"Tiedäthän sä millainen se on!"

Geenejä jään aina silloin tällöin miettimään. Kun siitä sekavimmasta pikkulapsisopasta on päästy tähän kouluikään, molemmista ipanoista jo vähän näkee, millaisia tyyppejä niistä kuoriutuu. Ketä ne muistuttavat ja millä tavalla, miten reagoivat, mitä haluavat tehdä.

Kersat eivät näytä meiltä kummaltakaan vanhemmalta eivätkä oikein toisiltaankaan. Jotain yhdennäköisyyttä voi löytää kun jotain tiettyä piirrettä katsoo, silmiä tai suuta, mutta ei meitä perheeksi mitenkään helposti tunnista. Mutta luonteet. Voi hyvänen aika. Kaikki muuttuu, kun ne avaavat suunsa tai tekevät itsenäisiä ratkaisuja.

Snadia kuvaa ehkä parhaiten eräs tapaus männäviikolta. Minun piti mennä noutamaan tyyppiä kuoron pihalta (500m päästä), mutta olin pari minuuttia myöhässä. Ajattelin, että se ei haittaa, koska sillä kuitenkin kestää päästä pihalle. Mutta tyyppiä ei näkynyt missään. Kun soitin, se oli jo himassa. Se oli vetänyt johtopäätöksen, että oli ymmärtänyt treffit väärin ja fillaroinut itseohjautuvasti himaan. Lisäksi se oli mennyt metsäreittiä (jossa pitää yhdessä kohtaa nostaa fillari kaatuneen puun yli) ja istui sitten portailla erittäin itseensä tyytyväisenä kun tulin.

Skidiä tapaus nauratti.

 – Tiedäthän sä millainen se on!

No niin tiedänkin, justiin tuollainen. Me tunnemme toisemme jo hyvin. Snadi ei ehdi jäädä ohjeita kyselemään eikä kuuntelemaan. Hänen kanssaan on kulunut laastaria, kylmäpakkauksia ja housunpolvia, eikä haittaa yhtään. Mutta auta armias, jos menet jollain (vanhemmalta jopa edellytetyllä) tavalla rajoittamaan hänen oikeuttaan lorottaa itselleen kylpy keskellä päivää tai lähteä Frozen-balettiasussa päiväkotiin.

Tiedän senkin, että Skidi sen sijaan olisi odottanut kiltisti siellä kuoron pihassa, soittanut minulle, Koti-insinöörille, mummille ja mahdollisesti johonkin YK:n ihmisoikeustuomioistuimeen, jos olisin ollut myöhässä. Toki muutaman minuutin myöhästyminen ei hänen kohdallaan olisi haitannut, koska kengännauhojen huolelliseen solmimiseen voi hyvin käyttää vartin.

Välillä vanhemmuuden metatasoilla pyöriessä näkee ipanoissa itsensä, toisen kanssa peilinä ja toisen kanssa peilin kautta. Toinen on suora kuvajaisesi ja toisesta tunnistat itsesi vasta vuorovaikutuksen kautta. Siinä missä Skidi kaivaa minusta esiin mutsini, Snadi pistää minut vänkäämään itseni kanssa.

Niistä on tullut tuollaisia ja ne ovat tehneet minusta tällaisen. Ne ovat antaneet minun kasvaa mukanaan, opettaneet riitelemään ja näyttäneet, että olen just tällaisena itsekin hyvä. Tästä tunnelmasta haluan pitää kiinni.

Koululiikunnalle pitäisi tehdä jotain

Minulla oli koululiikuntaan ihan hyvä suhde. Todistukseen sai kympin kun oli nopea ja osallistui joukkuelajeihin, vaikka inhosikin niitä. Vaikka liikunta loppujen lopuksi ei ollut mikään suuri intohimoni, menin tunneille kiltisti.

Mutta tämä surullisen kuuluisaksi muodostunut piip-testi jäi mietityttämään. Yläasteikäinen oppilas kuoli suorittaessaan Move-mittauksiin kuuluvaa 20 metrin viivajuoksutestiä. Move-mittauksia on tehty jo pari vuotta ja niillä kerätään tietoa 5.- ja 8.-luokkalaisten liikkuvuudesta, kestävyydestä ja lihaskunnosta. Skidinkin piti kyseinen testi tehdä, mutta siitä ei tullut mitään, koska opettajat eivät kuulemma saaneet digilaitetta toimimaan. (En sano tästä digitalisaatiosta nyt sen enempää.)

En vastusta testaamista enkä kilpailua. Testien tavoitehan on ihan hyvä. On tärkeää kerätä dataa siitä, missä kunnossa eri ikäluokat ovat. Viivajuoksukin on ikivanha perustesti ja sen jälkeen kuuluukin olla ihan puhki samalla tavalla kuin cooperissakin. Testaamista tarvitaan joskus myös alkutilanteen selvittämiseksi, mutta minulle jäi epäselväksi, miten tämä testi vaikuttaa liikuntanumeroon? Muissa kouluaineissa opetellaan ensin ja vasta sitten testataan.

Kilpailutaidotkin on hyvä opetella. Toiset tykkäävät pisteiden laskemisesta enemmän kuin toiset, mutta pointtina onkin jännityksen hallitseminen. Elämässä tulee jatkuvasti tilanteita, joissa on hyvä osata olla viilipytty. Ei kaikissa perheissä kuskata lapsia joka viikonloppu kisoihin. Mutta onko tällainen mittaaminen todella liikuntatunnin keskeinen ja olennainen sisältö tavoitteiden kannalta?

Koululiikuntaa vaivaa mielestäni samanlainen epämääräisyys kuin ET-tuntia. Jos peruskoulussa opetellaan taitoja, jotka ovat välttämättömiä tai joista on kiistatonta etua myöhemmässä elämässä, millaisesta liikuntasivistyksestä olisi oppilaille hyötyä? Minä olisin tarvinnut aivan muita taitoja kuin pesiksen mailatekniikan, esimerkiksi ymmärrystä liikunnan merkityksestä mielenrauhalle.

Opsin mukaan:

Liikunnassa oppilaat kasvavat liikkumaan ja liikunnan avulla. Perusopetuksen liikunnan tehtävänä on vaikuttaa oppilaiden hyvinvointiin tukemalla fyysistä, sosiaalista ja psyykkistä toimintakykyä sekä myönteistä suhtautumista omaan kehoon. Oppiaineessa tärkeitä ovat yksittäisiin liikuntatunteihin liittyvät positiiviset kokemukset ja liikunnallisen elämäntavan tukeminen.

Toteutuuko tämä? Ja jos ei, miten se toteutuisi? Millaisia ovat liikuntaläksyt? Ja taas jälleen kerran: mikä kuuluu kodille ja mikä koululle?

Itse lisäisin liikkumisen iloa matalalla kynnyksellä, kehonhuoltoa, rentoutumista, venyttelyä, ergonomiaa, höntsälajeja, kotijumppaa ja vaikka epänormaalin kivun ja rasituksen tunnistamista. Ja anteeksi nyt tämä käpylehmänäkemys, mutta ihan luonnossa liikkuminen on niin monipuolisesti hyvää tekevää liikuntaa (verenpaineen ja stressitason lasku, ulkoilu luonnonvalossa, tasapainon kehittyminen epätasaisella alustalla, hyvä kestävyyssyke jne), että sen pitäisi olla opetusohjelmassa muussakin muodossa kuin suunnistuksena.

Ja koska liikkuminen tutkitusti parantaa oppimistuloksia, tunneilla voisi lähteä vaikka pyöräilemään ja opetella samalla liikennesääntöjä. Siellä metsäretkelläkin voisi jutella samalla jostain tehtävästä.

Meillä saa riehua sisällä jos riehututtaa ja Skidi lähtee ihan itsekseen jo kävelylle, kun huomaa olevansa nuutunut. Ei hän sitä koulusta ole oppinut vaan minulta. Ihan lempiliikuntaani onkin tavallinen kävely, joskus yksin ja joskus kaverin kanssa, mitä nyt mieli eniten tarvitsee.