Virvontaindeksi: nousussa

Suoritin ensimmäisen virpomisvalvojan roolini seitsemisen vuotta sitten. Emme missään tapauksessa kehdanneet mennä kuin tuttuihin paikkoihin, kävimme jopa autolla kiertämässä eri kaupunginosissa asuvien ystävien luona. Yhtä ainutta virpojaa ei meidän ovellamme käynyt.

Olen itse löytänyt sisäisen pääsiäisihmiseni (aka Kersojen Mässyjen Mystisen Katoamisen Juhlan) ja vietän mielelläni näitä kevään tupareita perinteisin ja omakeksimin menoin. En tiedä, ovatko ihmiset (minä mukaanlukien) tulleet ylipäätään juhlien suhteen rohkeammiksi vai mitä, mutta jotenkin tuntuu, että pääsiäistä viettävien ihmisten määrä on kasvanut sekä virpoja- että virvottavapuolella. Tai ehkä pääsiäisestä(kin) on tullut lastenjuhla.



Perustan havaintoni siihen, että palmusunnuntain virpojavastaanotto on parantunut vuosi vuodelta. Enää ei tarvitse lähteä ajelemaan minnekään vaan kierroksen voi tehdä ihan omassa naapurustossa. Ihmiset jättävät portit auki ja laittavat pääsiäiskoristeita oviin ja ikkunalaudalle merkiksi, että virpojat ovat tervetulleita. Nekin, jotka eivät selkeästi muistaneet koko asiaa, halusivat itselleen tuoreutta ja improvisoivat palkan ruokakaapin kätköistä. Yksi antoi TUC-keksejä kun ei muutakaan ollut.

Paras kohtaaminen oli paikallisen koiranulkoiluttajan kanssa. Tyyppi pysäytti trulliasuun pukeutuneen Skidin ja pyysi virpomaan. Kyseinen henkilö asui kerrostalossa, jossa on ovikoodi, joten virpojia ei ollut tulossa. Mutta eipä hätää, hänpä oli ottanut suklaamunia taskuun ja lähtenyt koiran kanssa virpojia etsimään. Hänkin sai näin tuoreutta ja terveyttä elämäänsä.

Siistiä!



Meidän ovellamme kävi sekä tuttuja että tuntemattomia trulleja, pupuja, kissoja ja yksi Spider Man, tyttöjä ja poikia kolmevuotiaista teini-ikäisiin. Vielä kun ensi vuonna tulisi joku aikuinen niin voisin sanoa että maailma on suht valmis.

Nyt Munapolun Henki alkaa valmistautua seuraavan viikonlopun ponnistukseen eli runomittaiseen suklaamunasuunnistukseen. Palkka mulle!

Ps. Älä epäonnistu vanhempana! Näillä vinkeillä saat KMMK-juhlasta kaiken irti.

1. Älä ota isoja. Ipanat ovat salakavalasti korvamerkanneet ne heti saadessaan.
2. Käärepaperit taskuun tai roskikseen piiloon muiden roskien alle. On noloa jäädä kiinni papereista.
3. Low profile. Kersojen korvat ovat harjaantuneet spottaamaan karkkejaan pölliviä amatöörejä. Ei rapistelua, ei lähikontaktia karkki poskessa. Kahvikuppi päälle ja olet turvassa.
4. Jos jäät kiinni käsi suklaamunakorissa, sano että olit lisäämässä sinne jotain ja nyt yllätys meni pilalle. :(
5. Jos lapsia on paljon, karkit pitää mennä suosiolla syömään vessaan tai roskienvientireissulle.

Mitä sinä tahdot?

Eräs vastikään eronnut ystäväni puuskahti, että mitään oikeaa ei ole olemassakaan. Hän aikoi tästä lähtien elää yksin, sillä se oli hänen mukaansa kaikin tavoin rikkaampaa elämää kuin jatkuvassa kompromississa eläminen. Ero oli sovinnollinen, vuoroviikkojärjestely toimi erinomaisesti ja hän sai vihdoinkin tehdä asioita, joita tahtoi tehdä.

Ymmärrän hyvin. Jos takana on pitkä liitto, johon liittyy jälkikasvua, se oma tahto ei ole ehkä ollut päällimmäisenä mielessä. Vanhemmuuteen voi upota totaalisesti. Lapsiperheessä oppii joustamaan, vaikka yrittäisi välillä ollakin "itsekäs" ja käydä kerran viikossa jumpassa.

Parisuhteen korjaaminen ei ole mikään helppo nakki. Alkuaikojen yhteiselosta tuskin on jäljellä yhtään mitään, sillä kaikki on muuttunut. Olosuhteet ovat muuttuneet, ihmiset ovat muuttuneet ja kokemukset ovat joko yhdistäneet tai erottaneet.

Kinkkistä. Oman tahtonsa voi laittaa hyllylle ihan tiedostaenkin, ainakin joksikin aikaa. Pienissä asioissa se on hyvinkin helppoa. Moneen asiaan myös tottuu ja oma tahto voi muuttua. Mutta ehkä sitä omaa tahtoa pitäisi kysellä itseltään säännöllisesti ennen kuin ajautuu kaikkiin kompromisseihin. Ettei käy niin, että yllättäen huomaa, että tahtoo olla ihan joku muu kuin se joksi on vahingossa muuttunut. Ja ensimmäinen toimenpide sen ihmisen palauttamiseen on päästä eroon parisuhteesta, jota joskus kovasti tahtoi.

Mitenkäs tällainen temppu tehdään? En todellakaan tiedä.

Kysyn asiakkailta, kollegoilta ja kersoilta monta kertaa päivässä, mitä he tahtovat ja millaisia valintoja he haluavat tehdä. Onko nälkä, mitä tekisi mieli, olisiko toiveita viikonlopun ohjelmaksi.

Mutta milloin viimeksi olen kysynyt itseltäni, mitä oikein haluan? Minunkin elämääni määrittelevät tietyt reunaehdot, joihin sovitetaan kaikki muu.

Hämmästyin jo vuosi sitten, miten vähän osasin omaa tahtoani ilmaista. Jos lampun henki antaisi minulle kolme toivomusta, en osaisi sanoa mitään. Huomasin olevani kuin kuin teini-ikäinen. Emmä tiiä.

Olenkin ruvennut kuulostelemaan tahtomisiani vähän enemmän. Teenkö asioita siksi, koska tahdon vai siksi että joku muu niin tahtoo? Ja jätänkö tekemättä asioita, joita oikeasti tahtoisin tehdä? Ja mitä minä parisuhteelta haluan?

Ihan ensimmäiseksi päätin, että teen sen lastenkirjan vaikka mikä olisi. Ja teinkin. Lopetin laihduttamisen, koska tajusin että varaan ihan turhaan aivoistani kapasiteettia täysin turhan asian tavoittelemiseen. Kolmas hyvä havainto oli toive voida vähän paremmin. Siihen auttoi kun avasi suunsa lääkärintarkastuksessa.

Tunnistaako joku itsensä näistä ajatuksista? Ehkä tämä liittyy myös siihen spontaanien ihmisten ajelehtimiseen, johon intohimoihmiset eivät ehkä joudu. Mutta varmaa on, että jos jotain muutosta haluaa, siinä joutuu hommiin. (Siitä lisää ensi viikolla.)