Babler

Tietoa mainostajalle › Tietosuojaseloste ›

4.9.2019

Kaikki oman onnensa sepät



Rakastan puhetta rahasta. Se on yhtäaikaa kauhean kiusallista ja äärimmäisen paljastavaa. Alkuviikosta sitä oli tarjolla runsain mitoin, kun somesyötteeseeni tupsahti kaksikin rahaa sivuavaa uutista: uudenkarhea tutkimus Suomen rikkaimman promillen näkemyksistä itsestään, yhteiskunnasta ja muista sekä Postin toimitusjohtajan absurdi 80000 euron kuukausipalkka.

Tutkimuslöydökset olivat ennalta-arvattavia: rikkaiden mielestä verotus on Suomessa liian kireää, jokainen on oman onnensa seppä ja sosiaalietuudet pitäisi poistaa. Näitä lausuntoja kuulee säännöllisesti oikeistopoliitikkojenkin suusta. En itse pidä henkilöverotusta erityisen kireänä. Vanhempainvapaalla ja yrittäjänä konkretisoitunut progressio on lähinnä ollut positiivinen ilonaihe: pärjään minun mittapuullani yllättävän huonoilla tuloilla! Sosiaalietuudet toisaalta kaipaavat minunkin mielestäni lähinnä justeerausta selkeämpään ja kannustavampaan suuntaan. Työttömänä kohtaamani byrokratiaviidakko oli vastenmielinen.

Surullisin olikin tuo ajatus ihmisen täydellisestä elämänhallinnasta: että kaikki se, mitä kullakin tällä hetkellä on, on itseaiheutettua ja -ansaittua.

Tähän kuuluu myös itsekritiikin puute.



Tapasin kustannustoimittajani kanssa syysjuhlassa. Hän oli lukenut toisen romaanini käsikirjoituksen rungon ja tykännyt lukemastaan. "Miten sinusta on tällainen romaanikirjailija kuoriutunut", kysyi hän. Hyvä kysymys, en oikein tiedä itsekään. Ensin piti ymmärtää, että tällainen duunariperheestä kotoisin oleva epäkulttuuri-ihminen voi ylipäätään kirjoittaa ja toiseksi piti uskoa että niin jopa kannattaa tehdä: kritiikit ovat olleet vähintäänkin suopeita. Ja ei ehkä kovin yllättäen ensimmäinen romaanini Lasitehdas käsitteli juuri tätä näkymätöntä luokkayhteiskuntaa, kahta erilaista todellisuutta, joiden rajapinnassa kipunoi. Toisen perheen lapsi on saanut lottovoiton syntymässä, toisen taas rahapeleissä.

Kukaan meistä ei ole vapaa omista lähtökohdistaan. Perhettään ei voi valita. Geenejään ei voi valita. Ja vaikka ei itse käyttäisi yhtä ainutta julkista palvelua (autoteitä lukuunottamatta), vaan hoidattaisi jokaisen asiansa yksityisellä neuvolasta yliopistoon, on peruspalvelujen tarjoaminen yhteiskuntarauhan tae. Monessa maassa varakkaat asuvat muurien takana eivätkä uskalla pysähtyä liikennevaloihin, koska äärimmäisessä köyhyydessä elävillä ei ole muita vaihtoehtoja kuin ryöstää rikkaita. Täällä varakkaat voivat rauhassa olla varakkaita, koska yhteiskunta heidän ympärillään tulee annettuna, stabiilina.

Kaikki kiteytyy siihen, mikä kenellekin on normaalia: millainen kuva soveliaasta elämänmenosta lapselle muodostuu kaveripiirin, koulunkäynnin ja urapolun suhteen? Onko ihan tavanomaista, että perheessä ollaan välillä kännissä, sairaalassa tai putkassa? Onko normaalia, että vanhempia on vain yksi eikä kukaan kuljeta harrastuksiin, vaikka niihin olisi varaakin? Mitä syödään, miten juhlitaan, mitä tehdään hiihtolomalla? Köyhyys on paljon enemmän kuin rahan puutetta.

Omaan polkuunsa voi vaikuttaa, jos osaa ja uskaltaa. Mutta fiksukin ihminen voi tehdä tyhmästi tulotasoon katsomatta. Varakkaiden perheiden lapset voivat valita väärin ja vähätuloisten perheiden lapset voivat pärjätä paremmin kuin vanhempansa, mutta muhkea saldo tarjoaa ohituskaistan tai ainakin airbagin sattuman tielle heittämien esteiden, kuten esimerkiksi sairauksien tai onnettomuuksien varalle. Näiden airbagien tarjoaminen on minun mielestäni sivistyneen yhteiskunnan ydinkysymys.

Vauraudessa ei ole mitään pahaa, mutta omahyväisyys on piinallista. Onneksi nämäkään kaksi eivät automaattisesti kulje käsi kädessä.


4 kommenttia:

  1. Itse melko keskiluokkaisen perheen kakarana pärjäsin hyvin siihen asti kunnes sairastuin ja koin avioeron. Yksin vähillä voimavaroilla pärjääminen ja sairaanhoito onkin tullut yllättävän kalliiksi ja pinnalla ja vähän väljillä pitää oikeastaan vain se, että vanhemmat auttavat yli kolmikymppistä lastaan taloudellisesti. Välillä hävettää, myös oma hyväosaisuus eli tukevat vanhemmat. Ystävän talouden taas sotki lapsen kuolema, vaikka heitä oli kaksi työssäkäyvää aikuista ja vain yksi elävä lapsi perheessä. Siihen ei onneksi osunut kuitenkaan mitään toista kriisiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Kuvasit juuri sitä mitä tuossa yllä tarkoitin. Nämä kriisit myös kimppuuntuvat: tapahtuu yksi asia, joka johtaa toiseen ja yhdessä ne muodostuvat ylitsepääsemättömäksi. En tiedä auttaako voimien toivottaminen mitään, mutta toivotan kuitenkin. <3

      Poista
  2. Luin iltapäivälehdistä tämän promillen lausahduksia. Osasta tuli paha olo fyysisesti. Tuntuu uskomattomalta, että jotkut oikeasti ajattelevat niin. Fakta kuitenkin on se, ettemme voi valita sitä, millaisiksi synnymme. Eikä kaikilla huono-osaisilla edes ole esimerkkiä, josta ottaa mallia. Toivoisin elämän hiukan koulivan näitä rahassa kylpeviä neropatteja. Lohdullista tietää, ettei rahalla saa sydämensivistystä, vaikka kaikkea muuta saisikin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin se on, huono-osaisilla on vain huonoja esimerkkejä. Mä tulin noista kommenteista surulliseksi kun mietin miten kyyninen ja ankara tuollainen maailma on myös varakkaita itseään kohtaan. Tuohan on aivan myrkyttynyttä ajattelua ja ennakkoluulot hallitseva mielentila.

      Poista

Mitä itse funtsit?

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...