Nolo-kortilla on helppo lyödä

Kaupallinen yhteistyö Lasten Keskuksen kanssa

Esitin Skidille pari vuotta sitten uhkauksen. Jos iltapäiväkerhosta hakiessa esiintyisi vielä pienintäkään draamailua, temppuilua ja ulvontaa siitä, että leikit pitää lopettaa, tulisin seuravana päivänä hakemaan tyyppiä bikineissä ja pelleperuukissa modernia tanssia esittäen.

Tehosi. Nolous tehoaa aina.

Kolmasluokkalaista olisi vielä paljon helpompi kiristää nolo-kortilla, sillä nolojen asioiden määrä näyttää vain lisääntyvän. Nolouden kantava teema on sama oli iältään sitten 14 tai neljäkymmentä: turha häpeä liittyy aina epävarmuuteen. Nolo-korttia on edelleen helppo käyttää hyväksi sosiaalisissa peleissä.

Muistan sen kyllä edelleen. Asuin koko alakouluaikani metsän keskellä naapurikunnassa, joten olin nolo lande. En päässyt ikinä mihinkään iltarientoihin tai kavereille yöksi. Ei ihme, että päätin hyvin nuorena, että en missään tapauksessa ikinä enää asu perähikiällä. Se lupaus on pitänyt.

Nolostuminen on häpeän pikkuveli. Tarpeellisia tunteita molemmat, mutta turhista asioista ja väärin annosteltuna hyvin haitallinen. Skaala vaihtelee pienestä mokailun aiheuttamasta punoituksesta ihan äärimmäisiin tekoihin. Nolouden tunnetta pitäisi opetella käsittelemään muullakin tavalla kuin leikkimällä näkymätöntä.

Olen yrittänyt kertoa, että joka asiasta nolostuminen on turhaa ja henkisesti kuormittavaa. Jos joku kiusaa noloista harrastuksista, vaatteista tai vanhemmista, on itse nolo. Kiusaaminen on aina merkki kiusaajan keskeneräisistä sosiaalisista taidoista tai muista kasvamisen ongelmista. Mutta vain aniharvalla ala-asteikäisellä on itsetunto teflonia.

Tarvitaan esikuvia, tyyppejä, jotka uskaltavat puhua mokailusta ja virheistä ja näyttää ihan konkreettisesti, mikä on noloa ja mikä ei. Ja Ronja Salmi on juuri tällainen rohkea esikuva.

Onks noloo -kirja sai alkunsa Ylen samannimisestä ohjelmasta (jaksoja löytyy Areenassa). Kun Salmi ohjelman silloisena juontajana huomasi, että jaksoja on katsottu yhteensä 2,4 miljoonaa kertaa, hän ymmärsi, että noloutta pitää ehkä käsitellä vielä lisää.

Salmen ensimmäisen Onks noloo? -kirja julkaistiin vuosi sitten ja Lastenkeskuksen julkaisema jatko-osa ilmestyi juuri. Onks noloo? Leirikoulussa kertoo Korpikylän koulun kuudennesta luokasta, joka valmistautuu leirikouluun. Myötähäpeä hiipii lukiessa sisuksiin: ovikellojen pimpottelu pikkuleipiä myymässä, toppahousuja tyrkyttävät vanhemmat, uimataidottomuus, eksyminen... Nolous on niin paljon muutakin kuin mokaamista.

Luimme kirjan Skidin kanssa molemmat. Kun pohdimme, kenelle kirja sopisi, Skidi totesi, että kirja on niin todenmukainen, että sen pitäisi olla tietokirjaosastolla. Vaikka kirjan pääasiallinen kohderyhmä on 10-14-vuotiaat lapset, tulimme siihen tulokseen että kirja sopii vanhemmillekin. Torjutuksi tulemisen pelkoa voi olla vaikea tiedostaa aikuisenakin.

Minulle tuli mieleen, että tällaisia vanhempien ja lasten yhteisiä kirjoja voisi olla enemmänkin. Nolouden käsittely realististen tarinoiden kautta voisi hyvin kuulua myös ala-asteen opetussuunnitelmaan. Ehkä koulusta kotiin kantautuisi samalla viestiä siitä, mistä välitunneilla puhutaan, mitä pelätään tai tavoitellaan.

Olisi minullakin vähän vähemmän noloja kysymyksiä kuin miten koulupäivä meni.

Onko mieliterveitä olemassakaan?

Mitä vanhemmaksi elän, sitä epäselvemmiksi asiat muuttuvat. Paitsi yksi juttu, joka vain kirkastuu.

Jokainen on jollain tavalla vähän kajahtanut. Kaikilla viiraa, mutta vähän eri lailla vain, eikä läheskään kaikkiin omituisiin aivokemian aiheuttamiin mielentiloihin ole diagnoosia, vielä.

Pitäisikö olla?

Tavallaan olen sitä mieltä, että ei. Joku saa syntymälahjaksi rautaisen vastustuskyvyn, joku korkean kipukynnyksen. Yhdellä on liikavarvas ja toisella karsastusta. Ihmismielen vahvuuksista ja heikkouksista puhuminen on kuitenkin aika vaiettu asia, vaikka ihan samalla kaavalla se pääkin toimii. Yksi sietää gluteenia, toinen stressiä. On kontrollifriikkejä, ekstrovertteja, aamuvirkkuja, hörhöjä ja herkkiksiä.

Pitäisi vain hyväksyä se, että me kestämme, käsittelemme ja säilömme elämän varrella kertynyttä kuormaa eri tavalla. Pelot, huolet ja stressi ovat normaaleja reaktioita vaikeisiin tilanteisiin.

Sitten toisaalta taas olen seurannut läheltä kahden, työssäkäyvän ihmisen päänsisäistä kamppailua. Molemmilla on eri ongelma, mutta sama kela: tältä ei pitäisi tuntua, mutta ei tiedä, mikä on vikana. Hermostuttaa, huimaa, henki ei kulje, kämppä on aina sekaisin, uni ei tule. Onko aivoissa kasvain? Olenko tulossa hulluksi? Mikä on kuviteltua ja mikä aitoa? Aiheutanko tämän itse itselleni?

Voihan se kuulostaa ulkopuolisen korviin omituiselta. Mutta miten kukaan voi aiheuttaa itse itselleen yöllä raajojen puutumista? Ja miten niin ystävä ei saa vaatekaappiansa järjestettyä?

Rauhoitu. Rentoudu. Keskity. Hengitä. Älä stressaa. Nuku nyt vain.

Kai ne nyt rauhoittuisivat, keskittyisivät ja nukkuisivat, jos osaisivat. Vaan kun ne eivät voi totella. Koska ne ovat sellaisia.

Molemmilla on nykyään diagnoosi. Toisella oli työuupumus ja paniikkihäiriö, toisella ADHD.

Molemmat itkivät pari päivää putkeen pelkästä helpotuksesta. Heidän kokemuksensa olivatkin ihan oikeita, totta ja mahdollisia. Nyt he ovat taas työssä.

Suomen mielenterveysseuran mukaan mielenterveysongelmat syövät 4 miljoonaa työpäivää sairauslomina vuodessa. Johtuisiko siitä, että päävaivainen menee lääkäriin vasta kun on romahtamispisteessä. Masennus hävettää, angiina ei. Ja aina on mahdollisuus että hän onkin ehkä kuvitellut kaiken.

Mitäs jos lähdettäisiin siitä, että hullujahan me kaikki olemme, emme vain ole käyneet vielä lääkärissä.

Ps. Tämän jutun kirvoitti Valeäidin viimeisin podcast, käykäähän kuuntelemassa!

Kuntapolitiikka, maailman paskin harrastus

Sananen kuntapolitiikasta! Erityisesti suurilla puolueilla on ollut vaikea saada näihin vaaleihin ehdokkaita. Katoa on selitetty monenlaisilla syillä, mutta minulla olisi tarjota tuo otsikossa näkyvä teoria. Pohjana on viisi väitettä.

1. Panos-Tuotos. Periaatteessa kyseessä on yksinkertainen laskutoimitus: Panos (vapaa-aika) ei tuota juuri mitään. Kuntapolitiikka on harrastus, joka veisi näin isossa kaupungissa aikaa puolipäiväduunin verran. Jos sitä ei ole antaa, on aika puolivaloilla mukana. Siinä voi sitten potea riittämättömyyttä vielä yhdessä asiassa.

2. Asiat eivät etene eivätkä parane. Yhä useammissa kouluissa on sisäilmaongelmia, mutta Espoossa sädesienen saa pintamaalilla kondikseen, ala-asteiden väistötilat ovat kymmenien kilometrin päässä, Länsimetro on totaalisessa kriisissä ja osa kanssavaltuutetuista on joko misogynisti-rasisteja tai pitävät Leppävaaran uimahallin pukukaappeja prioriteettina. Eipä siinä.

3. Valtuutetun valta on aika marginaalista. Espoossa johtavat virkamiehet tekevät suljettujen ovien takana paljon päätöksiä. Valtuustosalin äänestykseen mahtuu n. 12 aihetta kuussa. Kaupunginhallituksessa istuvalla jengillä on parempi tilanne, mutta sekin voi olla välittämättä valtuuston päätöksestä ja samalla viitata kintaalla myös toivomuksille ja lautakunnan työlle.

4. Voin pommittaa kysymyksilläni virkamiehiä asukkaanakin. Luottamushenkilönä toimiminen ei nimittäin auta merkittävästi tiedonsaantia, melkein päinvastoin. Jotkut korkeat virkamiehet eivät vastaa viesteihin eivätkä puheluihin ollenkaan (pitäisi ilmeisesti olla aikaa väijyä virastotalon edessä), toki ihania poikkeuksiakin on.

5. Oma luonne ei sovi ollenkaan tähän. Minua huutonaurattavat vaalijulisteet, joissa on iskulauseita työstä ja tahdosta, vastuusta ja hihojen käärimisestä. Hieno homma, mutta valtteja ovat kyllä istumista kestävä perse, maratonlajeista diggaaminen, terävä äly, provosoitumattomuus älyttömyyksien edessä ja ääretön sovittelukyky.

Pelkäsin etukäteen, että alan vihata demokratiaa. Tavallaan niin kävikin. Demokratian toteutumisesta voi jokainen lukea päivälehtien sivuilta. Asiat ovat yleensä juuri sitä, miltä ne näyttävät. Mutta onneksi sentään lautakuntatyö osoittautui merkitykselliseksi. En ymmärrä, miksi yksikään media ei mittaa valtuutettujen läsnäoloa lautakuntatyössä. Valtuustohan on pelkkää teatteria.

Plussalla on myös yleissivistyksen lisääntyminen. On oikeasti ollut hyödyllistä nähdä lööppien ja kulissien taakse: miten puolueet todellisuudessa äänestävät (vaalikoneiden pitäisi ehdottomasti hyödyntää tätä konkreettista dataa ehdokkaan oman dadan sijaan), minkälaisia puheenvuoroja valtuutetut käyttävät ja mistä asioista kukakin on valmis neuvottelemaan. Toiseksi on superhyödyllistä tuntea kaupungin organisaatio.

Kuluneen kauden tiukin ja tärkein äänestys. Kuva: Jarno Lappalainen

Mutta ensi sunnuntaina olisi sitten taas valta omissa käsissä. Koska jonkunhan tätäkin harrastaa pitää. Yleisvinkkinä sanottakoon, että jos äänestät istuvaa valtuutettua, tsekkaa valtuuston pöytäkirjoista ja mahdollisista livetaltioinneista (pitäisi löytyä kaupungin sivuilta), miten hän on sinulle tärkeissä arvokysymyksissä käytännössä toiminut. Niitä vaalisloganeita kun osaa suoltaa kuka tahansa.

Omassa ehdokkuudessa onkin paras puoli se, että ehdokasta ei tarvitse etsiä sekavista vaalikoneista eikä kopissa tarvitse arpoa. Tämän vuoden vihreässä bingossa päädyin antamaan ääneni Kirsi Louhelaiselle, jolla on aivan loistava sarkasmin taju (mikä jeesaa tässä harrastuksessa tosi paljon) sekä hemmetin hyvä pinna ja turnauskestävyys. Jos haluatte äänestää miestä, antakaa mennä vain, siellä on uusina naamoina ehdokkaina mm. Rauli Virtasta ja Mikki Kaustetta.

Toivottavasti tämän kaupungin voimasuhteissa nähdään sunnuntaina muutos. Muistakaa siis äänestää! Ei tässä muutakaan voi.

Kesäloman bucket list

Tajusin tänä aamuna, että edessäni on kuukausi, jollaista ei toista tule ehkä koskaan.

Työpaikan vaihdoksen yhteydessä löytyi läjä pitämättömiä lomia. Koska uusi duuni alkaa vasta toukokuun alussa, päätin olla huhtikuun kesälomalla. Ja koska kersat ovat päiväkodissa ja koulussa, olen käytännössä siis päivät yksin kotona.

Toistan: päivät yksin kotona. Terveenä! Stressittömänä! Kokonaisen kuukauden! Eksoottista. Tällaistako on eläkkeellä?

Normaalisti kesäloma vietetään kersojen ohjelmatoimistona, mutta nyt voisin tehdä kaikenlaista. Niinpä huomaan taas vääntäväni kättä itseni kanssa samalla tavalla kuin kesällä: mihin aion lomani käyttää? Tuhlaanko ainutkertaista vapaata aikaani turhaan hunningolla olemiseen ja yksinolemisesta nauttimiseen vai käytänkö sen kaikenlaiseen järkevään ja hyödylliseen puuhasteluun?

Huom! Lupaan käyttää myös kuvituskuvavalintoihin paljon nykyistä enemmän aikaa.

Realistinen äiti-ihminen minussa sanoo, että pitää olla tehokas. Saumoja tekemättömien asioiden tekemiseen on niin vähän. Olisi fiksua sulattaa pakastin, öljytä pihakalusteet (paitsi se yksi lahonnut, joka pitää viedä kaatikselle), käydä virastoissa, joihin ei ikinä normaalisti ehdi, ja tehdä aktiivisia kierrätystoimenpiteitä esim pikkulegojen osalta.

Se laiska, aamu-uninen nainen taas sanoo, että yhtä lailla nautintoihin pitää satsata: voisi nukkua pitkään ja käydä taidenäyttelyssä ja zumbassa. Toisaalta voisin myös lähteä yksin metsäretkelle, katsoa Areenasta sarjoja tai osallistua valokuvauskurssille. Ainakin ehdin kirjoittaa blogiin joka päivä. Ja kun voin kirjoittaa päivällä, ei illalla ehkä tarvitse polttaa yölamppua. 

Kummallista. Olen tuhlannut aikaa ennenkin. Mitä muka tein silloin, kun oli jo kesälomaa mutta ei vielä lapsia? En ainakaan suunnitellut mitään. Nautin, matkustelin, olin! Milloin siitäkin tuli paheksuttavaa?

Jos ei osaa päättää, pitää ottaa molemmat. Yritän miellyttää kumpaakin persoonallisuutta. Kaivan esiin vanhan kunnon excelin ja listaan yhden kivan ja yhden tylsän asian per päivä. Silloin järki ehkä jättää rauhaan kun on sielunhoidollisten asioiden vuoro. Ja päinvastoin.

Tiedän mistä aloitan tämän maanantain. Pyhitän joka päivästä ainakin yhden hetken keväästä nauttimiseen. Nyt keitän itselleni kupin suodatinkahvia ja menen ulos istumaan. Ihan saatanan kylmähän siellä on, mutta peipponen laulaa.

Kylväjistä ja itkupuhelimista

Opin vastikään loistavan uudissanan: itkupuhelin. Sanalla viitataan rikkoutuneen tai kadonneen hienon puhelimen jälkeen lapselle hankittuun halpismalliin.  

Me hankimme itkupuhelimen suosiolla. Ehkä siksi se ei ole vielä kokonaan hävinnyt. Puhelinpussia (kannattaa muuten hankkia sellainen supervärikäs malli, joka erottuu jo kaukaa maasta) on noudettu milloin leffateatterista, asukaspuistosta, lipputangon juurelta ja kavereilta. Edistystä on tapahtunut. Nykyään Skidillä jo on jonkinlainen muistikuva siitä, missä luuri on viimeksi nähty. *

Suurin menoerä perheellemme ovat hukatut vaatteet. Urheiluhalli on syönyt ainakin yhden verkkatakin, yhdet kalliit ulkohousut (vituttaa vieläkin) ja muutaman vesipullon. Luonnollisesti hanskoja, kaulaliinoja ja pipoja on kylvetty tähän Tapiolan ympäristöön roppakaupalla. Jopa siinä määrin, että kun kävin hakemassa kaupassa täydennystä, myyjä piti minua suurperheen äitinä. Koulun löytötavaralaatikolle on asiaa joka viikko.

Ärsyttävimmän hukkaamistapauksen paikkaa pitää fillarinavain. Avain katosi marraskuussa kahdenkymmenen metrin matkalla fillariparkista bussille. Sitä käytiin tonkimassa taskulamppujen kanssa lehtien seasta muutamanakin päivänä, tuloksetta. Lukkoa ei saanut tiirikoitua auki millään. Jee.

Isoin itku tuli viime viikolla, kun saksofoni oli unohtunut "jonnekin". Se onneksi löytyi koulusta englannin luokan edestä.

Eikä Skidillä edes ole keskittymisongelmia. Hän on vain valtavan hajamielinen. Ja tasan samanlainen kuin isänsä. 

Koti-insinöörin bravuuri on sijoittaa tankkauksen jälkeen auton katolle lompakko / laukku / kahvikuppi, joita on palattu sitten hetken kuluttua etsimään. Yleensä ne löytyvät enimmäisestä mutkasta. Hänen puhelintaan on metsästetty niin Reyjkavikissa kuin Nizzassa. Hanskojen käyttämisen hän on lopettanut kokonaan. Siitä ei vain tule mitään.

Tämä yhdistyy myös siihen, että nykylapsilla on valtavasti tilaisuuksia hukata kamojaan. Varsinkin nyt kun kolmasluokkalainen jo hengailee kodin ulkopuolella enenevässä määrin. On harrastuksia, kavereita ja tapahtumia, jonne saa kulkea itsenäisesti. Oppirahoja maksetaan jonkun aikaa. Jotkut koko ikänsä.

Se jengi, jolla on tässä asiassa aikuisenkin haasteita, joutuu kehittämään keinoja luonteensa kompensoimiseksi. Apua löytyy muistutuksista (näitä kannattaa automatisoida erilaisilla kamahälytyksillä esim. aina kuvataidekoulun loppumisen ajankohtaan) ja opetelluista maneereista. Hanskat reppuun, ei maahan. Kaikki kamat yhteen isoon kasaan, ei moneen pieneen ja sinne tänne. Kotona kaikille tärkeille tavaroille on oltava oma paikka. Jos kamat haluaa löytää, täytyy opetella laittamaan ne paikoilleen.

Minut pelastaa käsilaukku. Olen oppinut tunkemaan sinne koko elämäni (siksi tarvitsen jätesäkin kokoisen kassin), jolloin mikään ei ole ikinä kadoksissa. Paitsi siellä kassin pohjalla.

Ja onhan noita muitakin apuja. Äsken Skidi tuli kaverisynttäreiltä koulureppu selässä. Kun kysyin, miten se hänellä nyt oli mukana, vastaus oli, että se oli aiemmin päivällä unohtunut toiselle kaverille, joka toi sen synttäreille.

Kylväjät ry:n verkosto toimii.

* Erilaisia puhelimen hukkaajille tarkoitettuja sovelluksia löytyy pilvin pimein. Tässä yksi suht tuore listausartikkeli aiheesta.

Äitiä saa väsyttää

Olen harvoin niin väsynyt kuin eilen. Nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön aivan järjettömän paskasti. Kesäaikaan siirtyminen ei ole minun ydinosaamistani, joten koko yö meni kääntyillessä.

Kun tulin maanantaina töistä kotiin, olin aivan puhki. Rojahdin sohvalle ja tuijotin eteeni. Muuhun ei aivotoiminta riittänyt.

Snadi tuli viereen istumaan. Odotin asiaa, pyyntöä tai jotain toimenpiteitä edellyttävää ehdotusta, mutta hän esittikin ihan yksinkertaisen kysymyksen.

"Tarvitsetko peiton? Voin tuoda."

Otin peiton vastaan ja pistin silmät kiinni. Isompi kutsui pienemmän piirtämään.

Tajusin koko tapahtuman merkityksen vasta tänään.

Olen ennenkin kehunut vuolaasti isoja lapsia. Perhe-elämä on monella tavalla miellyttävämpää. Niiden kanssa voi tehdä retkiä ja matkustaa. Ne osaavat pyöräillä, uida ja luistella (sort of) ja ne leikkivät myös kivasti keskenään. Ne voi päästää ulos kahdestaan.

Mutta hitto vie, tykkään ehdottomasti eniten tästä sosiaalisen silmän kehittymisestä: empatiasta, suhteellisuudentajusta ja armosta. Nuorempikin ymmärtää jo väsymystä ja tietää siihen lääkkeen. Ja kun näytän tarpeeksi kuolleelta, se tuo vielä peitonkin päälle. Lopuksi ne ovat vielä hiljaa.

Hyvät hyssykät. Tämähän helpottaa myös äitiyden aikana kehittynyttä yöfobiaani. 

Vauvan ja pikkulasten kanssa elämisessä pahinta on se, että mitään väsymysjoustoa ei ole. Vain toinen vanhempi tuo pelastuksen, koska hoitoa tarvitaan joka minuutti. Mitä tulee hyväätarkoittavaan vinkkiin vauvantahtisesta nukkumisesta niin voin kertoa, että Skidi nukkui myös päiväunia 20 minuutin pätkissä. Veikkaan, että varhaiskasvatukseni jäi aika puutteelliseksi niiden öiden jälkeen, kun olin lakannut laskemasta herätyksiä viidentoista jälkeen.

Nykyään ei näköjään haittaa, jos nukun huonosti. Tarpeitani arvostetaan ilman, että joudun tekemään niistä numeron. Enkä joudu pakottamaan itseäni toimimaan äärirajoilla, särkylääkkeiden ja kofeiinin voimalla. Varmaan ihan terveellinen vaihtoehto.

Joten. Ihan sama, hokeeko toinen vessasanoja serkkunsa kanssa aina kun silmä välttää ja kylvääkö toinen kaikki kamansa pitkin Espoota. Tämä on ihan hyvä näin.