Vielä kerran lähikouluista

Anteeksi, hieman kotiseutuasiaa tähän väliin aiheesta, joka on meidän perhettä koskettanut jo viitisen vuotta. Saan näihin aikoihin aina yhteydenottoja vanhemmilta, jotka yrittävät saada pakkaansa kasaan, kun ekaluokkalainen ei ole päässytkään lähikouluun vaan on ohjattu ainoana eskariryhmästään jonnekin hornantuuttilaan. Koska taulukkolaskelmat näyttävät, että niin on fiksua. Joudun aina vastaamaan, että mitkään valitukset eivät auta. "Perusteet" ovat vain sanahelinää, joita voidaan tulkita eri tavoin joka vuosi.

Olikin vähän adrenaliinintäyteinen aamu tätä juttua lukiessa. Virkamies siinä selittelee, että ei me tahallaan kiusata. No sehän tästä nyt vielä puuttuisi!

En ihan rehellisesti ymmärrä, miten tämä lähikoulun konsepti voi olla näin vaikea. Ala-asteen on oltava lähipalvelu ja koulupolun on oltava ennakoitavissa jo eskarissa. Tästä ei saa tinkiä. Koulunaloituksen pitäisi olla koululaisellekin iloinen, uusi elämänvaihe eikä mikään sekava arvonta! Työssäkäyvän vanhemman (joita Espoossa onneksi löytyy) näkökulmasta taas arki on ihan riittävän kuormittavaa ilman tällaisia yllätyksiäkin, ja ennakoitavuus on kaiken arjen sujumisen kannalta olennaista (suora lainaus kaupungin strategiasta: "Espoossa on tärkeää, että arki sujuu"). Lisäksi tässä maassa lähdetään siitä, että lapsia ei tarvitse kuljettaa kouluun vaan jopa ekaluokkalaisen voi päästää turvallisin mielin liikenteeseen.

Tässäpä siis virkamiehille verorahoillani laadittu parannusehdotuslista, jonka voi ottaa käyttöön vaikka ihan heti.

1. Juurisyynä on löysä työskentely homekoulujen kanssa. Älkää nyt herranjumala vatuloiko uusien koulujen rakentamisen kanssa neljää vuotta! Parakki pihalle ja lapio maahan mahdollisimman pian kun huomataan, että nyt on taas käynyt niin kuin on käynyt. Ja jos museoviraston pitää neuvotella niin aloittakaa sekin hyvissä ajoin.

2. Jos kuitenkin tyrkkäätte väistökoulun 11 kilometrin päähän, ymmärtäkää, ettei tämä ratkaisu ole yhdenkään vanhemman mielestä mikään vetovoimatekijä. Silloin voi olla, että juuri siihen kouluun ei ole suurta tunkua vaan haku kohdistuu LÄHIALUEELLA SIJAISEVIIN KOULUIHIN. Katsokaa siis taas kohtaa yksi.

3. Oppilaaksiotossa pitää priorisoida mahdollisimman lyhyt koulumatka. Jos kauempaa haluaa tulla sisarusperusteella, paikan saa, jos niitä jää. Tämä lisäisi ennakoitavuutta merkittävästi.

4. Lopettakaa harhaanjohtava viestintä. Älkää puhuko lähikouluista tai "turvallisesta koulupolusta" missään kohtaa opetussuunnitelmaa, jos kummastakaan ei ole mitään takeita. Jättäkää myös ne nimelliset perusteet pois kokonaan papereistanne, jos ja kun samasta osoitteessa voidaan tänä vuonna ohjata ihan eri kouluun kuin seuraavana vuonna. Kannattaa myös korostaa, että minkäänlainen inhimillinen harkinta ei kuulu repertuaariin.

5. Jos lapsi ei pääse lähikouluunsa, täytyy koulumatkan turvallisuus arvioida jokaisen kohdalla yksilöllisesti, varsinkin kun koko kaupunki on yhtä työmaata. Tähän arvioon ei riitä, että aikuinen mies käy kävelemässä reitin ja toteaa, että ihan hyvin tämä meni. Simulaatioon tarvitaan vaihtelevalla liikennesilmällä ja keskittymiskyvyllä varustettu 120 senttinen tappi, pilkkopimeässä talviaamussa repun ja luistinten kanssa.

6. Ventovieraassa ryhmässä on aina yksinäisyyden ja kiusatuksi tulemisen riski.  Tämä toteutui meidän kohdallamme. Toivottavasti kaupunki osaa sitten korjata jäljet.

Ja tähän joku vapaavalintainen, painokelvoton lopetus.

Hyvin tsempattu, äiti!

Skidi havahtui taannoin (mahdollisesti instagramin innoittamana) ensimmäistä kertaa oman huoneensa olemassaoloon. Hän on minimalisti ja halusi tyylilleen uskollisena vähentää tavaraa, sisustaa itselleen oman maalausnurkan ja muuttaa huoneensa ilmettä yksinkertaisemmaksi. Hän kysyi, voisinko auttaa rymsteerauksessa. Mielestäni lapset saavat vaikuttaa omien huoneidensa viihtyvyyteen, joten sanani mittaisena mutsina ryhdyin hommiin.

Jo pelkkään suunnitteluun ja mittaamiseen meni pari viikkoa ja itse urakka oli jär-kyt-tävä. Lundiat piti purkaa alkutekijöihinsä ja vielä vaihtaa kaikki ovet ja laatikot toiselle puolelle, sekä tilata lisäosia. Kirjahyllyjen ja vaatekaappien sisältö piti evaluoida, samoin lelut. Kaikki lamput ja pistorasiat piti miettiä uusiksi ja seinissä oli reikiä aivan väärissä kohdissa. Erilaisia kasoja oli joka puolella kämppää.

Tuli hiki, uskonpuute, reikä peukaloon ja selkä kipeäksi. Jos kiroilusta pitäisi meidän perheessä maksaa, olisin saanut laittaa purkkiin kuukauden liksan. Hommaan meni koko päivä, mutta pieniä häntiä lukuunottamatta sain urakan maaliin. Skidi oli ikionnellinen ja kehui silminnähden yllättyneenä, että hyvin venytty. Hän oli muutenkin tsempannut ja kannustanut minua koko päivän ja pahoitellut, ettei hänestä ollut juurikaan apua, vaikka oli. Hänellä piti hermo vaikeissakin tilanteissa ja hän kantoi minulle vesilasillisia tavaravuoren keskelle, etsi pudonneita ruuveja ja ojenteli nauloja.

Kun ihailimme yhdessä lopputulosta (josta todellakin tuli kiva), kysyin ihan piruuttani, miten Skidi pystyi pitämään positiivisen vireensä silloinkin, kun vaatekaappi juuttui kapeaan käytävään poikittain. Luuliko hän, että jättäisin homman kesken muuten? Tytär kielsi, että ei missään tapauksessa. Hän tiesi, että olisin painanut projektin läpi vaikka siinä olisi mennyt henki. No miksi sitten? Vastaus oli yksinkertainen: "Sä otit mun toiveen vakavasti."

Niin aivan. Mutta sehän oli loppujen lopuksi ihan pikkujuttu, tuota tein lapsena oman mutsini kanssa. Päätin kuitenkin olla ylianalysoimatta (oliko tämä nyt hyvä esimerkki toiveen kuuntelemisesta vai ei) ja syyllistymättä (otanko riittävästi hänen toiveitaan huomioon?) sen enempää, ettei koko tunnelma olisi mennyt pilalle, ja horisin vain jotain naisen omasta tilasta ja sen tärkeydestä.

Mutta minulle tuli hyvä mieli. Lapset ilahtuvat ihan samoista ilmaisista asioista kuin aikuisetkin, arvostamisesta ja kunnioittamisesta, hyväksymisestä ja kuuntelemisesta. Ei tarvita ylellisyyttä tai sirkustemppuja. Ne muistavat lapsuudestaan sen, kuinka pikkusisko laattasi taksiin, riemastuvat laivaristeilystä, koska siellä on yläpeti, työpaikalla pyörivästä tuolista, synttäreillä hiki päässä riehumisesta ja Lintsillä hattararasta. Ja joskus hyvään mieleen riittää se, että vaihdetaan pyynnöstä huoneen järjestystä.

On suuri onni, että jotkut asiat maailmassa ovat edelleen yksinkertaisia.

Pääseekö junalla Kroatiaan?

"Onko kesälomasuunnitelmia?"

No on, mutten ole vielä esitellyt niitä perheelle! Ajattelin nimittäin ehdottaa, että lähdetään junalla Kroatiaan. Ja tähän sellainen kauhuemoji.

Tämä monella tapaa hieno kotimaamme sijaitsee helvetin kaukana kaikesta, paitsi Siperiasta, ja lentäminen on edullista ja nopeaa. Taksi kentälle ja – bling – olet muutamassa tunnissa Rivieralla palmujen varjossa. Täydellistä! Mutta jos meinaan vähentää lentämistä, on pakko miettiä muita vaihtoehtoja kuten lähimatkailua ja junailua. Ilmaston lisäksi minua kiinnostaa toinenkin näkökulma: lentokonepesuveden mukana menee myös matkustamisen koko pointti: itse matka. Parikymppisenä tein sellaisia reissuja, jossa ostin menolipun yhteen kaupunkiin ja paluulipun toisesta. Sitten hankkiuduttiin kaupungista toiseen milloin milläkin välineellä, myös Brasiliassa. Ja sehän oli muistaakseni hauskaa! Mutta olisiko se hauskaa lastenkin kanssa?





Kun sitten taannoin parkusin, että eikö täältä voi ikinä enää lähteä mihinkään, some tuli avuksi. Yksi ystäväni oli jo käynyt maitse Brysselissä. Toinen ystäväni taas oli puksuttanut junalla Helsingistä Kiinaan ja totesi, että maata pitkin pääsee pois kolmeakin reittiä. Keski-Euroopassa asuva ystäväni puolestaan huomautti, että Münchenistä Milanoon on suunnilleen sama matka kuin Helsingistä Jyväskylään. Valaistuin. Minultahan puuttui täysin ymmärrys välimatkoista. Keski-Euroopassa ei enää mikään ole kaukana.

Ongelmani ei ole se, että lentäminen on tapa, vaan se, että se on ainut tapa. Osaan kliksutella oikeat liput, näyttää boarding passia ja purkaa kamat linjastolle turvatarkastusjonossa, mutta en tiedä, mikä on Ruotsin junayhtiön nimi. Miten minusta onkin tullut tällainen monomaanikko? Olen niin tottunut siirtymään yhdeltä lentokentältä toiselle, etten osaa enää mitään muuta.

Päätin ottaa homman haltuun. Olen opetellut syömään tofua, eikä tämä voi olla vaikeampaa. Lisäksi kersat ovat nykyään harjaantuneita matkailijoita ja kantavat vaivatta omat reppunsa, joten voimme ihan hyvin lähteä palauttamaan matkustamiseen vähän seikkailua. Olenkin tällä viikolla tuijottanut Peruskoulun Kartastoa ("Äiti, mikä on DDR?") enemmän kuin koskaan ja surffannut Deutsche Bahnin ja SJ:n sivuja.

Vastaus otsikon kysymykseen on, että kyllä pääsee. Ajattelin, että lapsiystävällisintä olisi mennä yölaivalla Turusta Tukholmaan ja ottaa Tukholmasta aamujuna Köpikseen (sekin on oikeasti vain reilun viiden tunnin matka), jonne pysähdymme vähintään päiväksi. Sitten kun huvittaa, paukkaamme Müncheniin, minkä jälkeen palmut ovat vain muutaman tunnin päässä. Voiko tämä olla näin yksinkertaista?

Yllätyksekseni perhekin innostui. Puhuin ensin puolelleni kersat ("hei voidaan ottaa jätskit joka kaupungissa") ja sitten Koti-insinöörin ("junamatka Alppien läpi on toiminut ainakin yhden Bondin ja Star Wars elokuvan kuvauspaikkana + kaljatarjoilu on junassa paljon sujuvampaa"). Nyt väännetäänkin enää siitä, jatketaanko rantalomalle Gardalle, Venetsiaan vai Rovinjiin. Ja minulla on pitkästä aikaa ihan aidosti matkakuume.

Miten on, kiinnostaako aihe teitä? Osaatteko antaa vinkkejä, hyvässä tai pahassa? Kaikki neuvot ovat tervetulleita!

Ps. Jos innostumme junailusta vielä enemmän, interrail-liput ovat alle 12-vuotiaille ilmaiset.

Miksi internet sekoaa maitorauhasen näkemisestä?

Kun näin tämän viraalihitiksi levinneen kuvan maitorauhasista, jouduin kaivamaan esiin ihmisen fysiologian ja anatomian kirjani, jota olin viimeksi tarvinnut opiskeluaikoina lääketieteen käännösten tekemisessä. En ollut koskaan nähnyt vastaavaa kuvaa ja oli pakko tehdä faktantarkistusta.

Kuva oli aito. Olin hämmästynyt. Luulin tätä ennen, että naisen rinnat koostuvat lähinnä rasvakudoksesta ja synnytyksen jälkeen tapahtuu jotain muutoksia, mistä seurasi minulle lähinnä kipua ja hammastenkiristystä, joillekin tietysti myös imetyksen auvoa. Enkä sen kummemmin miettinyt, että mikä perkele siinä rasvakudoksessa oikein kipeytyy edelleen aika ajoin saati että miltä se rauhanen oikein näyttää siellä sisällä.

On ihan älyttömän hyvä kysymys, miksi näen ensimmäistä kertaa maitorauhaset Twitterissä. Miksi minulle on ala-asteelta lähtien esitetty ihmisen fysiologiaa miesvartalon kautta? Paitsi silloin kun juteltiin terveystiedon tunnilla kuukautisista vain tyttöporukassa.

Palataan takaisin siihen anatomiankirjaan. Kysymykseen lienee se yksinkertainen vastaus, että maitorauhaset eivät selkeästi kuulu juuri minkään isomman otsikon alle. Ne eivät ole osa lihaksistoa, hermostoa tai verenkiertojärjestelmää, eikä niitä esitellä hormonitoiminnankaan alla. Vain ihmisen lisääntymisen jälkeen on kappale breast disorders ja synnytyksen yhteydessä laktaatio käsitellään yhdessä kappaleessa.

Osa kuvaa kommentoineista naisista oli kauhuissaan, että tissien sisällä oli tuollainen rakennelma – ja tämä oli mielestäni kohun ikävin paljastus. Eivätkö he koskaan ole ajatelleet tissien perimmäistä tarkoitusta? Vai ovatko kaikki rinnoista syntyneet mielikuvat, jotka eivät liity puhtaasti ulkonäköön, vääriä tai pelottavia? Ja kyse on sentään naisen ruumiin osasta, joka pitäisi tutkia joka kuukausi, sillä rintasyöpä iskee joka kahdeksanteen suomalaisnaiseen.  Siitä kannattaa olla paljon enemmän huolissaan kuin nännien näkymisestä.

Lääketieteellisen kuvaston vähäsanaisuus on yhtä omituista kuin se, että miesvartalo on suunnittelun ja tuotekehityksen standardi myös niissä tuotteissa, joita käyttävät myös naiset. Kuten turvavyöt ja lääkkeet. Yhtä lailla tarvitsemme akuutisti parempaa ja laajempaa tissitietoutta! Rinnat ovat kaikessa moninaisuudessaan olennainen osa naisen elämää ja on aika lopettaa käsittelemästä niitä lähinnä sensuroinnin näkökulmasta.

Olen kolmen naishenkilön taloudessa pitänyt tissikeskustelua yllä ihan jo siksi, ettei vain pääsisi syntymään sellaista turhaa kainostelua, mitä kaikkiin naiselle ominaisiin elintoimintoihin menkoista alkaen tuntuu liittyvän. Täytyykin siis näyttää kersoille tämä kuva. Minusta nuo ovat nimittäin hienot. Tulee mieleen päivänkakkara, vesi-ilmapallot ja vanha Postipankin logo.

Vahingossa hyvää tulee eli ruokapiirin nokkosletut

Olen alkanut asioida paikallisessa Reko-piirissä (googlasin ja tuo lyhenne tulee sanoista rejäl konsumption) anoppini vanavedessä. Hän vinkkasi, että lähituottajilta voi ostaa suoraan laadukkaita pakastemarjoja, joita meillä menee paljon.

Kun tutustuin ruokapiirin valikoimiin, kiinnitin huomioni hämmentävän edullisiin nokkoslettuihin. Koska pinaattiletut ovat meidän perheen luottoeines, joka otetaan käyttöön aina kun menokalenterissa on ylibuukkausta (pitäisi joskus laskea kuinka monta pinisboksia meillä menee vuodessa), ajattelin kokeilla jotain uutta ja tilasin niitä reilun satsin.

Kylläpä hämmästyin, kun tilauskassista löytyi pussi jauhoja. Perhana vieköön, ihmiset tosiaan ostavat lettujauhoja ja paistavat näitä itse! Koska olen kotikokkina suhteellisen traumatisoitunut, hengittelin hetken ja keräilin itseluottamustani. Päätin ottaa ostoksen johdatuksena, varsinkin kun pussin kyljessä oli lettuohje. Löysin kaapista maitoa (5 dl), kanamunia (3 kpl), voita (25 grammaa), sokeria ja suolaa, ja pistin levyn päälle.







Ruokalajista seurasi valtavasti ongelmia.

1. Ne kumiset läystäkkeet siinä muovipaketissa tuskin kelpaavat enää kenellekään. Pyhä jysäys, että letuista tuli hyviä. Reunoilta rapeita, sopivan suolaisia ja taivaalliselta tuoksuvia, joissa nokkosta oli juuri sopivasti. Kirsikkahillo viimeisteli makuelämyksen.

2. Ohjeen mukaan (+1 lisämuna) tehty satsi eli 10 isoa lettua ei riittänyt kolmelle henkilölle, sillä Snadi olisi syönyt yksin puolet.

3. Naapurinkin lapset tulivat kysymään, mikä ihana tuoksu meiltä tulee ja ottivat letuistani kuvia instagramiin. Joudun vastaisuudessa käryyttämään näitä koko korttelille.

4. Pitää investoida lettupannuun.

5. Joudun ehkä tekemään ruokaa toistekin.

Onnistumiseksi voidaan lukea, että palohälytin ei huutanut kertaakaan. Ehkä olen kehittynyt tässä. Toinen onnistuminen liittyy ennakkoluuloisiin kersoihin: jos kerran nokkonenkin on hyvää, mikä muu mahtaa olla turhaan yök-laarissa?*

Ruokapiiriostoksia voin suositella lämpimästi: pakastimeeni muutti aivan ensiluokkaisia pakastemarjoja, saaristolaisleipää, lohipiirakkaa sekä vappua varten esipaistettuja munkkirinkilöitä, jotka pitää vain lämmittää ja kieritellä sokerissa juuri ennen tarjoilua. Lisäksi on kiva huomata, kuinka paljon Suomessa on kunnianhimoisia ja ammattitaitoisia pienyrittäjiä. Lähinnä ongelmia aiheutuu ns. tilaussekoamisesta, jolloin tarvitset pakettiauton ostostesi kotiinkuljetukseen.

Oletko käyttänyt ruokapiiriä? Mitä tilaat?

*Tiedän jos vastauksen. Seuraava missioni tämän perheen kanssa ovat sienet.