Millaisista kuvista lapset pitävät?

Harva tietää, mitä yhteistä on paistopusseilla, Ikea-kasseilla ja jeesusteipillä. No, niitä kaikkia tarvittiin kirjojen postittamiseen niin, ettei sisältö kastu! Roudattuani viime syksynä muutaman sata lastenkirjapakettia postiin, tulin siihen tulokseen, että jos kokeilisin vielä sitä kustantajaa kuitenkin. Kirjoitin keväällä valmiiksi kolmannen Pikkis-tarinan ja lähetin sen Lasten Keskukselle. Sieltä tuli vastaus pian: kyllä kiitos, tämä on juuri sitä mitä kaipaamme!

Jes! Asiassa oli kuitenkin yksi iso mutta: kuvitus pitäisi laittaa uusiksi.

Alunperin Pikkiksen idea oli olla täydellinen iltasatukirja, joka saisi lapset rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa. Konseptin ytimessä oli yhdistää hassut, tunnetaitoihin keskittyvät tarinat aidonnäköisiin, vesiväreillä tehtyihin metsäkuvituksiin, sillä tutkitusti jo metsämaisemien katselu rauhoittaa ihmismielen. Mutta ikävä kyllä, modernit lastenkirjat eivät näytä sellaisilta!

Sain kustantajilta järjestään hylsyn, koska kirja oli liian perinteinen. Päätin kuitenkin olla uskomatta ja tein omakustanteen, tunnetuin seurauksin. Palaute oli lämmittävää ja ensimmäisen kirjan toisesta painoksesta on nyt jäljellä muutaman kymmenen kirjaa. Sitten kirja on loppu, kolmatta painosta tuskin tulee. Se on aika hyvin satukirjalle, jota ei ole koskaan saanut isoista kirjakaupoista.

Onko kuvituksella siis väliä vai ei? Kävimme kustantajan kanssa kiinnostavan keskustelun makuasioista, mutta myös myynnistä: miltä näyttää houkutteleva lastenkirja kun sen asettaa hyllyyn muiden lastenkirjojen vierelle? Millaiseen kirjaan tartutaan? Onko lasten visuaalinen maku ja aikuisten maku eri asia? Ja kummille kirjoja tehdään? Kuka tietää, kenen näkemys ja kuvamaku on valtavirtaa? Olen itse aika konservatiivinen ja kiinnitän helposti enemmän huomiota väreihin kuin hahmoihin. Voi hyvin olla, että edustan tässä asiassa mennyttä maailmaa ja sokeaa visuaalista silmää. Ei olisi edes ensimmäinen kerta.

Me tekijät tietysti pohdimme myös, voiko kuvitusta muuttaa kesken kaiken. Olemme tehneet jo kaksi kirjaa perinteisellä tyylillä, joten odottavatko ihmiset kirjoilta tiettyä linjaa? Tunnistetaanko kirjat samaan sarjaan kuuluvaksi? Kuvittajat ovat myös yleensä tyylilleen uskollisia eivätkä hevin luovu luomastaan linjasta, mutta se ei ollut meidän duollemme ongelma. Annukka on harvinainen sekoitus taiteilijaa ja AD:ta, joka osaa etsiä suuntaa toiveiden mukaan ja ottaa haltuun tekniikan kuin tekniikan. Pikkiksen jatko-osakin tehtiin eri metodilla kuin ensimmäinen.

Päätimme kokeilla: millainen olisi uusi, modernin kaunis tyyli, joka ei olisi liian lapsellinen eikä liian kaukana alkuperäisestä – tai sen näköinen, että kuvittajaksi on yhtäkkiä pestattu Koti-insinööri. Annukka lähti testailemaan ja tässä on nyt pari kuvaa uudesta tyylistä.

Uudessa kirjassa tavataan tunturisopuli, joka ei ole parhaimmalla tuulellaan.

Mitäs tykkäätte? Molemmat lapset ovat sitä mieltä, että entinen tyyli oli parempi, koska metsä näytti aidommalta ja tämä hukkuu massaan (!), mutta hahmot ovat edelleen hauskat. Minä taas tykkään tästäkin, en osaa pitää tätä tyyliä itseisarvoisesti parempana tai huonompana kuin aikaisempia, mutta olen tietysti kirjailijana iloinen, jos kirja pääsee tällä tavalla laajemman yleisön ulottuville.

Mitä ylipäätään olette mieltä lastenkirjojen kuvituksesta? Oikeita vastauksiahan ei ole, mutta suuren yleisön mielipiteen tiedämme sitten tammikuussa 2020, kun Pikkis ja talvensiemenet sijoitellaan kirjakauppojen hyllylle, sinne Tatun ja Patun rinnalle. Kääk!

Totuudentorvi lääkärissä

Tuli kutsu koululle lapsen lääkärintarkastukseen. Ihmettelin aluksi, miksi vanhemman pitäisi olla läsnä ihan yksinkertaisessa lääkärintarkastauksessa. Haloo, ei kai siellä nyt mitään ihmeellistä kysellä?

No nyt tiedän, miksi. Raivorehellinen kuopus on kokemusasiantuntijana aivan omaa luokkaansa.

– Miten ruoka maistuu?
– No ei maistu.
– Ahaa, kärsitkö vatsakivuista?
– Kyllä!

Excuse me? Vatsakipujen suhteen sellainen tarkennus, että niitä on valitettu tässä lähiaikoina tasan kerran, mikä johtui siitä, että kaverisynttäreillä vedettiin kaksin käsin karkkia. Ja ruokahan maistuu kyllä muutamaa inhokkia lukuunottamatta. Esimerkiksi härkäpapupihvit ja linssikeitto ovat herkkua, ja vain tiettyjen juuresten ja kaalien suhteen käydään enää jatkuvia neuvotteluja. Voitoista mainittakoon myös keitetyt porkkanat ja parsakaali pieninä palasina.

– Mitä teet vapaa-ajalla?
– Aika paljon katson kännykkää. Joskus leikin Matupatun kanssa.

KRÖHÖM. Lapsi pelaa neljä kertaa viikossa koripalloa, käy kuorossa, rytmiikassa ja kitaratunneilla. Lopun liikenevän ajan hän skuuttaa pitkin pihaa kavereiden kanssa. Jos sataa eikä ketään ole mestoilla katsoo kyllä kännykästä ohjelmia, mutta jo päivärajoitus estää tuijottamasta sitä kaikkea vapaa-aikaa. Niin ja tämä "Matupatu" ei ole mielikuvitusolento vaan isosisko, ja nimikin on täysin lapsen omaa keksintöä eikä mikään vanhempien yhdessä ideoima erikoisnimi.

– Pesetkö hampaat säännöllisesti?
– En. Unohdan usein.

Wtf! Hampaat on pesty joka juuttaan ilta sen jälkeen kun niitä alkoi suusta löytyä ja siitä vastaa vielä toistaiseksi aikuinen. Aamupesu sujuu itsenäisesti ja on ehkä unohtunut kesällä pari kertaa, mutta ei mitenkään jatkuvasti.

– Onko mitään säännöllisiä kipuja?
– Polviin sattuu koko ajan.

Niin siis. Polviin sattuu, koska lapsi raastaa ne harva se päivä verille putoilemalla kiippareista tai ryynäämällä turvalleen pihaleikeissä. Tasapainoaistista ja laastaribudjetista olemme vanhempina hieman huolissamme, polvikipu on vähintäänkin oletettua tällä mustelmamäärällä. Luonnollisesti olemme myös pyytäneet häntä vähentämään vauhtia ja ottamaan rauhallisesti. Kysy, ottaako!

Mutta eipä siinä. Näin nämä asiat koetaan. Varmasti sai lääkäri perheestämme kivan ja tasapainoisen kuvan.

Ps. En halua tietää, mitä opettajalle elämästämme kerrotaan.

Lue myös: Äiti neuvolassa ja Oppia ikä kaikki

Teini-ikäisen luonnonkosmetiikkavalinnat – 5 hyvää perustuotetta

Kun teini-ikä lähestyy, alkaa aivoissa ja hormonierityksessä tapahtua kaikenlaisia muutoksia. Muutos näkyy iholla: hikeä pukkaa, naama kiiltää ja näppyilee ja hiukset rasvoittuvat. Ensimmäinen finni aiheuttaa vähän hämmennystä tai jopa järkytystä, jos se juhlii nenässä juuri ennen koulukuvaa.

Muistan, kuinka yläasteikäisenä lätkin mutsin kaapista naamaani kaikenlaisia jyrkän tuoksuisia kreemejä tai shoppasin alelaareista mitä tahansa halpistuotteita. En paljon raaka-aineita syynännyt eikä silloin luonnonkosmetiikkaa edes ollut olemassa. Jännä, että finnit eivät rauhoittuneet. Nykyään kosmetiikan käyttöön pätee sama sääntö kuin kaikkeen muuhunkin: vähemmän ja laadukkaampaa – ja tätä samaa konseptia yritän siirtää Skidillekin. Sillä on väliä mitä ihoonsa hieroo, erityisesti jos haluaa välttää kosmetiikassaan vaikkapa muovia, kakkaa ja vesikelloja aiheuttavia säilöntäaineita.

Koska Natural Goodsilla on paraikaa ystävämyynti, ajattelin koota yhteen, millainen on Skidin perussetti. Affi-linkit on merkitty tähdellä.


SUIHKUUN

Hyviä suihkugeelejä on luonnonkosmetiikkasarjoissa vaikka kuinka! Kesähelteillä oli kiva käyttää tätä aloeta ja kurkkua sisältävää viileän raikasta Santen Hydro -suihkusaippuaa*, joka toimii jäähdytykseen myös raivourheilun jälkeen. Rakastan myös tätä Patykan Raisin perle-suihkusaippuaa*, jossa on paras tuoksu ikinä.


KAINALOON

Tämä muutos tuntuu tapahtuvan aivan yön yli: eräänä aamuna vain huomaat, että kas, lapsesi hiki on alkanut haista, eikä edes kovin vienosti. Toistaiseksi olemme pärjänneet hyvin Mádaran pionintuoksuisella, rauhoittavalla deodorantilla*, joka on pitänyt hyvin eikä ole ärsyttänyt ihoa. Minulle ei tehoa riittävän hyvin yksikään luonnonkosmetiikan tuote, mutta tämä Ohm Collectionin jauhemainen deodorantti* on ollut hyvä hamekeleillä, kun hikoilua esiintyy kaikenlaisissa mestoissa: talkkimaista tuotetta voi levittää vaikka reisien sisäpintaan.

KASVOILLE

Erityisiä puhdistustarpeita ei nuorella iholla oikeastaan ole, jos ei käytä meikkiä. Meillä on molemmilla oma konjac sponge -puhdistussieni*, jota voi käyttää putsarin kanssa tai ilman. Sieni on kuivana kova käppyrä, mutta vedessä se pehmenee. Se hieroo ja kuorii ihoa kevyesti ja irrottaa epäpuhtaudet ilman putsaria.

Mádaran Nokkonen* on lasten suosikkivoide, edelleen. Tämä kevyt ja helppo kosteuttaja sopii niin käsille kuin kasvoillekin, niin talvella kuin auringonoton jälkeen ja tällä voidellaan myös korppuihoisen atoopikon taipeita.


FINNEIHIN

Parasta finnihoitoa on a) suklaan välttäminen (huvittavaa että saamme molemmat suklaasta välittömän rangaistuksen naamaan) ja b) teini-ikäisen säännöllinen ruokinta, jolloin kaikenlainen väli- ja hätänapostelu pysyy kurissa. Täsmähoitona käytämme molemmat Luén finnivoidetta. En juuri koskaan saa finnejä, mutta silloin kun saan ne ovat isosti esillä ja tämä kuivattaa satunnaiset paukamat pois.

Pistemäisissä kriisitilanteissa on käytössä Earth Mineralsin Concealer peiteväri*. Mineraalimeikkien katsotaan sopivan hyvin erityisesti herkkäihoisille, sillä esimerkiksi vaippaihottuman hoidosta tutulla sinkillä on tasapainottava, tulehduksia ehkäisevä ja ihoa hoitava vaikutus.


HIUKSILLE

Kun hiuspohja alkaa rasvoittua, hiuksia täytyy alkaa pestä useammin kuin kerran viikossa. Tiukempi pesutahti edellyttää hellävaraisia ja mietoja tuotteita, jotta hiuspohja ei kuivu ja hermostu entisestään. Shampoista suosimme herkkäihoisten tuotteita ja koska kylppärissämme on rajatusti tilaa, koko perheelle toimiva shampoo on plussaa. Käytössä on Laveran Sensitive-sarjan shampoo ja hoitoaine sekä Santen appelsiini-kookosshampoo*. Skidin kuivaan luonnonkiharaan tukkaan sopii kosteuttava mango-aloe-hoitoaine*.

Ps. Jos kaipaat kylpykokemukseesi pientä luksusta, kannattaa tutustua Rahuan hiustenhoitotuotteisiin – ei alessa, mutta kannattaa testata vaikka näitä kahta matkakokoisia pakkausta Classic-shampoota* ja tuuheuttavaa hoitoainetta*. I-ha-nat!

Kaikki oman onnensa sepät

Rakastan puhetta rahasta. Se on yhtäaikaa kauhean kiusallista ja äärimmäisen paljastavaa. Alkuviikosta sitä oli tarjolla runsain mitoin, kun somesyötteeseeni tupsahti kaksikin rahaa sivuavaa uutista: uudenkarhea tutkimus Suomen rikkaimman promillen näkemyksistä itsestään, yhteiskunnasta ja muista sekä Postin toimitusjohtajan absurdi 80000 euron kuukausipalkka.

Tutkimuslöydökset olivat ennalta-arvattavia: rikkaiden mielestä verotus on Suomessa liian kireää, jokainen on oman onnensa seppä ja sosiaalietuudet pitäisi poistaa. Näitä lausuntoja kuulee säännöllisesti oikeistopoliitikkojenkin suusta. En itse pidä henkilöverotusta erityisen kireänä. Vanhempainvapaalla ja yrittäjänä konkretisoitunut progressio on lähinnä ollut positiivinen ilonaihe: pärjään minun mittapuullani yllättävän huonoilla tuloilla! Sosiaalietuudet toisaalta kaipaavat minunkin mielestäni lähinnä justeerausta selkeämpään ja kannustavampaan suuntaan. Työttömänä kohtaamani byrokratiaviidakko oli vastenmielinen.

Surullisin olikin tuo ajatus ihmisen täydellisestä elämänhallinnasta: että kaikki se, mitä kullakin tällä hetkellä on, on itseaiheutettua ja -ansaittua.

Tähän kuuluu myös itsekritiikin puute.

Tapasin kustannustoimittajani kanssa syysjuhlassa. Hän oli lukenut toisen romaanini käsikirjoituksen rungon ja tykännyt lukemastaan. "Miten sinusta on tällainen romaanikirjailija kuoriutunut", kysyi hän. Hyvä kysymys, en oikein tiedä itsekään. Ensin piti ymmärtää, että tällainen duunariperheestä kotoisin oleva epäkulttuuri-ihminen voi ylipäätään kirjoittaa ja toiseksi piti uskoa että niin jopa kannattaa tehdä: kritiikit ovat olleet vähintäänkin suopeita. Ja ei ehkä kovin yllättäen ensimmäinen romaanini Lasitehdas käsitteli juuri tätä näkymätöntä luokkayhteiskuntaa, kahta erilaista todellisuutta, joiden rajapinnassa kipunoi. Toisen perheen lapsi on saanut lottovoiton syntymässä, toisen taas rahapeleissä.

Kukaan meistä ei ole vapaa omista lähtökohdistaan. Perhettään ei voi valita. Geenejään ei voi valita. Ja vaikka ei itse käyttäisi yhtä ainutta julkista palvelua (autoteitä lukuunottamatta), vaan hoidattaisi jokaisen asiansa yksityisellä neuvolasta yliopistoon, on peruspalvelujen tarjoaminen yhteiskuntarauhan tae. Monessa maassa varakkaat asuvat muurien takana eivätkä uskalla pysähtyä liikennevaloihin, koska äärimmäisessä köyhyydessä elävillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin ryöstää rikkaita. Täällä varakkaat voivat rauhassa olla varakkaita, koska yhteiskunta heidän ympärillään tulee annettuna, stabiilina.

Kaikki kiteytyy siihen, mikä kenellekin on normaalia: millainen kuva soveliaasta elämänmenosta lapselle muodostuu kaveripiirin, koulunkäynnin ja urapolun suhteen? Onko ihan tavanomaista, että perheessä ollaan välillä kännissä, sairaalassa tai putkassa? Onko normaalia, että vanhempia on vain yksi eikä kukaan kuljeta harrastuksiin, vaikka niihin olisi varaakin? Mitä syödään, miten juhlitaan, mitä tehdään hiihtolomalla? Köyhyys on paljon enemmän kuin rahan puutetta.

Omaan polkuunsa voi vaikuttaa, jos osaa ja uskaltaa. Mutta fiksukin ihminen voi tehdä tyhmästi tulotasoon katsomatta. Varakkaiden perheiden lapset voivat valita väärin ja vähätuloisten perheiden lapset voivat pärjätä paremmin kuin vanhempansa, mutta muhkea saldo tarjoaa ohituskaistan tai ainakin airbagin sattuman tielle heittämien esteiden, kuten esimerkiksi sairauksien tai onnettomuuksien varalle. Näiden airbagien tarjoaminen on minun mielestäni sivistyneen yhteiskunnan ydinkysymys.

Vauraudessa ei ole mitään pahaa, mutta omahyväisyys on piinallista. Onneksi nämäkään kaksi eivät automaattisesti kulje käsi kädessä.

Teatterissa: Spektaakkeli nimeltä Pieni merenneito

Sain pressikutsun Helsingin Kaupunginteatterin Pieni merenneito -musikaalin ensi-iltaan. Mukaan otin varauksettoman prinsessafanin eli Snadin. Olin jo kuullut Disney-elokuvien näyttämösovitusten eli Disney on Broadway -satsausten olevan tinkimättömästi tehtyjä, joten olin toiveikas. Ja toden totta, suotta ei ole tätä showta suitsutettu.

Mitä käsikirjoitukseen tulee, pysyn kannassani: Disneyn vanhat prinsessasadut ovat auttamattomasti vanhentuneita ja kliseiden kyllästämää hohhoijaata, vaikka Arielia pidettiin 30 vuotta sitten jopa feministisenä, uskaltaahan Ariel uhmata isäänsä. Ehkä se silloin olikin ja kilpailu on vain ajan mittaan koventunut.

Esitys ei siis tarjoa käsikirjoituksen osalta mitään riemastuttavan uutta, vaikka olinkin kuulevinani dialogissa kytkentää nykypäivään meren asukkaiden ja ihmisten välisestä vastakkainasettelusta ja vieraisiin kulttuureihin liittyvistä ennakkoluuloista. Mutta jos ja kun tästä pääsee yli ja keskittyy itse showhun, kokemus on jotakin maagisen ja päräyttävän välimaastosta.

Kuva: Robert Seger

Kyseessä on kaupunginteatterin kallein tuotantosatsaus koskaan ja sen kyllä huomasi. Jo heti alussa katsomoon kävellessäni minua tervehtivät näyttämöllä kullanhohtoiset, mahtipontiset raamit, jotka antoivat ymmärtää, että tulossa on lumoava spektaakkeli. Ja me lumouduimme. Vesi kimmeltää aidon tuntuisesti, Ariel sukeltelee ilmassa, laiva seilaa aallokossa ja Triton räjäyttää Arielin piilopaikan säpäleiksi niin että rikki tuoksuu parvelle asti. Ja se hetki, kun Ariel saa jalkansa ja sätkii pintaan! Wow! Katsomossa unohti välillä hengittää niin maagisen hienosti tarina soljuu eteenpäin. Näytöksen häkellyttävyydestä vastasivatkin ohjaus, lavastus, puvustus, koreografiat, valot, efektit, äänentoisto ja orkesteri – siis kaikki se, mikä yleensä on taustaroolissa. Mukana ollut bloggaajaskene kuten Isyyspakkauksen Tommi ja Oimutsimutsin Elsa olivat liikuttavan samaa mieltä. Iso käsi koko valtavalle toteutustiimille!

Kuva: Robert Seger

Näyttelijäsuorituksista parhaiten mieleen jäi Sanna Saarijärvi, joka toi merinoita Ursulan rooliin aivan uusia sävyjä: Ursula oli toki oma itsensä, häijy ja juoni, mutta myös kepeä ja sarkastinen. Snadi sen sijaan hämmästyi, että lavalla rullalautaili lapsi: Pärsky-kalaa esitti 13-vuotias Alek Perez Lahtinen, jolla on kantava lauluääni. Snadille syttyikin palava halu päästä näytelmäkerhoon!



Arvostan valtavasti tällaista toteutuksellista vaivannäköä. On välillä vaikea tietää, milloin tyytyminen näkyy katsomoon ja riman korottaminen ei. Tiedän myös, että työryhmä näkee valtavasti vaivaa jo pienemmänkin produktion kanssa, enkä voi mitenkään käsittää kuinka monta tuntia näitä askelmerkkejä on treenattu.

Mutta sanoisin, että budjetti on käytetty oikein, jos minäkin, nihkeä prinsessakriitikko, varasin jo uudet liput kateudesta vihertyneen isosiskon ja ystävättärensä kanssa, ihan vain näyttääkseni, mitä kaikkea estradilla voi tehdä. Suosittelen tätä showta niin näyttämötaiteen, merenneitojen kuin musikaalienkin ystäville mutta aivan erityisesti niille, jotka ovat joskus pitkästyneet teatterissa ja ovat vakaasti sitä mieltä, että vain leffassa on siistiä. Ei ole.

Ps. Herkkiksille tiedoksi, että kannattaa ottaa korvatulpat mukaan, jos kovat äänet säikähdyttävät, ja jos tarina ei ole tuttu, kannattaa jutella hieman juonesta etukäteen.