5:2 dieetti: kuukausi, kolme kiloa ja kirja-arvonta

Koti-insinööri kehaisi tässä tannoin, että hienosti olen jaksanut tätä 5:2 dieettiäni noudattaa.

En oikein osannut ottaa kohteliaisuutta vastaan. Kun eihän tässä ole mitään ihmeellistä. Olen se sama karkkia ja pitsaa himoitseva sohvaperuna, mutta juuri tähän pystyn.

Olisin ansainnut kohteliaisuuden pari vuotta sitten, kun ramppasin jumpassa neljä kertaa viikossa tai silloin kun kärvistelin sokerittomalla - siinä oli nimittäin tekemistä. Tulos vain oli huonompi - ja lisäksi kaikki hiipi takaisin, kun vähänkin hölläsin.

Ja koska tämä on riittävän helppoa, hölläämisen painetta ei ole. (Juhlakauden otin iisisti, koska en halunnut missata vuoden hienointa ruokajuhlaa.) En koe paastopäivän aamuna kauhua vaan tyyneyttä - tänään mennään tällä setillä, huomenna sitten taas normipäivä. Vaikeinta on muistaa ne paastopäivät, mutta siinä auttaa rutinoituminen.

Kuukaudessa on löytynyt se hyvältä tuntuva paastokonsepti: viikon paastopäivät ovat maanantai ja torstai. Ei aamupalaa, mutta kunnon lounas (400 kcal). Kuuden jälkeen enää pieni annos kevyttä linssikeittoa (100 kcal) ja se on siinä. Seuraavana päivänä sitten taas normaalisti.

Tämä dieetti tuntuu myös laihduttavan oikeista paikoista: ohenen joka puolelta tasaisesti enkä vain tisseistä. Naama on jotenkin kaventunut ja ennen superkireät farkut ovat muuttuneet mukavan väljiksi myös pohkeen kohdalta.

Ne tulokset sitten?

Olen päässyt eroon kolmesta selkeästä liikakilosta ja vaa'an lukema alkaa kutosella yhä useammin.

Voisin periaatteessa siirtyä jo nyt 6:1 ylläpitomoodiin, mutta nälkä kasvaa syödessä. Jos ihan pari kiloa vielä. Siihen seitsemän vuoden takaiseen kuuskasiin ja tuumakokoon 29.

Jos haluat kokeilla 5:2 dieettiä, mutta kaipaat rohkaisua, tilaisuutesi on tässä: pistän Kate Harrisonin 5:2 kirjan kiertoon. Huuda kommenttiboksissa jabadabaduu (huom. jätä myös spostiosoitteesi!) niin olet mukana arvonnassa. Kirja lähtee postiin ensi maanantaina, joten sunnuntai-iltaan asti on aikaa osallistua.

Hyvinvointiostoksilla

Kuulun niihin ihmisiin, jotka ovat täynnä kauniita ja jaloja ajatuksia oman hyvinvointinsa lisäämisestä. Ongelmia tulee vasta sitten, kun ajatukset pitäisi konkretisoida toiminnaksi.

Kun aloitin lenkkeilyn, tajusin miten vähän ymmärsin esimerkiksi sykealueiden merkityksestä kuntoiluprojektissani. Toisaalta 5:2 dieetin myötä olen havainnut, että tajuan ruoan sisältämistä kaloreista todella vähän. Subjektiivinen arviointi on aina noh... subjektiivista ja täten mahdollisesti täysin pielessä. Vain selkeästi mitattavissa olevia asioita voi seurata.

Olenkin ollut kiinnostunut hyvinvointirannekkeista. Siis näistä ranteessa killuvista rinkuloista, joiden pitäisi auttaa elämään järkevästi piiskaamalla saavuttamaan liikuntatavoitteet, vaatimalla annosten raportointia, raportoimalla unenlaadusta ja hälyttämällä, jos istuminen kestää liian kauan. Olisiko unta, ruokailua ja liikkumista silmälläpitävästä kapineesta oikeasti hyötyä?

Pukki oli kuullut voivotteluni ja toi minulle ranteeseen viimeisintä teknologiaa.

Olin aluksi innoissani - tästä lähtä lähtisi uusi elämä!

Sitten iski realismi. Onhan minulla kalorilaskurit, heiaheiat ja sykemittarit olleet käytössä ennenkin. Jaksan raportoida tasan niin kauan kun kaikki menee hyvin. Kirjaaminen kosahtaisi ekaan koko perheen flunssaan. Kun alkuhuuma haihtuisi, alkaisin laiminlyödä koko kojetta. Lopuksi hukkaisin sen kuten hukkasin edellisenkin.  

Ikävä totuus on, että asenteesta se on kiinni. Olen yksinkertaisesti laiska. Tarvitsisin jatkuvasti PT:n potkimaan itseäni takapuolelle ja kokin lataamaan eteeni salaattia.

Enkä oikeastaan kaipaa dataa liikkumisen ja mielialan välisestä yhteydestä tai halua jakaa kaikille suoritteitani. Lisäksi tiedän oikein hyvin, milloin olen nukkunut päin persettä. Jos jostain kumman syystä olisin asiasta epävarma, voin aina kysyä puolisoltani.

Lisäksi näissä tietokoneissa on myäs ulkonäköongelmia. Vaikka tykkäänkin insinööreistä, en halua näyttää sellaiselta. Polarin möhkäle ranteessani näyttäisin siltä, että olen maastapoistumiskiellossa tai lomalla sairaalasta.

Minä kaipaan tekosyiden poistamista. Kävin vaihtamassa suomalaisen käsituotteen ruotsalaiseen jalkatuotteeseen: Icebugin nastalenkkareissa askel ei lipsu talvellakaan. Jos en enää uskallakaan pyöräillä, uskallan ehkä juosta. Käsituote kuuluu oikealle urheilijalle, jolla on tavoitteita. Minä en ole sellainen.

Mukaan tarttui myös unelmankevyt, sateen- ja tuulenpitävä kuoritakki ja jumppahousut, joissa näyttää laihalta. Jos joku tietää, miltä tiskiltä saa selkärangan, käyn heti noutamassa.

Kertokaapa, onko teillä näistä mitään kokemuksia? Teinkö oikein vai väärin?

Hieno joulu x 3

Meillä oli joulumuorikin! Pukki oli kuulemma
sijainen, mutta muori aito.

Olipa monella tavalla hieno joulu!

Ensinnäkin olemme kaikki aika levänneitä. Stressi oli minimissä ja järjestelyt sujuivat rima alhaalla. Kukaan ei sairastunut, lahjat osuivat nappiin ja joulupöydässä oli jopa ne säilykeherneet.

Hienolla viittaan myös lumeen. Pahinta, mitä lapsiperhelomalla voi tapahtua on se, että ei ole mitään muuta tekemistä kuin kotona nyhjöttämistä. Siunattu hanki paitsi photaroi maiseman kauniiksi myös tuplasi aktiviteettimäärän.

Kyläilyjen lisäksi oli luistelua ja lumisotaa, hiihtolenkkejä ja mäenlaskua, lumihiutaleiden syöntiä ja lintulaudan täyttämistä. Ja sitten kun kukaan ei jaksanut enää möyriä lumessa, telkkarista tuli tuutin täydeltä lastenohjelmia.

Hienoa oli myös se, että juhlakauteen osui monta ensimmäistä kertaa. Tämä oli nimittäin eka loma, jolloin

• lapset koristelivat kuusen niin, että minun ei tarvinnut puuttua peliin (paljoa),
• kuulin takaani ladulla lauseen: "Äiti, voisitko mennä vähän lujempaa!",
• Skidi suostui maistamaan mikroskooppisen lusikallisen lanttulaatikkoa,
• Snadi hilasi pulkkansa itse mäen päälle ja
• koko perhe heräsi kertaalleen kymmeneltä.

Lahjatkin olivat hienoja. Lasten lahjojen TOP4 oli tänä vuonna seuraava:

Hitti #1: hulavanne. Aijettä Tätä ovat veivanneet niin lapset kuin aikuisetkin.
Jotkut osaavat luonnostaan, jotkut eivät...

Hitti #2: junarata. En olisi uskonut, että duplon setti jaksaa olla näin kiinnostava.

Hitti #3: Ihmisen anatomia -palapeli

Snadi halusi korvaläpät, koska "Viljollakin on". Jälkeenpäin selvisi, että Viljo on *beagle* ja
Snadi vain sekoittti luppakorvat ja korvaläpät, mutta yhtä kaikki lämmittävä ja mieleinen lahja.

Menestyksiä olivat myös Muumien Choco-peli, Tatu ja Patu -kirjat, uudet väriliidut ja akryylivärit sekä paljettipaidat, jollaisia äiti ei ikinä ymmärtäisi ostaa.

Minä sen sijaan kävin vaihtamassa lahjani tänään toiseen. Siitä lisää huomenna!

Miten teillä pyhät sujuivat? Mitä pukki toi?

Se, mitä ilman joulu ei tule

Puhuimme ystävien kanssa asioista, joita ilman joulu ei tule. Yhdelle aidon juhlatunnelman tekee lounaaksi syötävä riisipuuro, toiselle jouluverhot ja kolmannelle itsetehdyn perunalaatikon imellyttäminen. Mielipiteitä oikeista joulunviettotavoista on yhtä paljon kuin joulunviettäjiäkin.

En itse osannut nimetä yhtään asiaa. En oikein osaa tätä juhlaa. Olen ollut joulun kanssa vähän vaikeuksissa siitä lähtien kun äitini kuoli. Minun omiksi kokemani jouluperinteet poistuivat kaikki kertaheitolla.

Meillä oli - tietenkin - omat tapamme.

Kokoonnuimme veljien kanssa aatoksi Mutsille. Aina vaihdettiin joulupöytäliina ja katettiin paremmat astiat. Järjestys oli selvä: ensin oli ruokailu, sitten tuli pukki. Ja vaikka kaikki aina lupasivat olla ostamatta lahjoja, paketteja oli valtavasti, myös aikuisille. Lahjat piti avata rauhassa (sain aina Vihreitä kuulia), vuorotellen. Lopuksi saunottiin ja pelattiin lautapelejä - pakollista riitaa unohtamatta.

Kaikilla oli omat jouluruokasuosikkinsa. Kinkku oli pieni, sillä isoveli toi pöytään aina kilpailevan paistin ja minä vaadin siipikarjaa. Rakastan punakaalia, purkkiherneitä, savukalaa ja lanttulaatikkoa, pikkuveljeä varten taas piti hankkia porkkanalaatikko. Kukaan ei koskaan syönyt rosollia ja maksalaatikon en edes tiennyt olevan jouluruoka. Lopuksi nautittiin minun tuomani jälkiruokayllätys. Sille oli tapana nauraa.

Pointti on oikeastaan se, että en kaipaa toisintoa Meidän Perheen Joulusta. Sitä ei tee pöytäliina vaan kokoonpano näitä tuttuja kylähulluja henkilön luona, jota ei enää ole. Kukaan ei osaa jäljitellä Mutsin kirjoittamia hassuja runoja pakettikortteihin. Paitsi ehkä minä. Enkä yksinkertaisesti kehtaa pyytää säilykeherneitä anoppilan huikeaan kattaukseen.

Ehkä ihminen on aikuinen siinä vaiheessa, kun saa joulun aikaiseksi omin avuin. Vähänhän ne omakeksimät perinteet tuntuvat hassuilta, mutta ehkä ne siitä tasaantuvat uuteen uomaansa.

Onneksi on ne Vihreät kuulat.

Omaperäistä joulua teille, hyvät lukijat. Pitäkää ihmisiä yhtä hyvänä kuin perinteitä. Ja tähän sydän.

Todistus

Onnellinen koululainen.

Lauantaina oli koululaisella jännä paikka: ensimmäinen todistustenjako.

Vaikka ekaluokan todistukset ovatkin aika pehmeä lasku palautteen maailmaan, kyseinen aanelkku oli loppujen lopuksi hyvin monipuolinen.

Todistuksessa arvioitiin osaamistaso kuusiportaisella asteikolla osaan hyvin - en osaa vielä mm. seuraavissa taidoissa:

• Kohtelias ja ystävällinen käyttäytyminen,
• sääntöjen noudattaminen, 
• työrauhan antaminen, 
• ohjeen mukaan toimiminen, 
• itsenäinen työskentely, 
• ryhmässä toimiminen ja 
• koulutyöstä huolehtiminen.

Opettaja lähetti vanhemmille myös linjanvedollisen infon, mitä eri tasot tarkoittavat.

Pidän tästä kannustavasta tyylistä. Mihin oikeastaan tarvitaan numeroita, kun osaamistaso kertoo oikeastaan kaiken olennaisen? Vertailulta tuskin voi välttyä mutta kun puhutaan enemmän siitä, missä oppimisen vaiheessa tyyppi on menossa, huomio kiinnittyy juuri oikeaan asiaan: tavoitteenahan on nimenomaan hallita / osata jotakin (vaikka siihen menisikin vähän pitempään), eikä olla jonkun numeron arvoinen.

Eikä tämä lista ole helppo nakki suorittaa. Nämä kaikkihan ovat myös työelämätaitoja, jotka ovat monelta aikuiseltakin hukassa. En ole ihan varma, ovatko työrauhan antaminen ja itsenäinen työskentely taitoja, jotka osaa aina kertaalleen opittuaan. Enkä ole itsekään ihan varma, mitä saisin sääntöjen noudattamisesta tai ryhmässä toimimisesta. Voisi olla hyvä pitää näitä arvioinnissa mukana koko peruskoulun ajan.

Hauskinta on se, että todarin perusteella Skidissä on kaksi eri persoonaa. Se koko ajan (myös unissaan) pälättävä, kaiken hukkaava unelmoija ja näsäviisasteleva kotiSkidi. Ja sitten kouluSkidi: säntillinen, toiset huomioiva, ohjeita noudattava ja huolellinen koululainen. Ehkä paperia juuri siksi kutsutaan todistukseksi.

Likka oli tietenkin riemuissaan. Oli kiva kuulla ihan virallisesti, että homma on hallinnassa.

Mutsi oli myös riemuissaan. Ihan kuin olisin itse saanut äikästä kiitettävän.