Myötätuulessa

Skidin näkemys äidistä.

Se on tämä päivä, taas. Periaatteessa inhoan kuluneita metaforia, mutta olen viime aikoina huomannut miettiväni yhä useammin vanhemmuutta kuljettuna matkana: synnytyslaitokselta saatua matkalippua, mutkia ja yllätyskäänteitä, vaikeita reittivalintoja sekä pakollisia ja vapaaehtoisia pysähtymisiä. Matkamuistoja on kertynyt jo 12 vuotta.

Kaikesta klisheisyydestään huolimatta pidän tästä matkan symboliikasta, sillä se pakottaa katsomaan vanhemmuutta toisenlaisesta vinkkelistä, kauempaa. Tämä ei ole kilpailu tai suoritus. Elämän mittaisella aikajänteellä ei ole mielekästä tutkia yksittäisiä onnistumisia tai epäonnistumisia tai laskea huonoja ja hyviä päiviä. Vaikka tuoreille vanhemmille jaellaan valtavasti ohjeita – tarpeellisia ja turhia – äidiksi kasvaminen ei ole pistemäisiä tekoja siellä täällä vaan elettyä elämää: miksi olet juuri siinä kuin olet? Silloin on ihan sama miten imetys, tuo lyhyt hetki matkan alkutaipaleella, on sujunut. Jaossa ei ole mitaleita, mutta kokemusta ja viisautta kertyy, vaikka ei haluaisi.

Pidän ajatuksesta myös siksi, että matkaseura on riittävän väljä käsite. Keitä mukanasi kulkee? Joskus matkassa on kumppani, toivottavasti aina ystäviä ja mahdollisesti myös sukulaisia, mutta joskus pitää uskaltaa kulkea yksin. Välillä matkaseuraa pitää raahata perässä, mutta joskus ne kantavat sinunkin laukkusi tai vaativat taukoa. Ja itse asiassa juuri tällaisen hetken soisin kaikille osuvan, etenkin sille, joka on opetettu pärjäämään yksin ja reippaasti.

Tässäkin reissussa rähjääntyy, mutta ei se ole bugi vaan feature. Ei sellaista reissua olekaan, joka ei jälkiä jättäisi. Mutta tekemällä oppii ja koko ajan voi kehittyä paremmaksi, jos antaa itselleen mahdollisuuden. Yksi tärkeä oppi minulle on ollut, että kaikkia virheitä ei ole pakko toistaa. Koskaan ei ole liian myöhäistä muuttaa suuntaa. Paitsi sitten kun on matkansa tehnyt.

Juuri tällä hetkellä matka on myötätuulen siivittämää tasamaata, ehdin nautiskella niin eväistä kuin maisemistakin. Huomenna sitten jotain muuta, ehkä, ei voi tietää, uusi matkapäivä kuitenkin.

20 kirjavinkkiä äitienpäivään

Minulta on ruvettu kyselemään kirjasuosituksia, koska olen kuulemma nykyään inessä skenessä. Jestas, tuli paineita! Äidin ja Hyvän kirjan yhyttäminen on melko vaativa tehtävä, eikä vähiten siksi, että tänä keväänä on tarjolla ihan älyttömän kiinnostavia kirjoja ja on sula mahdottomuus mainita kaikkia hyviä yhdessä postauksessa.

Kokosin kuitenkin hätäpäissäni tällaisen vinkkilistan, josta ehkä löytyy jokaiselle jotain. En ole näitä kaikkia ehtinyt vielä itse lukea, mutta olen poiminut ne lukulistalleni odottamaan kesäiltoja.

Eskapismia kaipaavalle

Katja Lahti, Ina Westman: Arkisatuja aikuisille (S&S)

Oma kirja ojassa! Jos haluat antaa äitienpäivälahjaksi muutaman naururypyn ja liikutustyrskähdyksen, tartu tähän! Arkisadut on armollinen kirja kaikille kiireisille joilla omat hengähdyshetket ovat harvinaista herkkua. Lyhyiden tarinoiden kokoelmasta löytyy vertaistukea niin arjen tallomille miehille kuin naisillekin, eronneille, duunareille, lapsettomille ja yksinäisille. "Tämähän on aivan helvetin hauska", totesi eräs keski-ikäinen mies kirjakaupan promotilaisuuden yleisöstä. Huom! Tee toki joutessasi myös Arjen sankari -testi täällä!


Elizabeth Strout: Nimeni on Lucy Barton (Tammi)

Tässäpä kirja äiti-tytär -suhteesta. Ja köyhyydestä. Ja painolastista. Setuppi menee niin että keski-ikäinen nainen joutuu viikkokausiksi hoitoon sairaalabakteerin takia. Paikalle pelmahtaa yllätysvieraaksi äiti, jota hän ei ole nähnyt vuosiin. Lukaise kirjailijakollegani Inan blogautus kirjasta, jos haluat lukea syvemmän analyysin!

Rachel Cusk: Ääriviivat ja Siirtymä (S&S)

Nolottaa, etten ole saanut tartuttua tämän kehutun kirjailijan teoksiin aikaisemmin, mutta rakastan Cuskin soljuvaa kerrontatyyliä ja mutkatonta dialogia, jossa ei tunnu olevaan mitään liikaa. Molemmissa kirjoissa toimii kertojana Faye, englantilainen, eronnut kirjailija, joka ei oikeastaan kerro itse mitään vaan tekee havaintoja maailmasta muiden kertomusten reflektoijana. Molempien kirjojen teemoista löytyy tarkkanäköistä parisuhdepohdintaa ja ajatuksia ihmisenä olemisen omituisuudesta.

Teknologiasta kiinnostuneelle 

Maija-Riitta Ollila: Tekoälyn etiikkaa (Otava)

Miten olisi naisen kirjoittama kirja tekoälyn uhkista ja mahdollisuuksista? Teknologiaa ja filosofiaa yhdistävässä teoksessa osoitetaan, miksi algoritmien ja koneoppimisen ajassa pitää myös pohtia, millä arvoilla tulevaisuutta rakennetaan. Mukana on paljon filosofiaa: Ihminen luo tekoälyä omaksi kuvakseen, joten pohdinta tekoälystä johtaa kysymykseen, mitä on olla ihminen.

Digitalisaatio: Murroksen koko kuva (Tammi)

Luotan Aleksi Neuvosen ja Roope Mokan ajattelutaitoihin siinä määrin, että kehtaan suositella tätä teosta, vaikka en ole itse ehtinyt sitä lukea. "Tämä kirja auttaa ymmärtämään tuon radikaalin murroksen logiikkaa ja hahmottamaan, miten digitaaliset teknologiat (kuten sensorit, massadata, keino- ja lisätty todellisuus sekä keinoäly) ja tietenkin kaiken taustalla oleva prosessointitehon ja verkottumisen kasvu näkyvät yhteiskunnassa nyt ja tulevaisuudessa." Sopii luettavaksi ihan kenelle vain, joka haluaa katsoa isoa kuvaa ja pohtia, mihin olemme matkalla.

Bookbeatin lahjakortti

Yksi syy, miksi ehdin nykyään lukea enemmän kuin koskaan aikaisemmin, ovat äänikirjat! Kun hankin vastamelukuulokkeet ja latasin itselleni Bookbeatin-sovelluksen, olen kävellyt ympäri kaupunkia varmaankin satoja kilometrejä, mutta mikään ei estä kuuntelemasta kirjaa myös ruokaa laittaessa tai pyykkiä viikatessa. Eikä tässä edes tarvitse valita puoltaan: sekakäytän edelleen myös printtiä ja nyt on kesken myös yksi e-kirja.

Bongaa kuvasta arkisadut!

Feministille 

Tiina Piilola: Kalevalan naiset (S&S)

Tämä on kertakaikkisen hämmentävä teos, jossa pohditaan kansalliseepoksessamme tarjoiltua naiskuvaa. Mietipä, millainen on mielikuvasi Louhesta? Viheliäinen ja sotaisa noita-akka, eikö vaan? Mutta sitten kun miettii, että kaikenlaista ukonkäppänää tunki pyytämättä ja yllätyksenä tontille pöllimään tyttäret ja Sammon, niin totta vie, olisin minäkin ollut aika raivona. "Kalevalan naiset näyttävät konkreettisesti, miten maailmalle pannaan tarpeen tullen hanttiin ja pidetään oma pää ja myös sen, miten elämän muutoksiin mukaudutaan ja niistä selvitään, vaikka kuinka pelottaisi - välttämätön taito epävarmassa ja nopeasti muuttuvassa nykymaailmassakin." Tämän jälkeen ei Kalevalaa koskaan katso samalla tavalla.

Saara Turunen: Sivuhenkilö (Tammi)

Mainio feministisellä kierroksilla kirjoitettu taiteilijaromaani. Pidän kirjoista, joissa suhde päähenkilöön muuttuu matkan varrella. Olen ylistänyt Turusta myös näytelmäkäsikirjoittajana, mutta tätä(kin) kirjaa lukeissa teki mieli tehdä alleviivauksia.

Minja Koskela: Ennen kaikkea feministi (Karisto)

Tämän feminismistä bloggaavan tutkija-opettajan kirja on niin tuore etten ole itse sitä ehtinyt vielä käsiini saada, mutta kuvauksen perusteella se vaikuttaa kelpo johdatukselta feminismin nykytilaan. Veikkaisin, että kirja voisi olla parhaimmillaan feminismin perusteet tuntevalle naiselle, joka on ehkä jo 60-luvulla jo vaatinut palkkatasa-arvoa työpaikan kahvihuoneessa. Mistä feminismin neljännessä aallossa on kyse? Mitä feminismillä nykyään tarkoitetaan? Käsittelyyn pääsevät niin äitimyytti, sukupuolen moninaisuus, populaarikulttuuri kuin vihapuhe.

Pikkulapsivaiheeseen

Kaija Puura: Näin kasvatat mukavan aikuisen (WSOY)

"Mukavalla aikuisella on terve itsetunto, hän hyväksyy itsensä ja muut, toimii ajatustensa ja arvojensa mukaan, on johdonmukainen ja pyrkii sovittelemaan ristiriitoja rakentavasti. Kaikkeen tähän riittää, että lasta kuuntelee, tukee ja kannustaa." Eikö kuulostakin ihan... rentouttavalta kaiken vessahätäviestinnän keskellä? Jos tuntuu, että omalta kohdalta teos tulee liian myöhään, ei haittaa. Aina voi pohtia, mikä meni vahingossa oikein.

Matthew Walker: Miksi nukumme (Tammi)

Hyvää yötä! Olen unifriikki ja minua ottaa suunnattomasti päähän, miten vähän ihmiset tietävät tästä merkittävästä hyvinvoinnin ja terveyden lähteestä. Moni tietääkin vastauksen kysymyksiin, miksi ei nuku, mutta harvemmin tulee mietittyä mitä unen aikana tapahtuu. Jos tuntuu, että tunnet jonkun joka nukkuu liian vähän tai hyväksyy sen että huonosti nukkuminen nyt vain kuuluu elämään, anna hänelle tämä.

Irene Naakka: Hullu kuin äidiksi tullut (Minerva)

Tämä ei ole kevään uutuus, mutta aihe ei vanhene. Mutsie-blogin Irenen suorapuheinen tarina tarjoaa vertaistukea niille, joiden vanhemmuuden alkutaival ei ollut se helpoin mahdollinen. Kirja paljastaa tuoreen äidin tunne-elämän koko kirjon raskaudesta ja vauva-arkeen, pilvilinnoista todellisuuteen, mutta kertoo myös selviytymisestä. Tasapainon löytämiseen saa tarvita apua.

Lukupinoni. Mutta onneksi se nykyään myös pienenee!

Elämäkertojen ystävälle

Lisa Brennan-Jobs: Pikkusintti (WSOY)

Tätä kuuntelen paraikaa äänikirjana. Vaikka kirja on makuuni vähän turhan yksityiskohtainen, toimittajataustaisen tyttären näkökulma Steve Jobsista on kaikessa erikoisuudessaan kiehtova. Millaista on elää perheessä, jonka isä on yksi maailman kuuluisimmista ihmisistä, mutta tunneilmaisussaan täysi nolla? Tyttären isänkaipuu ei liene suomalaisessa yhteiskunnassa liikaa käsitelty aihe.


Michelle Obama: Minun tarinani (Otava)

Miten chigacolaisesta mustasta naisesta tulee FLOTUS. Hehkutin tätä kirjaa jo siinä vaiheessa, kun olin päässyt puoliväliin, enkä turhaan: kirja vain paranee loppua kohti! Ainoa, minkä tekisin toisin on, että kuuntelisin suoraan Michellen itsensä lukeman englanninkielisen version.


Suvi Ahola: Mitä Minna Canth todella sanoi? (WSOY)

Minna Canthista on julkaistu jo useampi teos, mutta tämä on mielestäni kiinnostavin: mitä Suomen ensimmäisen feministi lausahduksillaan tarkoitti? "Minna Canth pohtii naisena ja ihmisenä olemista, lapsuutta, rakkautta, erotiikkaa ja elämän tarkoitusta lehtiartikkeleissa, teoskatkelmissa ja kirjeissä. Suvi Ahola taustoittaa ja tulkitsee raikkaasti 1800-luvun naisasianaisen särmikkäitä mutta joskus myös ristiriitaisia ajatuksia."


Tykkäättekö kirjavinkeistä? Vinkkailen nimittäin mielelläni, jos jaksatte lukea! Olen tahattomasti kallellaan WSOY:n (ystävä töissä siellä) ja S&S:n suuntaan (oma kustantamo), joten otan itse lukulistalleni uusia ehdotuksia oikein mielelläni!

Vielä kerran lähikouluista

Anteeksi, hieman kotiseutuasiaa tähän väliin aiheesta, joka on meidän perhettä koskettanut jo viitisen vuotta. Saan näihin aikoihin aina yhteydenottoja vanhemmilta, jotka yrittävät saada pakkaansa kasaan, kun ekaluokkalainen ei ole päässytkään lähikouluun vaan on ohjattu ainoana eskariryhmästään jonnekin hornantuuttilaan. Koska taulukkolaskelmat näyttävät, että niin on fiksua. Joudun aina vastaamaan, että mitkään valitukset eivät auta. "Perusteet" ovat vain sanahelinää, joita voidaan tulkita eri tavoin joka vuosi.

Olikin vähän adrenaliinintäyteinen aamu tätä juttua lukiessa. Virkamies siinä selittelee, että ei me tahallaan kiusata. No sehän tästä nyt vielä puuttuisi!

En ihan rehellisesti ymmärrä, miten tämä lähikoulun konsepti voi olla näin vaikea. Ala-asteen on oltava lähipalvelu ja koulupolun on oltava ennakoitavissa jo eskarissa. Tästä ei saa tinkiä. Koulunaloituksen pitäisi olla koululaisellekin iloinen, uusi elämänvaihe eikä mikään sekava arvonta! Työssäkäyvän vanhemman (joita Espoossa onneksi löytyy) näkökulmasta taas arki on ihan riittävän kuormittavaa ilman tällaisia yllätyksiäkin, ja ennakoitavuus on kaiken arjen sujumisen kannalta olennaista (suora lainaus kaupungin strategiasta: "Espoossa on tärkeää, että arki sujuu"). Lisäksi tässä maassa lähdetään siitä, että lapsia ei tarvitse kuljettaa kouluun vaan jopa ekaluokkalaisen voi päästää turvallisin mielin liikenteeseen.

Tässäpä siis virkamiehille verorahoillani laadittu parannusehdotuslista, jonka voi ottaa käyttöön vaikka ihan heti.

1. Juurisyynä on löysä työskentely homekoulujen kanssa. Älkää nyt herranjumala vatuloiko uusien koulujen rakentamisen kanssa neljää vuotta! Parakki pihalle ja lapio maahan mahdollisimman pian kun huomataan, että nyt on taas käynyt niin kuin on käynyt. Ja jos museoviraston pitää neuvotella niin aloittakaa sekin hyvissä ajoin.

2. Jos kuitenkin tyrkkäätte väistökoulun 11 kilometrin päähän, ymmärtäkää, ettei tämä ratkaisu ole yhdenkään vanhemman mielestä mikään vetovoimatekijä. Silloin voi olla, että juuri siihen kouluun ei ole suurta tunkua vaan haku kohdistuu LÄHIALUEELLA SIJAISEVIIN KOULUIHIN. Katsokaa siis taas kohtaa yksi.

3. Oppilaaksiotossa pitää priorisoida mahdollisimman lyhyt koulumatka. Jos kauempaa haluaa tulla sisarusperusteella, paikan saa, jos niitä jää. Tämä lisäisi ennakoitavuutta merkittävästi.

4. Lopettakaa harhaanjohtava viestintä. Älkää puhuko lähikouluista tai "turvallisesta koulupolusta" missään kohtaa opetussuunnitelmaa, jos kummastakaan ei ole mitään takeita. Jättäkää myös ne nimelliset perusteet pois kokonaan papereistanne, jos ja kun samasta osoitteessa voidaan tänä vuonna ohjata ihan eri kouluun kuin seuraavana vuonna. Kannattaa myös korostaa, että minkäänlainen inhimillinen harkinta ei kuulu repertuaariin.

5. Jos lapsi ei pääse lähikouluunsa, täytyy koulumatkan turvallisuus arvioida jokaisen kohdalla yksilöllisesti, varsinkin kun koko kaupunki on yhtä työmaata. Tähän arvioon ei riitä, että aikuinen mies käy kävelemässä reitin ja toteaa, että ihan hyvin tämä meni. Simulaatioon tarvitaan vaihtelevalla liikennesilmällä ja keskittymiskyvyllä varustettu 120 senttinen tappi, pilkkopimeässä talviaamussa repun ja luistinten kanssa.

6. Ventovieraassa ryhmässä on aina yksinäisyyden ja kiusatuksi tulemisen riski.  Tämä toteutui meidän kohdallamme. Toivottavasti kaupunki osaa sitten korjata jäljet.

Ja tähän joku vapaavalintainen, painokelvoton lopetus.

Hyvin tsempattu, äiti!

Skidi havahtui taannoin (mahdollisesti instagramin innoittamana) ensimmäistä kertaa oman huoneensa olemassaoloon. Hän on minimalisti ja halusi tyylilleen uskollisena vähentää tavaraa, sisustaa itselleen oman maalausnurkan ja muuttaa huoneensa ilmettä yksinkertaisemmaksi. Hän kysyi, voisinko auttaa rymsteerauksessa. Mielestäni lapset saavat vaikuttaa omien huoneidensa viihtyvyyteen, joten sanani mittaisena mutsina ryhdyin hommiin.

Jo pelkkään suunnitteluun ja mittaamiseen meni pari viikkoa ja itse urakka oli jär-kyt-tävä. Lundiat piti purkaa alkutekijöihinsä ja vielä vaihtaa kaikki ovet ja laatikot toiselle puolelle, sekä tilata lisäosia. Kirjahyllyjen ja vaatekaappien sisältö piti evaluoida, samoin lelut. Kaikki lamput ja pistorasiat piti miettiä uusiksi ja seinissä oli reikiä aivan väärissä kohdissa. Erilaisia kasoja oli joka puolella kämppää.

Tuli hiki, uskonpuute, reikä peukaloon ja selkä kipeäksi. Jos kiroilusta pitäisi meidän perheessä maksaa, olisin saanut laittaa purkkiin kuukauden liksan. Hommaan meni koko päivä, mutta pieniä häntiä lukuunottamatta sain urakan maaliin. Skidi oli ikionnellinen ja kehui silminnähden yllättyneenä, että hyvin venytty. Hän oli muutenkin tsempannut ja kannustanut minua koko päivän ja pahoitellut, ettei hänestä ollut juurikaan apua, vaikka oli. Hänellä piti hermo vaikeissakin tilanteissa ja hän kantoi minulle vesilasillisia tavaravuoren keskelle, etsi pudonneita ruuveja ja ojenteli nauloja.

Kun ihailimme yhdessä lopputulosta (josta todellakin tuli kiva), kysyin ihan piruuttani, miten Skidi pystyi pitämään positiivisen vireensä silloinkin, kun vaatekaappi juuttui kapeaan käytävään poikittain. Luuliko hän, että jättäisin homman kesken muuten? Tytär kielsi, että ei missään tapauksessa. Hän tiesi, että olisin painanut projektin läpi vaikka siinä olisi mennyt henki. No miksi sitten? Vastaus oli yksinkertainen: "Sä otit mun toiveen vakavasti."

Niin aivan. Mutta sehän oli loppujen lopuksi ihan pikkujuttu, tuota tein lapsena oman mutsini kanssa. Päätin kuitenkin olla ylianalysoimatta (oliko tämä nyt hyvä esimerkki toiveen kuuntelemisesta vai ei) ja syyllistymättä (otanko riittävästi hänen toiveitaan huomioon?) sen enempää, ettei koko tunnelma olisi mennyt pilalle, ja horisin vain jotain naisen omasta tilasta ja sen tärkeydestä.

Mutta minulle tuli hyvä mieli. Lapset ilahtuvat ihan samoista ilmaisista asioista kuin aikuisetkin, arvostamisesta ja kunnioittamisesta, hyväksymisestä ja kuuntelemisesta. Ei tarvita ylellisyyttä tai sirkustemppuja. Ne muistavat lapsuudestaan sen, kuinka pikkusisko laattasi taksiin, riemastuvat laivaristeilystä, koska siellä on yläpeti, työpaikalla pyörivästä tuolista, synttäreillä hiki päässä riehumisesta ja Lintsillä hattararasta. Ja joskus hyvään mieleen riittää se, että vaihdetaan pyynnöstä huoneen järjestystä.

On suuri onni, että jotkut asiat maailmassa ovat edelleen yksinkertaisia.

Pääseekö junalla Kroatiaan?

"Onko kesälomasuunnitelmia?"

No on, mutten ole vielä esitellyt niitä perheelle! Ajattelin nimittäin ehdottaa, että lähdetään junalla Kroatiaan. Ja tähän sellainen kauhuemoji.

Tämä monella tapaa hieno kotimaamme sijaitsee helvetin kaukana kaikesta, paitsi Siperiasta, ja lentäminen on edullista ja nopeaa. Taksi kentälle ja – bling – olet muutamassa tunnissa Rivieralla palmujen varjossa. Täydellistä! Mutta jos meinaan vähentää lentämistä, on pakko miettiä muita vaihtoehtoja kuten lähimatkailua ja junailua. Ilmaston lisäksi minua kiinnostaa toinenkin näkökulma: lentokonepesuveden mukana menee myös matkustamisen koko pointti: itse matka. Parikymppisenä tein sellaisia reissuja, jossa ostin menolipun yhteen kaupunkiin ja paluulipun toisesta. Sitten hankkiuduttiin kaupungista toiseen milloin milläkin välineellä, myös Brasiliassa. Ja sehän oli muistaakseni hauskaa! Mutta olisiko se hauskaa lastenkin kanssa?





Kun sitten taannoin parkusin, että eikö täältä voi ikinä enää lähteä mihinkään, some tuli avuksi. Yksi ystäväni oli jo käynyt maitse Brysselissä. Toinen ystäväni taas oli puksuttanut junalla Helsingistä Kiinaan ja totesi, että maata pitkin pääsee pois kolmeakin reittiä. Keski-Euroopassa asuva ystäväni puolestaan huomautti, että Münchenistä Milanoon on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Jyväskylään. Valaistuin. Minultahan puuttui täysin ymmärrys välimatkoista. Keski-Euroopassa ei enää mikään ole kaukana.

Ongelmani ei ole se, että lentäminen on tapa, vaan se, että se on ainut tapa. Osaan kliksutella oikeat liput, näyttää boarding passia ja purkaa kamat linjastolle turvatarkastusjonossa, mutta en tiedä, mikä on Ruotsin junayhtiön nimi. Miten minusta onkin tullut tällainen monomaanikko? Olen niin tottunut siirtymään yhdeltä lentokentältä toiselle, etten osaa enää mitään muuta.

Päätin ottaa homman haltuun. Olen opetellut syömään tofua, eikä tämä voi olla vaikeampaa. Lisäksi kersat ovat nykyään harjaantuneita matkailijoita ja kantavat vaivatta omat reppunsa, joten voimme ihan hyvin lähteä palauttamaan matkustamiseen vähän seikkailua. Olenkin tällä viikolla tuijottanut Peruskoulun Kartastoa ("Äiti, mikä on DDR?") enemmän kuin koskaan ja surffannut Deutsche Bahnin ja SJ:n sivuja.

Vastaus otsikon kysymykseen on, että kyllä pääsee. Ajattelin, että lapsiystävällisintä olisi mennä yölaivalla Turusta Tukholmaan ja ottaa Tukholmasta aamujuna Köpikseen (sekin on oikeasti vain reilun viiden tunnin matka), jonne pysähdymme vähintään päiväksi. Sitten kun huvittaa, paukkaamme Müncheniin, minkä jälkeen palmut ovat vain muutaman tunnin päässä. Voiko tämä olla näin yksinkertaista?

Yllätyksekseni perhekin innostui. Puhuin ensin puolelleni kersat ("hei voidaan ottaa jätskit joka kaupungissa") ja sitten Koti-insinöörin ("junamatka Alppien läpi on toiminut ainakin yhden Bondin ja Star Wars elokuvan kuvauspaikkana + kaljatarjoilu on junassa paljon sujuvampaa"). Nyt väännetäänkin enää siitä, jatketaanko rantalomalle Gardalle, Venetsiaan vai Rovinjiin. Ja minulla on pitkästä aikaa ihan aidosti matkakuume.

Miten on, kiinnostaako aihe teitä? Osaatteko antaa vinkkejä, hyvässä tai pahassa? Kaikki neuvot ovat tervetulleita!

Ps. Jos innostumme junailusta vielä enemmän, interrail-liput ovat alle 12-vuotiaille ilmaiset.