Parisuhdetta pelastamassa vol 2

Postaukseen, meneekö parisuhde perheenlisäyksestä väistämättä pilalle, tuli paljon kommentteja, omilla kokemuksilla höystettynä. Suurin osa tuntui olevan sitä mieltä, että kyllä, aluksi menee. Siksipä jatko-osa.

Syitä akuuttiin pilaantumiseen monia.

Yleistäen voisi sanoa, että pienen lapsen äiti ei välttämättä tunne oloaan kovin hyväksi. Harvemmin pikkulapsiaika - synnytyksen jälkeiset krempat, jatkuva vastuu asiasta, josta ei tajua mitään, vyötäröllä hyllyvä makkara, krooninen univelka ja maailman pieneneminen yksipuoliseksi - lisää kenenkään hyvää oloa. Ja jos tuntee koko ajan itsensä väsyneeksi, riittämättömäksi ja apeaksi, miten se voisi olla vaikuttamatta parisuhteeseen?

Totta kai se vaikuttaa. Parisuhteesta vanhemmuuteen siirtyminen on ihan uusi, vaativa vaihe parisuhteessa. On ihan tutkittu juttu, että vanhemmaksi tulo vaikuttaa vanhempien parisuhteeseen. Odotukset leppoisasta vauva-arjesta ja omasta roolista vanhempana saattavat romuttua karvaalla tavalla eikä tilannetta osaa nähdä kovin objektiivisesti. Ja kuten Maaret Kallio kirjoittaa, puolisosta voi tulla vihollinen.

Ongelma on myös siinä, että me emme ole varustettuja kovin hyvillä parisuhdetaidoilla (Kts erityisesti s 38 eteenpäin). Niitä ei opeteta missään ja omien vanhempien malli saattaa olla aivan katastrofi.

Ja koska kukaan ei näe etukäteen, mitä tapahtuu, tilannetta pitää käsitellä samalla kun olisi kaikkea muutakin. Mikä siis avuksi?

Terapia. Kyllä. Parisuhdeterapia. Ennakkoluuloisen korviin se kuulostaa aivan järjettömän kiusalliselta lässytykseltä, mutta oman lähipiirin mukaan aika harva sieltä on tullut täysin tyhjin käsin pois - päinvastoin. Muutos on mahdollista. Ihmiset ovat kameleontteja: erilaiset ihmiset ja ympäristötekijät saavat meistä erilaisia puolia esiin. Jos mukaan saa eväitä kohdata konflikteja ja näkökulmaa omiin (mahdollisesti sairaan typeriin) maneereihin, muutos on mahdollinen.

Aito vertaistuki. Asioista puhuminen samassa tilanteessa olevien ihmisten kanssa tuo perspektiiviä ja kehittää myötätuntoa omaa itseä kohtaan eli kykyä pohtia omia tunteitaan ja ajatuksiaan hyväksyvästi. Vertaistukea on turha etsiä vauvapalstoilta, jossa trollit ja muut lähinnä loppuunpalaneilta vaikuttavat ihmiset kilpailevat mielensäpahoittamisesta. Kun omia tuntemuksiaan osaa käsittellä tutkien eikä arvottaen, pääsee helpommin kriiseistä yli.

Vastuunjako. Vanhemmuus kuuluu lähtökohtaisesti molemmille vanhemmille, vaikka projektipäällikön salkkua edelleen tungetaan naisille varsin voimallisesti. Minun nähdäkseni tämä "valinnanvapaus" onkin täysin näennäistä. Agraariyhteiskunnan perinteistä voi kieltäytyä mutta se vaatiikin pokkaa. Ei ole mitään muuta tapaa ymmärtää toisen osapuolen roolia paremmin kuin ottamalla sen. Tämä pätee myös työelämään: töihin lähtö on helppo nähdä perhearjen pakenemisena, mutta harvemmin se yhtä riemulomaa on.

Moni kommentoija oli myös sitä mieltä, että tilanne paranee kun lapset kasvavat. Tärkeintä olisikin pidättäytyä tekemästä mitään radikaalia ja peruuttamatonta, kun tilanne on sekaisin. Kaikki perheet eivät eroa, vaikka se joskus ihmeeltä tuntuukin. Jaxuhali on ehkä toivotuksena vitsi mutta siinä on vinha perä.

Roskaretkellä

Teemme Snadin kanssa aina sunnuntaikävelyn. Yleensä menemme metsään mutta viime sunnuntaina suuntasimme kävelytielle tai oikeastaan ojaan, muovipussin kanssa.

Joltain oli pudonnut kultainen cocktailviuhka.

Minua ei nimittäin keväisin niinkään kiristele lumen alta paljastuva koirankakka - se on maatuvaa tavaraa, josta ei ole parin vuoden päästä jäljellä yhtään mitään  -  mutta ne roskat.

Muovipusseja, karkkipapereita, lätkämatsilippuja, kahvi- ja limsamukeja, kyniä, suunnistuslappuja, kokelma erilaisia elintarvikepakkauksia, hampurilaispapereita, rakettikeppejä, stendareita, kaksi tuttia ja yksi xylitolpastilliaski. Lisäksi viereisen jäähallin rakennustyömaalta oli myös lentänyt isoja styroxpaloja ja erilaisia pakkausmuoveja ympäristöön. Sellaista sata vuotta ympäristössä säilyvää kamaa.

Vaikutimme varmasti vähän kylähulluilta pusikkoja penkoessamme, mutta saimme vajaassa tunnissa kassin täyteen.

Jälkeenpäin pohdin, että miten tämä on ihmisille niin vaikeaa. Roskiksia on joka puolella. Osa roskista putoaa varmasti vahingossa, osa ei. Tarvitaanko valistusta materiaalien maatumisesta? Pitäisikö koulujen tai jäähallin järjestää lähiympäristön siivoustalkoita, jotta roskat huomaisi jatkossakin? Pitäisikö kehittää siivousrobotteja? Miksi ihmeessä suklaa pakataan kääreeseen, joka säilyy kymmenen kertaa pitempään kuin itse tuote?

Roskaamisestahan saisi sakottaa. Vinkki poliiseille: tervetuloa vaan kerryttämään pottia seuraavan konsertin tai lätkämatsin aikaan.

Virvon varvon

Palmusunnuntai löi pöytään kaksi kriisiä.

Ensinnäkin päiväkodissa ei oltu tänä vuonna tehty virpomisvitsoja. Koska järkytys paljastui minulle liian myöhään ja askarteluvastaava oli yökylässä, jouduin itse hommiin.

Hätä kuitenkin keinot keksi: löysin Skidin askartelulaatikosta kangastilkkuja ja sitä karvaista rautalankaa. Niistä sai aikaan rusetteja. Sanoisin, että vitsoista tuli aika tyylikkäitä jopa.

Toiseksi, kukaan ei tullut meille virpomaan! Ei vaikka olin varautunut noin kolmella kilolla erilaisia sokeripitoisia tuotteita, joita nyt yritän olla syömättä itse. Edellisessä asunnossa virpojia riitti ruuhkaksi asti, mutta tässä uudessa kämpässä kukaan ei edes kävellyt ohi. Hemmetti! Tarvitaanko joku kännykkäsovellus, jossa voisi ilmaista, että tähän osoitteeseen saa tulla toivottamaan tuoreutta ja terveyttä tulevaksikin vuodeksi?

Tämä ehkä auttaisi myös siihen, että jokainen joka kerrassaan loukkaantuu trulliperinteen ja virpomisen sekoittamisesta voisi merkata itsensä kartalle.

Erikoisjoukot lähdössä liikkeelle.

Kertokaapa, miten te virpomiset hoidatte? Sovitteko etukäteen reitin tuttujen kanssa vai käyttekö hutkimassa myös tuntemattomia?

Vanhempainvapaiden myytit murrettuna

Olin viime viikolla tasa-arvon päivän kunniaksi puhumassa työelämän tasa-arvosta Emma Karin, Jani Toivolan ja THL:n erikoistutkija Johanna Lammi-Taskulan kanssa. Kun samassa lauseessa on sanat työelämä ja tasa-arvo, puhutaan aina vanhemmuuden vastuunjaosta. Ja näin vaalien alla 6+6+6 -mallista.

Kuvassa pousaavat vasemmalta Johanna Lammi-Taskula, kansanedustajaehdokkaat Emma Kari ja Jani Toivola
sekä bloggaajanne ryppyisessä paidassa.

Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että vapaiden kiintiöimiseen liittyy paljon ennakkoluuloja ja myyttejä. Listasinkin muutaman suositun väitteen, joilla isän osallistumista vanhemmuuteen vastustetaan.

1. "Naiset ansaitsevat miehiä vähemmän, joten heidän on pakko jäädä kotiin."

Tämä on sekä miesten että naisten suosituin argumentti, joka perustuu ilmeisesti väärinkäsitykseen. 6+6+6 -mallissa ansiosidonnainen eli palkkaan perustuva päiväraha jatkuu koko 18 kuukauden ajan eikä siis muuta perheen tuloja merkittävästi, toisin kuin kotihoidontuki. Konkurssi ei uhkaa.

Sukupuolten välisiä tuloeroja on toki olemassa (jos gender pay gap kiinnostaa tämä Forbesin analyysi oli aika hyvä), mutta pointti on siinä, miten mittavia ne ovat esim. isän puolen vuoden jaksolla? Väitän, että vain aniharva on oikeasti laskenut, mitä järjestely rahallisesti tarkoittaisi (laskuri löytyy täältä).

Verottajan uusimpien tietojen mukaan miehet ovat kyllä naisia suurituloisempia, mutta ero ei ole valtava: naisten osuus ansiotuloista oli 45% ja miesten 55% (luku on samansuuntainen muissakin tuloluokissa, vain osinkotuloissa naiset ovat täydellisiä altavastaajia).

Toki on tapauksia, joissa vanhempien välillä on valtavat tuloerot, mutta tahto ratkaisee niissäkin. Jos mies kuittaa vuodessa 100K€, hän voi valmistautua vapaaseensa säästämällä rahaa - samalla tavalla kuin naisen pitämiin vapaisiin varaudutaan etukäteen, esim asuntolainan lyhennysvapaalla.

(Lisäksi voi aina pohtia, miksi tämä sukupuolten välinen tuloero on olemassa. Suomen työmarkkinat ovat eurooppalaisessa vertailussa korostetun sukupuolittuneet ja perhe kampittaa naista uralla sekä rekrytoinnin, työsuhteen vakinaisuuden, palkkauksen että etenemisen kautta. Koska epätasa-arvo.)

2. "Naiset haluavat hoitaa lapsia, miehet eivät."

Joku voisi väittää, että nykytila heijastaa todellista valinnan vapautta - naisethan aivan selvästi haluavat hoitaa lapsia hinnalla millä hyvänsä, seurauksista välittämättä. Mutta kun tämä sama biologinen "fakta" ei päde muissa Pohjoismaissa, joissa isien vapaita on kiintiöity. Suomessa vanhempain- ja hoitovapaat pitävät käytännössä vain naiset, vaikka kulttuurimme ovatkin muuten hyvin samanlaisia. Miksi? Meillä valinnat tehdään agraariyhteiskunnan ja äitimyytin arvojen kautta.

Jos katsotaan julkista keskustelua, tunteet näyttäisivät kuohuvan enemmän siitä, että isät eivät osallistu lastenhoitoon kuin siitä, että osallistuvat. Voisiko syynä olla se, että kun ei tarvitse, ei opi?

Insipiraatioksi voi vaikka vilkaista tämän Johan Bävmanin kuvasarjan isistä vanhempainvapaalla. Kyllä ne haluavat ja osaavat. Ja jopa superhoivaviettisten naisten kannattaa olla järkeviä ja opetella jakamaan hoitovastuu isän kanssa ihan vakuutuksena sille, että lapset eivät joudu huostaan, jos äidille tapahtuu jotain.

3. "Miehen ura vaarantuu."

Tämä on todellinen ongelma: joidenkin miesten työnantajat todella uhkailevat työntekijöitään uran vaarantumisella. Ongelma kuitenkin poistuu vain sillä, että vanhat kaavat rikotaan laajalla rintamalla ja lainsäädännöllä. Työhön nimittäin palaa motivoitunut isä.

4. "Perheiden pitää saada itse valita."

Tässä ollaan koko idean suhteen väärillä jäljillä. Kiintiöissä ei ole mitään epäreilua, päinvastoin. Isälle kiintiöity osuus on toimivaksi todettu panostus miesten vanhemmuuteen, isyyteen ja tasa-arvoon, jolla on vaikutuksia paitsi lapsen ja isän suhteeseen myös parisuhteeseen ja naisten työllistymiseen. Jostain syystä vain Suomessa katsotaan, että se mikä isän ja lapsen suhteen eteen budjetoidaan, on jollain tapaa äidiltä pois.

Absurdeinta on se, että valinnanvapauden vaatimus koskee vain naisia. Tällä hetkellähän naisen valinta on myös miehen valinta.

Nekin, joiden mielestä lapsen pitää saada olla kotona mahdollisimman pitkään, voittaisivat kun äiti saisi olla kotona ansiosidonnaisella vuoden putkeen, eli kolme kuukautta pitempään kuin nykytilanteessa. Lasten ei siis tarvitsisi koskaan mennä alle yksivuotiaana päivähoitoon, vaikka vain vain äiti pitäisi vapaat. Ja äiti saa toki jatkaa lastenhoitoa kotihoidontuella tämän jälkeen.

Mutta fakta on, että ei ole mitään järkeä tukea pelkkää kotiäitiyttä näin kalliilla yhteiskunnallisella investoinnilla. Äitimyyttiä voi sitten kannatella ihan omalla ajalla.

5. "Ei ole työtä mihin palata."

Jos naisella ei ole työtä, vaikka hän sellaisen haluaisi, hän on työtön ja oikeutettu työttömyyskorvaukseen. Naisen työttömyys ei korjaudu kotiäidiksi jättäytymisellä, vaikka valinta onkin naiselle henkisesti helppo.

Ainoa, mistä tätä mallia voi arvostella on sen hinta. Ansiosidonnainen korvaus näin pitkäksi aikaa on iso investointi perheisiin ja tasa-arvoon. Onneksi siitä seuraa myös säästöjä, inhimillisestä hyvästä puhumattakaan.

Toki kaikille perusteluille voi viitata kintaalla, ja todeta jumalan haluavan naisten olevan kotona tai lasten menevän pilalle kaikkien muiden paitsi äidin hoidossa. Mutta näitä väitteitä ei sitten enää faktoilla kumotakaan.

Ps. Puolueista Kristilliset, Persut ja Keskusta eivät kannata vanhempainvapaiden tasa-arvoa. Äänestämällä vaikutat.

Koululainen 1 - Äiti 0

Skidin ensimmäisestä kouluvuodesta on nyt takana kolme neljännestä. Olen valmis nostamaan paniikkinappulan pohjasta. Meillä asuu täysverinen koululainen, jolle ei kilahtele Wilma-merkintöjä enää viikoittain unohtuneista liikkakamoista ja tekemättä jääneistä kotitehtävistä.

Olisi sillä oma huonekin, jossa on kirjoituspöytä ja tuoli ja jopa lukemiseen tarkoitettu säkkituoli.
Mutta ei, eteisen lattia on hyvä.

Jopa se kammoamani koulumatka on sujunut yllättävän hyvin - ipana osaa ihme kyllä liikkua yksin suhteellisen turvallisesti - jopa silloin kun muut menevät punaisia päin, hän ei (ainakaan vielä) mene. En osannut arvata, että tunnollinen ja vastuullinen puoli korostuu näin paljon. Ilmeisesti myös keskittymiskyky on paljon parempi kuin arvelin.

Lisäksi koulu vaikuttaa moitteettomalta. Vaikka oppilaita on paljon, luokkakoot ovat pieniä, luokanopettaja on osoittautunut tolkun ihmiseksi, joka osaa ottaa huomioon eri tasoiset oppilaat, iltapäiväkerho on laadukas ja bonuksena koulussa toimii aktiivinen vanhempainyhdistys, joka järjestää säännöllisesti erilaista ohjelmaa. Vanhempia pidetään hyvin luupissa siitä, mitä teemoja koulussa milloinkin käsitellään.

Kun kuulin, että opettaja jää kesällä äitiyslomalle, kysyin Skidiltä, haluaisiko hän vielä hakea siihen toiseen kouluun, johon kaikki eskarikaverit menivät. Vastausta ei tarvinnut kauan miettiä. Kuulemma ei ole väliksi, elleivät kaksi tyttökaveriakin hae sinne.

Koulun vaihto ei olisi enää paluu vanhaan vaan uusi muutos. Ja taas viesti siitä, että lasten sosiaaliset suhteet ja toiveet eivät merkitse mitään. Juurtuminen uuteen kouluun on jo tapahtunut, joten tällä setillä mennään.

Jos muutos päiväkotinappulasta koululaiseksi onkin sujunut hienosti, metamorfoosi koululaisen vanhemmaksi on vaatinut vähän enemmän voimia. 

Aamulla on oltava skarppina - kasiin vai ysiin? Onko tänään liikkaa? Sisä vai ulko? Luistinten sijainti on pidettävä passiivisessa muistissa ja lukupassin kuittaukset ajan tasalla. Ja jos pyydän soittamaan kouluunpääsyvahvistuksen koulun pihalta, olisi hyvä muistaa laittaa omaan puhelimeen äänet päälle. Muuten inboxiin tulee hyvin marailusävyinen viesti. Ja tärkein sääntö on se, että koulun pihalla ei enää pussata.

Seuraava koulupaniikki onkin näköpiirissä kolmen vuoden päästä, kun Snadi aloittaa reppuelämän. Ja siinäpä saakin sitten pohtia, että haetaanko tuohon niityn toiselle puolelle vai samaan kouluun siskon kanssa. Ja se uuvatti nyt ei ainakaan selviä ikinä ajoissa minnekään.

Tässähän onkin hyvää aikaa kehitellä ennakkoluuloja ja paniikkia, kun heti aloittaa!