Talven jännin eläinretki

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari

– Mikä se oli, Skidi kysyi ääni värähtäen.

Kuulosti siltä kuin joku olisi romauttanut takanamme kasan tyhjiä pulloja maahan ja ne vierisivät kumeasti rohisten hiekkatietä alas. Kesti hetken ennen kuin tajusin. Kahden metrin päässä meistä hiippaili leijona. Se oli hiipinyt pimeässä äänettömästi viereemme emmekä olleet huomanneet sitä lainkaan. Seuraavasta äänestä ei tarvinnut erehtyä: valtava karjaisu pudotti kaikilta pipot silmille. Pikkupakkanen ei selvästi suomalaistunutta aasianleijonaa haitannut pätkääkään. Onneksi välissä oli tukevanoloinen lasiseinä.

Myönnän: en tiennyt, että Korkeasaari on talvella auki. Ei ollut tullut mieleenkään. Ajattelin, että se sulkisi ovensa syksyllä kuten kaikki muutkin suomalaiset ulkoaktiviteetteja tarjoavat palvelut laskettelurinteitä lukuunottamatta, mutta en ajatellut asiaa loppuun asti: Suomeen valikoidut eläinlajit nimenomaisesti viihtyvät viileässä ilmastossa ja ottavat rennosti kesähelteillä.

Kun kävimme välipäivinä yhdistämässä isolla porukalla valotaiteen ja eläinretken (Korkeasaaressa kähisee uusi lumileopardi!), tajusin että Korkeasaarihan on talvella hyvinkin pätevä kohde ja jopa parempi kuin kesällä – ellei ole tullut katsomaan karhuja. Kauneimpina hellepäivinä kylmänkestävät lajit kuten ilves, siperiantiikeri ja mongolianvillihevonen lekottelevat korviaan heilutellen varjoissa, mutta lumesta ne suorastaan ilahtuvat.

Lämpimän ilmaston edustajat kuten kengurut, pesukarhut, skunkki ja pikkuvuohet viettävät talven sisätiloissa yleisöltä piilossa, mutta esimerkiksi berberiapinoiden ja riikinkukkojen sisätiloihin pääsee visiteeraamaan myös talviaikaan. Ja koska yleisöä on talvella vähemmän, me ihmiset toimimme erinomaisena viihdykkeenä elukoille. Ainakin kuhertajagasellit tuijottivat meitä hyvinkin uteliaasti.

Saimme kaikki halvauksen myös tästä hämärässä hyvinkin luonnolliselta näyttävästä tiikeristä.

Mikko Kunnarin videotaideteos oli suorastaan hypnotisoiva.

Korkeasaaren sillalta näkyi myös luonnon valotaidetta parhaimmillaan: pakkaspäivän auringonlasku.

Pimeyskään ei haittaa. Jotkut eläimet menevät hämärän tullen yöpuulle, mutta ilta-aktiiviset lajit vasta aloittelevat puuhiaan. Paksussa talvikarvassa tepastelevilla kameleilla ja aavikkoketulla ei ollut kiire nukkumaan. Sitäpaitsi seurueemme mielestä hämäriin aitauksiin tähyileminen oli puolta jännempää kuin valoisassa: kun aidan takaa kuuluu ääniä ja liikkuvat varjot eivät saa heti muotoaan, välillä joutuu kysymään, kumpi pää on kumpi pää.

Vaihteluakin löytyy. Jos nahka-apinoille tulee toppatakeissaan kylmä, pääsee tropiikin tunnelmaan helposti suuntaamalla Amazoniaan ja Africasiaan, jossa menevät rillit huuruun jo eteisessä. Päiväntasaajan tunnelmissa voi ihastella Coco-laiskiaista, pientä sinistä liskoa ja sympaattista tomaattisammakkoa.



Jos siis etsit tekemistä vuodenvaihteeseen, suuntaa saareen:LUX Helsinki -valotaidefestivaali on auki 8.1. asti, joten saat sisäänpääsylipun hinnalla myös kulttuurielämyksen ja sujautettua euron lumileopardien suojeluun. Suosikkini oli muuten Mikko Kunnarin videotaideteos, jossa häivytetään ihmisen ja eläimien välistä eroa.

Kuten aina tältä saarelta poistuttaessa kysymys esitettiin jo sillalla: "milloin tulemme uudestaan?". Koska osasin odottaa kysymystä, vastauksenikin oli valmiina: heti kun toteemieläimeni pesukarhu herää talviuniltaan. Eikä kevääseen nyt enää ihan hirveän pitkä aika ole.

Operaatio Joulumieli: Tampereen reissuun kuuluivat niin uikkarit, aasit kuin glögit

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Saunaravintola Kuuman terassilta oli huikean apokalyptinen näkymä kaupungille.

Käyn Tampereella kerran vuodessa, maaliskuussa. Junailemme Skidin kanssa Pirkka-hallille yleisurheilukisoihin. Koska lajit alkavat yhdeksältä ja viestit juostaan seitsemän aikaan illalla, emme juuri vietä aikaa muualla kuin hotellilla ja hallilla. Viimeksi Skidi totesi, että olisipa kiva tulla tänne Tampereelle joskus ilman piikkareita ja kisapassia, katsomaan kaupunkia. NIINPÄ! Siksipä ilahduimmekin kaikki aivan hirveästi Visit Tampereen kutsusta tulla katsomaan, mitä kaikkea Tampereella voi tehdä joulukuussa.

Tykkään Tampereesta, olen aina tykännyt. Lasken sen sellaiseksi eläväiseksi ja persoonalliseksi suomalaiskaupungiksi, johon voisin jopa muuttaa. Tampere on yhtä aikaa suuri ja pieni: kaikki tämänkin reissun kohteet olivat (isojen lasten kanssa) kävelyetäisyydellä, mutta reitin aikana maisemat vaihtuvat kymmenessä minuutissa koskenrannasta puistoihin ja punatiilisestä tehdasalueesta järvimaisemaksi. Juuri käveltävyys on minulle suuri viihtyisyyden mittari erityisesti turistina: olen tullut katselemaan maisemia, ihastumaan ja pysähtymään.

Perinteisesti Tampere yhdistetään Särkänniemeen, Muumimuseoon tai Koiramäen eläinpuistoon, mutta mitä olisi tarjolla isommille lapsille? Tampere tituleeraa itseään Suomen saunapääkaupungiksi, joten me halusimme päästä Tampereelle saunomaan ja toiseksi olisi tosi kiva nostattaa joulutunnelmaa joulumarkkinoilla, vaikka taivaalta sataisi kiukkuisia ukkoja – hyvällä ruoalla höystettynä tietenkin. Visit Tampereen suosiollisella avustuksella saimme ympättyä yhteen viikonloppuun nämä kaikki!

LAUANTAI: Museo Milavida – Ravintola Aisti – Unfold Finalyson – Saunaravintola Kuuma

Espoossa oli pilkkopimeää, +7 ja runsas vesisade, kun juoksimme metroon, joten joulutunnelman hakeminen Tampereelta tuntui erityisen hyvältä idealta. Perillä heitimme pakaasit aivan aseman takana sijaitsevan Lapland Hotels Tampereen hoiviin ja aloitimme "Operaatio Joulumielen" museokäynnillä Näsilinnan Milavidassa.

En tiedä, onko meidän lapset ainoita, jotka tykkäävät pensasaitasokkelosta, mutta jos sellainen on, siinä on juostava.

Perheen vanhoja joulukortteja, pieniä ja kauniita. Alkoi tehdä mieli mustekynää.

Aivan Särkänniemen vieressä sijaitseva museo oli aikoinaan Finlaysonin upporikkaan perustajasuvun Nottbeckien koti ja meidät johdateltiin herraskaisiin joulutunnelmiin opastetulla kierroksella talon yläkerrassa, joka oli valmisteltu aatelisjouluun. Oppaamme kertoi, että entisaikaan joulun tekeminen oli talon emännälle valtava projekti: jokaiselle perheenjäsenelle oli hankittava ja koristeltava oma kuusi, kortit oli kirjoitettava, koko talo oli siivottava ja runsasta lahjapolitiikkaa seurasi valtava paketointiurakka. Kierroksen lopuksi meitä opetettiin askartelemaan muutama klassinen paperikoriste, jotka olivat yllättävän helppoja tehdä.

Loistokkuus oli omiaan herättämään närää omaan askeettisempaan joulunviettoomme verrattuna, mutta ennen oli paremmin -vinkuna loppui siihen, kun kuulimme pariskunnan kuolleen suht nuorina, toinen synnytykseen ja toinen umpisuolentulehdukseen. Suosittelenkin tätä kierrosta myös kasvattavana kokemuksena!

Milavidasta siirryimme lounaalle ravitsemisliike Aistiin, jossa viihdyimme melkein kaksi tuntia. Teatterin yhteydessä toimiva ravintola tarjoilee mutkattoman maukkaita, maalaishenkisiä ruoka-annoksia, joista osa on ollut listalla avaamisesta lähtien. Lasten listaa ei ole mutta annoksista on saatavissa pienemmät versiot ja listan ohi on tarjolla ranet. En ole koskaan syönyt näin hyviä (ja täyttäviä) kasviskaalikääryleitä – käykääpä kaalifanit testaamassa!





Lounaan jälkeen taapersimme hieromaan aivonystyröitämme Finlaysonin tehtaan sokkeloihin Unfold Finlayson seikkailupelissä. Pelissä ratkaistaan erilaisia älypulmia ja kuljetaan rasteille, jotka vievät niin sprinkleritorniin kuin maanalaisiin tunneleihinkin. Mukana kulkee apupoika Höyry-Hermanni, joten ei ole pelkoa eksymisestä pannuhuoneeseen. Tampere käytännössä rakentui kyseisen tehtaan ympärille, joten kierros myös avasi alueen historiaa ja tehtaan kehitystä aivan huikealla tavalla. Tehtävät eivät ole Fort Boyard -tyyppisiä vaan yhteistyötä vaativaa (oikeasti: en olisi saanut ikinä tehtäviä ratkaistua yksin!) aivojumppaa, joten peli sopii myös herkemmille sieluille. Kersoilta tuli armottomaksi arvosanaksi 6/5. Seuraavan kerran tätä peliä voi pelata huhtikuussa, sillä osittain ulkona tapahtuva peli on hieman sään armoilla.






Pelin jälkeen askelmittari nakutti viisinumeroisissa lukemissa joten olimmekin jo rentoutuksen tarpeessa. Yhdistimme päivällisen ja löylyttelyn saunaravintola Kuumassa, jossa on kaksi kaikille avointa savusaunaa ja suvantoon rakennettu pieni ulkoallas. Yllytyshulluina menimme kaikki uimaan, tietenkin, vaikka olimmekin varmoja, että olimme löytäneet absoluuttisen nollapisteen Pyhäjärvestä. Saunan jälkeen valkkasimme Kuuman listalta pieniä iltapala-annoksia, joista löytyi myös lapsille sopivia makuja. Saunan ja ruokailun yhdistelmä teki tehtävänsä, joten nukahtamisongelmia ei ollut.







Tampereella on muuten 34 yleistä saunaa (!!!), joten tarjontaa löytyy ihan kaikille. Olisikin kiva tietää natiiveilta, millainen kierros kannattaisi ottaa kesällä – saa neuvoa!

SUNNUNTAI: Tallipiha – Ravintola Muusa – Joulutori – Jääveistosnäyttely

Seuraava aamu aloitettiin hotellin aamiaisella, joka tuntuu nykyään olevan koko perheelle pätevä syy lähteä reissuun. Lapset arvostavat aina jälkiruokakattausta (erityismaininta joulutortuista) ja keski-ikäinen mutsi ihan vain valmiiseen pöytään kävelemistä (omelettipisteen lisäksi). Hotellille iso peukku myös aikataulun kiireettömyydestä: sapuskaa saa melkein puolille päiville asti, joten sängyssä voi vetelehtiä rauhassa heräämisen jälkeen! Hyvän fiiliksen kruunasi ravintolan kattoikkunasta tulviva valo, jota emme olleet hetkeen nähneet.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme Tallipihalle, jota Snadi oli odottanut eniten. Siellä on nimittäin pienten käsityöpuotien lisäksi lampaita, poneja ja aasi (!), kesäisin myös kanoja. Hän ei joutunut pettymään. Lempeät lampaat antoivat rapsuttaa itseään, pienessä suklaapuodissa (joka ei ollut kovin pieni) tuoksui huumaavalta ja kahvilan joulukaakao toimi lämmikkeenä. Ostokset oli pakko pitää maltillisina, jotta mahtuisimme vielä junaankin, joten jään kaipaamaan harmaata, kädensijastaan vahvistettua pärekoria.












Ravintola Muusan kasvisapainotteisen, runsaan brunssin ääressä (vegaani- ja kelivaihtoehtoja oli vaikka kuinka!) iloitsin siitä, että hyvin maustettua kasvisruokaa saa jo niin monesta paikasta ja moni annos on helposti muokattavissa vegeksi. Toinenkin ilonaihe löytyi. Yllätyin nimittäin, kun Snadi mätti lautaselleen kikherneitä, joita hän oli aikaisemmin kertonut vihaavansa. Kävi ilmi, että hän ei oikeastaan ollut tiennyt, mitä kikherneet olivat, mutta vastustipa nyt vain periaatteen vuoksi. Hyvä. Poistumme siis tältä reissulta uuden, sertifioidun raaka-aineen kanssa, mikä on meidän perheessämme suuri voitto.



Iltahämärä alkoi jo laskeutua, kun pääsimme tunnelmoimaan keskustan Joulutorille ja Tamperettaret-jääveistosnäyttelyyn, jossa on esillä kuvilla ja valoilla ryyditettyjä jäätaideteoksia. Joulufanina pidän jo pelkästä kojujen pällistelystä, joulumarkkinoiden tunnelmasta, glögintuoksusta, ihmisvilinästä, joululauluista ja kotimaisesta käsityötarjonnasta, josta tällä kertaa tarttui mukaan metsävadelmahunajaa ja rukkaset.



Kotimatkalla junassa istui iloinen porukka. Tuntui että olimme olleet matkalla viikon! Parasta tässä kaikessa olikin havainto, kuinka mahtavaa lähimatkailu on. Ihan yhtä lailla tätä reissua odotettiin, fiilisteltiin ja täpinöitiin kuin mitä tahansa ulkomaanmatkaa. Paikallisia matkailutoimistoja kannattaa hyödyntää, sillä en olisi näistä kohteista yhtäkään keksinyt itse.

Kysymys tuli nopeasti: "Milloin tullaan uudestaan?" No vaikka puolen vuoden päästä! Suomessa on erityistä se, että sama paikka tarjoilee kesällä ja talvella aivan erilaiset elämysmaailmat. Nyt Tampereesta jäi ainakin kokematta luontoaktiviteetit (ja erityisesti meri-ihmisten näkökulmasta kaikki järvihommat), kissakahvila sekä laajempi saunakiertue. Niin ja maaliskuussa nähdään taas!

Podetko ötökkäkammoa? Näin selätät turhat fobiat

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari

Äiti jeesaa kun lapsi tötöilee.

Snadi, joka rakastaa soutelemista, ei suostunut kesällä menemään veneeseen. Syy: hän oli nähnyt siellä hämähäkkejä. Viis siitä, että ne olivat aivan minimaalisen pikkiriikkisen pieniä hämähäkkejä. Veneeseen häntä ei saanut.

Olin vähän hämmästynyt. Snadi on normaalisti hyvin rohkea ja sanavalmis, mutta tätä pelkoa hän ei osannut sanoittaa saati kertoa mistä se oli syntynyt. Meillä asuu kotona useampia hämiksiä ja puhumme niistä säännöllisesti. Kerromme jopa yleensä ohimennen, missä olemme niitä nähneet: keittiön sokkelissa, verhotangossa, kylpyammeen alla ja tuuletusikkunan välissä. "Ai se on muuttanut!" Itse kammoan paljon enemmän lautaselle ja iholle tunkevia ampiaisia kuin kontaktia kaihtavia hämähäkkejä.

Koska suomalaiset hämähäkit eivät ole ihmiselle vaarallisia (en toki suosittele mitään eläimiä tahallaan sörkkimään) ja haluan ideologisista syistä, että lapset oppivat arvostamaan kaikkia eläinlajeja, oli syytä tehdä jotain tälle tarpeettomalle kammoilulle. Tarvittiin akuutisti ympäristökasvatusta lajitietouden muodossa.

Vastoin yleistä luuloa hämähäkkikammo ei ole ihmiselle sisäsyntyistä vaan enimmäkseen opittua ja kulttuurin vahvistamaa. Hämähäkeistä tuli eurooppalaisten inhokkeja vasta keskiajalla, jolloin ne viihtyivät ihmisten kanssa samoissa tiloissa (nykyään huoneilma on liian kuivaa) ja niihin kohdistui paljon harhakäsityksiä taudeista ja lian levittämisestä. Todennäköisimmin fobiat siirtyvätkin oppimalla, aikuisesta lapseen – mitä voimakkaampi on aikuisen reaktio, sitä varmemmin se tarttuu. Olivatpa omien vilunväristysten aiheuttajat sitten koiria, käärmeitä tai kahdeksanjalkaisia, niitä kohdatessa pitäisi esiintyä viileimpänä viilipyttynä, jos lapsia on läsnä.

Torakkakypärän kanssa voi tarkastella torakoita lähietäisyydeltä. Kuva: Korkeasaari/Mari Lehmonen

Miten lapsen pelkoja sitten voi käsitellä? Kun pelko on opittu, siitä voi oppia pois. Kun tunne vie ja järki vikisee, täytyy vanhemman auttaa järjen kaivamisessa esiin ja tunteen ohjaamisessa uudelle ladulle. Esimerkiksi aikuisen käärmepelkoon suositellaan pelon työstämistä asenteen ja tiedon ja kohtaamisen kautta, mutta mielestäni lapsissa kannattaa aina herätellä ensin empatiaa: mitä jos asetut sen toisen asemaan, vaikka se edustaisikin eri lajia? Kun solidaarisuus toista lajia kohtaan on löytynyt, voidaan työstää jatkaa pelon kognitiivisella käsittelyllä ja tiedolla kuorruttamisella.

Kävimme siis Snadin kanssa pitkän keskustelun siitä, kuinka paljon enemmän ötököillä on pelättävää tässä maailmassa kuin ihmisillä ja miten pieniä ja avuttomia ne ovat verrattuna meihin, jotka voimme murskata ne aivan vahingossa. Jos hämppy veneessä pelottaa, ajattele, että se on ehkä pudonnut sinne vahingossa. Silloin se kannattaa viedä maalle.

Sitten pistimme pelon pienempiin osiin. Kun pelkäät hämähäkkiä, mitä oikeastaan pelkäät? Mikä sen ulkonäössä on kamalaa: pitkät jalat, luikertelevaisuus, vilistäminen? Miksi karvainen ja myrkyllinen (!) tarantula on söpö ja lukki kammottava? Pelkäätkö kipua, jos se puree? Pelkäätkö, ettet pääse siltä karkuun? Vai liittyykö pelko tilanteen hallinnan menettämiseen? Kun näitä näkökulmia pureskelee tarkemmin, pelko saa selkeämmän muodon ja sitä voi tarkastella objektiivisemmin, tiedon kautta.

Tietopuolen hoidimme Korkeasaaressa. Painelimme sinne porukalla (mukana myös Skidi ja yksi käärmekammoinen teini) tutustumaan torakoihin, sirkkoihin, hämiksiin, liskoihin ja käärmeisiin, jotka ovat lopulta hyvin symppiksiä kun niihin tutustuu tarkemmin.

Aloitimme Africasia-talon hyönteisseinästä, jossa tutustuimme eläintenhoitaja Nina Bruunin kanssa sihiseviin torakoihin, oksaa näytteleviin sauvasirkkoihin sekä uusiin tarantula-hämähäkkeihin, joita löytyy kahta lajia. Nina oli itsekin aikoinaan ötökkäkammoinen, mutta siedättyi hiljalleen työn puolesta. Kun pelostaan pääsee eroon, näkee lajin kiehtovuuden. Vaikka Nina viettää päivänsä jauhomatojen ja kotisirkkojen kanssa, hämähäkit hänkin ohjaa päättäväisen ystävällisesti kotoaan ulos.

Tarjolla oli myös VR-lasit, joiden avulla saattoi tarkastella hyvin todentuntuisesti, mutta turvallisesti taiwaninrottakäärmeen elämää.

Vietnaminsauvasirkka oli hyvin hento ja huojuvainen.

Ninan kädellä madagaskarinsihisevätorakka. Ne kuulemma oikeasti sihisevät!

Teimme ötököistä ja hämppiksistä seuraavanlaisia havaintoja:
– Ne eivät ole hyökkääviä. Useimmiten ne vain möllöttävät rauhassa paikoillaan.
– Ne syövät hedelmiä, lahoavia kasvinosia ja pikkuötököitä eivätkä ihmisiä.
– Ne eivät erityisemmin pidä koskettamisesta, sillä ne ovat aika hauraita.
– Ulkonäkö on mielipidekysymys. Olemme varmasti itse niiden mielestä kammottavia nelijalkaisia tuhoklönttejä, jotka imuroivat verkot ja jahtaavat sanomalehden kanssa. Hyiiiii meille!

Ja hyvä havainto tehtiin myös koosta: mitä suurempi ötökkä, sen varovaisempi on suhde siihen. Olen itse pienenä keräillyt lukkeja ämpäriin (josta ne tietenkin kipittivät kauhuissaan karkuun), mutta isot hämähäkit ovat minullekin problemaattisia. Olin parikymppisenä reissussa Thaimaassa. Kun olin hotellin suihkussa pesemässä hiuksiani ja avasin silmäni, näin seinällä noin metrin päässä kämmeneni kokoisen ruskean hämppiksen. Myönnän, että juoksin kiljuen ulos shampoot päässä. Respan setä totesi vain tyynesti, että ehkä sillä oli jano, kun minä pyysin saada vaihtaa huoneeseen, joka ei olisi jo varattu.

Kotimatkalla mietimme, että kaikista parasta terapiaa onkin perspektiivi. Kun olet kerran nähnyt järisyttävän kokoisen torakan, se pieni torisvauva onkin ihan sympaattinen. Ja kun olet pitänyt höyhenenkevyttä sauvasirkkaa kädelläsi, ymmärrät ettei se voi mitenkään olla vaarallinen. Ja toisaalta hirvenpäätä järsivä tiikeri on toki söpö, mutta kertaluokkaa vaarallisempi kuin pieni hämähäkki.

Lisäksi maailma ilman hämppiksiä olisi hyvin ötökkävoittoinen, sillä hämähäkeillä on tärkeä tehtävä ekosysteemin tasapainottamisessa. Kodeista ne poistavat niin turkiskuoriaiset, koiperhoset, lutikat kuin sokeritoukatkin. Snadi onkin nyt laatinut sänkynsä alla majailevalle hämikille uuden työehtosopimuksen: saat jäädä, jos syöt hyttyset. En viitsinyt pilata tunnelmaa kertomalla hyttysten ja lokakuun yhteensopivuudesta, joten diili on ollut hyvä.

Jos haluat työstää omia fobioitasi, kannattaa suunnata tulevina viikonloppuina Korkeasaareen: Halloween-tapahtumissa (26. – 27.10. ja 2. – 3.11.) käsitellään eri lajeihin kohdistuvia pelkoja ja pääset kohtaamaan näitä jänniä otuksia silmästä silmään tai pitäisikö sanoa silmiin.

Miksi ihmeessä asun Espoossa?

Kaupallinen yhteistyö Babler ja OP-Koti

Kaikki lähti siitä, että mummolani sijaitsi rintamamiestalossa Tapiolassa. Vietimme veljeni kanssa 70-luvulla lapsuutemme isovanhempien hoivissa. Kaivoimme pihalle ojia, paiskoimme toisiamme omenoilla, hypimme lehtikasaan ja teimme Papan kanssa kävelyretkiä Koivukujalle ja keskusaltaalle syöttämään sorsia. Viimeistään poikkeusluvalla sallittu kouluvalinta sinetöi sen, että meistä tuli hiljalleen espoolaisia vaikka asuimme Kirkkonummella. Olen kasvanut tähän alueeseen kiinni niin sitkeästi, että minun on vaikea analysoida miksi asun täällä.

Nopea kysely lähipiirissäni kertoo Espoon maineesta kaiken olennaisen. Espoosta tulee mieleen yksityisautoilu, rivitalot, Länsimetro, Kokoomuksen äänestäminen ja homekoulut. Ja mikä hupaisinta, minä olisin osanut luetella nämä aivan samat stereotypiat, jotka luonnollisesti pitävät myös osittain paikkansa. Mielikuvat perustuvat siihen, että käsitys espoolaisuudesta on hyvin hajanainen. Espoo on yhtä aikaa kaikkea tätä ja aivan jotain muuta. Minä olen leimallisesti tapiolalainen – ja täällä on ihan eri meininki kuin Nuuksion perällä.

OP-koti haastoi minut kertomaan, mikä on Tapiolassa asumisen pointti. 

Yksinkertaista: kaipaan ympärilleni sekä säpinää että hiljaisuutta ja täällä on tarjolla molempia. Haluan asua kompaktisti mutta en ahtaasti, meren äärellä, ei-omakotitalossa ja kävelymatkan päässä palveluista. Ihan parasta on, että metroasemalle on 500 metriä ja silti ikkunoistani näkyy lähimetsä. Tapiolassa yhdistyvät niityt ja kulttuuri, luonto ja kaupunkiasuminen juuri täydellisessä suhteessa vaihtelunhaluiselle luonteelleni.

Se säpinäpuoli yllättää välillä minutkin: täällä tapahtuu koko ajan jotain! Sisäistin kulttuuritarjonnan laajuuden valitettavan myöhään, osin ihan omaa syytäni. Vasta päiväkodin syysohjelmaa lukiessani havahduin, että ryhmät käyvät säännöllisesti jossain kulttuuririennoissa, teattereissa ja konserteissa – ja että niissä on lastenkin mielestä hauskaa. Lasten kulttuurikasvatus on täällä selvästi otettu tosissaan ja sitä tehdään lasten ehdoilla ja osallistaen.

Suosittelenkin kulttuurivisiittiä Tapiolaan niin lapsiperheenä, aikuisten treffeillä kuin omankin ajan puitteissa. Ja jotta kynnys madaltuisi entisestään, listasin syksyn tärpit kaikille tekemistä ja hengenravintoa kaipaaville.

1. EMMA – MODERNIN TAITEEN MUSEO JA WEEGEE

Tämä etupihaltani pilkottava kolossi on erinomainen sadepäiväkohde lasten kanssa. On tarinatuokioita, joulumarkkinoita, Lelumuseo Hevosenkenkä sekä keväiset museofestarit. Taidepuolella näyttelyitä on sekä pysyviä että vaihtuvia ja juuri avautunut Michael Jackson: On the Wall -näyttely kiinnostanee paitsi entisiä nuoria myös nykyisiä pop-kulttuurivalveutuneita teinejä.

HUOM! Tänään ja huomenna vietettävän Espoo-päivän ohjelmassa on niin ilmaiskonserttia kuin Espoo kuviksen järjestämä lasten katutaidetapahtuma. Mikä erinomainen tekosyy hipsiä tänne!



2. KULTTUURIKESKUS

Kultsalla on koko ajan jotain ohjelmaa, kannattaa katsella ohjelmistoa säännöllisesti! Lapsille parasta antia ovat olleet koko perheen musiikkitapahtumat kuten jazz-konsertit ja Soitinpolut, joissa voi tutustua kaikkiin Espoon musiikkiopistossa opetettaviin soittimiin (suosittelen myös EMOn muskareita, pedagoginen taso on loistava). OP:n kiinteistövälittäjä Leena Pikkusaari vinkkasi myös Tapiolan kirjaston lasten perjantaileffoista, joihin on vapaa pääsy: Lastenmaassa katsotaan joka perjantai lastenelokuva klo 18 alkaen.

Aikuiseen makuun olisi tarjolla ilmainen Elokino-elokuvasarja, jossa teemana on kesä. Amfin puolella on tänä kesänä ollut tarjolla ollut maksutonta paritanssiopetusta ja syyskuussa on K50-iltapäivädisco.



3. JÄÄHALLI (Urheilupuiston pysäkki)

Jäähallissa (eli Metro-areenalla) pelataan Bluesin kotimatsit, mutta tarjolla on myös pipolätkää ja yleisöluistelua. Täällä järkätään myös ainoa kirppis, jossa ehdin käydä. Kulttuuripuolella on tänä syksynä tulossa ainakin lasten festarit ja keväällä Bryan Adams.



4. KESKUSALLAS

Kevyen päiväretken puutteessa voi suunnata Ainoasta löytyvän Kaisan Cafen päänkokoisten korvapuustien kanssa Keskusaltaalle. Kultsan takaa löytyvä allasalue tarjoaa talvella luistelua ja kesällä suppailua ja polkuveneilyä. Ja allas on muuten niin matala, että metrin mittaisella yltää jalat pohjaan eli loistava treenipaikka! Ihan vieressä on myös kesäisin auki oleva, alle metrin mittaisille soveltuva pyöreä kahluuallas, joka oli pitkään suljettuna mutta aukesi taas. En itse ole pätkääkään kiinnostunut rakennuksista, mutta ne, jotka ovat, saattavat diggailla myös aukion arkkitehtoonista yleisilmettä.

5. ESPOON KAUPUNGINTEATTERI

Näyttömötaidetta arvostaville löytyy oma kohteensa. Teatterin ohjelmistossa on yleensä niin huumoria kuin puhdasta taidettakin, mutta minua kiinnostaa erityisesti nykysirkus: olen korvamerkannut tämän koko perheen esityksen, joka näyttää trailerin perusteella riittävän kummalliselta jopa Snadin makuun. Huom. Tällä hetkellä teatterille on hieman vaikea löytää Tapiolan remontin takia, mutta opasteita seuraamalla löytää perille. Uudet tilat avataan kultsan yhteyteen.



6. KINO TAPIOLA

Olen tätä pientä ja sympaattista leffateatteria kehunut aiemminkin erityisesti lasten kanssa. Äänimaailma on sopivalla tasolla, mainoksia ei ole 20 minuuttia ja sali on muutenkin miellyttävän pieni. Kinossa järjestetään myös vauva- ja seniorikinoja, sekä esitetään Royal Opera Housen baletti- ja oopperaesityksiä Lontoon Covent Gardenista.

Rikkaassa kulttuuritarjonnassa on se hyvä puoli, että se ruokkii itseään ja uutta toimintaa tulee koko ajan lisää. Ja sitten kun kyllästyy säpinään, voi siirtyä äänikirjan kanssa kävelemään Silkkiniittyä ympäri.



PS. Jos kulttuuri ei iske, tsekkaa löytyisikö näistä 6,5 retkestä Espooseen joku sopiva. Täällä voi ihan vain istua möllöttää kalliolla, keskellä kaupunkia.

PPS. Jos haluat jakaa vinkkisi oman kaupunkisi vetonauloista, käy jättämässä vinkkisi Project Maman fb-ryhmään ja osallistut samalla 50€ K-marketin lahjakortin arvontaan. Arvonnan säännöt täällä.

Full support, Tomppa, Zane ja pieni sininen lisko

Kaupallinen yhteistyö Babler Media ja Korkeasaari

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Se saapuu aivan äänettömästi. Juttelen eläintenhoitaja Jonnen kanssa ja huomaan sen vasta, kun Jonne hymyilee ja nyökkää häkkiä kohti. Tomppa, amurinleopardiuros, seisoo minusta metrin päässä. Kaunis ja sulavalinjainen kissaeläin on sen verran iso otus, että sydämeni lentää kurkkuun ja jähmetyn vaistomaisesti paikoilleni. Tomppa päästää äänen, joka on kylmäävä sekoitus matalaa murinaa, sähinää ja kehräystä.

– Se on hyvällä tuulella ja juttelee, Jonne selventää ja kyykistyy juttelemaan takaisin.

Mikä helpotus. Sitten viereisessäkin häkissä alkaa tapahtua: meitä tuijottaa varovaisesti samanlainen kähisijä, mutta pienempi.

– Se on yksi maailman arvokkaimmista naaraista, Jonne huomauttaa.

Jonne ja Tomppa juttutuulella.

Mitä arvo tässä yhteydessä tarkoittaa? Amurinleopardinaaras Zanella on harvinaiset geenit, joten se on ollut äärimmäisen tärkeä linkki elinvoimaisen kannan säilyttäjänä. Amurinleopardeja elää nimittäin luonnossa vain noin sata kappaletta, eläintarhakanta on puolet suurempi. On absurdia ajatella, että minun lajini määrä mitataan miljardeissa. Tilanne on olosuhteisiin nähden hyvä, sillä muutama vuosi sitten niitä oli jäljellä enää muutama kymmenen. Suojelutoimenpiteet ovat purreet.

Kun kyselin Instagramissa, mikä Korkeasaaren toiminnassa kiinnostaa, yksi kysymys oli, miten eläimiä oikein hankitaan.

Nina Trontti, eläintenhoidon ja suojelun johtaja, hymähtää. Hankkiminen on turhan suoraviivainen sana, sillä mitään kauppaa ei eläimistä käydä eikä leoparditinderiä ole. Eläintarhojen eläimet ovat pääosin tarhoissa syntyneitä yksilöitä ja niille etsitään sopivaa "hotellia" laajasta eläintarhojen verkostosta. Syntyvyyttä luonnollisesti säädellään. Lisääntymislupaa ei myönnetä kaikille eläimille, toisille taas toivotaan sopivaa kumppania ja jälkikasvua sitäkin kiihkeämmin.

Sitten tulevat rajoitteet. Kaikki eläimet eivät viihdy Suomen ilmastossa ja tästä rajallisesta määrästä lajeja on mahdollista tarjota paikkaa vain niille, joille on olemassa sopivat tilat. Ja tiloja taas säätelevät tarkat standardit, joita kaikki vastuulliset eläintarhat noudattavat. Suomalainen eläinsuojelulaki ja sen eläintarhoja koskeva asetus on vielä näitäkin standardeja tiukempi.

Esimerkiksi amurinleopardin osalta tilanne on se, että sopivia tiloja ei ole kuin muutamalle pennulle vuodessa. Harvinaisen lajin säilyttämisessä seuraava askel onkin luontoonpalautusohjelma, jonka tavoitteena on nimensä mukaisesti vahvistaa luonnonvaraista kantaa eläintarhoissa syntyneillä yksilöillä. Palautus on kuitenkin pitkä prosessi, sillä suojelualueen pitää olla kunnossa. Ohjelma on jo suunnitteilla ja Korkeasaaressa jännitetään, pääsevätkö Tomppa ja Zane tähän jotenkin mukaan.

"Älä rimpuile nyt jooko, me laitetaan nää kurikset jalkaan koska sataa."
Kuva: Annika Sorjonen / Korkeasaari

EAZA eli Euroopan eläintarha- ja akvaarioyhdistys järjestää tänä vuonna kampanjan sademetsien lintujen puolesta. 

Korkeasaaressa pyöritetään jatkuvaa yhteistyötä niin muiden eläintarhojen, suojelujärjestöjen kuin tutkijoidenkin kanssa. Tämä prosessi vastaa oikeastaan kysymykseen modernien ja vastuullisten eläintarhojen perimmäisestä tehtävästä, luonnon monimuotoisuuden suojelutyöstä. Kaikki suojeluun sitoutuneet eläintarhat tasapainottelevat koko ajan etiikan kanssa: miten eläimille tarjotaan mahdollisimman hyvät olot? Se tarkoittaa, että jatkuvasti mietitään, millaista on eläinten lajityypillinen ruoka, mistä ne stressaantuvat, millaisia virikkeitä ne kaipaavat ja miten ne saadaan tottumaan ihmisiin, jotka niitä hoitavat, ja kävijöihin, jotka eläintarhan toimintaa rahoittavat. Yksi merkki vastuullisesta eläintarhasta on, että eläimet saavat olla missä haluavat. Esimerkiksi Korkeasaaren leijona-aitaukseen kuuluu siis kolmen yhdistetyn aitauksen lisäksi myös sisätilat, jossa saa olla ihan rauhassa, mikäli lajitoverit suovat.

Mutta entä se onnellisuus? Voiko villieläin olla ikinä onnellinen muualla kuin vapaana omilla elinalueillaan? Onnelle ei ole mittaria ihmiselläkään. Vaikka koulutetut ja kokeneet hoitajat oppivat tuntemaan työkaverinsa ja tulkitsemaan eläinten käyttäytymistä, ei ihminen ikinä eläimen pään sisään pääse. Tämän epävarmuuden kanssa eläintarhan henkilökunnan täytyy elää ja toimia viimeisimmän tiedon mukaan.

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Olisiko mahtavaa, jos eläintarhoja ei enää tarvittaisi? Tavallaan olisi, myös Korkeasaaren johtajan Sanna Hellströmin mielestä. Olisi mahtavaa, jos ihmiset pystyisivät pysäyttämään lajien häviämisen, eläimille olisi tilaa ja ihmiset arvostaisivat luonnon monimuotoisuutta ja tekisivät valintoja sen säilyttämiseksi. Tähän Korkeasaaressa pyritään, sillä eläintarhojen suojelupalettiin kuuluu myös ympäristökasvatus. Tiedon jakamisella tähdätään siihen, että me ihmiset kasvaisimme lajina niin sivistyneeksi, että ymmärtäisimme paikkamme ekosysteemissä ja vastuumme sen säilyttämisestä. Sitä odotellessa voi käydä osoittamassa tukensa Kissojen yönä Tompalle ja Zanelle tai vaikka pienelle siniselle liskolle, joka asuu palmun kukassa.

Ps. Jos et pääse paikalle niin kuvetta voi kaivaa Amur-hankkeeseen myös täällä.