitä marraskuisesta luovutuspäätöksestä seurasi dominoefekti. Kävin lääkärissä. Aloin syödä vitamiineja ja iltapalaa. Löysin kivan tavan liikkua. Päätin jossain puuskassa remontoida työelämäni. Ja yhtäkkiä kaikki loksahti kohdalleen: kun liikun säännöllisesti, nukun hyvin. Kun nukun hyvin, jaksan syödä hyvin. Ja kun syön järkevästi, jaksan liikkua lisää. En ole koko keväänä ollut edes kipeänä! Irtokarkkien mässyttäminenkin on vähentynyt, ihan yrittämättä.

Joskus hyvä olo näyttää tältä.

Ja se siinä onkin tärkeintä: jatkuva yrittäminen (sanan ei-bisnesmerkityksessä) on kauhean raskasta. Jos on spontaaniuteen taipuvainen ihminen, asioiden pitäisi sujua omalla painollaan, miettimättä, erityisesti silloin kun pöydällä on kaikenlaista muutakin. Itsekurin ja tahdonvoiman varaan on hirveän vaikea rakentaa hyvää elämää, siinä kun tuppaa epäonnistumaan. Kuka hitto sellaista jaksaa? Kun jostain on pakko aloittaa niin siitä, että antaa itsensä olla. Ei koko ajan säännöstele ja tarkkaile, vaan kysyy, että mitä oikeasti haluat tehdä? Mistä tulee hyvä mieli?

Tämä ei tarkoita, että kannattaa syödä joka päivä litra jäätelöä ja kolme pakastepizzaa, jos kerran tekee mieli. Kyse ei ole oman intuitionsa toteuttamisesta vaan ihan analyyttisestä päättelystä: jos voin huonosti, mikä minussa on oikeasti rikki? Keskitynkö oikeisiin asioihin?

Oli pakko kokeilla, mistä se ensimmäinen nappula kaatuu, kun se painonhallinta ei selvästikään auttanut yhtään. Joskus se, että lopettaa kaikki hiivatin ryhtiliikkeet onkin se paras ryhtiliike.

Arki, josta ei tarvitse lomaa

Kävimme Koti-insinöörin kanssa skumpittelemassa ja leffassa hääpäivän kunniaksi. Kun astuimme kantikseemme sisälle, tuttu tarjoilija moikkasi ja kysyi, että mihin olette lapset jättäneet. Tosiaan. Olimme aina käyneet siellä nelistään.

Piti oikein miettiä, milloin olemme viimeksi olleet kahdestaan rimpsalla. Kääk. Eikös meidän pitänyt olla juuri se perhe, jossa vanhemmat pitävät aktiivisesti huolta parisuhteestaan? Ne vanhemmat, jotka käyvät yhdessä syömässä, kulttuuririennoissa ja ulkomailla eivätkä jumiudu kotiin?

No emme ole, ainakaan lukujen valossa.  Ennen joulua muistuu mieleen yhdet juhlat, jonne läksimme kaksin. Keväällä olemme olleet liikkeellä lähinnä erilaisissa komboissa. Ja nyt kun isot lapset olisi helppo kipata hoitoon käytännössä minne vaan, emme enää tee niin.

Onko tämä nyt sitä kuuluisaa lopun alkua? Sitä, että meille on käynyt vanhanaikaisesti: olemme 13 vuoden aikana hiljalleen kasvaneet erillemme ja liittomme on aloittanut laskeutumisvalmistelut tylsyyslandiaan ja eropaperit ovat enää vain ajan kysymys.

Toivottavasti enemmän on kyse siitä, että tämä nykyinen arki ei oikeastaan vaadi irtiottoja. Elämä ei ole enää kovin kuormittavaa, kun vertaa niihin muutamien vuosien takaisiin jaksoihin, jolloin rämmittiin unideprivaatiossa korvatulehduksesta toiseen. Itse asiassa päinvastoin, perheenä reissaaminen ja puuhastelu on oikeastaan aika hiton mukavaa ja palkitsevaa. Emme tarvitse enää edes lapsenlikkaa: kersat voi hyvällä omallatunnolla jättää tunniksi keskenään, jos käymme kävelyllä.

Ja kun aikaa kohtaamiseen on kotioloissa, emme tarvitse lomaa arjesta. Meillä on treffit kotona. On kai kuitenkin tärkeämpää, miten parisuhdetta hoidetaan (tai ollaan hoitamatta) siinä normaaliarjessa kuin fine diningin äärellä.

Sama pätee työelämään. Olen onnekas, sillä työelämäni on ollut aina aika kiinnostavaa ja teen kirjoitushommia ihan mielelläni lomallakin. En ole toistaiseksi stressaantunut enkä väsynyt edes yrittäjänä, vaikka seuraavan kuukauden laskutus onkin aina täysi kysymysmerkki. Lomat ovat toki tärkeitä, mutta en tarvitse lomaa henkilökohtaista tuulettamista tai henkistä palautumista varten vaan lähinnä yhdessäoloon. Lapset ovat kavereidensa kanssa tai harrastuksissa niin että kotona on välillä hämmästyttävän rauhallista. 

Tilasin siis leffassa isot popparit ja sitruunasoodan, tiesin kysymättäkin, mitä se ottaa. Se sama tyyppi, jonka kanssa on jaettu vaipanvaihdot ja yösyötöt, päiväkotivuorot ja lääkärijonotukset, hyvät ja heikot hetket, ja joka on edelleen siinä. Ihme kyllä.

Kun fillaroimme tuoksuvassa kesäillassa himaan ajattelin, että tämä on hyvää elämää. Ihan timanttisen huikeaa perusarkea. Malja sille.