Loma yksillä

Skidillä alkoi kesäloma. Hän näytti minulle eilen illalla voitonriemuisena kuvaa kännykästään. Ruudulla oli ilmoitusluontoinen asia: Ei herätyksiä. Seuraavan kerran sitten elokuussa.

Tänä aamuna tytär lähti parhaan ystävänsä kanssa maalle, Mummin täysihoitolaan. Hän pakkasi mukaansa uikkarit ja kolme kesämekkoa. Hän kertoi, että sää lämpenee lounaasta alkaen. Heillä olisi täydellistä.

Suunnitelmat olivat valmiina. 

He menisivät aamu-uinnille heti kun heräisivät ja hyppisivät pommilla laiturilta veteen niin että kuuluisi kylille asti. 

Jos sataisi, he lukisivat leikkimökissä Soturikissoja ja Akkareita, pelaisivat lautapelejä, askartelisivat jotain tai tekisivät musavideoita kännykällä. 

Jos tulisi akuutti tarve saada jätskiä, he pyöräilisivät kirkolle, ja hakisivat Salesta omilla rahoillaan isoimmat tuutit, mitä pakastealtaasta löytyy. 

Iltapäivästä ne auttelisivat Mummia, jos pitäisi tehdä puutarhahommia tai pilkkoa salaattia, tai hakisivat postilaatikolta Vaarille lehden, ja kävisivät siivoamassa pikkupoukaman kaisloista. Sitten he viettäisivät lettukestejä, joihin liittyisi kermavaahdolla ja mansikoilla läträämistä. 

Illalla juuri ennen nukkumaanmenoa he istuisivat yöpuvussa mutta vilttiin kääriytyneinä verannalla katsellen merta ja syöden iltapuuroa, jossa on raparperihilloa. Sitten ne menisivät siskonpetiin nukkumaan ja nukkuisivat niin pitkään kuin huvittaa. Kunnes olisi aamu ja uintihommat.

Pyysin, että hän soittaisi tai lähettäisi kuvia. Ei ole soittanut eikä lähettänyt. Minä lähetin hänelle kuvan, jossa istun takki päällä toimistossa, koska ilmastointi on jossain pääkeskuksessa asetettu n. 14 asteeseen. 

Hyvin erikoinen fiilis. Tyttärelläni on sillä tavalla hauskaa, että olen kateellinen. Jos rehellisiä ollaan niin kateudesta vihreä. Tämä omien lasten kautta eläminen ei ainakaan kesälomalla toimi ollenkaan.

Onko todistuksesta mitään hyötyä?

Skidi oli jännittänyt todistustenjakoa koko edellisen viikon. Jännittämiseen ei ollut mitään järkevää syytä: opettajan palautteen ja Wilmasta löytyneiden koemerkintöjen perusteella koulu sujui mainiosti.

Kun todistus oli samoilla linjoilla, Skidiltä pääsi helpotuksen huokaus. Mutta miksi se todistus jännittää noin paljon?

Olemme kotona yrittäneet nimenomaan korostaa, että kokeissa mitataan osaamisen lisäksi myös koekäyttäytymistä eli sitä, jaksaako lukea koealueen, tarkistaa laskut ja käydä läpi vastaukset. Lisäksi on ihan hyvä tehdä kokeissa virheitä, jotta öytyyvät ne kohdat, joissa on vielä hiomista tai joku väärinkäsitys.

Monet vanhemmat kaipaavat numeroita sanallisten todistusten tilalle. Minulle itselleni muoto on aivan yhdentekevä. Olen itse tottunut numeroihin, mutta en näe mitään järkeä oman fiiliksen pitämisenä ainoana oikeana vaihtoehtona.

Mitä eroa niillä ylipäätään on? Sanallisia todistuksia voi vertailla ihan yhtä helposti kuin numerotodistuksia: oppilas voi pettyä siitä, jos kaikki kohdat eivät ole merkitty osaat erittäin hyvin -tekstillä.

Minun puolestani voitaisiin kysyä, onko paperimuotoinen todistus ylipäätään hyödyllinen tai tarpeellinen? Jos on, miksi työelämässä ei jaeta arvosanoja? Kehityskeskustelut hoidetaan paljon sivistyneemmin.

Kirjallinen todistus on tapa antaa palautetta, kertoa oppilaalle ja vanhemmille, miten koulussa on mennyt. Tärkeintähän on, että oppilas itse ymmärtää, hallitseeko lukuvuoden tavoitteeksi asetetun kokonaisuuden vai ei - auttaako todistus siinä? Nähdäkseni opettajan ja vanhemman kanssa pidetty kolmikantakeskustelu oli paljon tarkoituksenmukaisempi.

Lisäksi todistus on aina yhden opettajan subjektiivinen (toki useimmiten jonkinlaiseen konkretiaan nojaava) arvio. Vaikka lapsi tietää olevansa hyvä, hän ei voi ikinä olla varma, onko ope samaa mieltä. Niitä tarinoita on maailma täynnä, jossa aikuinen kirjailija kertoo saaneensa peruskoulussa äidikielestä ehdot ja matemaatikko jääneensä luokalle murtoluvuista. Ja sitten on aina pärstäkerroin. Voit olla SM-tason telinevoimistelija, mutta jos et tule toimeen liikunnanopettajan kanssa, voit saada todistukseen kasin.

Todistukselle näyttää tulevan nimellisesti paljon painoarvoa, vaikka ala-asteen spettarin numeroita ei parin päivän jälkeen kysele kukaan. Ikinä. Edes ylioppilastodistuksestani ei ole kukaan ollut kiinnostunut juhlien jälkeen. 

Todistus voi jopa johtaa harhaan monella tavalla.

Tulee opiskeltua todistusta varten. Paitsi että huonot arvosanat voivat masentaa ihan turhaan, kiitettävien numeroidenkaan perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä. Ja yhtä hyvin kuin kokeissa voi epäonnistua, kokeissa voi myös hillottaa. Tiedän. Kehityin koulussa hemmetin hyväksi arvaajaksi. Tiesin, mikä vaihtoehto neljästä on oikea vaikka en ymmärtänyt sanaakaan kielinauhasta, osasin kirjoittaa aineen niin että siinä oli juuri ne kieliopilliset rakenteet, joita oli treenattu, viis sisällöstä. Hillottamisen ongelma tuli matematiikassa, joka mittasi sitä perkeleen harjoittelua, jota en todellakaan jaksanut tehdä.

Mutta harjoittelusta ei arvosanaa saanut. Ja koska kaikki tuijottivat keskiarvoa, minulla oli varaa ottaa matikasta femma. Ei järin fiksua, mutta todistus oli hyvä.

Ehkä tässä on sama ongelma kuin demokratiassa: osittain surkea systeemi mutta parempiakaan ei ole.

Minun nähdäkseni Skidin todistuksessa oli yksi rivi ylitse muiden ja se oli käytösosuudessa: "Olet aina ystävällinen kaikille." Siinäpä aika tärkeä osaaminen loppuelämää varten.

Pirjoa ei saa imuroida ja muita tehtäviä

Kaupallinen yhteistyö / Stella Kodinhoitopalvelut

Oman kotinsa avaimien ojentaminen ulkopuoliselle on herkkää puuhaa. Kodinhoidossa on pakko luottaa vieraaseen mutta kuten jo aiemmin totesin, kuka tahansa ei käy. Meillä täytyy olla paitsi samanlainen siisteyskäsitys myös yhteinen ymmärrys pelisäännöistä.

Keskustelu sujui hyvin.

- Ymmärrämme hyvin, että henkilökemioiden täytyy kohdata. Olisiko teillä muita toiveita kodinhoitajasta?
- Sellainen jämäkkä ja suorapuheinen olisi hyvä. Niin ja mielellään eläinystävällinen.
- Ahaa, onko teillä lemmikki?
- On, Pirjo. Vähän ujo.
- Asia selvä. Onko vaarana, että Pirjo karkaa oven avauksella?
- Ei, Pirjo haluaa nimenomaan olla sisällä.
- Ok. Pelkääkö Pirjo imurointia?
- Pelkää.
- Miten Pirjo tulisi huomioida?
- Pirjo pitää vain jättää rauhaan. Sitä ei saa heittää ulos, raidata eikä imuroida.
- Nyt täytyy tarkistaa, että Pirjo on...?
- Hämähäkki. Ruskea varastohämähäkki.
- Terraariossa?
- Ei, tuolla kaapin alla. Tai vähän riippuu. Joskus pyykkikorin takana. Tai yöpöydän jalassa. Pirjon vanhat verkot saa imuroida, mutta ei sitä, missä hän kulloinkin sattuu olemaan.
- Kirjaan ylös. Olemme varovaisia Pirjon kanssa.

Meille sopiva ja eläinystävällinen kodinhoitaja löytyi. Sekä koti että Pirjo voivat hyvin.

Ikkunanpesun jälkeinen valoilmiö! Ei yhtään haittaa että aurinko paistaa sisään!

Kodinhoitajamme Charmaine on nyt käynyt meillä muutaman kerran. Sovimme heti alkuun, että aina ei tarvitse toistaa samaa rytmiä vaan joillain kerroilla voi tehdä erikoisjuttuja. Hän on hoitanut perussiivouksen lisäksi myös muutamia erikoistehtäviä. Tuuletusräppänät on imuroitu edellisvuoden koivunsiemenistä, ikkunoista näkee läpi ja rahista saatiin tekstiilipesulla alkuperäinen väri esiin. Tämä on hyvä systeemi, sillä aina löytyy jotain. Terassin painepesu, viemärinavaus tai uuninpuhdistus.

Olen ruvennut kyselemään Stellalta kaikenlaista pientä asiainhoitoa. Meillä on takapihalla yksi hajonnut penkki ja päreinä oleva säilytyslaatikko - voisiko niille järjestää kaatopaikkakyydin Stellan kautta? Kyllä. Saako kotikäynnillä myös punkkirokotuksen? Järjestyy.

Näitä kaikkia hommia yhdistää yksi asia: ne ovat roikkuneet takaraivossa epämääräisenä kuormana, jotka pitää hoitaa joskus. Mutta kun ei kukaan saa aikaiseksi! Siihen vaaditaan joku ponnistus, toimenpide, aine tai työkalu, ja aikaa. Jota ei ole. Aivokapasiteetti pystyy pitämään mielessä vain päiväkodin metsäretkieväät, työpalaverit ja astianpesukonenappuloiden loppumisen.

Itse asiassa näitä hommia, joita kaikkia yhdistää sana "pitäisi", on enemmänkin.

Huhuilin joku aika sitten apulaista, joka hoitaisi taloutemme juoksevia asioita. Kumppanuus kodinhoitofirman kanssa voisi olla ratkaisu. Sama yhteyshenkilö voisi vastata paljon laajemmastakin alueesta kuin siivoamisesta. Mitäs jos he hoitaisivat myös puutarhahommia kuten nurmikonleikkuuta ja rikkaruohojen kitkemistä? Korjaisivat kännykän näyttöjä, huonekaluja ja vaatteita? Maalaisivat välioven? Hoitaisivat kuntoon kylpyhuoneen ärsyttävästi välkkyvän lampun ja repsottavat silikonit?

Listalle saa helposti parikymmentä tehtävää, joilla ei ole tulipalokiire, mutta jotka kuormittavat päänsisäistä to-do -listaa.

Lääkäri kotiin on jo tarjolla, mutta entäs jos kaipaisin kotiin hierontaa, kasvohoidon tai kaupassakäynnin? Farkkujen lyhennyksen, 50 litraa kukkamultaa ja fillariin talvirenkaat? Syntymäpäiväkakun ja takkapuita?

On jännä ajatus, että nämä hommat joskus olisi hoidettu. Silloin minun ei ehkä tarvitsisi aloittaa kesälomaani nakkilistalla. Tai ainakin se olisi huomattavasti lyhyempi.

Huom! Jos palvelukulttuurilliset kokeilut kiinnostavat, saat Stellalta -25% kertasiivouksesta ja ikkunanpesusta ja lastenhoidosta sekä -50% 1.kk sopimustilauksesta taikasanalla Project Mama.

Kaikilla muilla on

"Vain ekaluokkalaiset kulkevat kukkaistyttövaatteissa."

Skidi sai vihdoin kakaistua ulos, miksi ei käytä erästä violettia tunikaa, joka on ollut kaapissa jo pari vuotta käyttöä odottamassa. Tyyppi käyttää vaatekaapistaan muutenkin noin kymmentä artikkelia, joten halusin tietää, mikä tunikassa oikein oli vikana.

Ja se olikin tällä kertaa tyyli. Eli periaatteessa ei mikään mutta käytännössä kaikki.

Tunikasta virisi muutenkin hyvä keskustelu siitä, miten luokassa pukeudutaan. Kaikilla muilla on Adidaksen raitaverkkarit ja tossut ja musta bomber. Tai jos verkkarit ovat pesussa niin superpillit farkut. Pyörän pitää olla Jopo. Kukaan ei käytä ulkkareita tai kumisaappaita. Yhdenmukaisuuden pakko koskee myös poikia. Kaikilla on samanlainen etuheitto.

Ymmärrän.

Mutta kun minä muistan heimovaatepakon vasta yläasteelta. Ja olen vähän yllättynyt, että tämä ahdistus on siirtynyt jo ala-asteikäisille. Miksi ihmeessä jo kolmasluokkalaisen täytyy näyttää samalta kuin muut? Minun ala-asteellani suurin osa jengistä oli sellaisia, jotka eivät kiinnittäneet yhtään huomiota siihen, mitä toisilla oli päällä (minulle tämä on edelleen tehdasasetus, anteeksi kaikki, joiden uusia vaatteita en huomaa.).

Omaa heimoahdistustani lisäsi 80-luvun lopulla se, että yksinhuoltajaperheessä vaatteista tingittiin ensimmäiseksi. Kaikki vaatteeni tulivat kirppiksiltä, mikä tarkoitti sitä, että en ikinä saanut uutta ja muodikasta, toki sinnepäin, mutta ei sertifioitua heimokamaa. Kun yhdeksännellä luokalla vihdoin sain kansitakin, muistan hämmästyneeni, että olin edelleen nolo. Tavallaan rauhoittavaa tajuta, että olisin ollut out joka tapauksessa.

Olen ollut tosi ylpeä siitä, että Skidillä on aina ollut hyvin pragmaattinen lähestyminen vaatteisiin. Mukavat leikkaukset ja materiaalit ovat olleet tärkeämpiä kuin merkki. Onhan se ollut rasittavaakin: häntä ei ole saanut vaateostoksille, ei sitten millään.

Mutta mitä nyt pitäisi tehdä?

Minun äidilläni ei ollut valinnanvaraa silloin, mutta minulla olisi. Voisin käydä ostamassa Skidille heimovaatteet. Koska sekin on kannanotto, jos ei halua pukeutua bomberiin, heimon tyyliin. Mutta kun se tuntuu tyhmältä. Skidi on sielultaan kukkamekkotyttö. Onko sen oman tyylin hintana hyljeksintä?

Asia ratkesi vähän itsestään. Kävimme nimittäin kokeilemassa bomberia. Takki näytti pöhköltä ja yllättäen Skidi oli samaa mieltä. Hän totesi viileästi, että ei, tämä ei ole hänen tyyliään, vaikka se onkin kaikkien muiden. Toistaiseksi tärkeämpää kuin olla samanlainen on erottua pikkuisista. Se onnistuu ihan jo jättämällä kukkaistunikat pois.

Täti esittää silti toiveen. Eikö joku nuorisotubettaja voisi kertoa, että oma tyyli on se koko homman pointti eikä se, että jengin vaatekaapit koostuvat samoista vaatekappaleista. Ja että se kukkamekko on ihan ok, oli ihminen kolme-, yhdeksän- tai kuusikymmentävuotias.

Unelmahommissa vai oravanpyörässä?

Kahvia toki menee. Ja julkaisen juttuni aina yöllä.

Olen yrittänyt ehtiä lukea Satun ja Hannen Unelmahommissa-kirjaa, mutta kun en kertakaikkiaan ehdi! Osittain siksi, koska yritän pitää niistä unelmahommista kiinni.

Kun vaihdoin työpaikkaa julkiselta kaupalliselle puolelle, moni ihmetteli, miksi haluan takaisin oravanpyörään. Takaisin? En koskaan ymmärtänyt sieltä edes lähteneeni. Olen jo monta vuotta tehnyt palkkatyön lisäksi sivuduunia yrittäjänä.

Ja jokainen, joka tekee kahta työtä, on jonkinlaisessa oravanpyörässä. Mutta tykkään siitä!

Työn merkityksellisyys tulee monesta eri lähteestä. Siitä, että kollegat ja asiakkaat kokevat minun olevan hyödyllinen, sekä siitä, että juttuni herättävät keskustelua ja ajatuksia, naurattavat tai tarjoavat vertaistukea. Minulle vastenmielinen työelämä taas tarkoittaa sitä, että kukaan ei ole kiinnostunut sitä, mihin työtuntini käytän. Välinpitämättömyys on vielä ahdistavampaa kuin tuntien merkkaaminen.

Palkkatyön suhteen olenkin aika joustava. Työyhteisö on loppujen lopuksi viihtymisen kannalta yhtä tärkeä asia kuin riittävän haasteelliset työtehtävät. On pelkkää plussaa, jos joku projekti joskus osuu unelmahomma-kategoriaan. Silloin oravanpyörässä on sairaan kivaa!

Unelmahommat voivat olla myös palkkatyön vastapainoa.

Kun huhtikuussa pidin pois vanhoja kesälomia, olin varma, että ehdin viimeistellä aivan kaikki keskenolevat kirjoitusprojektini. Vaan toisin kävi. Vaikka sain kirjoittaa juttuja päivät pitkät, huomasin, etten ole loppujen lopuksi kirjoittajana juurikaan tehokkaampi, vaikka aikaa olikin reilusti enemmän kuin tämä työpäivän jatkeen verran eli 21-00. Juttujen määrä oli vakio. Kun aikaa on rajoitetusti, oppii tehokkaaksi ja priorisoimaan: ihan pikkujuttuihin ei ehdi jäädä jumiin.

Tänään tajusin, miksi en ollut tehokkaampi. Kirjoittaminen on minulle pääntyhjennystä. Siis sitä, mitä ihmiset yleensä tekevät lomalla tai harrastuksissa. Joku juoksee polkujuoksua, toinen kuokkii puutarhaa, kolmas keräilee muumimukeja. Whatever works. Aivot kaipaavat vaihtelua ja sitä niille täytyy muodossa tai toisessa tarjota. Tarvitsen siis muuta elämää voidakseni kirjoittaa ja kirjoittamista, jotta jaksan muuta elämää.

No miten sitten ehdin tehdä kaikkea? No en ehdikään, kyllähän minulla on vellit hellalla säännöllisin väliajoin - ja sekin on ihan tärkeä muistutus. Silloin pyydetään hattu kourassa anteeksi ja karsitaan tekemisiä. Sivutyössä pitääkin olla tarkka sen suhteen, ettei tee asioita, jotka aiheuttavat huonoa stressiä.

Toki se hyväkin stressi, kuten kaikenlaisen uuden kehittely, aiheuttaa vauhtisokeutta, mutta se on energisoivaa. Ja siitä uudesta seuraakin lisää uutisia perjantaina (sen verran voin vinkata, että utelias nettisalapoliisi sen voi jo löytää). Jos sen jälkeen sitten lukisi vähän unelmahommista.

"Miksi ne erosivat?"

Tuttavapiirissä tapahtunut avioero kosketti Skidiä. Hän kysyi minulta yllättäen, miksi ihmiset eroavat. Varsinkin kun nämä olivat vaikuttaneet siltä, että kaikki oli hyvin.

En ollut kauhean valmistautunut kysymykseen, joten yritin diplomaattisesti (ja totuudenmukaisesti) sanoa, etten tiedä. Ettei kukaan ulkopuolinen tiedä. Mutta kun Skidi tivasi tarkempaa vastausta, sanoin, että eivät varmaan puhuneet riittävästi toisilleen.

En keksinyt tätä ihan päästäni. Avioliitto päättyy eroon tyypillisesti uskottomuuden, kommunikointivaikeuksien, erilaisten parisuhdeodotusten tai arvomaailmojen törmäyksen vuoksi. On ymmärrettävää, että erilaiset arvot, elämäntyylit ja yhteisen ajan puute lisäävät eroriskiä, mutta kommunikointivaikeudet?

Samalla tajusin, miten ohut se usein kuultu neuvo parisuhteessa puhumisesta on. On tietenkin ihan totta, että keskusteluyhteys pitäisi säilyttää ja omista fiiliksistä kumppanin kanssa kannattaa puhua, mutta eikö tällainen vieraantuminen ole vain oire eikä syy?

Ei kellään ole suhteen alkuvaiheessa ongelmia puhua. Mistä hitosta se äänieristetty seinä siihen kahden ihmisen väliin ilmestyy? Ja onko se se sama seinä, joka tappaa seksielämän?

Ja puhumista ei voi korjata yksin. Siihen tarvitsee sen toisen mukaan.

Ei sellaisen kanssa voi puhua, johon ei luota.
Joka mököttää.
Joka puhuu päälle.
Joka halveksii mielipiteitäsi.
Jota ei kiinnosta puhua.
Joka puhuu eri asiasta.
Joka puhuu aina samasta asiasta.
Jonka äänensävy on aina syyttävä.
Joka haluaa riidellä.
Joka puhuu vain itsestään.
Joka ei kuuntele.

Luottamuksen puutteesta syntyy tunne, että liitossa ei olla enää samalla puolella. Siihen samaan suuntaan soutamiseen toki auttaa keskustelu: onko toinen huomannut saman vai onko kyseessä jonkinlainen toispuoleinen väärinkäsitys?

Jos puhumisen puute on oire, asiat eivät korjaannu puhumista lisäämällä. Samalla tavalla kuin seksin puutteeseen ei tepsi vinkki, että kuksikaa enemmän. Täytyyhän siihen olla kunnon motivaatio.

Puhuminen lisääntyy kun ensin on poistettu se varsinainen kivi kengästä. Ja mikä se sitten on? Jos ei tee mieli puhua, on pakko korjata ensin se mieli. Mikä ei välttämättä ole korjattavissa.

Niin no, ei kukaan ulkopuolinen tiedä. Se on varmaan epätäydellisyydessään kuitenkin se paras vastaus.