Vuoden tärkein hyvinvointioivallus

Istuin syyskuisena tiistai-iltana sohvalla ja tunsin kuinka keskivartaloani kihelmöi. Olin juuri tullut jumpasta, joka oli kaikilla mittareillani paska: en tehnyt syviä kyykkyjä raskailla painoilla, en juossut juoksumatolla tai polkenut kuntopyörää hiki päässä enkä varsinkaan hengästynyt kertaakaan niin että olisin joutunut muutaman minuutin keräilemään itseäni ja tuntenut maitohappojen pakottavan etureisiä. Silti olin puhki, kehosta hehkui jälkilämpö (ei -hiki, vaan sellainen kuumotus) ja tiesin olevani aamulla joka puolelta jumissa.

Menin tähän uuteen jumppaan – tietenkin – vahingossa. Olin katsonut aikataulut väärin ja tämä oli ainoa tuote, mikä liikuntakeskuksessa oli tarjolla. Core stretching? Voi luoja. En yleensä mene tuntemattomille, hämärästi nimetyille ohjatuille tunneille, jotten vain joutuisi johonkin kollektiiviseen tanssiesitykseen, mutta ohjaaja vakuutti tunnin sopivan kaikille.

Linnoittauduin takariviin. Tunti alkoi tasapainoharjoituksella, joka hämmästytti hankaluudellaan, ja sen jälkeen siirryttiin matolle tekemään keskittymistä vaativia keskivartaloa aktivoivia liikkeitä ja lopuksi venyteltiin ihan hemmetin pitkään. Olin tunnin jälkeen vähän hämmentynyt, sillä oloni oli todella löysä, vaikken ollut mielestäni treenannut juuri lainkaan. Koska vatsalihakseni olivat kuitenkin munuaisia myöten kipeät vielä kolmantenakin päivänä jumpan jälkeen, tajusin tehneeni jotain itselleni tarpeellista. Menin siis seuraavalla viikolla uudelleen, vapaaehtoisesti. Ja kolmannella kerran jälkeen huomasin, etten enää kärsinyt selkäjomotuksesta, joka oli ollut seuranani kesästä lähtien.

Samalla ymmärsin, miksi tunti oli tupaten täynnä. Tasapainoilu, kehonhallinta, liikkuvuus ja venyttely ovat istumatyötä tekevälle suoranaista estolääkitystä vaaniviin jumeihin. Tätä tuntia tarvitsevat kaikki!

Viime vuonna tajusin, että ryhtilikkeet eivät varsinaisesti lisää ryhtiä. Tämän vuoden tärkein hyvinvointiin liittyvä oivallukseni on tämä: keho muuttuu. Se mikä toimi parikymppisenä ei ehkä toimi enää, eikä ainakaan samassa intensiteetissä. Maailmankuvaani ei ole aikaisemmin mahtunut treeni-otsikon alle mitään muuta kuin hengästyttävä, sykettä ja hikeä nostava raivoliikunta, kaikki muu on kuulunut kategoriaan "mummojen keppijumppa". Mutta nyt viimeistään on aika ottaa tuo keppijumppa lähempään tarkasteluun.

Tarvitsen siis vaihtelua sekä lajivalikoimaan että ajatteluun. Pitäisi antaa useammin mahdollisuus keppijumpalle, erityisesti silloin, jos ennakkoluulot ovat parinkymmenen vuoden takaa. Tässäkin tapauksessa yksi 2000-luvun alun pilates-tunti oli siirtänyt kaiken kehonhallinnan ei jatkoon.

Havaintoni asettuu linjaan jo aiemmin tekemäni muutoksen kanssa: vaihdoin juoksemisen (jota olen lähinnä opetellut sietämään) äänikirjakävelyihin. Parin tunnin tallustelu merimaisemaa näkökentässä ja kirjallisuutta korvissa on yllättäen miellyttävämpää kuin 45 minuutin lenkki, jonka aikana katson kelloa ainakin 20 kertaa: joko tämän paskan saa lopettaa? Ja nyt voin jo myöntää, että kävely ON treeni ja vieläpä ihan tehokas sellainen, vaikka suussa ei maistu veri.

Tunnistan myös toisen sisäänrakennetun ongelman. Tämä (näennäisen) lempeitä lajeja kohtaan tuntemani ylenkatse saattaa olla peräisin siitä ankarasta ajatuksesta, että liikunta on rangaistus syömisestä: ruoka on kaloreita ja kalorit on kulutettava liikunnalla. Nauttia ei saa. Tai saa, kunhan nauttii siitä, että hiki lentää. Vaikka lopetin laihduttamisen, tästä ajatuksesta luopumiseen meni pitkään.

Aivotyökin vaatii aikansa. Joskus on kyse vain siitä, että hölmöjen tapojen hylkäämisen kautta löytyy olennainen.

Millaisia havaintoja olette hyvinvoinnistanne tehneet vai onko filosofia löytynyt jo kauan sitten?

Heille, joilla on jo kaikkea

Pyörähdin eilen ruudussa! Kävin Viiden jälkeen -ohjelmassa (slotti alkaa noin 35 minuutin kohdalta) juttelemassa ajankohtaisesta aiheesta: lasten joululahjatoiveista. Joulupukin postitoimiston kirjeitä avaava päätonttu kertoi, että länsimaisten lasten lahjatoiveet ovat usein tarkkoja tavaralistoja joten pätkän tavoitteena oli antaa vinkkejä, miten lasten odotuksia voisi hillitä.

Ilmiössähän ei sinänsä ole mitään yllättävää. Televisiosta tulee jos jonkinlaista joulumarkkinointia, koko yhteiskunta on mukana joulupukkiläpässä (herranen aika, pukin lähtö Korvatunturilta jopa televisioidaan) ja postilaatikkoon tupsahtaa pyytämättä leluja listaavia joulukatalogeja, joista voi käytännössä ympyröidä toiveensa. Tavaran saaminen on arkenakin aivan normaalia, joten olisi loogista odottaa, että jouluna tilanne vain paranee. Ja olisi jopa tyhmää, jos lapsi ei pyytäisi pukilta iPhonea, kun kaverikin sai. Jos materia tekee aikuisen onnelliseksi, miksi ei lasta?

Koska kaupallista viestiä on mahdoton välttää, siitä täytyy puhua. Tarjosimme metodiksi vanhaa kunnon kasvatuskeinoa: ikätasoista keskustelua. Tässä tapauksessa rahasta ja kuluttamisesta voi jutella havainnollistavalla leluinventaarilla ryyditettynä: mitä lelulaatikot ja -kaapit sisältävät? Mitä tehdään leluille, joilla ei leikitä? Nuo keskustelut ovat tosi paljastavia erityisesti sen suhteen, mistä lapsi vaikutteensa saa. Onko esimerkiksi ilmaisessa kännykkäpelissä mainoksia?

Vain yhteen keskusteluun ei kannata lähteä mukaan. Kavereihin vetoaminen ("Iineskin sai" tai "kaikilla muilla on") on loppumaton suo ja harvemmin edes täysi totuus. Siihen tulee nopeasti ja ääni vavahtamatta vastata, että meidän perheessämme toimitaan näin, muissa perheissä sitten toisin. Paska tsägä jos pirta ei miellytä. Pehmeämmän linjan ihminen voi tietenkin selittää, että me teemme asioita eri tavalla kuin muut, koska muu ei ole mahdollista syistä X, Y ja Z.

Todellinen "ongelma" tässä joululahjahässäkässä lienee se, ettei kukaan oikeasti enää tarvitse mitään, eivät edes lapset. Kun lasten lahjatoiveita vähänkin yhdessä avaa, olemme joutuneet toteamaan, että itse asiassa lahjatoive on vain hätiköity mieliteko, jonka pääpointti on saamisessa ja omistamisessa, ei käyttämisessä ja tarvitsemisessa. Parhaassa tapauksessa kyseinen toive on jo täytetty, se on vain unohtunut.

Meillä on kuitenkin ollut tapana luvata toteuttaa vain yksi tärkeä toive, ettei aattona tarvitsisi parkua. Ja se on ihan hyvä harjoitus. Skidi ilmoitti toiveensa suullisesti (koska hän tietää saavansa kaikenlaista pyytämättäkin) mutta Snadin listaa täytyy osata tulkita. Tällä kertaa kaiken järkevän ja kohtuullisen jälkeen oli suht isolla taikurisetti. Joustan siis yleisestä nihkeydestäni ja lähden etsimään taikurisettiä.

Tänä vuonna teimme myös leluinventaariharjoituksen käytännön tasolla. Olen mukana paikallisessa jouluapuryhmässä, jossa vähävaraiset perheet voivat pyytää apua joulun järjestämiseen. Kävimme yhdessä viemässä eräälle pikkutytölle ja hänen äidilleen neljä kassillista Snadin pieneksi menneitä vaatteita, jouluherkkuja, kirjoja, leluja sekä toivepaketin pukinkonttiin. Suosittelen lämpimästi, vaikka se vetääkin vähän hiljaiseksi. Mistään paketista ei nimittäin tule parempi mieli kuin siitä tekstiviestistä, että tyttö on onnesta soikeana ja nyt säästyi rahaa ruokapöytään.

Operaatio Joulumieli: Tampereen reissuun kuuluivat niin uikkarit, aasit kuin glögit

Kaupallinen yhteistyö: Visit Tampere

Saunaravintola Kuuman terassilta oli huikean apokalyptinen näkymä kaupungille.

Käyn Tampereella kerran vuodessa, maaliskuussa. Junailemme Skidin kanssa Pirkka-hallille yleisurheilukisoihin. Koska lajit alkavat yhdeksältä ja viestit juostaan seitsemän aikaan illalla, emme juuri vietä aikaa muualla kuin hotellilla ja hallilla. Viimeksi Skidi totesi, että olisipa kiva tulla tänne Tampereelle joskus ilman piikkareita ja kisapassia, katsomaan kaupunkia. NIINPÄ! Siksipä ilahduimmekin kaikki aivan hirveästi Visit Tampereen kutsusta tulla katsomaan, mitä kaikkea Tampereella voi tehdä joulukuussa.

Tykkään Tampereesta, olen aina tykännyt. Lasken sen sellaiseksi eläväiseksi ja persoonalliseksi suomalaiskaupungiksi, johon voisin jopa muuttaa. Tampere on yhtä aikaa suuri ja pieni: kaikki tämänkin reissun kohteet olivat (isojen lasten kanssa) kävelyetäisyydellä, mutta reitin aikana maisemat vaihtuvat kymmenessä minuutissa koskenrannasta puistoihin ja punatiilisestä tehdasalueesta järvimaisemaksi. Juuri käveltävyys on minulle suuri viihtyisyyden mittari erityisesti turistina: olen tullut katselemaan maisemia, ihastumaan ja pysähtymään.

Perinteisesti Tampere yhdistetään Särkänniemeen, Muumimuseoon tai Koiramäen eläinpuistoon, mutta mitä olisi tarjolla isommille lapsille? Tampere tituleeraa itseään Suomen saunapääkaupungiksi, joten me halusimme päästä Tampereelle saunomaan ja toiseksi olisi tosi kiva nostattaa joulutunnelmaa joulumarkkinoilla, vaikka taivaalta sataisi kiukkuisia ukkoja – hyvällä ruoalla höystettynä tietenkin. Visit Tampereen suosiollisella avustuksella saimme ympättyä yhteen viikonloppuun nämä kaikki!

LAUANTAI: Museo Milavida – Ravintola Aisti – Unfold Finalyson – Saunaravintola Kuuma

Espoossa oli pilkkopimeää, +7 ja runsas vesisade, kun juoksimme metroon, joten joulutunnelman hakeminen Tampereelta tuntui erityisen hyvältä idealta. Perillä heitimme pakaasit aivan aseman takana sijaitsevan Lapland Hotels Tampereen hoiviin ja aloitimme "Operaatio Joulumielen" museokäynnillä Näsilinnan Milavidassa.

En tiedä, onko meidän lapset ainoita, jotka tykkäävät pensasaitasokkelosta, mutta jos sellainen on, siinä on juostava.

Perheen vanhoja joulukortteja, pieniä ja kauniita. Alkoi tehdä mieli mustekynää.

Aivan Särkänniemen vieressä sijaitseva museo oli aikoinaan Finlaysonin upporikkaan perustajasuvun Nottbeckien koti ja meidät johdateltiin herraskaisiin joulutunnelmiin opastetulla kierroksella talon yläkerrassa, joka oli valmisteltu aatelisjouluun. Oppaamme kertoi, että entisaikaan joulun tekeminen oli talon emännälle valtava projekti: jokaiselle perheenjäsenelle oli hankittava ja koristeltava oma kuusi, kortit oli kirjoitettava, koko talo oli siivottava ja runsasta lahjapolitiikkaa seurasi valtava paketointiurakka. Kierroksen lopuksi meitä opetettiin askartelemaan muutama klassinen paperikoriste, jotka olivat yllättävän helppoja tehdä.

Loistokkuus oli omiaan herättämään närää omaan askeettisempaan joulunviettoomme verrattuna, mutta ennen oli paremmin -vinkuna loppui siihen, kun kuulimme pariskunnan kuolleen suht nuorina, toinen synnytykseen ja toinen umpisuolentulehdukseen. Suosittelenkin tätä kierrosta myös kasvattavana kokemuksena!

Milavidasta siirryimme lounaalle ravitsemisliike Aistiin, jossa viihdyimme melkein kaksi tuntia. Teatterin yhteydessä toimiva ravintola tarjoilee mutkattoman maukkaita, maalaishenkisiä ruoka-annoksia, joista osa on ollut listalla avaamisesta lähtien. Lasten listaa ei ole mutta annoksista on saatavissa pienemmät versiot ja listan ohi on tarjolla ranet. En ole koskaan syönyt näin hyviä (ja täyttäviä) kasviskaalikääryleitä – käykääpä kaalifanit testaamassa!





Lounaan jälkeen taapersimme hieromaan aivonystyröitämme Finlaysonin tehtaan sokkeloihin Unfold Finlayson seikkailupelissä. Pelissä ratkaistaan erilaisia älypulmia ja kuljetaan rasteille, jotka vievät niin sprinkleritorniin kuin maanalaisiin tunneleihinkin. Mukana kulkee apupoika Höyry-Hermanni, joten ei ole pelkoa eksymisestä pannuhuoneeseen. Tampere käytännössä rakentui kyseisen tehtaan ympärille, joten kierros myös avasi alueen historiaa ja tehtaan kehitystä aivan huikealla tavalla. Tehtävät eivät ole Fort Boyard -tyyppisiä vaan yhteistyötä vaativaa (oikeasti: en olisi saanut ikinä tehtäviä ratkaistua yksin!) aivojumppaa, joten peli sopii myös herkemmille sieluille. Kersoilta tuli armottomaksi arvosanaksi 6/5. Seuraavan kerran tätä peliä voi pelata huhtikuussa, sillä osittain ulkona tapahtuva peli on hieman sään armoilla.






Pelin jälkeen askelmittari nakutti viisinumeroisissa lukemissa joten olimmekin jo rentoutuksen tarpeessa. Yhdistimme päivällisen ja löylyttelyn saunaravintola Kuumassa, jossa on kaksi kaikille avointa savusaunaa ja suvantoon rakennettu pieni ulkoallas. Yllytyshulluina menimme kaikki uimaan, tietenkin, vaikka olimmekin varmoja, että olimme löytäneet absoluuttisen nollapisteen Pyhäjärvestä. Saunan jälkeen valkkasimme Kuuman listalta pieniä iltapala-annoksia, joista löytyi myös lapsille sopivia makuja. Saunan ja ruokailun yhdistelmä teki tehtävänsä, joten nukahtamisongelmia ei ollut.







Tampereella on muuten 34 yleistä saunaa (!!!), joten tarjontaa löytyy ihan kaikille. Olisikin kiva tietää natiiveilta, millainen kierros kannattaisi ottaa kesällä – saa neuvoa!

SUNNUNTAI: Tallipiha – Ravintola Muusa – Joulutori – Jääveistosnäyttely

Seuraava aamu aloitettiin hotellin aamiaisella, joka tuntuu nykyään olevan koko perheelle pätevä syy lähteä reissuun. Lapset arvostavat aina jälkiruokakattausta (erityismaininta joulutortuista) ja keski-ikäinen mutsi ihan vain valmiiseen pöytään kävelemistä (omelettipisteen lisäksi). Hotellille iso peukku myös aikataulun kiireettömyydestä: sapuskaa saa melkein puolille päiville asti, joten sängyssä voi vetelehtiä rauhassa heräämisen jälkeen! Hyvän fiiliksen kruunasi ravintolan kattoikkunasta tulviva valo, jota emme olleet hetkeen nähneet.

Aamiaisen jälkeen suuntasimme Tallipihalle, jota Snadi oli odottanut eniten. Siellä on nimittäin pienten käsityöpuotien lisäksi lampaita, poneja ja aasi (!), kesäisin myös kanoja. Hän ei joutunut pettymään. Lempeät lampaat antoivat rapsuttaa itseään, pienessä suklaapuodissa (joka ei ollut kovin pieni) tuoksui huumaavalta ja kahvilan joulukaakao toimi lämmikkeenä. Ostokset oli pakko pitää maltillisina, jotta mahtuisimme vielä junaankin, joten jään kaipaamaan harmaata, kädensijastaan vahvistettua pärekoria.












Ravintola Muusan kasvisapainotteisen, runsaan brunssin ääressä (vegaani- ja kelivaihtoehtoja oli vaikka kuinka!) iloitsin siitä, että hyvin maustettua kasvisruokaa saa jo niin monesta paikasta ja moni annos on helposti muokattavissa vegeksi. Toinenkin ilonaihe löytyi. Yllätyin nimittäin, kun Snadi mätti lautaselleen kikherneitä, joita hän oli aikaisemmin kertonut vihaavansa. Kävi ilmi, että hän ei oikeastaan ollut tiennyt, mitä kikherneet olivat, mutta vastustipa nyt vain periaatteen vuoksi. Hyvä. Poistumme siis tältä reissulta uuden, sertifioidun raaka-aineen kanssa, mikä on meidän perheessämme suuri voitto.



Iltahämärä alkoi jo laskeutua, kun pääsimme tunnelmoimaan keskustan Joulutorille ja Tamperettaret-jääveistosnäyttelyyn, jossa on esillä kuvilla ja valoilla ryyditettyjä jäätaideteoksia. Joulufanina pidän jo pelkästä kojujen pällistelystä, joulumarkkinoiden tunnelmasta, glögintuoksusta, ihmisvilinästä, joululauluista ja kotimaisesta käsityötarjonnasta, josta tällä kertaa tarttui mukaan metsävadelmahunajaa ja rukkaset.



Kotimatkalla junassa istui iloinen porukka. Tuntui että olimme olleet matkalla viikon! Parasta tässä kaikessa olikin havainto, kuinka mahtavaa lähimatkailu on. Ihan yhtä lailla tätä reissua odotettiin, fiilisteltiin ja täpinöitiin kuin mitä tahansa ulkomaanmatkaa. Paikallisia matkailutoimistoja kannattaa hyödyntää, sillä en olisi näistä kohteista yhtäkään keksinyt itse.

Kysymys tuli nopeasti: "Milloin tullaan uudestaan?" No vaikka puolen vuoden päästä! Suomessa on erityistä se, että sama paikka tarjoilee kesällä ja talvella aivan erilaiset elämysmaailmat. Nyt Tampereesta jäi ainakin kokematta luontoaktiviteetit (ja erityisesti meri-ihmisten näkökulmasta kaikki järvihommat), kissakahvila sekä laajempi saunakiertue. Niin ja maaliskuussa nähdään taas!

Semmoinen maa

On se joskus sininen ja valkoinenkin.

On semmoinen maa, että kun katsoo sen maan toiseksi suurimmassa kaupungissa ikkunasta ulos, näkee toisesta ikkunasta metsää ja toisesta niityn. Metsän takana on modernin taiteen museo ja niityn toisella puolella metroasema ja jäähalli, jossa järjestetään konsertteja ja kirpputoreja ja pipolätkää. Neuvolassa moneen otteeseen tarkistetut ihmiset kulkevat niityn vartta avokonttoreihin ja väistökouluihin.

On semmoinen maa, jossa on pimeää ja kylmää, mutta koiria ja vauvoja ulkoilutetaan säässä kuin säässä, koska se on vain asenne- ja varustekysymys. On välikausihaalarit, talvikumpparit, kypärämyssy ja kerrospukeutuminen, heinäkuuksi kevyttoppatakki ja se ohuempi kesäpipo. Ja on aina aihe, josta voi naapurien kanssa jutella.

Huomenta.
Huomenta. Onpa taas.
Niinpä.
Hyvää työpäivää.
Kiitos samoin.

Eteinen on täynnä vaatteita, rapaa ja hajonneita heijastimia. Kaulassa roikkuva firman avainkortti lyö tuulenpuuskassa naamaan.

Tulppaani raekuurossa.

On semmoinen maa, jossa on paljon hassuja sanoja. Seimikätkyessään, koulukuraattori, suljettu lippuäänestys ja myymiö, ovensuukysely, hiidenkirnu, miljoonapilkki ja ryhmäperhepäivähoito. Pupu, pöpö, papu ja pipo. Kansaradion mainos Facebookissa, musaluokan WhatsApp-ryhmä ja pitchaus Slushissa. Keitä pastaa jos paita kestää. Hyvää iltaa, god kväll. Bästa tittare paskakikkare.

On semmoinen maa, jossa on vierasvaraa ja kotivaraa, talkoita hyvällä hajuraolla ja erossa yhteishuoltajuutta. Ja maan tavat.

Ei tarvitse mun takia kahvia keittää.
Otan itsekin.
No sitten.

Lähimarketissa on jauhelihakebakot ja nyhtökaura samalla hyllyllä.



On semmoinen maa, jossa on Antti Tuisku ja Arvi Lind. Kirsti Paakkanen ja Alma. Räikkösen Kimi ja Torvaldsin Linus. Helena Ranta ja Tove Jansson. Suomalaisia Kanarialla, Ruotsissa ja Piilaaksossa. Terve terve ja Mörkö lyö sisään.

On semmoinen maa, jonka kanta-asiakaskortilla pääsee OmaVeroon, kansaneläkkeelle, influenssarokotukseen, metsästysseuraan ja kunnanvaltuustoon, puolueristeilylle, sivukirjastoon ja luontopäiväkotiin. Mutta ei Guggenheimiin. Pientä rajaa.

Tämähän se on, vanha tuttu, vaikka joskus muuta väittävät. Vähän itkettää mutta en kyllä julkisesti.


(päivitetty versio vuodelta 2016)

Asiat, jotka eivät muutu

Syntymäkonservatiivien jaosto tutkii vakavana vanhempien sääntörikkomusten listaa. Ei hyvältä näytä, toteaa vanhempi konstaapeli nuoremmalle tutkijalle. "Jälleen kerran on yritetty tarjota uusia ruokalajeja, pakotettu uutta pipoa päähän ja jankutettu henkareista. Eiköhän mennä vaatimaan hillomunkkia lounaaksi ja vedetä tolkuttomat kilarit jos ei tipu."  

Paljon olen puhunut siitä, mikä isojen lasten kanssa on toisin ja mitä uutta ikä tuo tullessaan, joten ehkäpä olisi tasapuolisuuden nimissä syytä raportoida myös niistä arjen käytänteistä, jotka tuntuvat juuttuneen elämäämme kuin purkka tukkaan.

1. Jos pyykkikorin pohja häämöttää, kata ruokapöytään pöytäliina tai kankaiset tabletit ja ta-daa, jo on vartissa pyykättävää. Erityisesti kiinnostaisi tietää, liittyykö teini-ikään joku megakömpelyysvaihe, jossa kaikki hienomotoriset taidot nollantuvat kosketusnäytön käyttäminen poislukien.

2. Henkarin käyttäminen on ilmiselvästi rakettitiedettä. Ja pyyhenaulakon. Ja pyykkipussin. Ja kenkähyllyn. Ja rikkaimurin. Ja...

3. "Tämä ei ole aivan minun makuuni". Minkä toki jo tiesinkin ja jos et ikinä edes maista niin miten ikinä voisi ollakaan? Vähemmän on toki nykyään sitä aivokalvot räjäyttävää takinkääntöä, jossa eilen maistui ja tänään ei. Ja nykyään ruoat voidaan jakaa kolmeen kastiin:
a) syön vapaaehtoisesti,
b) en syö vapaaehtoisesti, mutta syön,
c) viekää puhelin, karkkipäivä ja peliaika, mutta en sittenkään syö.
Aikaisemmin b-kohtaa ei ollut.

4. Hissinnappulamielensäpahoittaminen ei lopu koskaan. Nappulan tilalle voi vaihtaa ihan minkä muun tahansa nuorimmaisen etuoikeuksia loukkaavan ihmisoikeusrikoksen.

5. "Äiti, missä mun..." -alkuiset kysymykset, mutta vaan isommalla kamamäärällä ja erityisesti kahdeksan aamuina, jolloin aivotoimintani odottelee vielä käynnistymistään. Ja totuuden nimissä edelleen tekee mieli karjua, että vitustako minä tiedän, mutta en edelleenkään tee niin.

6. Takin taskut ovat edelleen hämmentävä omaisuuskokoelma vailla vertaa: piirustuksia, parittomia sormikkaita, purkkaa ("sä olet sanonut, ettei saa heittää luontoon"), kiviä, karkkipapereita ja heijastimia. Ehkä keppejä ei kuljetella yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin.

7. Jos on lätäkkö, siitä pitää kahlata tai ajaa läpi, viis siitä onko jalassa keltaiset farkut (jotka eivät lähde puhtaaksi enää koskaan) ja balleriinat. Pätee myös jäätyneisiin lätäköihin, sillä kersaperimätiedon mukaan jää on syytä rikkoa aina or else...!.

8. Kummankaan huoneeseen ei kannata mennä paljain jaloin kävelemään ellet nimenomaan halua jalkapohjiin ilmaista akupainantaa tussin korkeilla, hiuspompuloilla, eränäisillä saksofonin osilla ja hatchimalseilla. Tällä hetkellä on menossa pikkulegotauko, josta tavallaan iloitsen.

9. Kotiavaimiin suhtaudutaan kuin johonkin ulkoa löytyneeseen random kiveen. Myös kaiken muun omaisuuden kylväminen ympäristöön jatkuu normaalein menoin. Ps. Ne jalasta pudonneet kengät löytyivät!

10. Joulu on vakava paikka pikkukonservatiiveille. Perinteiden noudattamista valvotaan tarkasti: joulukuusen haku merkataan kalenteriin (auta armias jos sille illalle tulee töitä!) ja jos riisipuurossa ei ole mantelia, kaikki on pilalla. Pukki on oltava vaikka suvun pieninkin tietää sen satuhahmoksi, joten Koti-insinööri saa ottaa taas kivi-paperi-sakset veljensä kanssa. Joulukalenterista tulee tiukka sisarusten välinen pelisääntökeskustelu ja sitten reklamoidaan, kun joka luukusta ei tule piparitaikinasta tehty tilataideteos tai liput Elton Johnin konserttiin Lontoossa vaan ehkä sama suklaakonvehti kuin eilen. Järkyttävää. Onko tonttu menettänyt mielikuvituksensa!?

Mutta päivääkään en vaihtaisi jne jne. Iloitsen myös siitä, että he edelleen herättävät öisin isänsä, jos jotain äkillistä kommunikaation tarvetta tulee.