Pienissä häissä

Aasinsiltani on tämä: Sain hyvin myöhään tietää, että JVG:n biisissä, jossa ollaan "pienissä häissä" ei juhlitakaan rakkautta vaan ollaan hiprakassa, eikä välttämättä viinasta. Samanlainen fiilis minulla on aina kun puhutaan päihdepolitiikasta. Olen vähän pihalla.

Allekirjoitin lentoveroaloitteen, mutta en kannabisaloitetta. Molemmat kuitenkin etenevät eduskunnan käsittelyyn keväällä, mistä olen iloinen. Kannabiskeskustelu on erityisen kiinnostava, sillä minun on edelleen vaikea muodostaa mielipidettä päihteiden laillisuudesta ja laittomuudesta. Miten ihmeessä osaisin?

Uskon siihen, että osa ihmiskunnasta tulee aina ja ikuisesti vetämään peltinsä kiinni tavalla tai toisella eli uskon ettei nollatoleranssi toimi. Mutta mitkä ovat ne aineet, jotka ovat vapaasti tarjolla (ja joista valtio verotulojen muodossa hyötyy) ja mitkä aiheuttavat vähiten terveysongelmia ja ennen kaikkea vaaraa muille? Olen lukenut puntarointeja puoleen ja toiseen, mutta en ole nähnyt laskelmia. Hyvinvointiyhteiskunnan veronmaksajana minä kustannan holtittoman päihteidenkäytön hinnan: lastensuojelun, tapaturmapolin pyörittämisen ja maksansiirrot.

En ole alkoholistiperheestä ja kokemukseni laittomista huumeista on vähäinen. Kannabis ei tehoa minuun millään tavalla, sama pätee moniin lääkeaineisiin, kuten parasetamoliin ja melatoniinion. Ei mitään vaikutusta. Minun on äärimmäisen helppo olla ilman alkoholia pitkiä aikoja, enkä ajattele viiniä päivisin. Minun on vaikea nähdä itseäni addiktoitumassa mihinkään, oli kyseessä sitten rahapelit tai heroiini. Tekisi melkein mieli tehdä geenitesti tämän takia: mikä hitto minua vaivaa kun monelle muulle addiktio on koko elämän tuhoava ongelma?

Aloin punnita suhdettani huumeisiin ensimmäistä kertaa, kun näin millaisen työn ja tuskan takana oli isäni tupakkalakko. Hän yritti kaikkea, kertarysäystä, nikotiinivalmisteita ja hypnoosia, ja epäonnistui joka kerta. Mitä vastaan hän oikein taisteli? Isä kertoi, että nikotiini aiheutti kovempaa riippuvuutta kuin kokaiini. En voinut ymmärtää, miksi kukaan voisi olla koukussa pahanhajuiseen paperikääröön, mutta jos se oikeasti piti paikkansa, miksi tupakkaa ylipäätään myytiin? Ja vielä 16-vuotiaille?

Seuraava pysähtyminen tapahtui kymmenen vuotta sitten, kun luin Portugalin radikaalista suunnanmuutoksesta huumeiden dekriminalisoinnissa, mikä kuulosti yksinkertaisuudessaan hyvinkin järkevältä. Lyhyesti:

"Portugal’s policy rests on three pillars: one, that there’s no such thing as a soft or hard drug, only healthy and unhealthy relationships with drugs; two, that an individual’s unhealthy relationship with drugs often conceals frayed relationships with loved ones, with the world around them, and with themselves; and three, that the eradication of all drugs is an impossible goal." – The Guardian

Olisi ihanteellista, että käyttäjä, jolta lähtee lapasesta, uskaltaa hakea apua ilman pelkoa rangaistuksesta. Avunsaamisen ei pitäisi olla aineesta kiinni.

Kolmas iso kysymys tuli lasten kautta. Miten heitä pitäisi kasvattaa heidät tässä ristiriitaisten signaalien maailmassa? Rattijuoppoja käsitellään silkkihansikkain: jos ajan kännissä puuhun ja kaveri kuolee, saan pari vuotta linnaa kuolemantuottamuksesta, ehdollisena. Tuomioita ei kovenneta, koska rangaistuksen kovuudella ei kuulemma ole vaikutusta rikoksiin. Jostain syystä kannabiksen käytön kuvitellaan pysyvän kurissa pitämällä käyttö rangaistavana. Mitä päihteistä siis pitää tietää? Ja miten toimin jos (ja kun) lapsi tulee kännissä kotiin?

Ja onko porttiteoria totta? Onhan jo havaittu, että portti, jonka ovet ovat suorastaan ammollaan, on tupakointi: tupakanpolton aloittaminen alle 12-vuotiaana ennustaa vahvasti aikuisiän huumeidenkäyttöä. Tässäkin tapauksessa on kysyttävä, mikä se portti oikeasti on? Jos näen tupakoivan alakoululaisen, voinko päätellä jotain hänen kotioloistaan? Mitä jos "portti" onkin laittomuudessa: laittomia aineita saa piireistä, joissa tehdään muitakin laittomuuksia.

Huumekeskustelu on kaltaiselleni etuoikeutetulle siveydensipulille aika vaikea rasti. Lapset eivät ole koskaan nähneet meitä kännissä, meillä ei juoda mitään viiniä vahvempaa ja ruokajuomana on useimmiten vettä tai ykkösolutta. Huudeillamme ei pyöri juoppoja. Keskusteltavaa olisi, mutta minulla ei ole siihen mitään sanottavaa, en oikeasti tiedä. Tämä kai se juurisyy on: tässä asiassa pitäisi kuunnella niitä, jotka ovat tutustuneet ilmiöön muutenkin kuin Breaking badin kautta.

Tiedän, että markkinatalous ei korjaa ihan kaikkea eikä kovuudella aina saa toivottuja tuloksia. Mutta erityisen varovainen pitää olla aina kun ei oikeasti ymmärrä ongelmasta mitään.

Pitääkö lautanen syödä tyhjäksi?

Keittiöpäällikkö jakoi taannoin somessa kuvan, jossa oli vuori pekonia, kymmeniä lihapullia ja nakkeja sekä kanamunia  – kaikki "tähteitä", jotka lensivät roskiin puolen tunnin sisällä valmistamisesta. Ne oli lapattu kylpylän aamiaisbuffasta lautaselle ja jätetty syömättä. ARGH.

Media tarttui aiheeseen kiitettävällä tarmolla, mutta tartun vielä itsekin, sillä tarpeeton ruokahävikki on yksi raivostuttavimmista tuhlauksen muodoista, mitä tiedän. Vain täysi imbesilli lappaa lautasensa täyteen pekonia ja jättää sen syömättä. Mikään valistus ei tule tavoittamaan tällaista ihmistä. Ainoa mikä toimii on se, että hävikkiruoasta tulostetaan ruokailijalle lasku. Tai se, että jokaiselle, joka jättää itse annostelemansa lihat syömättä, lätkäistään lihansyöntikielto.

Kuva kertoo paljon laajemmasta kysymyksestä: mitä lapsille pitäisi yksilötasolla ruoasta opettaa? Ja miten muu toiminta vastaa näihin oppeihin? Tämä on syytä aina aloittaa perspektiivillä eli siitä kun minä olin pieni.

Opin pelkäämään sitä, että rahat eivät riitä ruokaan. Vaikka ruoka ei ikinä loppunut, sen rajallisuudesta keskusteltiin, sillä olin päivähoidossa Karjalasta evakkoina lähteneiden isovanhempieni luona ja asuin yksinhuoltajan perheessä. Suhde ruokaan oli sekä kotona että koulussa ankara: lautanen piti syödä tyhjäksi. Ala-asteellamme oli keittäjä, joka annosteli ruoan luukulta. Pidin pääsääntöisesti kaikista ruoista ja olin reipas syömään, mutta maksalaatikko pulleine rusinoineen oli kauhistus. Vaikka pyysin maksalaatikkopäiväinä "vähän, kiitos", keittäjä laittoi sitä silti reilun kauhallisen. Se oli karseaa, sillä lautanen piti ruokailun jälkeen näyttää opettajalle ja ruoan jättämiseen pyytää lupa. Kerran nykäisin lautasen puoliksi pois kauhallisen alta ja maksalaatikkoa mätkähti tiskiin. Rangaistukseksi sain näkkileipää.

Tässä mallissa oli kaikki pielessä alkaen ihan siitä, että ruoan määrää kyllä kysyttiin, mutta pyyntö jätettiin huomiotta. Ja jos annoskokoon ei voi vaikuttaa itse, ei jättämisestäkään voi rangaista. Toisaalta taas näkkileipäepisodista opin, että kannattaa sotkea, jotta saa sitä mitä haluaa.

Nykyään kersojen koulussa on parempi tilanne. Annokset saa koota itse ja kasvislinjasto on tarjolla kaikille. Jos päivän ruoka ei kuulu lemppareihin, voi ottaa salaattia ja leipää. Siinä missä ennen ruoan arvostusta opetettiin Afrikan lasten ja nälänhädän kautta, nykyään tehdään näkyväksi raaka-aineiden tuotantoketju ja valmistuksen vaiva. Oma ruokahalu pitää osata mitoittaa oikein näiden molempien takia.

Asennemuutosta kaivataan myös ravintoloissa.

Pyydän: ottakaa huomioon ruokailijoiden toiveet! Miksi vain pihvin kypsyystoive kysytään kun samalla voisi tiedustella aterian koon ja millä suolamäärällä ranskiksensa haluaa? Miksi lasten annokset ovat ylipäätään aikuisten kokoisia? Siinä on ruokaa kunnioittamaan kasvatetulla, pieniruokaisella lapsella paha paikka kun jo heti annoksen nähdessään tietää, ettei mitenkään jaksa kaikkea. Eikä jättimäinen deafault-annos ole mikään iloinen asia aikuisellekaan, hyi olkoon, ahtaminen on kammottavaa.

Toiseksi: onko runsas buffet ylipäätään järkevä ruoan tarjoilumuoto? Aamiainen on yksi elämän suurimmista iloista, mutta en tarvitse viittä eri lajia suolakalaa, lihapulla-nakkimerta, valtavaa määrää makujogurtteja ja pullavalikoimaa. Karsittu, tarkkaan mietitty ja laadukas kattaus on poikkeuksetta valtavia pitopöytiä parempi vaihtoehto. Minulle riittää, että kahvi on hyvää, tuoremehu vastapuristettua, leipä rapeaa ja hillot omatekoisia. Lämpimät härpäkkeet voin hyvin tilata erikseen.

Ehkä tämäkin kohu oli tarpeellinen, niin älyttömältä kuin se tuntuukin.




Ps. Pistin vielä listaten meidän perheen ruokailusäännöt. Onko teillä selkeä linjaus miten pöydässä toimitaan? Löytyykö samoja?

1. Ruoan arvostus lähtee ymmärryksestä. On ymmärrettävä, mitä on pitänyt tapahtua ennen kuin leipäpala nököttää edessä voideltuna.  Esimerkiksi muovipakkaus ei ole mitään verrattuna siihen, jos leipää menee roskiin yksikin pala.
2. Aina ei ole juuri se oma lempiruokapäivä. Ruokaa voi syödä, vaikka se ei olisikaan suurinta herkkua.
3. Ruoan tavoitteena on pitää ihmisen aineenvaihdunta käynnissä, kaikki muu on loppuviimeksi pelkkää nöföilyä, johon suurimmalla osalla maailman ihmisistä ei ole varaa.
4. Yhdessä syöminen on kuitenkin myös mukava sosiaalinen rituaali ja ilmapiirin pitäminen miellyttävänä kuuluu jokaiselle yli kuusivuotiaalle pöytään istuvalle.
5. Ruoka on kulttuurikysymys eikä vallitsevilla käsityksillä ole välttämättä mitään tekemistä faktojen kanssa. Ihminen ei esimerkiksi tarvitse lihaa, vaikka siitä tykkääkin.
6. Ennakkoluulottomuutta voi treenata. Kaikesta uudesta ei tarvitse tykätä, mutta maistaa pitää. Saa sylkäistä pois, jos on kerrassaan kamalaa.
7. Jokainen yli kuusivuotias osaa jo sanoa onko kova nälkä vai vähän nälkä. Jos ei ole varma kannattaa ottaa vähän ja santsata jos vatsa vetääkin enemmän. Pöydässä voi hyvin istua yli 10 minuuttia.

Kiireisen äidin kauhusuukot

Perinteiset kekrikekkerimme jäivät tänä vuonna muiden rientojen jalkoihin. Pyhäinpäivän viikonloppuna olemme kaikki eri osoitteissa ja tämän viikonlopun vievät keikat ja Kirjamessut. Oli siis todettava, että tänä vuonna oli tyytyminen koulun bileisiin.

Ipanat olivat yllättävän pettyneitä. – Etkö todellakaan aio tehdä MITÄÄN? Snadi tivasi pöyristyneenä.

Naapurin lasten kutsuminen meille nautiskelemaan vesirokkoboolia, sorminakkeja, hautakakkua, banaanihaamuja ja kurpitsamandariineja on ollut heille syksyn hauskin juhla. Ja tykkään tästä kyllä itsekin. Halloween tai kekri eivät kumpikaan ole kuuluneet minun lapsuuteeni, mutta jotain hauskaa tässä on. En ole kummoinen leipuri enkä varsinkaan askartelija, mutta tämän ällöilyn osaan! Erilaisten kauhuruokien etsiskeleminen ja tekeminen on ollut aidosti hauskaa, ja nähtävästi vaivannäköni ei ole ollut turhaa.

Koska uhriutuminen toimii aina, lupasin väkertää jotain pikaista, vaikka korostin olevani valtavan kiireinen. Ja väkersinkin. Näihin kiireisen äidin kauhusuukkoihin riittää vartti.



Tarvitset:
- mansikkasuukkoja
- tennismailoja tai muita karkkeja joista saa askarreltua kirveen.
- aivokarkkeja
- silmiä

1. Askartele kirves, lyhennä vähän vartta jos tasapaino ei meinaa löytyä.
2. Tee aivoihin viilto ja asenna kirves väliin.
3. Iske "päälaki" varovasti rikki. Kaiva teelusikallinen moussea pois. Asettele aivokirves tilalle.
4. Kaiva vielä silmälle aukko sivuun.

Ta-daa!

Ja siis näistä suukoistahan saa tietysti vaikka mitä muutakin. Pelkkä silmäkin riittää, mutta sitten ne täytyy tarjoillessa valella kuumalla kinuski- tai suklaakastikkeella kamaluuden maksimoimiseksi. Lisäksi niistä saa rannalla palaneita muumioita kierittämällä ympärille mansikkanarua.

Helppoja reseptejä on lisääkin! Jos siis hoppu painaa päälle, mutta kersat kaipaavat sirkushuvejaan, tsekkaa Salamatkustajan Satun blogista löytyvä kummituskakku ja Karkkipurkki-blogin Annikan salmiakkijäätelökakku.

Täytyy ottaa jatkossa tämä vakavammin. Näistä matalan kynnyksen juhlista tuntuu tulevan suurin ilo.

Podetko ötökkäkammoa? Näin selätät turhat fobiat

Kaupallinen yhteistyö: Korkeasaari

Äiti jeesaa kun lapsi tötöilee.

Snadi, joka rakastaa soutelemista, ei suostunut kesällä menemään veneeseen. Syy: hän oli nähnyt siellä hämähäkkejä. Viis siitä, että ne olivat aivan minimaalisen pikkiriikkisen pieniä hämähäkkejä. Veneeseen häntä ei saanut.

Olin vähän hämmästynyt. Snadi on normaalisti hyvin rohkea ja sanavalmis, mutta tätä pelkoa hän ei osannut sanoittaa saati kertoa mistä se oli syntynyt. Meillä asuu kotona useampia hämiksiä ja puhumme niistä säännöllisesti. Kerromme jopa yleensä ohimennen, missä olemme niitä nähneet: keittiön sokkelissa, verhotangossa, kylpyammeen alla ja tuuletusikkunan välissä. "Ai se on muuttanut!" Itse kammoan paljon enemmän lautaselle ja iholle tunkevia ampiaisia kuin kontaktia kaihtavia hämähäkkejä.

Koska suomalaiset hämähäkit eivät ole ihmiselle vaarallisia (en toki suosittele mitään eläimiä tahallaan sörkkimään) ja haluan ideologisista syistä, että lapset oppivat arvostamaan kaikkia eläinlajeja, oli syytä tehdä jotain tälle tarpeettomalle kammoilulle. Tarvittiin akuutisti ympäristökasvatusta lajitietouden muodossa.

Vastoin yleistä luuloa hämähäkkikammo ei ole ihmiselle sisäsyntyistä vaan enimmäkseen opittua ja kulttuurin vahvistamaa. Hämähäkeistä tuli eurooppalaisten inhokkeja vasta keskiajalla, jolloin ne viihtyivät ihmisten kanssa samoissa tiloissa (nykyään huoneilma on liian kuivaa) ja niihin kohdistui paljon harhakäsityksiä taudeista ja lian levittämisestä. Todennäköisimmin fobiat siirtyvätkin oppimalla, aikuisesta lapseen – mitä voimakkaampi on aikuisen reaktio, sitä varmemmin se tarttuu. Olivatpa omien vilunväristysten aiheuttajat sitten koiria, käärmeitä tai kahdeksanjalkaisia, niitä kohdatessa pitäisi esiintyä viileimpänä viilipyttynä, jos lapsia on läsnä.

Torakkakypärän kanssa voi tarkastella torakoita lähietäisyydeltä. Kuva: Korkeasaari/Mari Lehmonen

Miten lapsen pelkoja sitten voi käsitellä? Kun pelko on opittu, siitä voi oppia pois. Kun tunne vie ja järki vikisee, täytyy vanhemman auttaa järjen kaivamisessa esiin ja tunteen ohjaamisessa uudelle ladulle. Esimerkiksi aikuisen käärmepelkoon suositellaan pelon työstämistä asenteen ja tiedon ja kohtaamisen kautta, mutta mielestäni lapsissa kannattaa aina herätellä ensin empatiaa: mitä jos asetut sen toisen asemaan, vaikka se edustaisikin eri lajia? Kun solidaarisuus toista lajia kohtaan on löytynyt, voidaan työstää jatkaa pelon kognitiivisella käsittelyllä ja tiedolla kuorruttamisella.

Kävimme siis Snadin kanssa pitkän keskustelun siitä, kuinka paljon enemmän ötököillä on pelättävää tässä maailmassa kuin ihmisillä ja miten pieniä ja avuttomia ne ovat verrattuna meihin, jotka voimme murskata ne aivan vahingossa. Jos hämppy veneessä pelottaa, ajattele, että se on ehkä pudonnut sinne vahingossa. Silloin se kannattaa viedä maalle.

Sitten pistimme pelon pienempiin osiin. Kun pelkäät hämähäkkiä, mitä oikeastaan pelkäät? Mikä sen ulkonäössä on kamalaa: pitkät jalat, luikertelevaisuus, vilistäminen? Miksi karvainen ja myrkyllinen (!) tarantula on söpö ja lukki kammottava? Pelkäätkö kipua, jos se puree? Pelkäätkö, ettet pääse siltä karkuun? Vai liittyykö pelko tilanteen hallinnan menettämiseen? Kun näitä näkökulmia pureskelee tarkemmin, pelko saa selkeämmän muodon ja sitä voi tarkastella objektiivisemmin, tiedon kautta.

Tietopuolen hoidimme Korkeasaaressa. Painelimme sinne porukalla (mukana myös Skidi ja yksi käärmekammoinen teini) tutustumaan torakoihin, sirkkoihin, hämiksiin, liskoihin ja käärmeisiin, jotka ovat lopulta hyvin symppiksiä kun niihin tutustuu tarkemmin.

Aloitimme Africasia-talon hyönteisseinästä, jossa tutustuimme eläintenhoitaja Nina Bruunin kanssa sihiseviin torakoihin, oksaa näytteleviin sauvasirkkoihin sekä uusiin tarantula-hämähäkkeihin, joita löytyy kahta lajia. Nina oli itsekin aikoinaan ötökkäkammoinen, mutta siedättyi hiljalleen työn puolesta. Kun pelostaan pääsee eroon, näkee lajin kiehtovuuden. Vaikka Nina viettää päivänsä jauhomatojen ja kotisirkkojen kanssa, hämähäkit hänkin ohjaa päättäväisen ystävällisesti kotoaan ulos.

Tarjolla oli myös VR-lasit, joiden avulla saattoi tarkastella hyvin todentuntuisesti, mutta turvallisesti taiwaninrottakäärmeen elämää.

Vietnaminsauvasirkka oli hyvin hento ja huojuvainen.

Ninan kädellä madagaskarinsihisevätorakka. Ne kuulemma oikeasti sihisevät!

Teimme ötököistä ja hämppiksistä seuraavanlaisia havaintoja:
– Ne eivät ole hyökkääviä. Useimmiten ne vain möllöttävät rauhassa paikoillaan.
– Ne syövät hedelmiä, lahoavia kasvinosia ja pikkuötököitä eivätkä ihmisiä.
– Ne eivät erityisemmin pidä koskettamisesta, sillä ne ovat aika hauraita.
– Ulkonäkö on mielipidekysymys. Olemme varmasti itse niiden mielestä kammottavia nelijalkaisia tuhoklönttejä, jotka imuroivat verkot ja jahtaavat sanomalehden kanssa. Hyiiiii meille!

Ja hyvä havainto tehtiin myös koosta: mitä suurempi ötökkä, sen varovaisempi on suhde siihen. Olen itse pienenä keräillyt lukkeja ämpäriin (josta ne tietenkin kipittivät kauhuissaan karkuun), mutta isot hämähäkit ovat minullekin problemaattisia. Olin parikymppisenä reissussa Thaimaassa. Kun olin hotellin suihkussa pesemässä hiuksiani ja avasin silmäni, näin seinällä noin metrin päässä kämmeneni kokoisen ruskean hämppiksen. Myönnän, että juoksin kiljuen ulos shampoot päässä. Respan setä totesi vain tyynesti, että ehkä sillä oli jano, kun minä pyysin saada vaihtaa huoneeseen, joka ei olisi jo varattu.

Kotimatkalla mietimme, että kaikista parasta terapiaa onkin perspektiivi. Kun olet kerran nähnyt järisyttävän kokoisen torakan, se pieni torisvauva onkin ihan sympaattinen. Ja kun olet pitänyt höyhenenkevyttä sauvasirkkaa kädelläsi, ymmärrät ettei se voi mitenkään olla vaarallinen. Ja toisaalta hirvenpäätä järsivä tiikeri on toki söpö, mutta kertaluokkaa vaarallisempi kuin pieni hämähäkki.

Lisäksi maailma ilman hämppiksiä olisi hyvin ötökkävoittoinen, sillä hämähäkeillä on tärkeä tehtävä ekosysteemin tasapainottamisessa. Kodeista ne poistavat niin turkiskuoriaiset, koiperhoset, lutikat kuin sokeritoukatkin. Snadi onkin nyt laatinut sänkynsä alla majailevalle hämikille uuden työehtosopimuksen: saat jäädä, jos syöt hyttyset. En viitsinyt pilata tunnelmaa kertomalla hyttysten ja lokakuun yhteensopivuudesta, joten diili on ollut hyvä.

Jos haluat työstää omia fobioitasi, kannattaa suunnata tulevina viikonloppuina Korkeasaareen: Halloween-tapahtumissa (26. – 27.10. ja 2. – 3.11.) käsitellään eri lajeihin kohdistuvia pelkoja ja pääset kohtaamaan näitä jänniä otuksia silmästä silmään tai pitäisikö sanoa silmiin.

Kotityöexcel avattuna

Kotityöexcel on taas otsikoissa – eikä suotta. Tutkimuksen mukaan "miehet uskovat naisia useammin, että vastuu kotitöistä jakautuu puolisoiden kesken tasaisesti." Lisäksi lapsen saaminen heilauttaa työnjakoa kotona entistä epätasa-arvoisempaan suuntaan. Niinpä niin.

Tästä jo muutama vuosi sitten kirjoittelinkin, mutta kotitöiden taulukointia kohtaan tunnetaan yleistä epäluuloa. Aina ennenkin on pärjätty ilman taulukoita. Tietenkin on, ja miehet erityisesti pärjäävät erinomaisesti ilman mitään vastuunjakoa. Mutta jos nainen haluaa esimerkiksi kirjoittaa kirjan, se ei onnistu jos vapaa-aika kuluu marketissa ja imurin varressa.

Ei tarvitse olla kirjanpitäjä tai insinööri, että tekee listan kotitöistä. Eikä tätä taulukkoa tarvitse joka hetki tuijottaa. Se pitää vain kertaalleen tehdä, jakaa duunit ja jatkaa elämää kunnes taulukko kaipaa päivitystä esimerkiksi lasten kasvamisen kautta. Eikä laskeminen tarkoita sitäkään, etteikö puolison duuneja voisi joskus tehdä – totta kai voi, ei jeesaaminen ole kiellettyä vaan ihan suotavaa. 

Kotityöexcel eli selkeä työnjako 

• tekee kotityöt näkyviksi molemmille osapuolille. Esimerkiksi päiväkotirepun olemassaolo saattaa tulla jollekin yllätyksenä,
• havainnollistaa, kuinka paljon aikaa kotitöihin menee, jolloin voi laskea myös oman ajan määrän,
• auttaa ymmärtämään ulkoistamisen ja palveluiden (ruokakassin kotiinkuljetus, kotisiivous, kimppakyydit jne) arvon ja
• mahdollistaa sen, ettei parisuhdetta paina turha vastuunjaon epämääräisyys, epäoikeudenmukaisuuden tunne ja katkeruus.

Moni on kysellyt meidän taulukkopohjaamme omaan käyttöönsä, mutta sellaisenaan toisen perheen taulukosta on aika vähän hyötyä. Työmäärä riippuu aivan asuinmuodosta (rivitalo, pieni piha), asuinpaikasta (kaupunki, kauppa 400m päässä) ja kodin varustelusta (kaikki kodinkoneet), lasten määrästä (2 kouluikäistä), erityistarpeista (-), koiran/auton omistamisesta (1/2) ja standardeista: miten siistiä pitää olla ja onko pöydässä aina oltava parhaista raaka-aineista itse valmistettua kotiruokaa. Joku haluaa käyttää silittämiseen aikaa, me emme. Ymmärrettävästi tuskin kukaan saa tämän laskelman käyttöönsä suoraan.

Ajattelin nyt kuitenkin laittaa nämä meidän makrotason otsikot jakoon, vaikka meillä on ulkoistettu isommat siivoukset ja remontit emmekä ole jakaneet lapsiin liittyviä tehtäviä kovin tarkasti. 

Sarakkeita on yhteensä neljä: tehtävä, tehtävään menevä aika (min per viikko), vastuuhenkilö 1 (K), vastuuhenkilö 2 (T). Mikäänhän ei estä laittamasta taulukkoon myös lapsille kuuluvia kotitöitä!

Kuluvaa aikaa oli meille helpointa arvioida viikkotasolla. Vaikka esimerkiksi ruohonleikkuu ja lastenvaatteiden inventaario ja kierrätys eivät jakaudu tasaisesti, niistä voi jyvittää viikkotasolla tietyn osuuden.

1. RUOANLAITTO (T)

- viikkosuunnittelu – 10 min

- kaupassakäynti x 3  – 60 min 

- ruoan valmistus – 150 min

= 220 min

2. ARKISIIVOUS (jaettu tasan)

- imurointi 60 min ulkoistettu

- lattioiden pesu 60 min ulkoistettu

- pölyjen pyyhkiminen 0,5h ulkoistettu

- keittiön tasojen ja lieden pyyhkiminen – 10 min

- ruokapöydän pyyhkiminen – 10 min

- astianpesukoneen tyhjennys ja täyttö – 5+5 min

- astianpesukoneeseen sopimattomien astioiden tiskaus – 5 min

- roskien vienti – 5 min

- vessojen siisteys x 2 – 20 min

- sängyn petaaminen  – 10 min

- kukkien kastelu – 5 min

- lakanoiden vaihto – 10 min

- sisustaminen, pienet korjaukset ja asennukset – 5 min (vaihtelee paljon!)

= 110 min

3. VAATEHUOLTO (K)

a) Lastenvaatteet ja -tarvikkeet

- lastenvaatteiden ja -tarvikkeiden ostaminen – 10 min

- lastenvaatteiden huolto: puhdistus, korjaaminen / korjauttaminen – 10 min

- lastenvaatteiden kausisäilytys, inventaario ja kierrätys – 10 min

= 30 min

b) Pyykinpesu (per koneellinen) x 3

- kerääminen – 10 min

- tahranpoisto ja taskujen tyhjennys – 5 min

- lajittelu koneellisiin – 10 min

- kuivumaan ripustaminen – 20 min

- silitys ulkoistettu

- viikkaus – 15 min

- kaapitus – 10 min

= 210 min 

4. LAPSET  

a) Koulu / päiväkoti (K)

- kommunikaatio (lääkärivaraukset, sairasilmoitukset ja kuittaukset)

- varusteet (penaali, pyöräilykypärä, juomapullo, sisäpelikengät, uimakamat, tonttulakki) 

- tapahtumat (kuvauslaput, mokkapalat, vanhempainillat)  

b) Harrastukset (T)

- varaukset ja ilmoittautumiset, kisat ja pelit

- varusteet

- maksut

- muu viestintä

c) Muut

- kuljetukset (harrastukset, syntymäpäivät, kaverikyläilyt, yökylät)

- terveydenhoito (rokotukset, lääkäri, sairaan lapsen hoito, säännöllinen lääkitys tmv)

- muu viihdytys ja retket

= ?

5. PIHA (K, paitsi auto T)

- pihatyöt: nurmikon leikkuu ja haravointi 5 min

- marjojen kerääminen 2 min

- kukkien hankinta ja istutus, pensasaidan leikkaus, kitkeminen 5 min

- auto (katsastus, huolto, renkaiden vaihdatus) 5 min

= 17 min

Edelleenkin on täysin mahdollista jatkaa elämäänsä ilman yhtäkään taulukkoa – tai taulukoida vain osan töistä. Jos pitää esimerkiksi ruoanlaittoa rakkaana harrastuksena, jota ei jakaisi mistään hinnasta, turhahan siitä on lukua pitää. Minä hoidan kaikki perheen reissut omatoimisesti, koska en kuitenkaan olisi tyytyväinen toisen valitsemaan hotelliin. Mutta jos kotitöistä tulee jatkuvasti riitaa, tämä on se rationaalinen tapa käsitellä asiaa, jota voi ainakin teoriassa kokeilla, vaikka ei käytäntöön veisikään.