Naisverkoston tapaaminen – miten ja miksi?

Eteisessä oli viime perjantaina kenkämeri, tällä kertaa aikuisten! Olin jo jonkun aikaa pyöritellyt ideaa verkostoitumisillasta ja vihdoin sain sen aikaiseksi. Miksi ryhdyin tähän, miten sen järkkäsin ja mitä siitä seurasi?

Olen generalisti. Kiinnostun helposti kaikesta (paitsi kirjanpidosta), joten sanon aivan liian moneen asiaan kyllä. Tässä luonteenpiirteessäni on hyvä puoli, jonka tajusin vasta hiljattain. Nimittäin se, että kun huseeraa kaikenlaisissa projekteissa, tutustuu valtavaan määrään ihmisiä, mikä taas kerryttää sosiaalista pääomaa, verkostoja. Ja tunnetusti ihminen ei saa mitään aikaiseksi yksin.

Kävin itse vuosi sitten naistenillassa, josta en tuntenut etukäteen juuri ketään. Ilta oli superkiinnostava ja kävin mielenkiintoisia keskusteluja mm. tutkijoiden kanssa, joita en itse tunne juuri lainkaan. Mietin siellä puheensorinan keskellä, miten moneen asiaan verkostot vaikuttavat. En olisi kirjoittanut kirjojani ilman oikeiden ihmisten tukea. Mietin myös, että tunnen itsekin liudan mukavia ja omalla tontillaan nerokkaita naisia, joiden työtehtävät, harrastukset ja puheenaiheet sivuavat usein toisiaan, ja että heidän pitäisi tavata juuri tällaisessa rennossa epävirallisessa tilaisuudessa. Mutta sitten skagasin: eihän siitä nyt mitään tulisi. Eihän meille mahdu, kauhea siivoaminen, en minä jaksa sellaiselle laumalle kokata, eikä minulla ole edes kaikille viinilaseja.

Pysähdyin tuohon lasiajatukseen. Siis minä, joka olen aina juonut surutta suoraan hanasta, ylioppilaslakista, kämmeneltä ja pullonsuusta, itken viinilasien riittävyyttä, vaikka vaakakupissa on synergiaetujen kasvattaminen? Nauratti ja hävetti yhtä aikaa. Ei ihme, että naisverkostojen tapaamisia ei järjestetä, jos puitteiden täytyy olla luokkaa linnan juhlat.

Siispä eräs kaunis ilta istuin koneen ääreen ja luonnostelin kutsun verkostoitumisiltaan, jossa olisi tarjolla tonkkaviiniä juomalaseista ja pizzaa, molemmat muiden tekemiä, sekä aivan loistavaa seuraa. Sitten laitoin kutsun reilulle 30 ihmiselle, joita mukaani oli tarttunut vuosien varrelta erilaisista yhteyksistä, työpaikoista, perhevalmennuksesta, päiväkodin eteisestä, blogosfääristä ja politiikasta – ja jäin odottelemaan vastauksia.

Ajattelin, että vuoden kiireisimpänä aikana paikalle ehtisi noin puolet kutsutuista. Arvatkaapa kuinka kävi? Vain muutamaa matkoilla tai sairaana olevaa poikkeusta lukuunottamatta kaikki tulivat. Olin snadisti järkyttynyt, koska tajusin, että viinilasien lisäksi ei riitä tuolit, henkarit eikä jääkaappikaan, neliöt juuri ja juuri. Mutta vastaanotto oli riemastunutta. Näiden kemujen takia peruttiin aiemmin sovittuja menoja ja palavereja ja alettiin välittömästi metsästää lastenhoitajia.

Sanoisin, että hypoteesini naisverkostojen kiinnostavuudesta osoittautui ainakin jossain määrin oikeaksi. Kaikki kyllä tunnistavat tarpeen tutustua ja verkostoitua, mutta olemme surkeita kehtaamaan: emme kehtaa mennä sanomaan moi kiinnostaville tyypeille, koska turhaa nyt vaivata tarpeettomasti, emme kehtaa järkätä tapahtumia, koska ei ole tarpeeksi viinilaseja, emmekä varsinkaan kehtaa ajatella verkostojamme sosiaalisena pääomana, koska kaikki pitää tehdä itse.

Olen todella tyytyväinen, että tein tämän. Ja jännä nähdä mitä tästä seuraa – ehkä pelastan maailman saattamalla yhteen ihmisiä, jotka eivät muuten olisi tavanneet! Tavoitteenani oli yhyttää ihmisiä, joista voisi olla toisilleen inspiraatiota tai apua, mutta toisaalta saada lietsottua verkostoitumiskipinää. Jokainen sai siis kontaktilistalleen uusia nimiä, mahdollisesti uusia ideoitakin, ja toivon mukaan motivaatiota järjestää vastaanvanlainen ilta itse.

Jos ei muuta niin nauru ja pälpätys kuuluivat korttelin päähän. Ja sitä viiniä voi juoda vaikka löylykauhasta, kun puheenaiheet ovat kiinnostavia.

Jos verkostoilta alkoi kiinnostella, tässä vinkit!

1. Rima alas. Ihan oikeasti. Näitä bileitä ei kannata viettää keittiössä kokkaamassa istuvaa illallista vaikka ehtisi ja jaksaisikin. OPM ja nyyttärit kehiin, jos et ehdi tilata pizzaa.

2. Tee vierassekoitus. Vieraiden valinta on vaikein nakki. Et todennäköisesti voi kuitenkaan kutsua ihan kaikkia, joita haluaisit (neliöt ja akustiikka tulevat meillä vastaan jo 30 ihmisen kanssa), joten joudut valkkaamaan. Minä kutsuin mahdollisimman sekavan kattauksen ihmisiä eri sektoreilta. Toinen vaihtoehto olisi ollut teemailta esimerkiksi yrittäjille tai hoitoalan ihmisille. Toisaalta saat ehkä syyn järjestää toiset!

3. Tarjoa nimilaput. Osta valkoisia tarralappuja ja laita ne mustan tussin kanssa eteisen pöydälle. Kun tapaa lauman uusia ihmisiä, kamalinta on, ettei 30 sekunnin jälkeen kättelystä muista enää kenenkään nimeä. Minä pyysin, että nimilappuun kirjoitettaisiin myös sektori, jolla työskentelee, jotta voisi hakeutua uuteen seuraan ja toisaalta jutun juurta löytyisi helpommin, jos jännittää.

4. Mitään virallista ohjelmaa ei tarvita. Ohjelmanumero on uusiin ihmisiin tutustuminen. Minä pidin puheenvuoron, jossa esittelin jengin henkilökohtaisen kautta, mutta ilmankin selviää. (Puheenvuorosta tulee sitten kymmenillä ihmisillä ihan hiton pitkä, joten jos tilaat pizzat juuri ennen tätä, syötte slaissit kylminä.)

5. Muista minglata itsekin! Paikalla on porukkaa, jota et näe niin usein kuin haluaisit. Samalla voit pitää huolen, että jengi vaihtaa seuraa säännöllisesti, tosin parhaassa tapauksessa tämä tapahtuu itsestään.

Selfietön syyskuu

Kävin katsomassa Downton Abbeyn. Seuraavana aamuna alkoi tapahtumaketju, joka jatkuu edelleen.

Vaihe 1. Herään aamulla ja huomaan että vasemman silmäni alaluomi on kipeä ja turvonnut niin että räpyttäminen sattuu. Yritän olla räpyttämättä, mutta eihän siitä mitään tule. Silmää kutittaa ja käyn apteekissa hakemassa silmätippoja. En ole koskaan käyttänyt silmätippoja, joten näytän siltä, että olen jatkuvan liikutuksen vallassa.

Vaihe 2. Toinen puoli naamastani muistuttaa lähinnä pakaraa: turvotus on lisäntynyt ja kipu säteilee poskeen asti. Ulkopuolisen näkökulmasta vaihtoehtoja on oikeastaan vain, että olen a) väkivallan uhri tai b) minulla on sikotauti, mutta kukaan ei tohdi kysyä kumpi. Käyn digivastaanotolla ja saan antibioottitipan.

Vaihe 3. Käyn hakemassa apteekista buranaa, koska koko ajan on lämpöä. Apteekkari säikähtää ja pyytää menemään takaisin lääkäriin, koska hoito ei hänen mielestään ole riittävä. Saan antibioottivoiteen.

Vaihe 4. Naamani vasen puoli ei enää muistuta pakaraa mutta alaluomellani on edelleen turvonnut nakki, joka siintää koko ajan tunturina näkökentässä. Olkapääni tulehtuu, koska joudun pitämään puhelinta vain oikean silmäni edessä. Jatkan buranaa ja antibioottivoidetta, vaikka reseptissä sanotaan että käytä vain viikko.

Vaihe 5. Näytän sosiopaattiselta Bond-pahikselta. Alaluomella on sentin mittainen punainen rupi, joka näyttää siltä, että itkisin verikyyneleitä. Jos nukun yön vasemmalla kyljellä en näe silmällä mitään kahteen tuntiin. Aloitan antibioottikuurin.

Nyt silmä vuotaa jatkuvasti vettä, mutta arpi ei enää punoita ja näkö on parempi kuin viikkoihin. Oletettavasti siellä vain päänsisäinen yrittäjäni ulvoo vituiksi mennyttä syyskuuta.

Luonnollisesti on syytä kiitollisuuteen, kuten aina vastoinkäymisten jälkeen. Olen ikuisesti kiitollinen länsimaiselle lääketieteelle mikrobilääkkeistä ja universumille siitä, että tämä ei ollut tarttuva tauti (ja olisimme kaikki näyttäneet siltä että "that's what you get when cousins marry"), vaan joku mystinen kosto kaikista salaa ostetuista irtokarkeista. Olen myös kiitollinen siitä, etten ollut heittänyt pois kaikkia huulipuniani, sillä se on ollut ainoa ehostus, mitä olen voinut muutamaan viikkoon käyttää, kun kaikki muut piti heittää roskiin.

Onneksi voin nyt kääntää uuden lehden. Mitä kivaa uusi kuukausi tuokaan tullessaan! Ai niin, mörönperseen.

Ps. Tarvitsen rahaa uusiin meikkeihin, joten tykkää ja jaa, kiitos!

Koulukyyti as a Service

Tällä pelillä pääsee, mutta kuinka pitkään?

Olen yrittänyt ratkaista kinkkistä ongelmaa: kun pyöräilykelit loppuvat, millä kuljetaan kouluun? Tilanne on siis se, että väistökoulumme muutti syksyllä Espoon toiselta laidalta naapurikaupunginosaan. Tämä muuvi ei mainittavasti meitä jeesannut: täältä meidän kulmaltamme kouluun on edelleen puolen tunnin matka, mutta ilman kuljetusta. 

Mitään järkevää julkista yhteyttä ei täältä koululle mene ja kävellen (rakennustyömaita väistellen) matkaan menee aikuiseltakin yli puoli tuntia. Toistaiseksi matkan on voinut skuutata / pyöräillä, jolloin matka-aika on vajaan vartin.

Väistökoulujen aihettamat logistiikkaongelmat tuupataan surutta vanhempien ratkaistavaksi ja useimmiten ne ratkeavatkin, koska suurimmalla osalla on auto – työmatkalla siis vain koukataan koulun kautta (mitään kiky-toimintaa tämä ei tietenkään ole). Mutta ne vanhemmat, jotka eivät voi syystä tai toisesta toimia koulukyytinä, pohtivat samaa: mitä sitten kun fillarointikelit loppuvat? Edessä on jossain vaiheessa se hetki, jolloin on aina liukasta, pimeää ja kylmää. Lumisateiden jälkeen kevyen liikenteen väylät aurataan "sitten kun ehditään", joten vaikka muuten osaisi, uskaltaisi ja tarkenisi, ei yksinkertaisesti pysty. Erityisesti jos on ekaluokkalainen.

Tarve olisi siis nimenomaan säännölliselle aamuvuorolle (yksi kahdeksan aamulle ja yksi yhdeksän aamulle), sillä mateleminen takaisin kotiin ei aiheuta Wilma-merkintää.

Olen seurannut älyliikenteen puskemista suomalaiseen arkeen, mutta en keksi, millä tämän hoitaisin. Mikä MaaS-ratkaisu mahdollistaisi sen, että tämän kulman lapset (joita on kymmeniä) saisivat talvikaudella koululle yhteiskyydin? Maksan mielelläni muutaman euron mielenrauhasta.

Vaikka lapsilogistiikka on tunnistettu aikasyöppö kouluajan ulkopuolellakin, ratkaisuja on tarjolla vähän.

Eräs jalkapalloseura käyttää Kyyti-palvelua junnujen iltapäivälogistiikkaan, mutta tuote ei varsinaisesti ole myynnissä. Espoossa kutsukyytipalvelu tekee paluun, mutta se ei toimi suunniteltuna kimppakyytinä kovin hyvin. Forum Viriumilla on meneillään useita robottiautopilotteja mutta niistä ei ole kaupalliseen käyttöön vielä hetkeen. Whimin tarjoama kympin taksi lienee järkevin, jos sovitaan yhteinen lähtöpaikka.

Joukkuelajiharrastuspostauksen yhteydessä kiteytyi myös kysymys siitä, missä vaiheessa kimppakyydit menivät pois muodista. Onko kyytien tarjoamisesta ja pyytämisestä tullut omituista? Johtuuko se siitä, että elintasomme on kasvanut niin paljon, ettei polttoainetta tarvitse säästää vai siitä, että autosta tuli nopeasti joka kodin pääasiallinen liikkumisväline. Tunnistan itse kyytien kyselemisen nolouden, sillä korvaukseen ei ole mitään standardia, jos ei voi maksaa vastakyydillä. Vakiokyydittäjille tyrkkään silloin tällöin viinipullon.

Toisaalta jos lasten kuljettaminen mielletään vanhemmuusteoksi, markkinat jäävät tietysti pieniksi. Olen itse sitä mieltä, että kuskaaminen on vain kuskaamista, mutta onko kaltaisiani liian vähän?

Start-up hermoani kyllä kutkuttaa. Käsitykset liikkumisesta ovat muuttumassa. Sen myötä kuljetuspalvelut monipuolistuvat ja normalisoituvat, jolloin ne saavat samanlaisen aseman kuin kotisiivous: kukaan ei enää ihmettele, että joku käy pyyhkimässä pölyt pari kertaa kuussa, ehkä jonain päivänä ei ole outoa tilata koulu- tai harrastuskyyti.

Iso käsi kersoille

Thunbergin puhe YK:n yleiskokouksessa oli pysäyttävää katsottavaa. Hän kysyi päättäjiltä ihan suoraan, miten he kehtaavat olla ilmastokriisin edessä täydellisiä lampaita.

Vaikka tämä on tieteen valossa täysin asiallinen kysymys, puheesta osattiin tietenkin someloukkaantua. Kritisoijat viisastelivat lähinnä Thunbergin ulkonäöllä, ominaisuuksilla, taustajoukoilla (totta munassa 16-vuotiaalla on perhe) ja salaliittoteorioilla, koska eivät muutakaan keksineet. Tiedät aina keskustelun voittajan, kun tunnistat ad hominem -argumentin. Mitäs jos puhuttaisiin ensin asiasta ja vasta sitten asian esittäjästä?

Keskustelijoissa on tietenkin trolleja sekä niitä, jotka ovat aivan liian yksinkertaisia käsittelemään mitään muuta kuin oman napansa nöyhtää, mutta sitten on sekalainen joukko, joka haluaa kääntää puheen lapsiin itseensä: mitä konkreettista lapset itse tekevät muuta kuin lintsaavat koulusta? Tuskin istuttavat puita tai karsivat omaa kulutustaan? Varmasti lataavat kännykkäänsä hiilivoimalla, kulkevat merkkifarkuissa ja haluavat aina uutta. Ja mainitsinko jo puiden istuttamisen?

Kymmenvuotiaiden siis pitäisi mennä lapio olalla taimia ostamaan ja kerrostalon pihalle männyn paikkaa katselemaan ja esiteinin pitäisi palauttaa kauppaan vanhempiensa ostama tarjousjauheliha. Entä mitä konkreettista lapsi voisi tehdä vaateostostensa eteen? Kasvattaa puuvillaa huoneensa ikkunalaudalla? Minkä ikäisen pitäisi antaa viikkorahansa aurinkovoimalan perustamiseen?

Lasten toimien nostaminen tikunnokkaan on yhtä yleistä kuin vähättely ja mitätöinti – ja niin typerää, että pää räjähtää. Kommentoijat eivät ilmeisesti ollenkaan tajua kommenttinsa ironiaa: he vastaavat lasten pyyntöön ottaa vastuuta vastuunpakoilulla. Samalla he osoittavat, että Gretalla on täysi pointti. Ilmastolakot ovat edelleen täysin aiheellisia ja tarpeen. Päästöt eivät ole lähteneet laskuun eivätkä ikinä lähdekään, jos näkökentässä pyörii vain täysin perusteeton katkeruus lapsia kohtaan omien vaikutusmahdollisuuksien sijaan.

Kiitos kouluissa tarjottavan ympäristökasvatuksen (joka muuten sekin kuuluu aikuisten tehtäviin) lapset osaavat toki vaatia vanhemmiltaan kestäviä elämäntapoja, mutta perheen lopulliset kulutusvalinnat tekevät silti vanhemmat. Vanhemmat ostavat uudet puhelimet, päivällisainekset, halpaketjuvaatteet ja kuskaavat lapsia harrastuksiin autoletkassa.

Tuntuukin olevan täysin mahdotonta myöntää, että minä, aikuinen ihminen, saastutan liikaa. Ja että minä, aikuinen ihminen, voin tehdä oman osani, vaikka en yksilönä voikaan maailmaa kertaheitolla parantaa. Helpottaako jos kerron, että ei se ole sinun henkilökohtainen syysi? Yhtä lailla lapset eivät ole syyllisiä siihen, millaiseksi edelliset sukupolvet ovat maailman rakentaneet. Tähän tilanteeseen on ajauduttu monen mutkan ja ihan tahallisen vedättämisen kautta. Mitä jos suututtaisiin huijareille ja lobbareille sen sijaan, että elätetään niitä ja kiusataan teinejä?

Osa päästöistä on helppoja rasteja ja pientä mukavuudesta tinkimistä, mutta osa isoista päätöksistä makaa poliitikkojen ja yrityspäättäjien pöydällä. Sinä voit tästä hetkestä alkaen ottaa vastuun asioista, joihin voit itse vaikuttaa ja kannustaa muita tekemään samoin. Siinä kaikki. Elämä on oikein mukavaa vähemmilläkin päästöillä.

Sitä kaivattua konkretiaakin on jo tarjolla yllin kyllin. Monta asiaa voit tehdä heti tänään:

• Vaihda ekosähköön. Mitä enemmän ekosähköä myydään, sitä enemmän sitä tuotetaan.
• Syö lounaalla kasvisruoka ja tee illalla härkisbolognese. Mitä enemmän kasvisruokaa syödään, sitä enemmän keittiöt ja elintarvikeyrittäjät siihen panostavat.
• Lataa joukkoliikennesovellus tai sovi kimppakyyti. Mitä enemmän näytät esimerkkiä, sitä useammin muutkin näkevät uusia mahdollisuuksia.

Ja voit toki istuttaa sen puunkin, vaikka yhdessä lapsen kanssa. Nyt on menossa miljoonan puun talkoot.

Pitemmän tähtäimen muutoksia voi tehdä muihin kulutustottumuksiinsa: miten lomaillaan vähäpäästöisesti? Kuinka paljon autoa oikeasti tarvitsen ja mitä vaihtoehtoja omistusautolle on? Millä vauhdilla äänestämäni poliitikko haluaa luopua turpeesta ja hiilestä?

On minustakin tavallaan ikävää, että 16-vuotias ruotsalaismimmi on sata kertaa kovempi vaikuttaja kuin minä ikinä. On vähän nolo olo, etten itse ryhtynyt samalla päättäväisyydellä toimiin. Mutta mikään ei estä minua tukemasta häntä ja tekemästä niin kuin hän sanoo. Suurin haaste on korvata kommenteista paistava laiskuus, pelko ja pakoilu toiminnalla ja toivolla.

Ilmastolakossa nähdään! Ruokiksella ehtii hyvin mukaan yhteiseen ilmastohuutoon klo 12. Tai karju toimistossa ja pyydä muutkin mukaan.

Joukkuepelit – uhka ja mahdollisuus

Elokuussa oli vuotuisen harrastusarvonnan aika. Snadi ei halunnut jatkaa yleisurheilua* ja cheerleading taas oli liian vaikeassa paikassa liian vaikeaan aikaan, joten oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Kiinnostus kohdistui jo aikaisemminkin pöydälle nostettuun koripalloon.

Tämä oli lievä ongelma, koska
1. En pidä joukkuelajeista.
2. En tiedä mitään koripallosta.
3. Treenimäärä jännittää.

Yritin tarjota tilalle vaikka mitä, tanssia, ratsastusta ja luistelua, mutta oranssin pallon pomputtelu ei kadonnut toivelistalta mihinkään vaikka kuinka harhauttelin. Koripallon puolesta puhui se, että halli sijaitsee tuossa 500 metrin päässä ja valmentaja vaikutti kertomusten perusteella mukavalta. Minulle vakuutettiin, että mukaan pääsee kyllä ihan nollatasolta, sillä kaikki treenaavat vielä perustaitoja. Alle 14-vuotiaana koripalloharjoittelu on lähinnä valmiuksia luovaa ja muut lajit ovat oikein tervetulleita rinnalle. Koska likalla pysyi katse pallossa myös testiperiodin jälkeen, tilasin seurapaidan ja hyväksyin kohtaloni.

Tänään sitten istuin korisjengin vanhempainillassa ja mietin, että nyt on sitten se viimeinenkin "minä en ainakaan ole sellainen vanhempi" -kortti poltettu tuhkaksi. Olen jossain vaiheessa pelivanhempi. Hallissa sentään, mutta silti. Mokkapalavuoro odottaa.

Niin ne pelit. Turnaukset ja cupit ovat vahvasti osaamisalueeni ulkopuolella – ja niin ovat Snadillakin. Peleihin kannustetaan mukaan heti, "kun lapsi itse haluaa", mutta minä kaipaisin hieman konkreettisempia ohjeita. Mitkä ovat minimivaatimukset? Milloin aikaisintaan kannattaa edes yrittää, ettei tuloksena ole vain häpeälamaannus ja lajin hylkääminen siihen paikkaan? Ja miten minä voin tässä valmistautumisessa auttaa?

En ole koskaan harrastanut joukkuepelejä** ja ensikosketukseni moniin lajeihin sain vasta koulussa. Inhoni kehittyi yläasteella. Ajattelin pitkään, etten pitänyt lajista, koska olin siinä huono, mutta tuossa vanhempainillassa tajusin, että asia oli monimutkaisempi. Olin taas samassa tilanteessa kuin koulussakin: noviisina sellaisten ihmisten keskellä, jotka ovat itse harrastaneet koripalloa iät ja ajat. Sama liikuntasalista tuttu, anteeksipyytelevä olo puski pintaan. Älkää vaan minulle heittäkö.

Jos pelaat joukkueessa, jossa kaikki ovat kokeneempia kuin sinä, voi hyvin tulla fiilis, ettei minulla ole tälle lajille mitään annettavaa. Vaikea siinä on ainakaan rakkaussuhdetta kehittää.

Kävimme jälkikäteen Snadin kanssa hyvän keskustelun treenaamisen ja pelaamisen erosta. Harrastuksen tavoite on, että treeneissä on kivaa, tulee hiki ja oppii jotain. Peleissä sitten yritetään käyttää niitä oppeja – ja opitaan lisää, sillä tekemään oppii tekemällä. Tämä oli Snadille jotenkin itsestäänselvää. Ehkä hän on vain paremman kasvamisympäristön tuote, maailmasta, jossa kannustetaan osallistumaan ja kiitetään jo yrittämisestä. 

Toistaiseksi voin rauhoittua. Turnauksia ei ole näköpiirissä, sillä Snadi haluaa itsekin olla lajista paremmin kartalla ennen kuin lähtee kokeilemaan kentälle. Toisaalta olen kauhean hyvä siellä kentän laidalla. En taatusti huutele pelaajille tai tuomareille, koska en tiedä sääntöjä. Ja lupaan taputtaa kun muutkin taputtavat.

* Joskus treeni-inho voi syttyä aivan pikkujutusta. Jälkikäteen kävi ilmi, että Snadi inhosi alkulämmittelyä, joka oli kentän ympäri juoksemista. Hän teki sen aina täysillä (koska niin isosiskokin tekee) ja ymmärrettävästi jalat olivat hieman hapoilla loppuajan.

** Nyt hinnaston nähtyäni ymmärrän, miksi vanhemmat eivät tähän suuntaan tyrkkineet. Ei yksinhuoltajan tuloilla tällaiseen pottiin olisi taipunut mitenkään, meilläkin teki vähän tiukkaa. Lisäksi muutaman veljen kanssa eläminen oli aivan riittävä kontaktilaji.