Se siunattu rauha

Olen tässä kesän mittaan useampaan otteeseen miettinyt Maslowin tarvehierarkiaa.

Uima-altaalla, kun aloitin loman toisen kirjan.
Eilen lentokoneessa, kun katselin perheitä, joissa oli pienellä ikäerolla syntyneitä taaperoikäisiä.
Ja nyt tässä sohvalla kun pesukone jyllää, Snadi juoksee pihalla ystävättärensä kanssa ja Skidi siivoaa kirjahyllyään.

Olen lasten kanssa yksin, mutta olo on kevyt.

Maslowin mallia kohtaan on esitetty ihan tieteellistäkin kritiikkiä, mutta minun nähdäkseni sieltä alimmalta portaalta puuttuu yksi olennainen hyvän elämän komponentti.

Rauha. Mielentila, joka on sekoitus läsnäoloa, kiireettömyyttä, elämänhallintaa ja toivoa. Se löytyy aina lomalta mutta yhä useammin myös arjesta.

Lomalla saan tartuttua kirjaan, käytyä kuntosalilla neljä kertaa viikossa ja otettua päiväunia. Syönkin terveellisesti. Keskittymiseni ei riitä pitämään yhdestäkään pyhästä lupauksesta tai vannotusta valasta kiinni, jos rauha puuttuu.

Havaintoni on se, että asioilla on tietty järjestys: rauha on oltava ennen kuin saan mitään muuta aikaiseksi. Se on hyvinvointini perusta.

En ymmärtänyt koko asian tärkeyttä ennen kuin se katosi vaippalandiaan 10 vuotta sitten. Pikkulapsiaikana ne vaivalla järjestetyt rauhan hetketkin olivat stressaavia, koska tiesin, että tämä on vain hyvin lyhyt, väliaikainen hetki ja seuraavaa saa taas odottaa. Mielenrauhaa ei voi tilata tiistaiksi klo 13-14.30, sen on oltava tarvelähtöistä ja spontaania.

Muistan hyvin ensimmäisen huomioni rauhan paluusta. Se liittyi kuumaan teehen. Sittemmin olen miettinyt sitä sekä vapauden että valvomisen näkökulmasta.

Rauhan ei tarvitsekaan aina olla yksinoloa, omaa tekemistä tai pellossa elämistä. Se voi olla ihan vain sitä, että saa tuijottaa kahvikuppinsa yli niitylle sen kaksi minuuttia. Noita hetkiä voi keräillä myös pyöräillessä töihin, kirjoittaessa (silloin kun se sujuu) ja lasten kanssa leffaa katsoessa.

Nykyään olen niskan päällä. Rauhaa on tuhlattavaksi asti, kiitos lasten kasvamisen. Minun ei tarvitse maanisesti roikkua jokaisessa mahdollisuudessa, koska tiedän, että näitä tulee, ihan yllättäen jopa. Mutta on kestänyt hetken aikaa saada tankki täyteen.

Hifistelyä, ajattelee moni. Voi olla. Mielestäni deprivaatiokellunta (järjestän jonkun lukijamatkan) ja aikuisten värityskirjat kertovat tästä pysähtymisen tarpeesta. Enkä voi olla oikein ajattelematta syntyvyyttä, joka on Suomessa vajonnut alhaisemmaksi kuin koskaan katovuosien jälkeen. Tutkijat ovat sitä mieltä, että tässä auttaisi lapsiystävällinen yhteiskunta, jossa perheille olisi tarjolla erilaista tukea ja joustoja. Niistä saattaisi seurata sitä rauhaakin.

Tänään istuimme kolmistaan läheisellä hiekkarannalla. Katselimme kaikki merikotkaa, purjeveneitä ja ihmisiä ja olimme hiljaa. Ja takaisin otsikkoon.

Lämmittelymatka Kroatiaan

Sitähän voisi kuvitella, että peruskoulun jälkeen suurin piirtein hallitsee Euroopan kartan.

Silti muutama vuosi sitten tuli yllätyksenä, että Välimeri ei jatkukaan Italian jälkeen suoraan Kreikkaan, vaan siinä Pohjois-Italian huudeilla on sellainen pieni entisen Jugoslavian maa kuin Kroatia.

Puolustaudun sillä, että silloin kun minä tankkasin kartastoa, kyseistä maata ei ollut olemassakaan.

Kroatiassa muutama vuosi sitten alkanut matkailubuumi on houkutellut paikan päälle paljon suomalaisturisteja.

Olen itse turistina vähän jämähtänyt. Matkustan perheenä mieluiten kohteisiin, jotka jo tunnen, pettymyksiä ei oikein lasten kanssa reissatessa jaksa. Ystävien lausunnot ovat kuitenkin olleet Kroatiasta pelkästään puoltavia, joten sinne siis mekin päätimme jäisen alkukesän ajamina siirtyä lämmittelemään.

Ja tämän yhden kokemuksen perusteella yhdyn tyytyväisten nyökyttelijöiden kerhoon, monestakin syystä.

Lentomatka on lyhyt. Miellyttävä kolmen tunnin lento sujui näin isojen ipanoiden kanssa jo aivan rutiinilla. Vaikka maa on pieni, lentokenttiä on useampi, joten jos yksi reitti ei tärppää, perille pääsee toistakin tietä. En itse testannut mutta maan sisäinen junaverkosto toimii kuulemma moitteettomasti jos haluaa monta kärpästä yhdellä iskulla.

Kohteita on vaikka kuinka. Pienehköön maahan on saatu mahtumaan niin upeita luonnonpuistoja, idyllistä saaristoa kuin Unescon maailmanperintökohteita. Me päädyimme Dubrovnikiin, mutta valkkasimme hotellin hieman vanhan kaupungin ulkopuolelta, lähinnä altaan perusteella, kersat kun vetävät edelleen yhtäsuuruusmerkit loman ja pulikoinnin välille. Kaikille meriplutaajille tiedoksi, että vesi oli kiitettävän kirkasta ja aika lämmintä, mutta rannat olivat vaihtelevan kivisiä, joten kannattaa pakata mukaan uimatossut.

Dubrovnikin kaupunki on tähän aikaan vuodesta kuuma ja täynnä turisteja (kuten koko maa), joten jos haluaa välttää tungosta, Game of Thrones -maisemia pääsee ihailemaan myös näköalatasanteella, jonne vie cable car.

Ilmasto oli yllättävän raikas vaikka aurinko porotti joka päivä. Kesäkuukausien aikaan Välimeri saattaa olla suomalaisturren makuun vähän turhan hikinen kokemus, mutta ainakaan rannalla ei edes iltapäivällä ollut läkähdyttävää (kaupungissa kuulemma on eri tilanne). Ehkä meri ja heti rannan takana kohoavat vuoret pitävät huolen siitä, että tuulenvire raikastaa ilmaa.

Erityiskiitos myös siitä, että kasvissyöjäkin löysi safkaa. Yksi perunalisuke pääsee heti kotikokeiluun - laitan reseptin jakoon kun saan testattua.

Harvoin tulee enää vastaan paikkaa, joka välittömästi jättää halun tulla uudelleen. Toivon, että tämä oli vain lämmittelyä sanan kaikissa merkityksissä, ja ensi kerralla saamme pitemmän slotin. Ja silloin on osattava edes vähän kieltä!

Ps. Paikallinen valkoviini oli myös suositeltavaa, meni ihan suosikkeihin sekin!

Pyykkipäivä ennen ja nyt

Kun tänään perkasin Kilimanjaron korkuista lomapyykkivuorta, jäin miettimään, että asiat eivät ole enää niin kuin ennen.

Tässä Snadin leggarit, joissa on reikä / reikiä / repaleita / viiltoja.

Siinä missä ruoanlaitto alkaa hiljalleen hiipiä takaisin kohti sitä perussettiä, jossa sai olla vihanneksia, kastiketta ja mausteita, niin pyykinpesu näyttää menevän koko ajan omituisemmaksi. Antakaas, kun selvennän.

Ennen käytin vain yhtä pesuainetta.

Nykyään käytän valko- ja kirjopyykkiainetta, sappisaippuaa, valkopyykin kirkastajaa, ruokasoodaa, etikkaa ja kaikkia mahdollisia keinoja, joilla saa neutraloitua hajun autopahoinvoivan kersan kamoista.

Ennen lajittelin vaatteet kahteen koriin, vaaleisiin ja mustiin. Vaaleita pestiin puolen vuoden välein.

Nykyään on aika pirun vaikea miettiä, minkä värisiä koneellisia sitä kokoaisi, kun pyykkikorissa on kultaa, pinkkiä, sinisiä Elsa-hanskoja, neonvihreää, paljetteja ja glitteriä sekä pehmoeläimiä ja yksi majaleirillä mutaantunut reppu. Talvikaudella päänvaivaa aiheuttavat goretex-vaatteet, joita ei mielellään pesisi, mutta pakkohan se on, kun niillä on sukellettu huppua myöten kuralammikossa.

Ennen vaikeat tahrat tarkoittivat punaviiniä.

Nykyään vaikea tahra on yleensä täysin tunnistamatonta ektoplasmaa, joka pakottaa kysymään, että millainen esim. koulun tai päiväkodin piha on. Ovatko kiipparit rakennettu jäteöljystä ja pihkasta? Onko hiekkalaatikossa verta, purkkaa ja sulaneita vaahtokarkkeja? Pesuainemainoksissa ilmeisen vaikeana tahrana käsitelty ruohonvihreä ei ole mitään näihin verrattuna.

Ennen vain lykkäsin kamat koneeseen. Satunnainen nenäliina oli pahinta, mitä mustalle pyykille saattoi tapahtua.

Nykyään on pakko tarkistaa taskut, huput, hihat, lahkeet sekä vuorikankaat ettei pesukoneessa kolise kiviä, keppejä, käpyjä, pinnejä tai suklaamunia. Teininä varmaan sitten röökit ja spärdärit.

Ja ennen oli tietysti sekin, että harvemmin mietin, miten helvetissä legginsit saa kahdella käytöllä täysin päreiksi. Ihan kuin ne jalassa olisi laskettu persuksillaan sepelimäkeä alas ja lopuksi törmätty Fiskarsin saksikuljetukseen. Että miksi ei käytetä enemmän esimerkiksi kevlaria lasten vaatteissa.

Mutta sellaista se on, muutos. Välillä ihmetyttää.

Oikeus olla pelle

Lueskelin taannoin romaaniani varten tunnelukoista kertovaa tekstiä. Pysähdyin yhden kappaleen kohdalle.

Onhan sinä kieltomerkki, mutta ei se meitä koske.

"Pidät itseäsi erityisenä ja oikeutettuna tavanomaisesta poikkeaviin toimintatapoihin. Omat tarpeesi ovat sinulle tärkeämpiä kuin toisten. Olet vaativa ja kontrolloiva muita kohtaan, ja haluat että asiat menevät niin kuin sinä haluat. Sinun on vaikea hyväksyä vastustusta, kun haluat jotain. Haluat varmistua siitä että saat kaiken mitä haluat, miten haluat ja koska haluat. Tylsistyt ja pitkästyt helposti, ja sinusta saattaa tuntua etteivät rutiinitehtävät ole sinua varten - sinun ei pitäisi joutua tekemään niitä. Saatat rikkoa lakia tai sääntöjä - vaikkapa hurjastelemalla liikenteessä, huijaamalla liiketoimissa tai verotuksessa - koska uskot, että sinulla on siihen oikeus."

Eräs Suomessa asuva ulkomaalainen ystäväni sanoi joskus ohimennen, että hänen silmiinsä on pistänyt ihmisissä täällä juuri tämä, oikeutuksen tunne. Sense of entitlement. Se, että koemme hirveän voimakkaasti ja täysin kritiikittä olevamme oikeutettuja tiettyihin asioihin ja tapoihin.

Havainnossa on nähdäkseni perää ja tiedän itsekin monella tapaa etuoikeutettuna syyllistyväni saavutetuissa eduissa roikkumiseen. Piirre on täysin inhimillinen, mutta ylikorostuneena se on kiusallinen vaiva, jota ei ehkä tunnisteta riittävästi. Paitsi muissa.

Nähdäkseni yksi manifesti tästä ilmiöstä ovat erilaiset somekohut. Niissä on yleensä aina kyse jostain julkisesta puheenvuorosta, joka tahattomasti tai tahallisesti loukkaa jotakuta. Niistä harvemmin seuraa mitään rakentavaa. Päinvastoin.

Toinen tapaus samasta ilmiöstä nähtiin Priden yhteydessä. Eräs entinen kaupunginvaltuutettu vaati, että on järjestettävä myös heterokulkue. En tiedä kuka sitä vastustaisi sen enempää kuin osallistuisikaan. Mutta jos oman oikeutuksen tunne on ylikorostunut, pelkkä tasa-arvoisuuden vaatimus tuntuu epäreilulta.

Epäterveellä tasolla tunne aiheuttaa kitkaa ihan arkisessakin kanssakäymisessä.

Koetaan, että naapuriin ei pitäisi ottaa vammaisia tai maksaa molemmille sukupuolille samaa palkkaa.

Koetaan, että on ok määritellä millaiset ihmiset ovat vääränlaisia, paheksua erilaisia elämänvalintoja tai tuomita kenen tahansa seksuaalisuus vääräksi.

Koetaan, että täällä ylipäätään saa käyttäytyä muita ihmisiä kohtaan ihan miten sattuu, olivat nämä lapsia tai aikuisia. Koska minulla on oikeus sanoa mitä sylki suuhun tuo.

Pahimmassa tapauksessa tämä tunne tarkoittaa muutakin ahdistelua ja kiusaamista, jopa lain rikkomista. Erityisesti ympäristörikoksissa on nähtävissä tätä kummallista piittaamattomuutta.

Laki määrittelee tietenkin rajat sille, kuinka itseriittoinen voi oikeuksiensa suhteen olla, mutta voisihan tästä jonkinlaista sivistykseen tähtäävää keskusteluakin käydä. Itsestään saa tehdä pellen, mutta kannattaako? Olisiko meillä jotain velvollisuuksiakin? Mihin saa puuttua? Mihin pitää puuttua? Ja minkä voi vain antaa olla.

TLDR: Olen kyllästynyt somekohuihin. Kaipaan päivä päivältä enemmän peruskouluihin etiikkaa.

Suku on paras

"Oletko jo piirtänyt kuvan?"

Pikkuveli kysyi tätä kauan sitten, kun kerroin että olen tavannut yhden mukavan tyypin. Kysymys tarkoitti kautta rantain sitä, oliko suhde vakava vai ei. Jos seurustelukumppanille oli piirretty vuokaavio siitä, kuka on meidän suvussamme ollut naimisissa kenenkin kanssa ja ketkä ovat oikeasti sukua keskenään, suhde oli vakaalla pohjalla. Ihan kenelle tahansa sitä ei kannattanut ruveta selittämään.

Ei nimittäin ole ihan yksinkertaista.

Minulla on läjä eri-ikäisiä veljiä. Elossa oleva lähisukuni koostuu hyvin sekalaisesta jengistä, joista osan kanssa on enemmän yhteisiä geenejä kuin toisten. Olemme veljesten kanssa hylänneet kaikki turhat puoli-etuliitteet ihan yksinkertaistamisen nimissä - osa kun ei uppoa edes siihen puoli-kategoriaan. Yhtä lailla uuden sukupolven myötä serkut ovat serkkuja ilman sen kummempia tarkennuksia. Mitä sitä turhaan vaikeuttamaan päivänselvää asiaa. Perhettä ollaan.

Tästä kummallisesta suvusta on kehkeytynyt seurue, jota on ihan yhtä hauska nähdä kuin kavereita, yksitellen ja yhdessä. Meitä ei yhdistä oikein mikään mutta silti ihan kaikki. Emme ole asuneet saman katon alla kuin satunnaisesti, mutta silti juttua riittää.

Sukulaisten kanssa sosialisoinnin paras puoli on se, että heidän kanssaan voi puhua omasta historiastaan. Ei ole enää kovin montaa ihmistä, jotka tunsivat vanhempani. Luurangot kaapissa, kolesteroliarvot ja rahatilanteet ovat tiedossa, joten asioista voi puhua hyvin suoraan.

Olen iloinen, että kersoille on siunaantunut useampia serkkuja. Ehkä ne joskus pitävät yhteyttä ja muistelevat lapsuuden kesäpäiviä, jolloin syötiin pahoja ahvenia ja kalasteltiin laiturilla katkenneilla kaisloilla.

Ihan paras suku on sellainen, jonka kanssa ollaan yhdessä siksi kun tykätään olla eikä siksi, että on pakko. Ei ehkä voida luovuttaa tosillemme munuaisia mutta haluttaisiin kyllä. On sekin jotain.

Jumissa pikkulapsivaiheessa

Anteeksi tauko! Oli kiireinen ajanjakso Taivaan lintu -retriitissäni eli yksin kotona.

Vaikka murtunut sormi piti huolen siitä, että en päässyt reväyttämään itseäni kotitöillä (kävin kertaalleen kyllä kaupassa), hommaa oli jokaiselle illalle aivan sutena. Havahduin tällä kertaa siihen, miten paljon to do -listalla on sitä henkistä itsestään huolehtimista. Saan kyllä hoidettua arjessa kohtuullisen helposti pakolliset rastit kuten täsmäostokset, kampaajakäynnit ja jumpat.

Mutta oman ajan leiriviikko näytti, että normiarjessa jää edelleen tekemättä paljon asioita.

Tästä retriitistä tuli ystävien tapaamisviikko. Joka päivä oli lounas- tai iltatreffit jonkun kanssa enkä todellakaan edes ehtinyt treffata kaikkia, joita olisin halunnut. Jäi fiilis, että olisi kiva tehdä ystävien tapaamisesta vähän kevyempi ponnistus kuin yhteinen urheiluviikonloppu. Se olisi ihan mahdollista, arkena.

Pikkulapsivaiheeseen on helppo jäädä jumiin monella tapaa. Unohtuu, että ei meillä enää asu niitä. Skidi on jo jonkin aikaa ollut helppohoitoinen ja nyt Snadikin on alkanut itsenäistyä kovaa vauhtia ja luuhaa illat ympäri kyliä ellei kikata kaverinsa kanssa omassa huoneessaan. Palveleminen voi jäädä päälle mutta niin jää myös kokemus omasta ajankäytöstä ja velvollisuudesta.

Olen oppinut juoksemaan kotiin heti kun pääsen töistä.
Jaamme ja vaihdamme edelleen vahtivuoroja minuutin tarkkuudella.
Hommaan hoitajia vaikka iltamenot voisi kuitata myös yökyläilyillä.

On uudelleenkouluttautumisen aika. Kyllä sitä aikaa on myös ystäville kun vaan päästää irti turhasta päivystyksestä, jota kukaan ei oikeasti kaipaa.

Voisin ottaa helposti ohjelmistoon arki-iltatapaamiset ystävien kanssa. Liukumavaraa on päällekkäisiinkin menoihin sillä lapset osaavat olla itsekseen kotona. Parasta olisi yhdistää ystävät ja keski-ikäisyys eli pitkät kävelylenkit tai visiitit alppiruusupuistoon, jalkahoitoon tai kulttuuririentoon.

Johonkin väliin voi sitten aikatauluttaa sitä siunattua joutilaisuutta, koska sitäkin tarvitaan. Kyllä sitä pyykkiä ehtii pestä myöhemminkin.