Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

23.9.2019

Joukkuepelit – uhka ja mahdollisuus



Elokuussa oli vuotuisen harrastusarvonnan aika. Snadi ei halunnut jatkaa yleisurheilua* ja cheerleading taas oli liian vaikeassa paikassa liian vaikeaan aikaan, joten oli mietittävä muita vaihtoehtoja. Kiinnostus kohdistui jo aikaisemminkin pöydälle nostettuun koripalloon.

Tämä oli lievä ongelma, koska
1. En pidä joukkuelajeista.
2. En tiedä mitään koripallosta.
3. Treenimäärä jännittää.

Yritin tarjota tilalle vaikka mitä, tanssia, ratsastusta ja luistelua, mutta oranssin pallon pomputtelu ei kadonnut toivelistalta mihinkään vaikka kuinka harhauttelin. Koripallon puolesta puhui se, että halli sijaitsee tuossa 500 metrin päässä ja valmentaja vaikutti kertomusten perusteella mukavalta. Minulle vakuutettiin, että mukaan pääsee kyllä ihan nollatasolta, sillä kaikki treenaavat vielä perustaitoja. Alle 14-vuotiaana koripalloharjoittelu on lähinnä valmiuksia luovaa ja muut lajit ovat oikein tervetulleita rinnalle. Koska likalla pysyi katse pallossa myös testiperiodin jälkeen, tilasin seurapaidan ja hyväksyin kohtaloni.

Tänään sitten istuin korisjengin vanhempainillassa ja mietin, että nyt on sitten se viimeinenkin "minä en ainakaan ole sellainen vanhempi" -kortti poltettu tuhkaksi. Olen jossain vaiheessa pelivanhempi. Hallissa sentään, mutta silti. Mokkapalavuoro odottaa.

Niin ne pelit. Turnaukset ja cupit ovat vahvasti osaamisalueeni ulkopuolella – ja niin ovat Snadillakin. Peleihin kannustetaan mukaan heti, "kun lapsi itse haluaa", mutta minä kaipaisin hieman konkreettisempia ohjeita. Mitkä ovat minimivaatimukset? Milloin aikaisintaan kannattaa edes yrittää, ettei tuloksena ole vain häpeälamaannus ja lajin hylkääminen siihen paikkaan? Ja miten minä voin tässä valmistautumisessa auttaa?



En ole koskaan harrastanut joukkuepelejä** ja ensikosketukseni moniin lajeihin sain vasta koulussa. Inhoni kehittyi yläasteella. Ajattelin pitkään, etten pitänyt lajista, koska olin siinä huono, mutta tuossa vanhempainillassa tajusin, että asia oli monimutkaisempi. Olin taas samassa tilanteessa kuin koulussakin: noviisina sellaisten ihmisten keskellä, jotka ovat itse harrastaneet koripalloa iät ja ajat. Sama liikuntasalista tuttu, anteeksipyytelevä olo puski pintaan. Älkää vaan minulle heittäkö.

Jos pelaat joukkueessa, jossa kaikki ovat kokeneempia kuin sinä, voi hyvin tulla fiilis, ettei minulla ole tälle lajille mitään annettavaa. Vaikea siinä on ainakaan rakkaussuhdetta kehittää.

Kävimme jälkikäteen Snadin kanssa hyvän keskustelun treenaamisen ja pelaamisen erosta. Harrastuksen tavoite on, että treeneissä on kivaa, tulee hiki ja oppii jotain. Peleissä sitten yritetään käyttää niitä oppeja – ja opitaan lisää, sillä tekemään oppii tekemällä. Tämä oli Snadille jotenkin itsestäänselvää. Ehkä hän on vain paremman kasvamisympäristön tuote, maailmasta, jossa kannustetaan osallistumaan ja kiitetään jo yrittämisestä. 

Toistaiseksi voin rauhoittua. Turnauksia ei ole näköpiirissä, sillä Snadi haluaa itsekin olla lajista paremmin kartalla ennen kuin lähtee kokeilemaan kentälle. Toisaalta olen kauhean hyvä siellä kentän laidalla. En taatusti huutele pelaajille tai tuomareille, koska en tiedä sääntöjä. Ja lupaan taputtaa kun muutkin taputtavat.

* Joskus treeni-inho voi syttyä aivan pikkujutusta. Jälkikäteen kävi ilmi, että Snadi inhosi alkulämmittelyä, joka oli kentän ympäri juoksemista. Hän teki sen aina täysillä (koska niin isosiskokin tekee) ja ymmärrettävästi jalat olivat hieman hapoilla loppuajan.

** Nyt hinnaston nähtyäni ymmärrän, miksi vanhemmat eivät tähän suuntaan tyrkkineet. Ei yksinhuoltajan tuloilla tällaiseen pottiin olisi taipunut mitenkään, meilläkin teki vähän tiukkaa. Lisäksi muutaman veljen kanssa eläminen oli aivan riittävä kontaktilaji.

43 kommenttia:

  1. Samassa tilanteessa täälläkin oranssin pallon kanssa. Jotain omaa kokemusta joukkuelajeista kyllä löytyy, mutta ei koripallosta. Omaa alkavaa mokkapalanleipoja- ja toimitsijauraa helpotti kyllä kovasti vanhempainilta, jossa nimenomaan kehotettiin lasta harrastamaan/höntsäämään muuta liikkumista mahdollisimman paljon ja osa muista vanhemmista tuntui olevan yhtä kahvilla kuin itse olin.

    Lapsi ei ole vielä innostunut sarjapeleistä tai turnauksista, mutta sovittiin, että tämän vuoden puolella vielä osallistuu johonkin matsiin, ettei aloitusmörkö sen suhteen kasva liian suureksi. Toivon, että hikipisaroiden lisäksi lapsi saa harrastamisesta lisää kavereita ja itseluottamusta. On siis perusurheilullinen, mutta selvästi jättää asioita tekemättä vaan sillä pelolla, ettei ole tarpeeksi hyvä.

    Vuosimaksu kyllä hirvitti itseäkin, mutta kuukausittaiseksi pilkottuna on samanhintaista kuin viime vuonna harrastettu uiminen ja samalla rahalla viikottaisen ohjatun puolen tunnin pulikoinnin sijaan saa juosta kolmissa harjoituksissa viikossa, joten jos mokkapalavuorosta selviän, jää tämä harrastus ehdottomasti plussan puolelle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katsotaan miten noiden pelien kanssa käy. Se riippuu tosi paljon myös valmennuksesta, sillä valtavan isossa ikäryhmäjoukkueessa on niitä, jotka ovat pelanneet pitempään ja täten tuskin haluavat mitään aloittelijoita kentälle. Nuo toimitsijapestit jätän suosiolla innokkaammille vanhemmille, onneksi heitä löytyy!

      Onko uiminen tosiaan noin kallista? Se oli nimittäin yksi vahva vaihtoehto, mutta jäi koska lähistöllä ei ole uimahalleja eli olisi edellyttänyt kuskausta. Yleisurheilu oli todella paljon edullisempaa kuin tämä, jossa on ties mitä maksua melkein tonnilla. O_o Kyseessä ei siis ole Snadin ainoa harrastus, joten jos motivaatio vähänkään heikkenee ei ole mitään järkeä maksaa tällaista summaa semikivasta ajanvietteestä.

      Poista
  2. Meillä jäi lapsi rannalle jalkapallon osalta puhtaasti siksi, että minä en mokkapalaäidiksi halunnut. Saatika tilanteeseen, jossa arki-illoista useampi menee treeneissä ja viikonloput jossain perähikiällä (pakko mennä autolla, kukahan kuskaa) matseissa. En perustanut perhettä ja hankkinut kivaa kämppää siksi, että voitaisiin sitten nukkua ja syödä aamupala siellä yhdessä, kun kaikki muu vapaa-aika sitten harrastetaan.

    Toki jos lapsi olisi jotenkin intohimolla ollut sinne vetämässä ja kaikki illat muutenkin ollut höntsäämässå olisin ehkä voinut nähdä vaakakuppeja tasaavia elementtejä, mutta kyse taisi silloin olla enemmän siitä, että kaikki muutkin.

    Ihan hyviä noista näyttää tulleen, ja kavereitakin on. Ehkä jopa monipuolisemmin kuin tavoitteellisemmilla urheilijoilla. Muksuilla ollut 1-3 harrastusta kerralla, ihan jaksamisen ja kiinnostuksen mukaan. Semmoisia lajeja, jotka eivät vie koko perheen kapasiteettia tai muuta kuin urheilua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ymmärrän hyvin tämän ja olen samoilla linjoilla! Futis ei käynyt mistään hinnasta sen kentän laidalla kököttämisen takia, tässä seurassa vanhemmat eivät edes saa seurata treenejä. Mielenkiinnolla odottelen, miten paljon laji vaatii ja toisaalta miten motivaatio pysyy (oliko tämä(kin) sellainen kavereiden perässä tehty valinta). Toistaiseksi kaikki ok, sillä treeneissä ei tarvitse käydä kuin kerran viikossa (tosin maksukimara on sen verta kova, että olisi todellakin syytä käydä useammin) ja halli on tuossa vieressä niin voi kulkea sinne itsenäisesti. Mutta katsotaan.

      Poista
  3. Itselläni ei ole minkäänlaista joukkuepallopelitaustaa, voimistelussa toki tehtiin joukkueena ohjelmia. On kauhean vaikeaa ymmärtää vanhempien kielteistä suhtautumista. On tullut vuosien varrella huomattua, miten erinomainen oppimisympäristö joukkueurheilu on: osa jotain porukkaa, yhteinen tavoite, aikataulujen noudattaminen, yhteiset pelisäännöt, onnistumiset, epäonnistumiset, you name it.

    Poika halusi futiskouluun hiukan vajaa 5-vuotiaana ja sillä tiellä 12-vuotiaana edelleen on. Joukkueessa on monta poikaa, keiden kanssa joukkueessa aloitti ja monta, keiden kanssa on useita vuosia takana. Tunnen pojat ja tunnen vanhemmat. On aika helppoa, kun tietää, kenen kanssa poika liikkuu. Joukkueen pojat kun ovat ne tärkeimmät kaverit myös harkkojen ulkopuolella.

    Kouluhommat on "pakko" hoitaa tosi tehokkaasti, koska muuhun ei ole aikaa ja harrastus menee hyllylle, jos koulua ei hoida. Uskon vahvasti, että lähemmäs kymppiä oleva keskiarvo on osittain juuri sen ansiota, että on tottunut hoitamaan hommansa.

    Toki tässä kuluu paljon omaakin vapaa-aikaa: seitsemäs vuosi joukkueenjohtajana ja vieläkin on kivaa. Saa olla mukana oman lapsen ja lapsen kaverien elämässä.

    Tärkeintä tässä kaikessa kuitenkin: lapsi tekee sitä mitä tykkää tehdä. Minun tehtäväni on tukea häntä siinä. Tämä on meille molemmille win-win.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mun ei ole ollenkaan vaikea ymmärtää kielteistä suhtautumista. Snadillekin kävi heti niin ettei kukaan syöttänyt hänelle, koska mitäpä nyt uusi osaisi. Mukava startti. Jouduin vähän aikaa pidättelemään, etten sanoisi että hei, tuollaistahan se on, olisit vain jatkanut yleisurheilussa. Joukkueurheilu on siis juuri niin kivaa kuin joukkue on.

      Futis oli jyrkkä ei, lähinnä siksi etten itse halua harrastaa jalkapalloa tai kököttää kentän laidalla, koriksessa näytti olevan mahdollista pitää oma elämä erillään. Minun tehtäväni äitinä ei ole uhrata omaa elämääni (toisen) lapsen (yhdelle) harrastukselle. Toivottavasti et ajattele että tässä tavassa olla vanhempi on jotain väärää, vaikka itse koet toisin.

      Poista
    2. Ei siinä mitään väärää ole, en vain pääse sisälle ajatukseen, että oma elämä menisi lapsen harrastuksen myötä. Tuo "uhraaminen" ja erilläänpitäminen ovat siis vieras ajatus. Lapsi on erittäin tärkeä osa minun omaa elämääni ja myös toisin päin. Se, että molempien tekemiset vaikuttavat aikatauluihin tai suunnitelmiin, on itsestäänselvää. Vaikuttavathan niihin myös perheen muiden jäsenten menot, lasten ja aikuisten.

      Poista
    3. Ehkä tää näkemysero johtuu siitä että se mun oma elämä on aina ollut aika kiireistä ja kiinnostavaa, enkä ole kaivannut junnukorista iltojeni täytteeksi. Jos siis illat menevät *autoilemiseen*, mihin mahtuvat ne omat projektit, harrastukset ja menot – vai eikö niitä ole?

      Poista
    4. Meillä kaksi lasta pelaa jalkapalloa. Siis seisooko jossain vanhemmat treenien ajan kentän laidalla? Meillä vanhempi lapsi käy treeneissä pyörällä ja nuoremman treenatessa käyn itse lenkillä odotellessa. Jokunen vanhempi näppäilee puhelintaan hallilla, jotkut tekee läppärillä töitä. Suurin osa menee omiin menoihinsa, vaikka kauppaan. Tietysti pelit pyrin näkemään ja välillä pitää kuljettaa jonnekin kauemmaksikin. Sitäkään en koe ongelmaksi.

      Sitä ei käy kieltäminen, että aikaahan tämä vie ja vaatii suunnittelua. Kuka on missäkin milloin ja mitä syödään ja missä välissä. Koen kuitenkin, että hyvin organisoituna elämä on leppoista ja molemmat vanhemmat saa toteuttaa itseään tässä ohessa. Meillä on miehen kanssa sekä omia että yhteisiä harrastuksia. Lapset nauttii harrastuksestaan, oppii aivan valtavasti ja heidän seuraaminen tuottaa tietysti tyydytystä itselle.

      Poista
    5. Kaikkien töitä ei voi tehdä kentänlaidalla, eivätkä kaikki kentät ja harkat ole paikoissa, joissa aikaa voisi jotenkin järkevästi käyttää muutenkaan. Olen ns. työn puolesta seissyt varsinaissuomalaisilla pellonlaidoilla jokusenkin kerran miettien hiljaa, että sitten kun on omia lapsia niin en hemmetissä ala tälläiseen. Useamman lapsen kiihkeä harrastaminen tarkoitti siinä perheessä palkattua kuskia, jotta homma saatiin pyörimään.

      Toki se aika, kun lapset vaativat sitä saattamista on verrattain lyhyt, viimeistään yläasteen puolella itsenäinen liikkuminen onnistuu jo hankalampiinkin paikkoihin. Mutta itse en ole valmis lukitsemaan useampaa arki-iltaa moneksi vuodeksi siihen, että silloin sitten aina ollaan sidottuna lapsen harrastusaikatauluihin. Vaikka siinä hallilla voi toki touhuta omiaan tai käydä lenkillä, on se silti ilta, jona ei katsella leffoja tai esivalmistella seuraavan päivän ruokia rupatellen lasten kanssa. Lapsi harrastaa ja vanhempi tappaa aikaa. Itse nautin lasteni kanssa yhdessäolosta, ja ainakin näin ulospäin näyttää siltä, että harrastaville lapsille ja vanhemmille näitä kiireettömiä yhdessä touhuamisen hetkiä jää vähemmän.

      Poista
    6. Juu toki vähemmän, mutta kyllä niitä mahtuu arkeen silti riittävästi. Joka päivä ehditään jutella ja halailla sohvalla. Teini ei välttämättä halua halailla, mutta rapsutella saa. Vapaailtoina lapset toki viettävät paljon aikaa ulkona. Yllättäen pelaten pihapelejä �� Telkkaria ja pelejä (kännykkä, konsoli jne) meidän arkeen mahtuu vähän eli jostain se aika on otettu.

      Ja tietenkään ei kaikkia töitä voi tehdä kentän laidalla. Ei minunkaan! Mutta halusin kertoa, että meillä vanhemmat käyttää aikansa hyvin erilaisin tavoin. Mulle itselleni sopii hyvin, että teen lenkin lasten treeni-iltana ja teen vapaailtana kotona mitä haluan. Meillä kyllä harkkapaikat on niin käytännöllisissä paikoissa, että odotellessa voi käydä "missä vain" ja osasta ehtii kotiinkin.

      Poista
  4. Tervetuloa joukkulajien pariin!

    Olen seilannut tuossa samassa veneessä. Kaksi lastani olivat päättäneet että he haluavat kokeilla joukkuelajia, ja nimenomaan koripalloa. Lähes puoli vuotta keksin tekosyitä, en halunut kun oli 3 harkkakertaa viikossa. Minun mielestä se oli liikaa 8 vuotiaille muksuille, liian sitova. Itse en myöskään lämmennyt sille että pitäisi lähteä pelireissuille jossain vaiheessa, pyöriä halleissa viikonloput ja leipoa mokkaruutuja. Hyi sentään!

    Yksi kaunis viikko he sitten aloittivat koripallon. He halusivat käydä kaikki kolme harkkakäyntiä viikossa, koska oli niin kivaa. Tämä oli ensimmäinen harrastus mihin lähtivät innolla. Kun lapset olivat innoissaan, niin äitinäkin innostuin lapsien puolesta kun näin miten he nauttivat.

    Tästä on kohta viisi vuotta. Päivää en vaihtaisi pois. Olen leiponut ja pitänyt muiden vanhempien kanssa kahviloita lukemattomia kertoja. Lähes aina on ollut mukavaa. Kuskaaminen onkin muuttunut hetkiksi kun voimme keskustella kaikista asioista. Aikaiset viikonloppuaamut ovat oikeastaan oikein tunnelmalliset kun reput pakataan ja suunnataan auto kohti eri kaupunkeja pelaamaan. Siinä on tunnelmaa. Olen vapaaehtoisesti toiminut huoltajana turnauksissa ja matkoilla koska joukkueen tytöt ovat mahtavia ja heidän kanssa on kivaa reissata. Tämä kestää aikansa ja jossain vaiheessa se loppuu. Jos lapseni rakastavat lajia niin minun työ vanhempana on kannustaa ja tarjota heille mahdollisuus harrastaa lajia niin kauan kuin haluavat. Vaikka en itse ole lapsena pitänyt urheilusta, niin voin kuitenkin kannustaa lapseni pitämään siitä. Siinä on hyvät eväät aikuisuutta varten. Nykyään ehkä minulla on taka-ajatus, niin kauan kun meidän lapset ovat tiiviisti urheilussa kiinni, niin se on pois pahanteosta :D Ovat nykyään teinejä.

    Ja mitä tulee pelaamiseen, milloin lapsi on kypsä lähtemään pelikentälle, se riippuu lapsesta. Jos lapsi on rohkea ja alle 10-vuotias niin aika nopeasti siirtyä pelaamaan. Sääntöjä on toki paljon mutta pelaaminen siinä vaiheessa ei ole vielä kovin teknistä ja kentä on se paikka missä oppii. Yli 10-vuotias joutuu ehkä hetken pidempään harjoittelemaan mutta sen jälkeen rohkeasti kentälle. Alku on aina vähän vaikeampaa mutta kyllä se peli peliltä helpottuu. Lapsi itse osaa kyllä sanoa milloin on valmis kentälle. Jos lapsi haluaa ja on epävarma, niin hän tarvitsee kannustusta niin joukkueelta kuin vanhemmilta.

    Ja joukkuelajista oppii paljon hyvää. Joukkueessa oppii sen että pitää puhaltaa yhteen hiileen jos halua onnistua. Siellä opitaan tsemppaamaan toinen toisiaan, huomioimaan ja kunnoittamaan kaveria. Uusia ystäviä on tullut vuosien varrella paljon, sekä lapsille että minulle. Nautin kun näen että lapseni pääsevät tekemään sitä mitä rakastavat. Ja niin kauan kun rakastavat oranssin pallon pomputtamista (tai oli laji minä tahansa), niin minähän kannustan, kuskaan ja maksan.





    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos vinkeistä! On vaikea nähdä että tähän lajiin samalla tavalla hurahtaisin, mutta annan sille nyt mahdollisuuden. Haha, mun mielestä joukkuelajeissa opitaan lähinnä hiillostamaan huonot pois, mutta ehkäpä tässä on valmennus mennyt eteenpäin. O_o Tuntuu että joukkuelajien harrastajat ovat hieman ylimielisiä siinä suhteessa että missä tahansa ryhmäharrastuksessa oli se sitten orkesteri tai yleisurheilu (jossa treenataan myös ryhmässä) oppii onnistumaan, toimimaan ryhmässä, asettamaan tavoitteita ja häviämään.

      Kolme treenikertaa on liikaa kun pitää ehtiä tehdä muutakin ja leikkiä kavereiden kanssa, mutta ainakin toistaiseksi kerta viikossa riittää. Kuskaamiseen vedän rajan enkä missään tapauksessa lähde ajelemaan minnekään hornantuuttilaan aamukuudelta. :D Jos halli muuttaa tuosta vierestä pois, se oli siinä. Maksaja ja kannustaja voin kyllä olla.

      Poista
  5. Joukkuelajiharrastajien vanhemmat näkee maailman niin ihan eri tavalla kun itse näen. Mä en niin näkisi, että aikuisten elämä pyörii lapsen harrastuksen ympärillä (ja että viikonloput menisi johonkin peleihin/treeneihin/kentän laidalla seisomiseen). Meillä viikonloput tehdään kivoja juttuja (pääosin yhdessä koko perhe, välillä erikseen). Kahviloita, leffoja, metsässä kulkemista, kirjastoja, haahuilua. Odotan mielenkiinnolla koetko Katja metamorfoosin mokkapalamutsiksi :D

    Meillä 7v. on saanut valita harrastuksensa aika pitkälti itse. On ollut tanssia (huoh, ne pakolliset kevät- ja syysnäytökset joihin vanhemmat sai ostaa 10-20 euroa/kpl lippuja, hohhoijaa). En tykännyt (lapsi tykkäsi, kunnes tuli aika vaihtaa kiinnostavampaan). Sitten on ollut muskaria (plaah, erittäin huono), tiedekerhoa (jee, erittäin hyvä), ja nyt useamman vuoden jumppa+uintikombo. Käytännössä (alkeis)telinevoikkaa, mutta ilman Kisikselle raahautumista (koulun tiloissa) plus uinnin tekniikkaa. Ei näytöksiä, ei kisoja, ei mokkapaloja. Mä tykkään! Iso bonus on myös että homma on lapsesta kivaa, ohjaajat ammattilaisia plus että kehitys on ollut huimaa ja selkeästi nähtävissä (eli vaikka ei kilpailla ketään vastaan, omaa itseä haastetaan ja opitaan uutta). Nyt lapsi aloitti tennisharrastuksen ja heti tuli argh-fiilis kun ekan tunnin jälkeen tuli sähköpostiin seuran kisakalenteri. No, ainakin vielä saa lapsi harjoitella palloon osumista ja kisoihin osallistumista katsotaan joskus hamassa tulevaisuudessa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin joo ja kuskaaminen on sellainen juttu mihin mä vedän rajan. Siis toki oon lasta kuskannut ja kuskaan varmaan harkkoihin vielä tovin (koska 7v. ei vielä yksin meillä päin kulje), mutta harrastuksen on aina valittu niin että ne on max. 5-10 minsan matkan päässä (kävellen mieluiten, julkinen liikenne myös ok). Kun asuu sopivan keskeisesti, niin tää ei ole meillä vielä yhtään lapsen kiinnostuksen kohteita rajoittanut (eli kaikki harrastukset on olleet max. 10 minsan kävelymatkan päässä). Autottomassa perheessä ei tosiaan minnekään pelimatkoille lähdettäisi huitsinskutsiin. Ei kukonlaulun aikaan, eikä muutenkaan....

      Poista
    2. Tämä on varmasti just näin. Tämä harrastevanhemmuuden malli myös periytyy aika voimakkaasti eli jos sinua on lapsena kuskattu treeneihin, teet sitä myös omille lapsillesi. Tässä perheessä on kuitenkin 7 eri harrastusta (yleisurheilu, saksofoni, maalaaminen, koris, rytmiikka, kitara, kuoro) ja vanhempien harrastukset päälle (juokseminen, kuntosali, bändi, äänikirjakävelyt, bloggaaminen) joten ei ole mitenkään oikeudenmukaista tai mahdollista että yhden lapsen yhdelle harrastukselle menisi leijonanosa perheen yhteisestä vapaa-ajasta. Aikaa pitäisi kaikilta jäädä myös ystäville ja muulle yhteiselle tekemiselle kuten kulttuuririennoille ja mökkireissuille.

      Yksi syy miksi asun kaupungissa on se että täällä ei tarvitse ajaa autolla ellei vasiten halua. Kisakuljetukset pitäisi mun mielestä järjestää aina seuran kautta eikä olettaa että vanhemmat hoitaa. Ehkä jonain päivänä.

      Tuo tennis muuten kiinnostelisi, hallikin on lähellä. Ostin Snadille kesällä kirppikseltä mailan ja ollaan vähän pihatiellä lätkitty. Elätän toiveita. ;)

      Poista
    3. Meillä tennis tulee ajan puolesta "ilmaiseksi" (rahan puolesta toki ei) kun lapsi on tennisseuran ip-kerhossa. Eli yksi harrastus hoituu ip-kerhon aikana (mikä on mah-ta-vaa!), toinen harrastus (kuoro) taas on koulupäivän aikana (jes!), joten saattaa tarttee lapsi enää yhteen harrastukseen (kolme harrastusta ekaluokkalaiselle on musta enemmän kuin tarpeeksi).

      Poista
    4. "Aikaa pitäisi kaikilta jäädä myös ystäville..."

      Onneksi tämä mainittiin edes kerran. Lapsettomana nelikymppisenä olen nyt jo toista vuosikymmentä tilanteessa, jossa suurinta osaa perheellisistä ystävistä ei vain tapaa käytännössä lainkaan. Ensin ajan veivät pikkulapsivuodet ja sen jälkeen sen syövät niin arkena kuin viikonloppuisinkin harrastukset. Jos niistä jonain viikonloppuna sattuu olemaan tauko, elpyy perhe valinnoillaan hektiseksi tekemästään arjesta keskenään.

      Kyllä, kuulostan katkeralta, ja monien mielestä ehkä myös itsekkäältä kavereitani (ja heidän perheitään) ikävöidessäni.

      Kyllä, olen itsesuojeluvaiston hetkeksi tauottua ottanut asian puheeksi (ystävällisesti ja asiallisesti): konsensus on, että tämä on vain minun ongelmani, ja että ymmärretään, että minun on varmaan vaikea ymmärtää lapsiperheiden arkea. Niin on, jos siihen ei mahdu harrastusten ja suvun ulkopuoliset ystävät.

      Ja, öh, kyllä meni vuodatukseksi. Olen pitkään toivonut, että bloggaaja tulisi jotenkin sivunneeksi tätä. Nyt kun sitä sivuttiin yhdessä lauseessa, pääsi ns. tulppa irti.

      Poista
    5. Kröhöm, ihan vain nopsaan huomautan että olen tästä aiheesta kirjoittanut kyllä, mm. ystävyyden sukupolvikokemuksesta, lapsuuden ystävistä, ystävien priorisoinnista vapaahetkinä sekä ystäväporukan reissuista ulkomailla ja kotimaassa. Se on minulle ilmiselvä asia ja kuuluu kiinteänä osana tähän arvostamaani oma elämä -osastoon, jota en uhraa lapsen harrastukselle mistään hinnasta.

      Mutta asiaan, sillä tämä on ihan tärkeä vuodatus. Tuo on ikävä tilanne ja toivon että tilanteen puheeksi ottaminen auttaa ymmärtämään näkökulmaasi ja tunteitasi. On ihan totta että elämäntilanteen vaihtuessa on iso riski että kun huomio keskittyy muualle alkaa ystäviä pudota laidan yli. Minullakin on ihmisiä, joita en enää ehdi nähdä vaikka haluaisin.

      Ja ajoittain on ollut lieviä vaikeuksia saada ystävätapaamisia kalenteriin, mutta koska olen aina kokenut itseni niin vähän *äidiksi* minulla ei ole ollut ongelmia jättää lapsia isälleen hoitoon joten olemme yleensä panostaneet kunnon irtiottoihin. Tapaamisten järjestämisessä auttaa kyllä se että olemme kaikki samassa tilanteessa ja samalla tavalla välillä korvatulehduskierteen lamaannuttamia ja toisaalta se, että koemme pysyvämme paremmin järjissämme jos tapaamme säännöllisesti. Kannustan siis todellakin poistumaan kotoa ja viettämään aikaa ystävien kanssa.

      Poista
    6. Niin olet ja olen jutut lukenutkin. Kertasin ne nyt. Samassa aihepiirissä niissä ollaan, mutta tämä harrastusten valtakausi on oma, suht uusi pointtinsa. Ne - niin lasten kuin aikuistenkin - vaikuttavat olevan nykyään tärkeämpiä kuin kavereiden tapaaminen. Sitä on edelleen vaikea hyväksyä.

      Vanhoissa kirjoituksissa mainittiin, muutamat kohdat nostaakseni, mm. kyläily, lomamatkat ja arki-illat. Miten näistä nyt sanoisi kuulostamatta hirveältä uhriutujalta?... Mutta ei siis ole mitään kyläilyjä, ei kutsuta syömään, ohimennen kahville eikä tavata edes lomilla, koska silloin vietetään laatuaikaa perheen kanssa joko mökillä tai reissussa.

      No, en sentään ole vain passiivisena odottanut kiireisten ihmisten ehdotuksia, vaan olen esittänyt niitä itsekin. Mielenkiintoinen havainto: muut ehdotukset yleensä torjutaan, mutta yhdessä syömisellä on edelleen jonkinlainen asema, koska sille useimmat hiukan yllättäen etsivät ja usein myös tekevät aikaa! Tämä ei valitettavasti ole lainkaan vastavuoroista, mutta jatkan yksipuolista kestittelyä, koska se tuntuu toimivan ainakin jotenkin.

      Niistä arki-illoista olen minäkin puhunut. Eihän ihmisten tapaamisen pidä olla mikään spektaakkeli. Ei tarvita superillallisia tai erikoisohjelmaa. Sitä paitsi: mistä lapset saavat tavallisen arkikyläilyn mallin, jollei sellaiselle ole sijaa arjessa?

      Arki oli kuulemma ennen leppoisampaa, kuulemma sanovat vanhempieni ikäiset ihmiset. Koska on perheiden leppoistamisen eli downshiftaamisen aika? Sitten, kun maaninen harrastaminen menee lopulta yli?

      PS. Otan luonnollisesti huomioon ihmisten ja suhteiden muuttumisen. Ymmärrän, etten enää nappaa tiettyjä kavereita (varsinkaan asian puheeksi ottamisen jälkeen); niinhän käy melkein kaikille joka tapauksessa, minulle myös.

      Poista
    7. Hyvä että olet jaksanut olla aktiivinen! Toisaalta tuollainen kuvaamasi vastavuorottomuus kyllä herättää kysymyksen koko ystävyyden ideasta. Kaikki ihmissuhteet vaativat vaivannäköä ja nyt näyttäisi siltä että se on hyvin toispuoleista. Kyllä sitä aikansa kestää, mutta ei ikuisesti. Kuten tästäkin kommenttiketjusta voi huomata, monella on hyvin selkeä käsitys siitä millaista on hyvä vanhemmuus ja perhe-elämä: lasten roudaamista harrastuksiin ja lasten harrastusten ottamista omiksi harrastuksiksi. Ja hassua on että moni tunnistaa arkensa olevan kuormittunutta mutta onko syynä sitten työ vai vapaa-aika, kas siinä pulma.

      Poista
  6. Meillä molemmat lapset on harrastanut joukkuelajeja. Itse tykkään olla mukana peleissä ja osallistua kaikin tavoin. Mutta joukkueissa on myös useampia lapsia, joiden vanhemmat ei käy koskaan katsomassa pelejä. Itsekin pelasin aikanaan monta vuotta ja omat vanhemmat ei kuskannut eikä tullut pelejä katsomaan. En muista että se olisi itseäni haitannut. Oli vaan niin siistiä pelata ja olin kiitollinen että sain harrastaa. Nyt kun tyttö lähestyy murrosikää niin pelireissut on mahtava hetki jutella asioista automatkoilla. Ja oikeasti kovin montaa vuotta tämä ei elämästäni vie. Mutta varmasti kuskaajia löytyy joukkueesta, jos ei itse jaksa pelireissuille lähteä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan että tuo harrastamisen ilo riittää. Mä toivoisin että kimppakulkemisesta tulisi muutenkin standardi (eikä roudaushalukkuudella nyt ainakaan mitattaisi vanhemmuutta), ettei aina 30 autoa ajaisi peräkkäin kisapaikalle yksi lapsi kyydissä. Mä voisin hyvin lähteä kisoihin ja pelireissuille matkanjohtajaksi, jos ne olisi a) iltapäivällä ja b) junamatkan päässä. Ehkä teen joukkueenjohtajalle aloitteen. :D

      Poista
  7. Yhteiskuljetukset pelireissuille muuten olivat paljon enemmän standardi noin 20 vuotta sitten. Lähde: oma lapsuus. Tästä kannattaa alkaa yksinkertaisesti puhua enemmän. Ilmastonmuutokseen ja energiankulutukseenkin kannattaa vedota, aivan älytöntähän se on ajaa kymmenien autojen letkana turhaan. Ja eipä yksityisautoilukaan mitään ilmaista huvia ole.

    Muutenkin lasten harrastuksiin tunnutaan suhtautuvan nykyisin niin kovin vakavasti. On toki hienoa, että arvostetaan ja kannustetaan, mutta ei saisi aikuisilta unohtua se fakta, että harrastukset ovat harrastuksia eivätkä mikään kakkosura koulun ohella. Niistä toki voi tulla sellainen osalle, mutta se ei ole lähtökohta. Lisäksi urheilun suhteen on paljonkin näyttöä siitä, miten lasten ei tulisi varhain erikoistua liian vakavissaan yhteen lajiin. Lahjakkaimmillekin on hyödyllistä saada liikkua monipuolisesti kasvuiässä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. No tämä vakavuus minuakin kauhistuttaa. Jos peleissä oikeasti kytätään lasten peliaikoja niin enhän mä jaksa olla tossa mukana sekuntiakaan.

      Poista
  8. Kakkosura on muuten tosi osuva sana. Minustakin tuo harrastushulluus näyttää siltä, ettei harrastamisessa ole kyse vapaa-ajasta, vaan jostain ihan muusta. Se on vakavaa ja siitä ei tingitä. Elämässä tärkeintä ei siten tunnukaan enää olevan sanahelinäksi jäänyt perhe ja ystävät, vaan perhe ja sen harrastukset.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Meillä harrastukset ovat vain harrastuksia vaikka yhtä lajia harrastetaan 4 kertaa viikossa ja toista lajia 3 kertaa viikossa. Vielä jää aikaa kavereille ja perheelle. Lapset rakastavat omia lajeja ja niin kauan kuin koulu hoituu ja ei ole kiukkuväsymystä niin vanhempana annan tähän kaikkeen luvan. Eivät lapset itse haaveile ammattiurheilijan urasta, eikä me vanhemmatkaan haaveile siitä. Joku tapaa mielummin ystäviä, joku kerää mielummim postimerkkejä, joku soittaa viulua, jokun intohimo on elokuvat, joku juoksee tai e-urheilee ja joku vaan rakastaa omaa lajia niin että viihtyisi vaikka joka päivä sen parissa. Se voi olla hulluutta tai jotain muuta ja harrastuksissa on myös kaverit joten perheen, ystävät ja harrastukset voi hienosti yhdistää <3

      Poista
    2. Juuh, oppivatpahan lapset jo varhain siihen, että ystäviä näkee vaan jos on yhteisiä harrastuksia. Jos loukkaantuminen sitten katkaisee sen harrastuksen niin lapsi on pahuksen yksin, koska ne ainoat kaverit vaan harrastaa. Kunhan ne heti loukkaantumista seuranneet koko porukan visiitit on käyty, saa kuntoutumista tehdä ihan-todella-rauhassa, ei seurakavereilla ole vapaata, jonka turvin tulisivat pelaamaan vaikka pleikkaa tai höntsäilemään.

      Vaikka se tiivis porukka on voimavara silloin kun asiat toimii, niin pliis älkää tehkö samaa kämmiä kuin meillä ja pitäkö kaikkia munia yhdessä korissa mitä lapsen sosiaalisiin verkostoihin tulee. Siinä uhreilijan identiteetistä luopumisen surutyön ohessa kun ei hirveästi innosta lähteä vielä uusia kavereitakin etsimään, mutta ei se yksin nyhjääminenkään mielenterveyttä edistä.

      Poista
    3. Mä olen ehkä muutenkin enemmän sellainen munat eri koreihin -ihminen. En ole mikään intohimoihminen ja haluan elämäni olevan monipuolista. Siihen tavoitteeseen ei sovi, että olen jossain hikisellä hallilla viisi iltaa viikossa ja loput peleissä. Yhtä lailla pidän tärkeänä, että lastenkin paletissa pitää olla mukana taidetta, musiikkia ja ystäviä.

      Poista
  9. Se vielä, että (organisoitu) harrastaminen tunnutaan otettavan vastaan itsestäänselvyytenä. Tunnen tapauksia, jotka oikeasti pelkäävät jo etukäteen aikaa, jolloin lapset aloittavat koulun. Silloin "tulee" harrastukset ja oma vapaa-aika kutistuu entisestään! Ne siis kuulostavat tulevan jotenkin yhtä pakollisena kuin oppivelvollisuus. Luulin, että vanhemmat voivat johonkin pisteeseen asti valita millaiseksi perheen elämän tekevät. Harrastukset lienevät se sokea piste.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tunnistan tämän asetelman. Tästä aiheutuu myös se että lähes kaikilla lapsilla on iltapäivät täynnä harrastuksia, joten ne joilla ei ole, ovat aika yksinäisiä. Tämän takia kaipaan sitä harrastusseteliä ettei kenenkään tarvitsisi jäädä rahan takia ulkopuolelle.

      Poista
  10. Itse aloitin koriksen 10 vuotiaana muutaman vuoden ulinan jälkeen ja siellä oli kivaa. Kuitenkin kaikki muut joukkueessa olivat pelanneet jo 2-4 vuotta joten eron taitotasossa kyllä huomasi. Se, etten ollut yhtä taitava kuin muut (vaikka ymmärsin kyllä hyvin miksi) vaikutti jonkun verran itsetuntoon ja kun seuraavana vuonna treenejä alkoi olla jo 4 kertaa viikossa + pelit (!), lopetin koriksen. Nyt olen aloittanut koriksen uudestaan aikuisiällä ja kehittynyt hurjasti, pelaan joukkueessa ja onnistun treeneissä ja peleissä. Nykyisessäkin joukkueessa muilla on pidempi koristausta mutta olen päässyt hyvin mukaan, mulle syötetään ja saan peliaikaa. Silloin 10- vuotiaana olisin kaivannut vähän puskemista ja vielä enemmän kannustusta kotoa, katsoa edes se seuraava vuosi. Meillä ei myöskään ollut perheessä joukkueurheilutaustaa, ymmärrän hyvin että asia aiheuttaa harmaita hiuksia. Snadille toivotan paljon tsemppiä treeneihin, sisua, malttia ja rohkeutta! Toivottavasti koris vie mennessään :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kokemuksen jakamisesta! Meillä on sama ongelma: kaikki muut joukkueessa ovat pelanneet 2-3 vuotta ja noin nuoret eivät ole kovin joustavia sen suhteen, millaista tunarointia esimerkiksi peleissä suvaitaan enkä haluaisi että harrastus kariutuu tuohon itsetunto-ongelmaan. En ole vielä ajatellut mitä teen, jos Snadi haluaa lopettaa, koska kokee olevansa huono. Onhan hän seuraavana vuonnakin huono muihin verrattuna enkä osaa tässä asiassa auttaa millään tavalla. Ehkä oman osaamisensa osaa suhteuttaa vasta aikuisena ja silloin laji alkaa taas maistua Kaikkein viimeiseksi haluan maksaa harrastuksesta, johon lapsi ei halua mennä. Mutta katsotaan nyt kuinka tämä lähtee käyntiin ja uskalletaanko ikinä mihinkään peleihin edes mennä.

      Poista
  11. 7-vuotiaalla lapsellani on kaksi harrastusta. Molemmista yhdet "treenit" viikossa. Kuskaan harrastuksiin ja sillä aikaa kun lapsi harrastaa, käyn lenkillä, kirjastossa, näen kavereita tai käyn kaupassa. Sopii meille hyvin. Lapsi olisi halunnut aloittaa kolmannenkin harrastuksen mutta tähän vedettiin raja. Pidän tärkeänä sitä, että arki-iltoihin jää aikaa myös leikille kavereiden kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Yhdyn tähän, kaverit ja vapaa leikki ovat tärkeitä mielikuvituksen apuvälineitä! Lisäksi musta on olennaista että vanhemmat ovat ne, jotka päättävät, mikä toimii ja mikä ei, vaikka lapsi kuinka "intohimoisesti" jotain haluaisi.

      Poista
  12. vähän isompien lasten vanhempana heitän kehiin sen tosiasian, että jossain vaiheessa lapsi itse valitsee sen harrastuksensa. Tai ainakin itselläni on siitä kouriintuntuvan omakohtaista kokemusta.

    Kolmesta lapsestani nuorimmaiseni on ollut tässä kaikkein ponnekkain: riippumatta siitä mitä ja miten olen yrittänyt häntä hillitä ja hallita, hän on päättäväisen päämäärätietoisesti alusta asti omistautunut lajilleen.
    Viitekehys on toki suppea, vain tämä oma kokemus, mutta hyvin vahva. Olin itse sitä mieltä, että yksi treenikerta viikossa, lainavälineet lajin järjestäjältä ja kilpailematon elämä olisivat oikein hyvin sopineet tuolloin vajaa 12-vuotiaalle lapselle. Lapsi itse junaili hommat viime kädessä siten, että hänelle (ja kaverilleen) lahjoitettiin välineitä, onnistui ylipuhumaan kanssani samaa mieltä olleen puolison hankkimaan lisää treenikertoja ja järjesti kyydin ensimmäisiin kisoihinsa...mitäpä siihen sitten muuta enää kuin pakkaamaan eväät reppuun lapselle?
    Nykyisellään nuori treenaa jokseenkin päämäärätietoisesti ja omaehtoisesti muutamista tielle osuineista haasteista huolimatta.

    Häntä vanhempi sisarus löysi lajinsa aivan samoin, puolivahingossa. Tässä lajissa ei järin kilpailla (ts. ei urheilua), mutta mokkapalalle on tarvetta ajoittain senkin edestä.
    Päämääräisesti ja melko ohuesta kodin kannustuksesta huolimatta (tähän olemme sentään vähän enemmän olleet halukkaita tukemaan), nuori treenaa ja ohjaa ryhmiä myös itse.

    Se mitä yritän sanoa, on että viime kädessä jonkinasteinen intohimo on se, joka lasta ja nuortakin ajaa. Toki on lajeja ja harrastuksia joissa ihan oikeasti perheellä saattavat tulla (ja tulevat!) taloudelliset rajoitteet vastaan, mutta jossain vaiheessa tulee vastaan se hetki, jolloin lapsi /nuori tekee omat itsenäiset valintansa omien mielikuviensa ajamana ja siinä vaiheessa vanhempi ei voi muuta kuin vikistä.
    On hyvä antaa mahdollisuuksia kokeilla, testata ja tutustua erilaisiin harrastusmahdollisuuksiin.

    Jossain ylempänä oli ohimenevä kommentti siitä, että joukkuelajeissa pikemminkin syrjitään kuin otetaan ryhmään.
    Tästä olen eri mieltä: myös partiossa, seurakunnan kerhossa tai orkesterissa voi kokea jäävänsä ulkopuolelle. Se tunne - johtuipa se sitten taidosta, kilpailukyvystä tai mistä ikinä johtuukaan - on silti yhtä musertava kokemus lapselle (nuorelle) eikä mitenkään liity vain joukkueurheiluun.
    Ulkopuoliseksi voi kokea myös jäävänsä taustavanhempi, ja jälleen kerran lajista /harratuksesta riippumatta.
    Luulisin että kyse on pikemminkin ryhmädynamiikasta ja siitä, kuinka vastuulliset ryhmänvetäjät pystyvät ryhmää ohjaamaan ja rakentamaan.

    Joukkueurheilulla on kovaääninen ja mielestäni osittain vähän turhaankin mielikuva poissulkevasta ja vanhempia väkisin osallistavasta harrastustyypistä.

    Paremmuusjärjestykseen asetetaan myös yksilölajeissa, partiossakin on partiotaitokilpailuja ja musiikissa tehdään tutkintoja. Vanhemman panostus erilaisiin harrastuksiin on toki kovin eritasoista, ja urheiluseuratoiminta on erilaista kuin kaupalliselta toimijalta hankittu harrastus. Toisessa vanhempi ostaa itselleen aikaa ja lapselleen päivähoitopaikan, toinen on parhaimmillaan koko perhettä kannatteleva ja yhdistävä asia. Jos kohta vanhemmalla pitää olla mahdollisuus seuratoiminnassakin valita osallistumisasteensa omien mahdollisuuksiensa mukaan.

    Parhaimmillaan seuratoiminta on yhteisöllisyyttä kasvattava ja ylläpitävä yhteinen toimintamuoto.

    Kahden lapseni hyvin lyhyeksi ja vaatimattomaksi jäänyt jalkapalloura on poikinut pitkälle lasten aikuisuuteen kantaneita kontakteja: viiksiään kasvattavat nuoretmiehet tulevat edelleen tervehtimään ja kertomaan kuulumisiaan ja osa vanhemmista on jäänyt kaveripiiriin enemmän kuin pelkän satunnaisen moikkauksen perusteella.
    Samanlaisia tuttavuuksia ei ole syntynyt orkesterin tai partion piiristä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nyt on todella lapsi saanut valita itse, en todellakaan ohjannut tämän lajin pariin. Kuinkahan moni korisvanhempi voi sanoa samaa? ;) Snadi saa nyt testata ihan vapaasti omista antipatioistani huolimatta.

      Minusta oli pikemminkin huvittavaa miten kaikki joukkueurheilun stereotypiat kävivät tuossa vanhempainillassa toteen, buffan tuotot ja peliminuutitkin käytiin jo läpi. :D Ehkä stereotypiat korostuvat isoissa ryhmissä tai ehkä bongaan ne selvemmin kun se joka niistä nauttii?

      Yritän selittää vielä näkökulmaani. Kilpailu ei ole ongelma, vaan se koetko olevasi osa menestystä vai "penkillä". Rakastan yksilölajeja, sillä silloin vastaat kehityksestäsi, menestyksestäsi ja tappioistasi itse. Se on maailman rehellisin kilpailuasetelma ja nähdäkseni täysin ylivoimainen verrattuna joukkuelajien kokoonpanokompromisseihin ja nillitykseen oman lapsen peliminuuteista. Väitän myös, ettei sielläkään mitään yhteistä menestystä haluta vaan kunniaa omalle lapselle: ei jääkiekkojoukkueestakaan muisteta kuin maalintekijät. Parhaimmillaan yksilölajiseura tarjoaa juuri nuo samat edut mutta ilman väkinäistä pullamyyntivuoroa ja sosialisointia (on tietysti makuasia pitääkö tästä vai ei). Sosiaalisen puolen kasvattavuus ja yhteishenki riippuvat täysin kokoonpanosta, valmentajasta ja vanhemmista. Kuppikuntia voi olla valmentajankin vaikea nähdä. Jo heti alkuun tuli muutama ikävä kokemus siitä kuinka ei ollutkaan kovin kiva että mukaan tuli joku joka ei ole pelannut kolmea vuotta.

      Mutta kuten totesin: ans kattoo. Snadi ei ole mikään intohimotyyppi muissa kuin koira-asioissa, joten kokeilu saattaa jäädä lyhytaikaiseksi. Ja jos ei kilpaurheilijaksi tähtää, voi ihan hyvin ottaa vaikka joka vuosi uuden harrastuksen.

      Poista
    2. Varmasti stereotypiat korostuvat, mutta varmasti myös niitä bongaat ;)

      Miksi nämä asiat käydään läpi vanhempainillassa?
      Kyse on avoimuudesta. Seuran ja joukkueen hyvästä hallintotavasta.

      Buffatuotot käydään läpi yhteisesti ja julkisesti jotta vanhemmilla on mahdollisuus olla jollain tasolla tietoisia siitä, kuinka joukkueen talous pyörii - mitä mokkapalamyynti on tuottanut ja siten myös seurata sitä, ettei taloudessa tapahdu kupruja. Jos joukkueella on ollut vaikkapa neljät satasen tuoton buffat, pitäisi tilillä lilliä nelisensataa, josta sitten lähdetään tekemään yhteisiä hankintoja. Talouden avaaminen on siis seuran hyvää hallintoa ja avoimuutta kaikkien toimijoiden arvioitavaksi.

      Samalla tavalla ne peliminuutit - ne ovat sydämenasia, jotka herättävät vuodesta toiseen suurta intohimoa. Kun ne käydään yhteisesti ja avoimesti läpi, voidaan yhteisesti seurata sitä, kuinka esim. tasapuolisen pelaamisen suunnitelma (mikäli sellainen joukkueen säännöissä on!) on toteutunut.
      Peliminuutteihin voi vaikuttaa samoin kuin yksilölajeissa pelaajan vastuu omasta kehityksestään. Toki toimitaan joukkueena, ja pienemmillä lapsilla peliminuutit määräytyvät eri tavoin kuin isommilla nuorilla, mutta viime kädessä peliaika on palkintoa siitä, kuinka olet harjoitellut. (tai ainakin se kaikkien ideologioiden mukaan tulisi olla)
      Viime kädessä se, mitä pelissä tapahtuu ja montako sekuntia joku kentällä on, ei ole niin olennaista kuin se, mitä harjoituksissa tapahtuu ja millä intensiteetillä pelaaja harjoituksissa tekee, koskee pelivälineeseen ja saa ohjausta. Peliminuutteja tärkeämpää ovat harjoitusminuutit.
      Sikäli olet siis varsin oikeilla jäljillä: me aikuiset (omassa voitontavoittelussamme?) kiinnitämme väärällä tavalla huomiota täysin oikeaan asiaan. Me tuijotamme niitä minuutteja vähän väärällä kierteellä ja annamme herkästi niille aivan vääränlaisen painoarvon - minä ja mun laps edellä mennään, valitettavasti.

      Otetaan vertaus kulttuurimaailmasta: on nuoriso-orkesteri jossa on aloittelijoita ja pitkään soittaneita.
      Aloittelijaa ei kertakaikkiaan voi laittaa piikkipaikalle konserttimestariksi, se paikka kuuluu sille joka on harjoitellut pidempään. Myös orkesterissa voisi vanhempi laskea tahteja: montako tahtia se minun epattoni pelaa, ja miksi joku saa soittaa kaikki tahdit?
      Se vain ei tässä lajissa ole tapana, vaan olemme taipuvaisempia hyväksymään tässä lajissa sen, että pohjalta edetään kohti huippua ja että harjoituksen määrä ja laatu ratkaisevat sen, mitä paikkaa kokoonpanossa pelataan. Ja että valmentaja (aka orkesterinjohtaja) tekee päätökset siitä, kuka soittaa solistiset osuudet. Tämä järjestely ei ole niin selkeästi avattua kuin urheiluseurojen peliminuutit, vaan jostain syystä tähän kulttuuriin kuuluu peliminuuttien hyväksyminen eri tavalla kuin seurakulttuurissa. (miksi; siinä olisi sosiologille pohdittavaa!)

      Se, mitä itse (sisäpiiriläisenä) pidän ehdottomasti kaikkein kaikkein hankalimpana asiana, on se että lapsilla, alle 12-vuotiailla on aivan liian vähän mahdollisuuksia _harrastaa_
      Liian monessa lajissa ja harrastuksessa mahdollisuuksia leppoisaan puuhasteluun vaikkapa kerran viikossa ilman tavoitteellisia suorituspaineita näillä pienillä on aivan liian vähän.

      Siksi kannatan enemmän kuin lämpimästi vuosittain vaihtuvaa harrastusta - sitä omakin nuorisoni teki kunnes fiksoitui nykyisiin juttuihinsa.

      Poista
    3. Siinäpä se on kun minua ei kiinnosta ne peliminuutit ja buffat vaikka niihin selvästi pitäisi olla intohimoinen suhde. Olen niin epäjoukkuelaji-ihminen kuin vain voi olla, täytyy toivoa että Snadi on parempi. Ja jos ei ole niin sitten siirrymme eteenpäin.

      Orkesterissa ei muuten koskaan ole noviiseja ja pitkään soittaneita samassa ryhmässä, sillä ohjelmistoa ei saada sovitettua kaikille sopivaksi, tasoryhmät treenaavat siis yhdessä. Musiikki on muuten enemmän yhdistävä kuin mikään muu yhdessä tekemisen muoto. Suosittelen kaikille peliminuuttien laskijoille. ;)

      Poista
    4. on; tai ainakin niissä orkestereissa oli, joissa omat tenavani harjoittelivat.
      Ja kyllä, myös orkesterissa voi jäädä ulkopuolelle, kokea ulkopuolisuutta ja ryhmästä heivaamista.

      Poista
  13. Itse jalkapalloa ja salibandya pelanneena tiedän, että en olisi saanut lapsiani ohjattua pois joukkuelajien parista vaikka kuinka olisin yrittänyt. Itse olen aikanaan testannut mm. tanssin, judon ja kymmenen muuta lajia, mutta ainoa mikä minut sai innostumaan viikosta toiseen (ja edelleen saa nelikymppisenä) oli pallon perässä juokseminen. Niiden, jotka ei tykkää palloilusta, on varmasti yhtä hankala ymmärtää pelin ja joukkuekavereiden tuomaa iloa kuin minulla on vaikeuksia ymmärtää esim. kilpahiihtäjiä. Haluan tarjota lapsilleni mahdollisuuden kokea joukkuelajien maailmaa ja onneksi se on onnistunut toistaiseksi samalla kun elän myös omaa elämääni :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri näin! Minä taas en ole mikään kilpailuhenkinen palloilija, mutta olen sattunut kaksi sellaista saattamaan tähän maailmaan. Mikä tahansa pallo- tai mailapeli saa hymyn huulille ja kaikkiin mahdollisiin kilpailuihin on osallistuttava. Ei se auta äidin kuin hyväksyä ja kannustaa.

      Poista
    2. Ah, hiihto onkin ihanaa, erityisesti jos samalla ladulla ei ole ketään muuta! :D Tämä äiti kyllä aikoo jatkossakin ohjata ja kannustaa aktiviteeteissa arkeen sopivaan suuntaan, mutta kukin tyylillään! ;)

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...