Korona pisti liikuntarutiinit uusiksi – ja hyvä niin

Muistatteko kun huhtikuussa ulvoin, että kaikki turvalliset liikuntarutiinini menivät koronan myötä vessasta alas? En päässyt jumppatunnille, salille enkä uimaan. Koska en löytänyt itsestäni olohuonejumppaajaa, istuin sohvalla ja ihmettelin, että mitä nyt. Jäljellä oli vain kävely.

Lopulta kyllästyin itseeni. Päätin, että jos elämä ojentaa sitruunoita, vähintä mitä voin tehdä on olla puristamatta niitä silmääni. Ostin siis uudet lenkkarit ja aloin kävellä like never before. Olin toki kävellyt äänikirjojen kanssa jo pitkään muutaman kerran viikossa, mutta nyt siitä tuli päivittäistä: etäpalaverimetodi, ystävän kanssa vietetty hetki, stressihallintakeino ja liikuntasuoritus. Jossain vaiheessa huomasin, että joka ilta oli päästävä kävelemään. Tuntui hyvältä väsyä ja hengästyä.

Toiseksi aloitin uudelleen tenniksen, koska halli oli ainoa kiinnostava, auki oleva liikuntapaikka, eikä tenniskavereista ollut pulaa, kerrankin! Sain pitkästä aikaa päälle hyvän pelirutiinin, jolloin lyönnit kehittyivät ja syöttö alkoi kulkea. Aloin nauttia pelaamisesta ja innostus ruokki pelaamaan vielä paremmin, hakemaan niitä palloja, joita en olisi aiemmin lähtenyt hakemaan. Tunnin jälkeen naamani oli paloauton punainen.

Olen saanut Snadinkin houkuteltua mailan varteen.

Tämä kaikki riehuminen alkoi hiljalleen näkyä. Skidi siitä kai ensimmäisenä huomautti: näytin kuulemma sporttiselta. Säännöllinen peruskuntoharjoittelu ja pallon jahtaaminen olivat parantaneet ryhtiä, lisänneet lihaksia ja poistaneet kolme kiloa painoa täysin huomaamatta, ilman sen kummempia tavoitteita. Ja toki sen tunsin itsekin. Viime viikonloppuna uskaltauduin ensimmäistä kertaa jopa juoksulenkille, kun kaikki muut liikuntasuunnitelmat kariutuivat. Hetken aikaa hain portailla kiukkua ja sitten lähdin jolkottelemaan maalaismaisemaan, omaa hidasta tahtiani.

Siinä viljapeltojen viertä hölköttäessäni mietin kipuväistöä. Kipuväistö on termi, jonka opin fyssarilla. Hän katsoi, kun nousin lattialta ja osasi liikkeeni perusteella kertoa, mihin kaikkialle minua sattui ja mitkä lihakset eivät olleet kunnossa. Mutta kipuväistö voi olla myös henkistä. Se näkyy takariviin piiloutumisena. Omasta urheiluvuorosta joustamisena. Kotiin jäämisenä. Tekosyinä.

Älkää käsittäkö väärin. Juokseminen oli edelleen tylsää ja raskasta, mutta ero oli siinä, etten kertaakaan pelännyt kuolevani. Tiesin, että siedän hengästymistä paljon paremmin, pääsen jyrkätkin mäet ylös ja jaksan kotiin asti. Ja mikä tärkeintä osasin laittaa lenkkini siihen lokeroon, johon se kuului: hätävaraliikunnaksi, kun kaikki kivat vaihtoehdot ovat poissa laskuista. Sen lokeron kansi avataan vain jos mitään kivempaa ei ole tarjolla.

Monesti hyvinvointi nähdään suoraviivaisena ketjureaktiona, jolloin muuttamalla yhtä asiaa seuraa automaattisesti toinen. Mutta useimmiten tarvitaan useampia muutoksia eri paikoissa, paljon aikaa totuttelemiseen ja kolmanneksi vielä itseluottamusta kestää alkuvaikeudet ja takapakkivaiheet.



Kun pari vuotta sitten lopetin virallisesti kaikki ryhtiliikkeet, en tietenkään hylännyt terveitä elämäntapoja vaan toivotaan toivotaan -ajattelun. Jossitteluun perustuvassa elämäntyylissä kaikki hyvä tapahtuu aina ehdollisena: minä saavutan asian X, kun jotain muuta tapahtuu ensin. Tässä piilee ansa: maali liikkuu koko ajan. Toiseksi: mitä jos se ensimmäinen asia ei koskaan tapahdu? Lapsiperhearjessa tiellä on aina jotain, jos ei vesirokko-noromaraton niin sitten joku erikoispainajaisjakso. Täytyy olla varauloskäyntejä ja hitosti joustavuutta itseään kohtaan. Tavoitteellisuus toimii vain ilon kanssa.

Ei hätää, en ole alkamassa hyvinvointivalmentajaksi eikä minun urheilusuoritteitani voi edelleenkään jakaa somessa, mutta naaman voin. Se kuuluu tyytyväiselle naiselle.

Sillä mennään, mitä on

Seisoin ruokakaupan vihannesosastolla ja pohdin kotitoimiston lounasvaihtoehtoja. Näin helteellä olisi kiva syödä salaattia, jee! Vaikka buffat ovat kiinni, äkkiäkös sitä pyöräyttäisi itselleen jonkun ihanan lounassalaatin, sellaisen, jossa olisi kaikkia lempijuttujani kuten mozzarellaa, grillattua paprikaa, höyrytettyä parsakaalia, punasipulia, leipäkrutonkeja... Näin itseni havahtumassa tietokoneen äärestä lounasaikaan ja marssivani keittiöön, katsovani jääkaapin vihanneslaatikkoon... ja tarttuvani kahteen karjalanpiirakkaan, jotka nakkaisin paahtimeen.

Ei, se salaatti ei vain tapahdu. Jos haluan syödä jotain muuta kuin leipää, annoksen täytyy olla (mikro)valmiina jääkaapissa. Minä en pilko, keitä, paista tai höyrytä vaan menen ruoanlaiton kanssa siitä, missä aitaa ei ole. Aina.

Ja on niitä muitakin juttuja.

Minä en ole suurien tunteiden intohimoihminen, joka yhtäkkiä hurahtaisi johonkin täysillä ja saisi hurjia kiksejä vaikkapa parantuneista leuanvetotuloksista. Olen ennemminkin ajelehtiva, hetken mielijohde -ihminen. Jos kokeilen jotain uutta, se tapahtuu suunnittelematta ja vahingossa.

Yhtä lailla olen nyt kolme vuotta yrittänyt suunnitella pupunkestävää aitaa takapihan kasvien suojaksi. Ehkä voin vihdoin myöntää, että jos aidan todella haluan nousevan, on tilattava joku tekemään se, sillä minä en saa sitä aikaiseksi.

Ja kallis kuntosalijäsenyys on minulle huono investointi, koska en käy salilla, vaikka kuinka toivoisin. Vain lenkkeily on tylsempää kuin salitreeni.

Yksi keski-ikäisyyden parhaita puolia onkin hiljalleen kasvanut rehellisyys mitä tulee paitsi omiin taitoihin myös kunnianhimoon ja motivaatioon tehdä asioita. Oman rajallisuutensa tunnistaminen on fiksua erityisesti kun ärsykkeitä tulee monesta kanavasta. Olen ylipäätään ihan saakelin kyllästynyt kaikkiin itsensäkehittämisvillityksiin, joissa pitäisi innostua milloin aikuisten värityskirjoista, milloin mindfullnessista tai marittamisesta. Elämä tuntuu jo muutenkin ultrajuoksulta, jonka aikana pitäisi kierrättää lastenvaatteet, kylvää rairuoho, suorittaa MBA-tutkinto ja saavuttaa nirvana, mutta maali siirtyy koko ajan. Ainoa asia, johon olisi syytä hurahtaa on lantionpohjan lihasten jumppaaminen. Se ei ole pessimismiä vaan priorisointia. En ole luovuttanut vaan tunnistanut, rajannut ja hyväksynyt oman mukavuusalueeni, koska keskityn etsimään asioita, joita haluan tehdä ja heitän laidan yli asioita, jotka eivät kiinnosta pätkääkään. 

Tällainen omien oikkujensa tiedostaminen ei tietenkään tarkoita, etteikö mitään kehitystä voisi koskaan tapahtua. Tietenkin voi, mutta se edellyttää jotain muuta muutosta: olosuhteiden vaihtumista, prioriteettien muuttumista – tai terapiaa.

Niillä vahvuuksilla mennään, mitä on. Pääsääntöisesti saan tehtyä asioita siksi, että
a) alkaa vituttaa riittävästi etten osaa jotain,
b) tekemiseen liittyy joku kiinnostavan tavoitteellinen kilpailu tai
c) niistä seuraa muille hyvää mieltä.

Ja näillä korteilla minun on pelattava.

Toisin sanoen, jos et voi madaltaa kynnystä, tsekkaa voitko leventää karmeja tai jättää kulkematta koko hiton ovesta.

Jos et ikinä silitä, älä osta silitettäviä vaatteita tai hyväksy rypyt.
Jos vihaat juoksemista, kävele.
Jos pätkäpaastoilu on helppoa, mutta ohjelman noudattaminen vaikeaa, pidä paastopäiviä ex tempore siellä täällä, ilman aikatauluja.
Jos et voi hyödyntää aamun tunteja, käytä illan tunnit.

Ja ennen kaikkea lakkaa tuntemasta häpeää asioista, joita ei tarvitse hävetä. Sosiaalisen paineen aiheuttama ahdistus ei koskaan ole hyvä motivaattori, oli kyse sitten perheenlisäyksestä tai terveellisten elämäntapojen noudattamisesta. Murheita riittää kyllä ilman itseruoskintaakin.

Neljä päivää yksin kotona

Sain pitää vuotuisen taivaan lintu -retriittini hieman etuajassa. Koska olen perheestä ainoa, jolla on tällä hetkellä jonkin verran töitä, muut painuivat mökille ja minä jäin kotiin.

En ole koskaan elämässäni ollut ahdistunut, mutta karanteenin jälkeen tunsin mielipuolista tarvetta olla tekemättä mitään ja tehdä aivan kaikkea. Että ei olisi töitä, ja että olisi töitä, ja saisipa vain nukkua ja vetää kauheat taulut kavereiden kanssa. Nähdäkseni nämä kaksi ääripäätä voi yhdistää onnistuneesti vain niin, että sinkoilee muutaman päivän ajan täysin pidäkkeettömästi juuri sen hetkisen fiiliksen mukaan sohvan ja eri aktiviteettien välillä.

Neljä päivää yksin kotona oli tosiaan ratkaisu.

En käynyt ruokakaupassa, pyykännyt tai avannut kylppärin viemäriä.
En laittanut ruokaa.
En mennyt nukkumaan silloin kun Oura käski.
En saanut käytyä rautakaupassa etsimässä pupuaitatarvikkeita enkä saanut kierrätettyä Snadin 122-128 cm vaatteita.

Sen sijaan minä menin toimistolle, ajattelin kirjoittamista, pelasin tennistä, kävin kävelyillä, istuin takapihalla kahvimukin kanssa, kävin uimassa, kuuntelin linnunlaulua, tapasin ystäviä, söin ravintolassa, nukuin päiväunet, hankin krapulan ja sitten vain tuijotin seinää. Riehuin ja lepäsin vuoronperään.

Ja kas vain, Ourakin rekisteröi rentoutuneen tilani: leposykkeeni laski pitkästä aikaa normaalille tasolle (joka siis alkaa nelosella) ja syvän unen määrä alkoi kasvaa. Samalla alkoi olokin kohentua. Tällainen kai on keski-ikäisen nollaus, vähän kaikkea mutta spontaanisti ja täysin omaehtoisesti.

Breikki tuntui erityisen tarpeelliselta mutta myös etuoikeutetulta. Asiat ovat erittäin mukavasti kun voin itse säädellä olosuhteita irtiottoon sopiviksi. Perhe-elämä ei ole ollut muutamaan vuoteen erityisen kuormittavaa, mutta edelleen eläminen vailla minkään valtakunnan rutiineja, on hermolepoa. Rakastan rutiineja siksi, että ne toimivat perhe-elämän selkärankana, ja vihaan, koska olen läpeensä spontaani ihminen, jota ei lähtökohtaisesti kiinnosta ruokailuaikataulut. Olen jo jonkin aikaa pyrkinyt selvittämään itselleni, mitä oikein tahdon, eikä se oikein onnistu siinä klassisessa klo 21–00 oman ajan ikkunassa.

Tuntuu, että lapsilla on vähän samanlainen suunnittelemattomuuden tarve loppukevään keskittymisen jälkeen. Kumpikaan ei ollut erityisen pahoillaan siitä, että tänä kesänä ei juurikaan matkustella. Mökki riittää. Olen helpottunut.

Ehkä jatkan itsekin tällä hyväksi havaitulla linjalla. Tämän kesän ikigaihin kuulukoon vain spontaania koiran odotusta ja ehkä yö teltassa omalla tontillani. En varmasti nuku pätkääkään mutta onpahan oma tahto.

Jännittää hyvällä tavalla

Snadi hyppäsi tänään junaan, ensimmäistä kertaa yksin. Hän halusi lähteä mökille ja ainoa vaihtoehto oli matkustaa sinne itsenäisesti. Suora, kahden kaupungin välinen junayhteys on maailman yksinkertaisin matka kun lähdössä on joku saattamassa ja perillä joku vastassa.

Preppasin häntä reissuun kaikin mahdollisin tavoin. "Muista, että et levittele kamojasi joka puolelle, wifi voi tökkiä, seinässä on pistorasia, vaunun päädyssä on vessa, ihmisille ei tarvitse kailottaa kaikkia perheen asioita, etkä voi nousta junasta ennen määränpäätä, vaikka laiturilla olisi söpö koira." Snadi nyökytteli ja muistutti, että on matkustanut junalla sata miljoonaa kertaa ja pyysi vain tarkistamaan, ettei ruutuajan tauon paikka iskisi ennen päätepysäkkiä. Ja sitäpaitsi joku kaveri oli mennyt jo lentokoneellakin yksin.

"Jännittää hyvällä tavalla", hän totesi ja osui naulan kantaan.

Minuakin jännittää, mutta en tiedä millä tavalla. Olen epävarma. Vaadinko lapselta liikaa? Pystyykö hän tähän? Sama kysymys on edeltänyt kaikkia itsenäistymisen vaiheita, ensimmäistä ulkoleikkiä, päiväkotiaamua, koulumatkaa. Miksi hitossa aivan normaali asia tuntuu siltä kuin työntäisi aikansa kuluksi tikkuja kynsien alle jonottaessaan aikaa juurihoitoon ja odotusmusiikkina olisi Frederikiä.

Mitä jos juna menee rikki? Tai jos lippu katoaa ja konduktööri pistää lapsen pihalle seuraavalla asemalla? Mitä jos pillikaakaossa on pähkinää ja Snadi saa sairauskohtauksen, jota ei ole koskaan ennen saanut? Ööö. Muistaakseni vastasin jossain työpsykologian persoonallisuustestissä, etten juurikaan huolehdi asioista turhaan. Olen näköjään erikoistunut sekä vainoharhoihin että itsepetokseen.

Havahduin asemakuulutukseen. "Äiti, sun täytyy nyt lähteä." Tottelin. Jos kersa haluaa tehdä tämän, minun tehtäväni on vain tsekata, että hän pääsee junaan. Sisäinen kontrollifriikkini ei voi hyvin, mutta nyt on korkea aika laittaa isojen tyttöjen housut jalkaan. Itseluottamusta hankitaan juuri tällaisten junamatkojen kautta.

Kun juna sitten viimein irtosi laiturista ja ja lähti kaartamaan kohti Pasilaa, mietin, että tämäkö se vanhemmuuden koko kuva on: lapseni kiitää kasvavalla nopeudella minusta poispäin ja se tuntuu yhtä aikaa oikealta ja väärältä.

Lapsi luki ajatukseni ja laittoi itsestään iloisen kuvan, kerran matkalta ja kerran periltä. Kaikki oli mennyt hyvin.

Tietenkin, niinhän minä juuri sanoin.

Sata syytä itkeä

Skidi oli armollisella tuulella. Hän ei usein suostu kuviin saati niiden julkaisemiseen, mutta koulujen päättäjäispäivänä hän on valmis tekemään poikkeuksen. Hän tietää, että tämä on se päivä, jolloin muutun normiäidistä itkijänaiseksi. Ei väliä, vaikka tänä vuonna juhlasaliin ei ollutkaan asiaa kuuntelemaan rehtorin puhetta, roska oli silmässä jo heti aamusta. 

En ole ollut tällainen aina. Tämä toukokuinen liikutusromahdus on jotenkin pahentunut vuosi vuodelta. Syytän monia eri asioita (keski-iän lisäksi).





On opettajien jäähyväiset. Molemmilla likoilla vaihtuvat opettajat, kun toinen siirtyy yläasteelle ja toinen musiikkiluokalle. Wilmaan onkin kilahdellut summauksia luokan viimeisen viikon tekemisistä. Luokat ovat käyneet yhdessä piknikillä, pohtineet vahvuusvariksia ja miettineet keinoja muistaa niitä kavereita, jotka eivät ensi syksynä tule samalle luokalle tai samaan kouluun.



Oli viimeinen yhteinen koulumatka. Neljän vuoden ikäero tarkoittaa, että siskokset eivät enää ikinä ole samassa koulussa. Tuttu naama oli erityisesti alkuun Snadille tärkeä, ja isosisko on parin vuoden ajan toiminut palkattomana koulunkäyntiavustajana: roudannut luistimet, jeesannut kadonneiden kamojen etsinnässä, moikannut aina käytävällä ja tullut juttelemaan välkällä. Vaikuttaa siltä, että se on ollut molemminpuolin hauskaa ja vahvistanut siskoutta.

On todistukset. Sen lisäksi, että likkojen arvosanat olivat oikein hyvät, liitteeksi oli laitettu kannustavaa palautetta, jossa keskityttiin lapsen aitoihin vahvuuksiin. Ja täydestä sydämestä kirjoitettu palaute jää mieleen paljon paremmin kuin varsinainen arvosana.





On kasvaminen, fyysinen ja henkinen. Peruskoulu pystyttää lapsuudelle virstanpylväät, konkreettiset ja tunnistettavat raamit samalla tavalla kuin ne ovenpieleen lyijynällä vedetyt pituusmerkintäviivat. Ala-asteella jätetään vuosi vuodelta taakse pikkulapsielämä ja siirrytään hiljalleen kohti yläastetta ja teini-ikää. Peruskoulunsa päättävät kääntävät jo katsettaan vääjäämättömästi kohti muutaman vuoden päässä siintävää aikuisuutta.

Olen siis viettänyt tämän aamupäivän tilassa, jota nuorisolaiset ilmeisesti kutsuvat nimellä uglycrying. Keräsin kuitenkin itseni ja käytin tilaisuuden hyväkseni ottamalla esikoisesta noin kolmesataa kuvaa. Sillä näin tätä vanhemmuutta toteutetaan, lasten määrittelemillä rajoilla ja rakkaudella.