Kävin yöllä viemässä ipanalle vesilasin. Kun palasin sänkyyn, kuulin kuinka auki jättämäni ovi pamautettiin pontevasti kiinni. Se haluaa nykyään nukkua rauhassa. Hei kersa, tajuatko ollenkaan, että sulla on jotain sellaista, mitä minä haluaisin?
Mulla ei ole enää omaa huonetta, vaikka on oma talo. Elämän ironiaa.
Muistan hyvin ekan oman huoneeni. Muutin kahdeksanvuotiaana pikkuveljestäni asumuseroon riemumielin. Kukaan ei enää potkisi sängynpohjaani, jos ei saanut unta tai levittelisi urpoja neppiautojaan matolle. Huoneessani oli valkoinen sänky, johon liimasin hevostarroja, kirjoituspöytä, jonka laatikoissa oli hevospiirustuksia, vaatekaappi, jossa oli lempihevoscollegeni ja ikkunassa heppaverhot. Vaaleanpunaisin hapsuin koristeltu lamppu valaisi pehmeästi seinille teipattuja hevosjulisteita ja nihkeää muovimattoa. Jos huoneen oven paiskasi oikein kovaa kiinni, kaikki hallin taulut heilahtivat. Sen jälkeen sainkin yleensä olla omassa huoneessani jonkun aikaa.
Omia huoneita tuli lisää. Oli se huone, joka oli niin pieni, että piti ostaa parvisänky. Ja se, josta oli näköala halkopinoon, jossa asui lumikko. Yhden huoneen tuhosi koira, jonka ilmeisesti vauhkoonnuttivat ovikelloa rimputtelevat jehovat.
Kirjoitusten jälkeen lähdin au pairiksi Lontooseen. Siellä minulla oli oma huone - viimeisen kerran. Itse asiassa se oli käytännössä oma kerros, sillä 1800-luvulla rakennetun kolmekerroksisen omakotitalon ylimmässä kerroksessa oli minun huoneeni lisäksi vain toinen vierashuone ja suihku. Huoneen ikkunassa oli paksut tummanpunaiset samettiverhot, jotka heiluivat tuulisina öinä. Ensimmäisen keuhkoputkentulehduksen jälkeen tilkitsin ikkunat vessapaperilla.
Kun palasin maailmalta kotiin, havaitsin, että oma huoneeni oli täynnä pahvilaatikoita, mattorullia ja talvivaatteita. Olin lievästi närkästynyt: oma huoneeni ei enää ollutkaan omani. Jättämäni tila oli täyttynyt. Minut oli varastoitu. Tulimme mutsin kanssa siihen tulokseen, että minun oli aika luopua omasta huoneestani oman asunnon hyväksi.
Ensimmäinen oma asuntoni oli kotoisasti huoneen kokoinen, eihän minulla ollut huonekalujakaan. Sitten omaan huoneeseeni muutti mies. Miehelle piti ostaa lipasto, sänky ja tehdä tilaa kylppärin kaappiin. Lopuksi tarvittiin lisää huoneita - muille.
Nyt minulla on asunto, jossa jaan jokaisen huoneen jonkun kanssa. Jauhoilla, tamponeilla, ulkokalusteilla ja puuhedelmillä on omat huoneet. Miten tässä näin pääsi käymään?
Niin se on, kuulkaa. Se seuraava oma huone on se ikkunaton ja puinen.