Täysi kymppi

Olimme häämatkalla Azoreilla. Bussissa vieressäni istui mies, joka oli samassa kohteessa juhlimassa vaimonsa kanssa 10 vuotishääpäivää. Onnittelin pariskuntaa kohteliaasti, mutta salaa ajattelin, että hyvä luoja. Kymmenen vuotta! Millaistakohan on 10 vuotta kestäneessä avioliitossa?

Noh. Nythän voin sitä itse analysoida. Tänään tuli avioliittoelämää täyteen vuosikymmen.

Kymmenen vuotta elämästä on pitkä aika, vaikka suomalaisnaisen elinajanodote onkin 80 ja risat.

Enemmän kuin ala-aste ja yläaste yhteensä.
Kaksi ja puoli valtuustokautta.
Suomen elinkautinen lyhimmillään.
Palovaroittimen käyttöikä.
Kymmenessä vuodessa kasvaa myös joulukuusi mittaansa.

Ehkä voidaan sanoa, että 3650 yhteistä päivää pätevöittää kestävyyslajiin nimeltä parisuhde. Hiki on varmasti ehtinyt tulla jo useaan otteeseen ja rakkoja on kantapäissä, mutta matka jatkuu.

Yleisimmin eropaperit jätetään viiden vuoden kohdalla, siitä eroriski alkaa pienentyä voimakkaasti. Miten me sen teimme?

Tässä kohtaa yleensä kuuluu vannoa ikuisen rakkauden liekin nimeen, mutta henkilökohtaisesti näen järjen käytön kertaluokkaa tärkeämpänä tekijänä. Yhteiselo piti ottaa vakavasti.

Piti opetella kunnioittamaan parisuhdetta ja sitä koossa pitäviä voimia, puolison arvostamista, kritiikin esittämistä ilman ivaa, puhumista. Lisäksi empatia on jokaisen perheenjäsenen oikeus ja velvollisuus, vaikka olisi kuinka väsynyt, kiireinen tai ajatuksissaan.

Tähän tarvittiin käytännön muutoksia. Minun piti lopettaa mykkäkoulut ja opetella pyytämään anteeksi (ovien paiskomistakin vähensin), Koti-insinöörin taas oli luovuttava lempiharrastuksestaan jankkaamisesta ja opeteltava tekemään ruokaa. Yhdessä piti etsiä riitoihin ratkaisuja, kuten kotityöexcel. Piti oppia katsomaan kauemmas ja luottamaan siihen, että raskaiden aikojen jälkeen tulee kevyempää.

Kymmenessä vuodessa kaikki muuttuu - asuinpaikat, työmatkat, perhekoko, päiväkodit, autot. Yksi asia kuitenkin on ja pysyy. Typerää kinaamista tuskin saadaan koskaan kokonaan loppumaan. Onneksi edes aiheet ovat vaihtuneet siitä, mihin baariin mennään, siihen, saako puuhaarukan laittaa astianpesukoneeseen (EI).

Kiitos viestistä, Timo!

Tästä Toimigatesta tuli mieleeni taannoinen ilta, kun puhelin piippasi. Sain viestin tuntemattomasta numerosta. Nimimerkki "Timo" halusi kertoa seuraavaa:

"Sinä olet kaunis... Hyvät rinnat. Mikä koko?"

Öööö. Tällaisen viestin jälkeen tällaisella tavallisella keski-ikäisellä akalla lyö hetken aikaa tyhjää. Mitä vittua, Timo? Oletko ihan sekaisin vai erehtynyt henkilöstä? Tuliko viesti väärään numeroon? Jos ei, oliko tämä mielestäsi hyvä keskustelunavaus?

Soitin numeroon kaksi kertaa takaisin, ei vastausta, ei viestimahdollisuutta. Sitten soitin numerotiedusteluun. Asiakaspalvelu köhi hetken ja totesi, että numero liittyy Seksitreffit-sivustoon.

Olin vielä enemmän pihalla, mutta oletin että kyseessä oli väärä numero. Laitoin Timolle kuitenkin viestin, että tähän numeroon ei kannata ottaa yhteyttä.

Havahduin siihen, että miksi minä, normaalilla itsetunnolla varustettu aikuinen ihminen, en tiedä, mitä tässä olisi pitänyt tehdä. Entä, jos Timo olisi jatkanut? Mikä pitää vain hyväksyä, vaikka tuntuukin inhottavalta?

Ja mitkä oikeuteni edes ovat? Kuinka moni kehtaa kertoa ahdistelusta edes parhaalle ystävälleen, saati puolisolleen tai poliisille? Kuinka moni tekee rikosilmoituksen? Uhrin syyllistäminen ja ahdistelun vähättely kun on edelleen yleistä.

Yksi, mitä ei-toivottua lähentelyä vähättelevät ihmiset eivät ilmeisesti ymmärrä, on tilanteen yllättävyys.

Olen kohdannut seksuaalista ahdistelua kaksi kertaa, kahdessa eri työpaikassa. Molemmat lähentely-yritykset tajusin törkeiksi vasta jälkikäteen, osaksi varmaankin siksi että olin 20 vuotta nuorempi. Niissä ei ollut mitään huvittavaa, vitsikästä tai säälittävää.

Kun kuumottava tilanne osuu omalle kohdalle, reaktio tulee selkäytimestä. Aivokuori tuottaa paniikkia, raivoa, häpeää, ällistystä, epäuskoa, pettymystä ja voimattomuutta. Epätietoisuutta lisää vielä entisestään, jos tekijä on tuttu - asiakas, työ- tai koulukaveri tai naapuri. Tyyppi, joka pitää pahimmassa tapauksessa kohdata päivittäin.

Suomalaisessa yhteiskunnassa naiset ovat esillä siinä missä miehetkin. Julkisissa viroissa, poliitikkoina ja asiakaspalvelutehtävissä toimii valtava määrä naisia. Siinä joutuu alttiiksi kaikenlaiselle puheelle. Mihin vedetään raja?

Toimigatet tulevat nykyään ihmi, koska me turhista loukkaantuneet mimosat osaamme jo vetää rajaa, miesten puolesta. Ja meille se sosiaalinen media on ystävä.

Että kiitän viestistä, Timo. Sainpahan taas ajattelemisen aihetta.

Ps. Niin ja Toimille terkut, että palaa nyt saatana takaisin töihin sieltä saikulta. Ettekös te ole huolissanne näistä työtuntien määrästä muutenkin?

Muotinurkassa häpeämässä

Kävin eilen ostoksilla! Muistatteko, niissä ihan oikeissa aikuisten vaatteita myyvissä liikehuoneistoissa. Hyvin, hyvin, hyvin pitkästä aikaa. Kun mainitsin asiasta ystävättärille, kuului kateellinen huokaus. Kaupoille! Yksin! Omia vaatteita! Ilman aikarajaa!

Yritin lohduttaa, että ostettavana oli lähinnä vain tylsiä juttuja kuten työvaatteita, kesätakki ja itse asiassa listalla olisi myös Skidin urheiluhousut, mutta kuoro oli hyvin yhteneväinen: kukaan ei muistanut, milloin olisi viimeksi ostanut itselleen muuta kuin lounasta.

Kavereiden reaktio muistutti tosiasioista.

Muodista ja tyylistä puhutaan niin perkeleesti, että totuus hämärtyy. Väitän, että suurin osa meistä yrittää vain aamulla kaivaa vaatekaapista jotain
a) puhdasta (= ei räkä- ja puuriotahroja),
b) jotakuinkin sileää ja
c) kymmenen vuoden sisään muodissa ollutta rättiä päälle.

Pukeutumisen tavoitteita on kolme: ettei jäädy pysäkille, jos yksi dösä jää välistä, ei näytä kovin paljon lihavammalta kuin oikeasti on ja takapuoli ei näy päiväkodin eteisessä kyykkiessä.

En ole koskaan ollut mikään tyyli-ikoni, mutta nykyään päivän asut tuntuvat lähinnä vitsiltä. Innoittajanani toimii paniikki ja opportunismi. Vaatteet ovat harvoin juuri oikean värisiä tai hyvin istuvia, koska on otettava se semikivakin - kas kun ikinä ei tiedä, milloin on seuraava mahdollisuus löytää mitään vastaavaa.

Onneksi tyylilleen (ja tyylittömyydelleen) voi nykyään nauraa.

Juuri tästä syystä lanseeraankin aivan uuden kirjoitussarjan. Kiireisten mutsien muotinurkka aloittaa ensi viikolla. Ja voi pojat, että käsiteltävää riittää - muodista puhuminen kun on jäänyt ihan kummallisille tahoille. Päivän asun koostamisen avainsanoja eivät ole Acne ja Marc Jacobs vaan vyötärö, elastaani, pyykkikoppa, Prisman alelaari ja Partioaitta.

Toiveitakin voi esittää. Stay tuned.

Mä en leiki sun kanssa

Eräs ystäväni kertoi, että hänen lapsensa alkoi vastustaa päiväkotiin menoa ties millä verukkeilla. Oli vatsa kipeä ja pelotti. Kun asiaa tutkittiin tarkemmin, kävi ilmi, että lapsi oli vain yksinäinen. Ryhmässä oli paljon poikia ja kolme tyttöä, joista kaksi leikki keskenään. Poikien leikkeihin häntä ei huolittu mukaan.

Ei ihme, ettei varhaiskasvatus kiinnostanut. Päivät olivat pitkiä ja tylsiä.

Kaveriongelmat alkavat aika varhain ja niillä on iso merkitys päiväkodissa viihtymiseen. Snadillakin on jo ollut muutama konflikti, joita on pitänyt selvitellä kotona asti. On helppo ajatella, että tämä on ongelma vain lasten mittakaavassa, mutta sitten voi miettiä, että kuka haluaisi mennä sellaiseen työpaikkaan, jossa heti ensimmäiseksi eteisessä tullaan informoimaan, että minä teen tänään töitä vain Liisan kanssa.

Jäin taas miettimään, onko sosiaalisten taitojen kasvatus vieläkään varhaiskasvatuksessa sille kuuluvalla tasolla. Ryhmässä toimiminen kaikkine nyansseineen on kuitenkin elämässä menestymisen kannalta välttämätön taito.

Tarvitaanko yhteiset säännöt? Ja millaiset?

Meillä, varsinkin jos lapsia on käymässä enemmänkin, leikeistä neuvotellaan, lempileikkejä vuorotellaan ja tehdään kompromisseja. Lapset eivät saa keskenään päättää, kuka kenenkin kanssa on, ja mitä leikitään. Kaikkien pitää löytää mielekästä tekemistä - ketään ei voi varata, omia eikä jättää ulkopuolelle.

Sama pätee myös tarpeeseen olla yksin. Siihenkin pitää olla oikeus ilman että kukaan loukkaantuu.

Ja jos haluaa leikkiä jonkun kanssa kahdestaan, mikä on ihan hyväksyttävä toive, sitä varten täytyy varata oma aika.

Välillä tunnen itseni ihan solidaarisuushihhuliksi. Mutta kun kavereiden varaaminen on mielestäni vallankäyttöä, jota pikkulapsille ei pidä antaa.

Kaikkia ei tarvitse sydämestään rakastaa mutta toimeen pitää tulla. Sitäpaitsi niistä tyypeistä, joiden kanssa eniten riitelee, saattaa tulla hyviäkin ystäviä, jos vain joku auttaa oikealle tielle.

Olisikin kiva kuulla kokemuksianne: miten teidän päiväkodissa toimitaan?  Löytyykö leikkiseuraa ja onko säännöt samat?

Pelastetaan peruna!

Ilmainen kouluruokailu on hieno asia, mutta yksi asia vaatisi välitöntä korjausta. Kumiperunat.

Viime viikolla toimittaja oli kysäissyt, miksi kouluissa tarjoillaan edelleen näitä nahkeapintaisia vedeltä maistuvia pottuja. Säästösyistä? Ei, koska kuorittu peruna maksaa enemmän.

Vastaus oli yllättävä: koska koulut tilaavat perunat kuorittuina. Miksi ne tilataan kuorittuina? Koska lapset kuorivat perunat niin hitaasti.

Huoh. Meidänkin lapsemme varmasti kuorii perunat hitaasti. Meillä ei nimittäin kotona opeteta kuorimaan perunoita. Koska niitä ei tarvitse kuoria.

Olen perunafani. Olen käytännössä kasvanut keitetyllä perunalla (ja tonnikalalla) enkä tiedä mitään parempaa kuin uudet perunat. Olen aina syönyt (ja syön edelleen) kaikki perunani kuorien kanssa. Vihreitä tai itäneitä perunoita ei kannata syödä, mutta muuten kuoret ovat ihan normikamaa.

Jos kuoria nyt ihan kauheasti inhoaa, ne saa hyvin nopeasti pois murskaamalla perunan haarukalla mössöksi. Kuoririekaleet voi poistaa ihan nätisti seasta.

Oman maan peruna <3 br="">

Kotimaiset kasvikset huomauttaa, että kallis, kuorittu laitosperuna pilaa koko juureksen maineen:

"Muovipusseissa tai kloriittiliuoksessa toimitetut perunat eivät ole yhtä herkullisia kuin vastakuoritut perunat ellei tuotteiden kierto ole nopeaa ja käsittelyt oikeita. Myöskään heikkokuorinen, usein myös pesty, kesäperuna ei kestä kuorettomana muovipussissa päivääkään ilman, että pintasolukko kuorettuu."

Sen lisäksi, että hinta on kovempi ja maku kärsii, peruna on terveellisimmillään kuorineen keitettynä ja syötynä, koska kuorikerroksen alla on eniten terveyttä edistäviä aineita ja kuori estää kivennäisaineiden huuhtoutumista keitinveteen. Maku.fi komppaa, että suuri osa perunan sisältämistä ravintoaineista, kuiduista ja mineraaleista löytyy nimenomaan perunan kuorista.

Siis maku, terveellisyys ja hinta vastaan nopeus. Kuvaavaa. On jotenkin todella kornia maksaa mauttomasta ja kaikki vitamiinit menettäneestä perunasta enemmän.

Että joku älykäs ihminen nyt siellä päätösketjun huipulla: lopeta tämä hulluus! Pidennä vaikka ipanoiden lounastaukoa viisi minuuttia jos tarvis, mutta ei jaksaisi tätä enää. Mukulat - pun intended - ansaitsevat parempaa.