Full support, Tomppa, Zane ja pieni sininen lisko

Kaupallinen yhteistyö Babler Media ja Korkeasaari

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Se saapuu aivan äänettömästi. Juttelen eläintenhoitaja Jonnen kanssa ja huomaan sen vasta, kun Jonne hymyilee ja nyökkää häkkiä kohti. Tomppa, amurinleopardiuros, seisoo minusta metrin päässä. Kaunis ja sulavalinjainen kissaeläin on sen verran iso otus, että sydämeni lentää kurkkuun ja jähmetyn vaistomaisesti paikoilleni. Tomppa päästää äänen, joka on kylmäävä sekoitus matalaa murinaa, sähinää ja kehräystä.

– Se on hyvällä tuulella ja juttelee, Jonne selventää ja kyykistyy juttelemaan takaisin.

Mikä helpotus. Sitten viereisessäkin häkissä alkaa tapahtua: meitä tuijottaa varovaisesti samanlainen kähisijä, mutta pienempi.

– Se on yksi maailman arvokkaimmista naaraista, Jonne huomauttaa.

Jonne ja Tomppa juttutuulella.

Mitä arvo tässä yhteydessä tarkoittaa? Amurinleopardinaaras Zanella on harvinaiset geenit, joten se on ollut äärimmäisen tärkeä linkki elinvoimaisen kannan säilyttäjänä. Amurinleopardeja elää nimittäin luonnossa vain noin sata kappaletta, eläintarhakanta on puolet suurempi. On absurdia ajatella, että minun lajini määrä mitataan miljardeissa. Tilanne on olosuhteisiin nähden hyvä, sillä muutama vuosi sitten niitä oli jäljellä enää muutama kymmenen. Suojelutoimenpiteet ovat purreet.

Kun kyselin Instagramissa, mikä Korkeasaaren toiminnassa kiinnostaa, yksi kysymys oli, miten eläimiä oikein hankitaan.

Nina Trontti, eläintenhoidon ja suojelun johtaja, hymähtää. Hankkiminen on turhan suoraviivainen sana, sillä mitään kauppaa ei eläimistä käydä eikä leoparditinderiä ole. Eläintarhojen eläimet ovat pääosin tarhoissa syntyneitä yksilöitä ja niille etsitään sopivaa "hotellia" laajasta eläintarhojen verkostosta. Syntyvyyttä luonnollisesti säädellään. Lisääntymislupaa ei myönnetä kaikille eläimille, toisille taas toivotaan sopivaa kumppania ja jälkikasvua sitäkin kiihkeämmin.

Sitten tulevat rajoitteet. Kaikki eläimet eivät viihdy Suomen ilmastossa ja tästä rajallisesta määrästä lajeja on mahdollista tarjota paikkaa vain niille, joille on olemassa sopivat tilat. Ja tiloja taas säätelevät tarkat standardit, joita kaikki vastuulliset eläintarhat noudattavat. Suomalainen eläinsuojelulaki ja sen eläintarhoja koskeva asetus on vielä näitäkin standardeja tiukempi.

Esimerkiksi amurinleopardin osalta tilanne on se, että sopivia tiloja ei ole kuin muutamalle pennulle vuodessa. Harvinaisen lajin säilyttämisessä seuraava askel onkin luontoonpalautusohjelma, jonka tavoitteena on nimensä mukaisesti vahvistaa luonnonvaraista kantaa eläintarhoissa syntyneillä yksilöillä. Palautus on kuitenkin pitkä prosessi, sillä suojelualueen pitää olla kunnossa. Ohjelma on jo suunnitteilla ja Korkeasaaressa jännitetään, pääsevätkö Tomppa ja Zane tähän jotenkin mukaan.

"Älä rimpuile nyt jooko, me laitetaan nää kurikset jalkaan koska sataa."
Kuva: Annika Sorjonen / Korkeasaari

EAZA eli Euroopan eläintarha- ja akvaarioyhdistys järjestää tänä vuonna kampanjan sademetsien lintujen puolesta. 

Korkeasaaressa pyöritetään jatkuvaa yhteistyötä niin muiden eläintarhojen, suojelujärjestöjen kuin tutkijoidenkin kanssa. Tämä prosessi vastaa oikeastaan kysymykseen modernien ja vastuullisten eläintarhojen perimmäisestä tehtävästä, luonnon monimuotoisuuden suojelutyöstä. Kaikki suojeluun sitoutuneet eläintarhat tasapainottelevat koko ajan etiikan kanssa: miten eläimille tarjotaan mahdollisimman hyvät olot? Se tarkoittaa, että jatkuvasti mietitään, millaista on eläinten lajityypillinen ruoka, mistä ne stressaantuvat, millaisia virikkeitä ne kaipaavat ja miten ne saadaan tottumaan ihmisiin, jotka niitä hoitavat, ja kävijöihin, jotka eläintarhan toimintaa rahoittavat. Yksi merkki vastuullisesta eläintarhasta on, että eläimet saavat olla missä haluavat. Esimerkiksi Korkeasaaren leijona-aitaukseen kuuluu siis kolmen yhdistetyn aitauksen lisäksi myös sisätilat, jossa saa olla ihan rauhassa, mikäli lajitoverit suovat.

Mutta entä se onnellisuus? Voiko villieläin olla ikinä onnellinen muualla kuin vapaana omilla elinalueillaan? Onnelle ei ole mittaria ihmiselläkään. Vaikka koulutetut ja kokeneet hoitajat oppivat tuntemaan työkaverinsa ja tulkitsemaan eläinten käyttäytymistä, ei ihminen ikinä eläimen pään sisään pääse. Tämän epävarmuuden kanssa eläintarhan henkilökunnan täytyy elää ja toimia viimeisimmän tiedon mukaan.

Kuva Annika Sorjonen / Korkeasaari Zoo

Olisiko mahtavaa, jos eläintarhoja ei enää tarvittaisi? Tavallaan olisi, myös Korkeasaaren johtajan Sanna Hellströmin mielestä. Olisi mahtavaa, jos ihmiset pystyisivät pysäyttämään lajien häviämisen, eläimille olisi tilaa ja ihmiset arvostaisivat luonnon monimuotoisuutta ja tekisivät valintoja sen säilyttämiseksi. Tähän Korkeasaaressa pyritään, sillä eläintarhojen suojelupalettiin kuuluu myös ympäristökasvatus. Tiedon jakamisella tähdätään siihen, että me ihmiset kasvaisimme lajina niin sivistyneeksi, että ymmärtäisimme paikkamme ekosysteemissä ja vastuumme sen säilyttämisestä. Sitä odotellessa voi käydä osoittamassa tukensa Kissojen yönä Tompalle ja Zanelle tai vaikka pienelle siniselle liskolle, joka asuu palmun kukassa.

Ps. Jos et pääse paikalle niin kuvetta voi kaivaa Amur-hankkeeseen myös täällä.

Mikä on #30käyttöä-haaste ja kenelle se sopii?

Viimeinen lomaviikko on mennyt av-yv-meiningeissä. Viime talven kamaraivon starttaamassa vaatekatselmuksessa löytyi nimittäin myös läjä kesäisiä kamoja, joiden paras myyntihetki oli tällä puolella vuotta. Ja kas, henkarit ovat nyt tyhjiä: yhtä lukuunottamatta kaikki meni! Sain siis kasaan ihan hyvät viikkorahat sekä hyvän mielen, sillä kivat, mutta minulle epäsopivat vaatteet pääsevät käyttöön.

Mutta aina tästä projektista tulee myös vastuullisuusahdistus. Lentämisen vähentäminen on hirveän helppoa vaikkakin kivuliasta. Pysyy vain vuosisuunnitelmassa ja sanoo ei, kun joku ehdottaa viikonloppureissua Eurooppaan. That's it. Mutta vaatteita on pakko ostaa. Vaateteollisuus tuottaa yhtä suuret päästöt kuin laiva- ja lentoliikenne yhteensä eikä vastuullisuus näytä kiinnostavan suurimpia valmistajia pientä viherpesua lukuunottamatta juuri lainkaan. Siinä vaiheessa kun t-paita maksaa 4,99€ voi kysyä, mitä maksoi raaka-aine, paljonko jäi ompelijalle käteen ja mitä vaatteelle tapahtuu yhdessä pesussa.

Maailmalla onkin startannut #30käyttöä -haaste, jossa tavoitellaan vaatteelle pitkää käyttöikää ja vältetään ostamasta vaatteita, joita ei usko pitävänsä kolmeakymmentä kertaa. En ole kuuden vaatteen haasteen jälkeen tarttunut mihinkään vaatepuolen kampanjaan, joten nyt voisi olla taas aika.

Skidi hipoo XS-kokoa, joten kierrätettyä on kuvan asussa kaikki paitsi vyö! Snadilla päällään jo viime kesänä pieneksi jäänyt mekko, josta ei voi luopua, koska lempivaate.

Mutta onko lyhyt käyttöikä minulle ongelma? Tavallaan ei, koska en shoppaile itselleni kuin muutaman kerran vuodessa, liikahdan trendeihin noin viiden vuoden viipeellä enkä osta pikamuotia. Käytän lempivaatteitani aina pitkään ja hartaasti, ja uumoilen että suosikkivaatteille tulee helposti sata käyttöpäivää parissa vuodessa. Toisaalta luku kuulostaa joidenkin vaatteiden osalta paljolta: hellevaatteita tulee käytettyä vain jos on helle, ja paksuinta talvitakkiani olen käyttänyt kymmenisen kertaa, mutta pakkohan se on olla olemassa. Tämä pohjoinen sijaintimme pakottaa ihmisen omistamaan vaatteita moneen säähän.

Tämä haaste muistuttaakin minua enemmän ostamisen linjanvedosta, jonka tein jo jonkin aikaa sitten. Olen lakannut ostamasta
a) kirkkaanpunaisia tai muita "jännän" värisiä vaatteita, sillä en kertakaikkiaan pidä niitä, vaikka väri olisikin kaunis an sich,
b) juhlavaatteita, sillä käyttökertoja tulee minun elämässäni hirveän vähän ja lainaamalla saa kivoja,
c) vääränkokoisia vaatteita, vaikka ne olisivat kuinka houkuttelevassa alennuksessa, sillä ne ovat erinomaisia vain aiheuttamaan itsetunto- ja säilytysongelmia ja
e) yhtä ainutta vaatetta verkkokaupoista yllä mainitusta syystä = tällä kropalla melkein jokaista vaatetta on pakko sovittaa.

Lempikierrätysliikkeeni Vestis - tykästyin tiukkaan linjaan: kaikki meni, minkä ottivat myyntiin.

Haaliminen on liian helppoa, mutta jos noissa säännöissä pitäytyy, harhaostoksia tulee enää harvakseltaan. Ehkä tätä haastetta voi käyttää kierrätysmittarina: jos vaate ei ole vuodessa päässyt päälle kuin kerran tai pari, olisi syytä etsiä sille käyttökertoja uudesta kodista.

Olen tosi iloinen siitä, että vaatteiden kierrätyksestä on tullut normaalia – laatutuotteilla on jälleenmyyntiarvo ja vilkkaissa kierrätysryhmissä tavarasta pääsee eroon vuorokauden kuluessa. Eikä ole enää omituista huudella ensin kirppiksellä, löytyykö joltakulta ylimääräisenä hiihtohousuja, leivänpaahdinta tai tonttuasua sen sijaan että marssii suorilta kauppaan. Näinhän maailman pitäisi toimia ihan lähtökohtaisesti.

Miten on, kiinnostaisiko kokeilla tätä haastetta? Onko käyttöikä sulle ongelma? Vai onko lempivaateajattelu jo käytössä jollain tapaa?

Elokuu korjaa niin lorvikatarrin kuin lomauupumuksenkin

Tällä viikolla alkoi inbox kilahdella. Työt olivat kutsuneet niin tuttuja kuin kuin vieraitakin, mutta yksi asia toistui: viestin lopetuksena oli "hyvää alkavaa syksyä". Armoa! Vaikka loma loppuu, ei ala syksy!  Ei sillä, että minulla olisi massiivisesti mitään syksyä vastaan, mutta tarvitsemme elokuuta moneen asiaan.

1. Elokuu on tärkeä palautumiskuukausi erityisesti perheelliselle ihmiselle, joka on aivan puhki loman pakkaus-, kokkaus- ja viihdytysvuorosta. Elokuussa koittaa se taivaallinen hetki, kun leppoisaa kesää on jäljellä, vaikka koulut ja työt jo alkavatkin. Ah! Voi käydä työkavereiden kanssa jätskillä, syödä päivällisen ulkona, suunnitella viikonlopuille kesäretkiä vaikka saaristoveneillä tai kaupunkifillareilla ja lykätä seuraavaan kuuhun sitä orastavaa ajatusta, että mitkähän kaikki ulkovaatteet ovat jääneet lapsille pieneksi, vaikka vasta keväällä ostettiin.

2. Mökkielämän aiheuttaman lorvikatarrin karistaminen alkaa siitä hetkestä kun peruskoulun kello kilahtaa. Yrittäjän yhtälössä yllä mainitun rennon yhdessäolon lisäksi tulevat työt eli vuokra-mätkyt-netti-velat-verot-korot-korkojenkorot ja elokuu tarjoaa kauan odotettua työntekolepoa. Omassa sängyssä nukkuminen ja päiväsaikaan koittava selkeä työ- ja kirjoitusrauha ovat parasta terapiaa mielelle, joka pelkää verottajan seuraavaa yhteydenottoa. Ja sitä että uuden romaanin runko ei ole ihan niin kuosissa kuin sen piti olla.

Elokuussa olisi syytä löytää wisdomia ihan ilman wineä.

3. Tervetuloa rutiinit! On mentävä nukkumaan ennen kuin aurinko nousee, syötävä järkevästi ja säännöllisesti ja aloitettava liikunnan harrastaminen. Tarkoittaen siis sitä, että joudun lopettamaan Downton Abbey -maratonini ennen kahtatoista, syömään muutakin kuin kahvia ja kirsikkatomaatteja ja menemään jumppaan. Kersat ovat paljon paremmin balanssissa. Teini siivosi jopa huoneensa eilen, mikä oli epäilyttävää.

4. Minun kirjoissani vähintään syyskuun loppuun asti on edelleen kesä ja vieläpä aivan upea sellainen. En piittaa seksihelteistä, mutta elokuussa mahdolliset lämpöaallot eivät ole kovin tuskallisia, sillä yöksi jo viilenee, mustarastas ei enää karju heiloilleen aamuneljältä ikkunan alla ja levätilannekin on rauhoittunut. Kyseisen kuukauden onkin ilmeisesti nimennyt se neuroottinen henkilö, joka painaa bussin pysähtymisnappia heti, kun se on lähtenyt edelliseltä pysäkiltä.

Siispä toivotan teille oikein hyvää töihinpaluuta ja erinomaista kesän jatkoa! Lupaan, että blogin päivitystahtikin tästä virkistyy.

Maata pitkin Kroatiaan ja takaisin – FAQ

Huh. Kotona ollaan, noin 4000 matkakilometrin jälkeen!

Kyselin Instan puolella (olen siellä nykyään aktiivisempi), mitä haluaisitte matkasta tietää – ja tehän kysyitte! Tässä siis vastauksia hieman kuratoituna aihepiirin mukaan. Kommenttiboksissa saa luonnollisesti kysyä lisää.

Kustannukset: mitä maksaa, mikä maksaa?

Budjetista tuli eniten kysymyksiä. Matkailussa on todella se älytön juttu, että se saastuttavin ja nopein tapa on ehdottomasti halvin. Jos siis haluaa Kroatiaan mahdollisimman nopeasti ja halvalla, pitää lentää. Mutta nyt tavoitteena olikin kokeilla konseptia, jossa nautitaan matkustamisesta, eikä vain paahdeta paikasta A paikkaan B ja takaisin.

Toiseksi loppusummaa saa varmasti niistettyä pienemmäksikin, jos on hermoja (reilikorttien kanssa sumplimista en edes yrittänyt) ja lomassa joustovaraa.  Hyvin varhaisessa vaiheessa nimittäin selvisi, että näin pitkään matkaan ja suosittuna ajankohtana ei oikein riitä käytössämme ollut 10 päivän aikaikkuna, jos "perilläkin" haluaa olla muutaman päivän, joten joutuisimme lentämään takaisin. Aikatauluhaasteen lisäksi (aikuisten!) toiveena oli suht rauhallinen matkavauhti, jotta ehtisimme palautua legien välillä ja integroitua Euroopan asetuksiin.

Matkaohjelman hinnat ovat neljälle ja kaikki liput on ostettu etukäteen. Juna-asemilta pääasiassa käveltiin hotelleille, joten taksikuluja ei juuri ollut.

Espoo – Turku: VR 36€ (puoli kuuden junalla ehtii hyvin yö-Graceen)
Turku – Tukholma: Viking Grace 165€ (olisi ilmeisesti tullut halvemmaksi ottaa meno-paluu!)
Tukholma – Kööpenhamina: SJ 87€
Kööpenhamina – Hampuri: DB 63€
Hampuri – Wien: ÖBB Nightjet 360€ (tässä siis yö mukana)

Tämän jälkeen meni kalliiksi, sillä määränpäähämme ei mene raiteita ja lähin juna-asema olisi ollut 20 kilometrin päässä Kanfanarissa. Münchenista olisi päässyt suoraan Istrian alueelle, mutta se yöjuna oli täynnä. Wienistä olisi toki päässyt vähän kankeasti Zagrebiin (ihan väärässä suunnassa) ja Ljubljanaan, mutta siitä eteenpäin olisimme joka tapauksessa tarvinneet auton. Säätämisen helpottamiseksi otimme siis vuokra-auton jo Wienistä ja ajoimme Itävallan ja Slovenian läpi muutamassa tunnissa Rovinjiin. Vuokra nousi 500 euroon, sillä erityisesti auton jättäminen Schengen-alueen ulkopuolelle oli suht kallista. Ja yhdensuuntainen Pula–Helsinki -lento on luonnollisesti samanhintainen kuin menopaluu (+ lentokenttäkyydit molemmissa päissä) eli 500 € potti sekin.

Millaista on matkustaa junassa ja yöjunassa?

Junat olivat yleisesti ottaen hämmentävän siistejä ja hyvin ilmastoituja, penkit olivat mukavat ja jalkatilaa paljon. Iloitsin siitä, että aikataulut pitivät kohdallamme hyvin emmekä joutuneet venailemaan uutta veturia missään Höhenpöhelin kanjonissa

Yöjunasta perheemme näkemykset jakautuivat kahtia hyvin loogisesta syystä: jos yöjunassa ei saa unta, siellä on kamalaa. Jos taas saa unta (kuten kersat), se on ihan ok. Minulle junan äänimaisema ja heiluminen mahdollistivat (odotetusti) vain ajoittaisen torkahtelun, joten kynnys matkustaa yöjunalla enää yhtään minnekään, kasvoi suht korkeaksi. Otan ihan mielelläni sen päivävuoron ja yöksi hotellin, kiitos.

Lisäksi ÖBB:n sivuilla ryhmille ja perheille suositellaan nk. couchette-hyttiä, mutta se on todella kälyinen ja ahdas (ymmärsin, että ne ovat DB:n vanhat vaunut). Laveri on yli 170-senttiselle myös fyysisesti mahdoton, sillä patja on noin 60 cm leveä ja 190 cm pitkä. Ja kova. Paremmin varustellussa ja hintavammassa Deluxe-luokassa (hyttiin mahtuu max 3h) lienee parempi meininki, mutta ne varataan loppuun heti kättelyssä (yllätys). Uusia vaunuja on kuitenkin tulossa 2022.

Mutta se, mitä eniten kaipaan, ovat suorat yhteydet kaupunkien välillä. Euroopan junaverkkoa pitäisi kehittää kokonaisuutena, mutta se ei ole aivan yksinkertaista. Ilmeisesti Kroatian HZPP:lläkin on päässyt Münchenista ja Frankfurtista Salzburgin kautta Zagrebiin, mutta en enää löytänyt varausmahdollisuutta mistään.

Pakkaaminen: mikä oli hyödyllistä? Mikä oli turhaa?

Tämä vaihe jännitti ehkä eniten, mutta pakkauspostaukseeni tuli niin valtavasti hyviä vinkkejä ja minulla oli kerrankin hyvää aikaa pakata, joten kaikki meni suht nappiin! Tärkeintä on lähinnä arvioida lasten kantokyky oikein, muuten menee hikiseksi. Kuten meillä meni. Mutta hirveän vähällä kamalla selvittiin: jos junan ikkunaohjelma ei jaksanut kiinnostaa, kuulokkeet, kännykät ja latausjohdot vastasivat enimmäkseen viihdykkeestä ja vaikka laturipistokkeita oli ihan joka paikassa, myös vara-akulle tuli jonkin verran käyttöä. Verensokerin sai pidettyä tasaisena maltillisella eväsvarastolla ja ravintolavaunuilla (ainoastaan yöjunan tarjonta oli suht ankea).

Muista tarvikkeista korvatulpat, hellehatut, nenäliinapakkaukset, rakkolaastarit ja vesipullot olivat erittäin tarpeellisia hikisillä kaupunkikierroksilla. Wet wipesit olivat yllättäen vähän turhat, kun käsiä saattoi pestä melkein joka kulkupelissä. Ja vain Koti-insinööri osasi mitoittaa vaatteensa niin että yhdellä hotellin hoitamalla pesukerralla pärjäsi hyvin, minä pakkasin kaikille liikaa, kuten aina.

Mikä yllätti – hyvässä ja pahassa?

Tiesimme jo lähtiessä, että asenne ratkaisee tämän homman onnistumisen. Maata pitkin matkustaminen monella vaihdolla ja kulkupelillä useiden maiden läpi on riskialtista puuhaa, se ei ole lentämistä (jossa toki myös voi tulla myöhästymisiä, peruutuksia ja ylibuukkausta). Ehkä tässä konseptissa juuri matkustamisen intensiivisyys oli se ihan uusi kokemus. Kaikkien aistien lomalla oli myös koko tunnekartasto käytössä. Kymmenen päivän reissuun mahtui niin vauhdin hurmaa kuin perillepääsyriemuakin, unohtamatta asemajännitystä, rajahämmennystä, missähelvetissäpassiton-kauhua, navigaattoriraivoa, puhelinitkua, reppu-uuvahdusta ja hotellirauhaa. Ja mikä ihana tunne on se kun on kyydissä ja maisevat vilahtelevat ohi! Erityisesti lapset ja junailu näyttivät sopivan hyvin yhteen, sillä erästä lausetta ei kuultu kertaakaan. Ei ollut tylsää.

Toisaalta tässä on se toinenkin puoli: jo Kööpenhaminassa olisi voinut olla viikon! Nyt tramppasimme Kastelletin, Kongens Haven, Inre Byn, Tivolin ja Nyhavnin päivässä eikä se ollut kunniaksi kenellekään. Ahnehtiminen on merkki ajan puutteesta, mutta pääsemmepä tätäkin kokemusta viisaampina eteenpäin. Ja kokemusta tarvitaan. Kun esimerkiksi navigaattori ehdottaa, että lähdetäänpä tästä motarilta pois slovenialaisen tuppukylän vuohipolulle, koska se on nopeampi, olisi syytä luottaa vain vaistoonsa ja pysyä sillä tiellä, jonka tietää menevän perille. Me emme luottaneet, mutta siitäkin selvittiin.

Mutta ehkä eniten tästä reissusta kertoo se, että minulle jäi hinku tehdä jotain vastaavaa jatkossakin. Luultavasti seuraavaksi yritän ylipuhua perheen lähtemään kanssani seikkailulle Tanskan dyyneille. Vähän lähemmäs mutta silti tuntemattomaan.

Maata pitkin: Matkustamisen raskaus ja keveys

"Kaikki sitten kantavat omat laukkunsa". Heh heh. Hiki valui selkääni pitkin, kun kannoin kahta reppua ja vedin omaa laukkuani samalla kun tihrustin Google mapsista reittiä hotellille. Nuorimmaiselle oli vielä vähän vaikeaa kantaa reppua ja vetää laukkua, jopa siinä määrin, että hän vaati mukulakiviosuuksilla vapautusta kummastakin. Kotioloissa olisin ollut ankarampi, nyt otin hänenkin reppunsa kantaakseni, isänsä hoiti vetolaukun. Jos on liian raskasta, on liian raskasta. Tärkeämpi sopimus oli valituksen ja ulinan minimointi.

Toisen, eri tavalla painavan ajatukseni matkustamisen raskaudesta koin Hampurin rautatieasemalla. Matkan pisin ja jännittävin legi oli siirtyä 800 kilometriä itään vuorokaudessa. Kokemattomuus yhdistettynä haastavaan bussi-juna-laiva-juna-yöjuna -yhdistelmään nosti hikeä matkanjohtajan kämmenpohjiin, sillä vastuullani olivat aikataulut, kamat, liput, eväät, vaihdot ja laiturit. Ja jotenkin kummallisesti myös mielialat.

Mutta kun kaikki sujuikin hyvin, laiturit löytyivät ja junat nytkähtivät liikkeelle, alkoi ihon alla paisua vastavoima: matkanteon tuoma kupliva huuma! Kun on vihdoin päässyt kyytiin, saa päästää irti ja antautua kuljetettavaksi. Nojaan taaksepäin ja annan ohikiitävien maisemien pyyhkiä hien otsaltani ja kaiken hetkellisyyden tyhjentää mielen: merkityksellistä on vain tuulenvire kellanruskealla viljapellolla, vihreää rinnettä täplittävät lehmät ja yhtäkkiä avautuva, sokaisevan välkehtivä järvi, joka on kahden sekunnin päästä poissa. Välillä tulee tarve hipaista ikkunaa kuin älyruutua, katsoa uudet viestit, mutta ruutu tarjoaa seuraksi vain oman naaman. Sekin näyttää kärsimättömältä ja huutaa että eteenpäin.

Hätkähdän kun puhelin piippaa. Iloinen tekstiviesti toivottaa tervetulleeksi uuteen maahan ja kertoo olennaisimman eli roaming-hinnat. Miksi ei jotain muuta? Kiitos tiedosta. Laitan silmät kiinni ja päätän, että palvelumuotoilen viestejä vasta kotona. Nyt on katsottava ikkunaohjelmaa.