Ihmemaassa

Tänään oli päiväkodin kevätkauden päättäjäiset.

Tällä kertaa ryhmässä oli päädytty vähän toisenlaiseen ratkaisuun: ei tanssiesityksiä tai suvivirttä vaan lapset saivat esitellä kevään aikaa tekemiään tutkimuksia. Tutkimuksen aiheina oli ollut hampaita (olivat jopa käyneet pienten ryhmässä tutkimassa suita taskulampulla), vettä, kuuta ja liskoja.

Lisäksi viskarit olivat yhdessä tehneet taulun.

Valkoiselle paperille tehty vesivärityö oli täynnä tavaraa ja siihen liittyi pitkä selitys. Kuvassa oli lasten omien sanojen mukaan taivaaseen päin kasvavaa nurmikkoa, lentäviä koiria, vesipisaroita ja lumihiutaleita ja ötököitä, joihin oltiin kuulemma erityisen tyytyväisiä.

Pitkässä selityksessä toistui monta kertaa sana ihmemaa. Jossa kaikki on väärinpäin ja vänkkyränkänkkyrää.

Ihmemaassa ei ole sääntöjä. Kaikki on mahdollista kuten kesä ja lumihiutaleet yhtä aikaa ja lentäminen ilman siipiä. Ihmemaassa voi olla ihan mitä vain ja kaikki ovat oikeassa, koska väärä on normi. Silloin taide voi olla sotkua ja sotku taidetta. Kukan terälehdet ja tähdet ovat taivaalla ihan vierekkäin, ihan siksi, että ne ovat yllättävän samanlaisia.

Kun sitten lähdin pyöräilemään töihin aivot nyrjähtäneinä, yritin itsekin katsella maailmaa vähän vänkkyränkänkkyrästä näkökulmasta. Vaikeaahan se oli. Pitäisi pysäyttää pyörä johonkin, mihin ei saisi, ja katsoa maailmaa yhtä aikaa läheltä ja kaukaa. Siihen on hirveän vähän tilaisuuksia. Pitäisi olla enemmän.

On se aika mieletön tuo ihmemaa, jonne nuo mukelot edelleen aika vaivatta surffaavat, ihan ilman digilaitteita. Voi kun se taito pysyisi mukana koko elämän.

Snif.

Koulumatkavitutus osa 2

Ullatus! Skidin ala-asteen väistötilakeskustelu on taas alkanut.

Huonokuntoinen ala-aste laitettiin säppiin pikavauhdilla vuosi sitten ja väistötilat löytyivät kaupungin laidalta, reilun kymmenen kilometrin päästä. Sinne on nyt vuoden verran kuljettu bussilla. Nyt kuitenkin nämä tilat tarvitaan toiselle koululle, joten tarvitaan uudet tilat.

Hohhoijaa. Skidi nyt kulkee jo minne tahansa itsenäisesti, mutta Snadi aloittaa koulutaipaleensa vuoden päästä. Olenkin kiinnostuneena seurannut, millainen arpa kuopukselle napsahtaa.

Tänään oli sitten aiheesta tiedotustilaisuus. Kaupunki kaavailee väistötiloja kahden ja puolen kilometrin päähän toiseen kaupunginosaaan, vanhaan toimistorakennukseen. Rakennus remontoidaan kouluksi vuoden sisään.

(Ihan oma kysymyksensä on, miksi helvetissä väistöt kestävät niin kauan, että väistötilojakin pitää vääntää useampaan osoitteeseen. Voisiko sen vatuloinnin lopettaa ja ne vanhat homepytingit jyrätä maan tasalle vähän nopeammin? Kun tuohon ihan viereen on noussut kerrostalo yhdessä talvessa.)

Kuulostaa äkkiseltään hyvältä ratkaisulta. Pääasia, että rakennus on kunnossa ja vähän pitemmällä koulumatkalla lapset saavat liikuntaa!

No ei aivan. Käytännössä törmätään taas ongelmiin. Niihin samoihin kuin aina.

Reittioppaan mukaan 2,5 km taittuu aikuiselta kävellen (pyöräillähän saa vasta kolmasluokkalainen) puolessa tunnissa. Siitä voi sitten laskeskella, miten pitkään siinä menee lapsella repun ja luistimien kanssa.

Lisäksi aika monella ekaluokkalaisella on haaveilutaipumusta, tapa unohtua omiin ajatuksiinsa. Se on liikenteessä huono yhdistelmä. Tarkkavaisuus paranee iän myötä, mutta joillain vain osittain. Ajantajunsa kadottavia aikuisiakin on olemassa.

Veikkaanpa siis, että 45 minuuttia ei riitä koulumatkaan. Kotoa saa lähteä todella, todella hyvissä ajoin ja pahemmilla keleillä täytyy miettiä perheen aikataulut kokonaan uusiksi.

Ongelma on siinä, että koulureittejä arvioivat ja suunnittelevat (oletettavasti) päiväsaikaan insinöörit, jotka ovat yleensä aikuisia miehiä. Koulureittiä kuitenkin käyttävät 120 senttiset vilkkaan kaupunkiliikenteen noviisit, ja enimmäkseen pilkkopimeällä (koska lumettomat talvet ja kirotut kahdeksan aamut). Lasten näkökulma on siis täysin erilainen kuin aikuisten suunnittelijoiden.

No onhan tässä vielä puoli vuotta aikaa miettiä vaihtoehtoja. Voisi tietysti hakea siihen kouluun, missä Skidi aloitti, mutta risteyksen ylitys kammoksuttaa edelleen ja sielläkin hurisee ilmanpuhdistimet nurkissa. Tai siihen toiseen, joka on väistössä 20 kilsan päässä.

Naurattaisi jos ei itkettäisi.

Aikuisten kesäjälkkäri proseccosta

Kaupallinen yhteistyö Perlage Sgájon kanssa

Puutarhajuhlien kausi on alkamassa, eikä yhtään liian aikaisin! Lanseerasin pari vuotta sitten lastenjuhlien aikuislevelin eli kuohuviinibaarin, josta tuli yksi tämän blogin suosituimpia hakusanoja.

Kuohuviiniä juodaan yleensä alkumaljoina, mutta suurena kuplivien juomien ystävänä olen halunnut viedä tätä aikuisten konseptia eteenpäin, jälkkäriksi.

Jälkiruokapuolella on nimittäin maailma hyvinkin kesken. Ongelmana on lähinnä se, että suurin osa tuotteista vaatii insuliinia kyytipojaksi. Varsinkin lastenjuhlissa ipanoiden makuun sorvatut kuorrutemuffinssit, kakut ja jäätelöt ovat monen aikuisen mielestä äklömakeita.

Lisäksi jälkkäri pitäisi tehdä myös gluteenittomana, laktoosittomana ja vegaanisena. Siihen ei moni kakku pysty kun makukin on yksi kriteeri.

Erilaisilla jälkiruokajuomilla voi taklata nämä kaikki ja kuohuviinistä saa pienellä vaivalla kakulle helposti vaihtoehdon.

Yksi suosittu ratkaisu on keittää kuohuviinistä, sokerista ja mehusta sorbettia, mutta kuplien ystävä yhdistää kuohuviinin ja sorbetin suoraan lasiin jääpalojen muodossa. Jos haluat hifistellä, voit tehdä erilaisista soseista ja nektareista jääpaloja itse. Se ei nimittäin ole edes kovin vaikeaa ja monivärinen jääpalakulho on hauskan näköinen lisä kattaukseen. Kun valmiit jääpalat säilyttää pakastimessa tarjoiluastiassa, sulaminen huoneenlämmössä kestää kauan.



Ehdoton kesäsuosikkini on moneen rooliin taipuva prosecco. Jälkiruokatarkoituksessa prosecco saisi olla aika raikkaan makuinen ja mieluiten kuivasta päästä, jotta lopputuloksesta tulee tasapainoinen. Tässä setissä pohjana on luomua ja vegaanista Perlage Sgajoa, joka rankattiin taannoin myös parhaimmaksi grilliruokien kyytipojaksi.

Kuohuviinit eivät ihme kyllä ole automaattisesti vegaanisia. Viineissä käytetään kirkkauden säätelyyn monenlaisia eläinperäisiä tuotteita kuten gelatiinia, maitoproteiinia, munanvalkuaista ja niin sanottua kalaliimaa. Osa viineistä ei periaatteessa sovi edes tarkalle lakto-ovovegetaristille, sillä viinistä voi löytyä myös sian tai naudan luista valmistettavan liivatteen eli gelatiinin jäämiä.





Parhaat sorbettinappulat syntyvät vauvojen sileistä marja- ja hedelmäsoseista, joihin kannattaa lisätä hieman sokeria, ettei maku jää liian happamaksi. Lisäksi voit lorauttaa sekaan vähän kaapin perukoille unohtuneita jämäliköörejä (kermapohjaisista tulee omituisen näköinen juoma), jotka tuovat lisää makeutta. Sitten vain lusikoit sekoitukset jääpalamuottiin ja pistät pakkaseen jo juhlia edeltävänä päivänä.

Värikkäitä jääpaloja voi kukin annostella juomaansa haluamansa määrän. Drinkin voi koristella vielä sitruunankuorella, tuoreilla marjoilla tai sitruunamelissalla.

Näistä nappuloista tein sekä alkoholittomia (granaattiomena, aprikoosi ja mustikka) että terästettyjä versioita. Terästetyistä suosikiksi nousi mango-jaloviina ja verigreippi-limoncello. Holittomat jääpalat tietenkin sopivat myös lasten juomiin.

Mutta huom. Jos teet sekoituksia, tee sen verran mietoja, että ne jäätyvät! Jos tulee kuitenkin liikaa, murskaa kuutiot suosiolla ja tee hienoja hilejuomia.





Voit myös tehdä kuohuviinistä ja soseista isompia aikuisten mehujäitä. Tällöin kannattaa sulattaa ensin sokeri ja prosecco kattilassa ja vasta sitten sekoittaa joukkoon sose, jolloin koostumuksesta tulee tasaisempi. Sitten vain kaadat nesteen mehujäämuottiin ja pistät pakkaseen.

Proseccojälkkärin piknikversio taas tehdään pakastamalla hedelmä- ja marjasosetta lastenruokapurkkeihin. Kylmälaukussa ne pitävät juomat kylminä viltille asti ja sulavat juuri sopivasti, jotta niitä voi lusikoida lasiin.



Ja sitten ei muuta kuin pakkaseen munalukko, etteivät kersat napostele näitä välipaloina.

Cin cin!

Muistojen lapsuutta ei ole

Olipa hauska ilta eilen, totesi Snadi eräänä maanantaiaamuna.

Hämmennyin sen verran, että piti ihan miettiä, mitä ihmettä me teimme. Kun muistaakseni emme tehneet mitään.

Muistikuvani oli ihan oikea. Löhösimme kaikki sohvalla peittojen alla ja katsoimme lineaarisesta tv:stä tanssiohjelmaa. Välillä sotkettiin sohva iltapalajogurtilla ja kinattiin siitä, kuka vie liikaa tilaa.

Syyllistyin hieman. Lapset ovat pääsääntöisesti keski-ikäisiä, mitä huvituksiin tulee. Miksi ne haluavat kaikkia erikoisia asioita mutta sitten tykkäävät ihan tavallisista perusjutuista? Yhteinen illanvietto on elämys siinä missä Islannin matkakin. Onko meillä riittävästi rentoa yhdessäoloa?

Joku aika sitten mietin, mitä ipanat muistavat lapsuudestaan. Nyt kun molemmilla on jo jonkinlainen yli viikon takaisiin asioihin ulottuva muisti, kysäisin muina mutseina, että millaisia kohokohtia, iloisia tai surullisia, teille tulee elämästä mieleen.

Ykkönen oli selvä. Ruotsinlaivan kerrossänky. Superjännää. Noin muuten ei reissusta ole muistikuvia.

Pari ääntä sai se, kun iskä savusti kalan ilman perkaamista.

Surullisista asioista tuli mieleen, kun lintu lensi maalla ikkunaan ja sille pidettiin hautajaiset.

Ja ratkiriemukkaista se, kun viime kesänä sinä yhtenä lämpimänä päivänä kastelin kersat puutarhaletkulla ja vaatteet piti laittaa ulos kuivumaan.

Hauska muisto oli kuulemma myös siitä kun eräänä aamuna kiskoin vaatekaapissa kutistuneita farkkuja jalkaan ja pompin ympäri asuntoa.

Lohduttavaa. Vastaukset muistuttivat siitä, että lapsuus on kokemuksena paljon enemmän kuin muistojen summa. Emme me tee vanhempina mitään oikein tai väärin. Lapsuudelle ei myöskään ole tehdasasetuksia eikä se ole koottavissa mistään tietyistä elementeistä.

Ja silti: vaikka ajat, paikat ja tavat vaihtuvat, lapsuus on silti aika samanlaisista kuin 70-luvulla. Muistot ovat välähdyksiä valkoisesta vesiletkusta, jossa aina kesällä tuli lämmintä vettä, karhukävelystä isän kanssa, Taikuri Savisen ja Tohtori Sykerön tuijotusta lauantaiaamuisin pikkuveljen kanssa. Tupakansavua autossa.

Lapsuus on ennemminkin tunnelma. Kersat voivat sitten vanhempina miettiä millaista tässä perheessä oli kasvaa aikuiseksi. Toivon, että kaikessa tavallisuudessa ja omituisuudessa kuitenkin tasalaatuista.

Ei, meillä ei herkutella pinaatilla

"Vitsi, miten hyviä muroja."

Uudesta iltapalamyslistä (kaupassa ei ollut normimerkkiä) tuli välittömästi kiittävää palautetta. Epäilykseni heräsi ja kävin vilkaisemassa paketin kylkeä. Jep, viidennes sokeria. Hyväähän se.

Tuli vaan mieleen kun joku personal trainer / fitnessihminen oli järkyttynyt lapsiperheen synttäriostoksista ja pikaruokalassa käymisestä, paheksui herkuilla palkitsemista ja vertasi sokeria heroiinin käyttöön. Hänen oma lapsensa herkuttelee pinaatilla, joten hän ei voi ymmärtää, miksi joissain perheissä syödään epäterveellisesti, ja miksi vanhemmat eivät opeta lapsia syömään terveellisesti.

Jutun oli tietysti tarkoituskin nostaa haloo, mutta kuten aina, provosointi on harvemmin tehokas tapa saada aikaan muutosta.

Ihmisten ravitsemuksessa on ihan todellisia ongelmia, tietenkin. Liikaa suolaa, rasvaa, sokeria ja alkoholia, liian vähän kasviksia, kuituja ja vettä. Itsepetosta ja syömishäiriöitä. Joskus taas mielikuvat eivät perustu tutkittuun tietoon, jolloin aletaan pelätä vegaaniruokaa.

Mutta vanhempien syyllistäminen siitä, että lapset eivät juo vettä syntymäpäivillä tai syö samaa ruokaa vanhempien kanssa menee aiheesta ohi.

On ihan turha olla huolissaan siitä, että lapsuuden kodin esimerkki olisi ainoa terveyteen vaikuttava tekijä, hyvässä ja pahassa.

Minun lapsuuden kodistani ei juuri mikään ruokailutapa ole periytynyt, onneksi. En ruvennut tupakoimaankaan. Olen itse kasvanut sokerihuurretuilla muroilla, kaakaolla, limulla, lihapiirakoilla, perunalla ja tonnikalalla. Koulussa söin iltapäivällä aina pussillisen karkkia, kouluruoan lisäksi sentään.

Nykyään syön paljon terveellisemmin ja monipuolisemmin, mutta siihen on ohjannut moni muu asia kuin mutsini epämääräiset kokkaukset. Minulla on mahdollisuus olla terve ja syödä hyvin, sillä en ole sairas, masentunut tai syrjäytynyt, työtön, liikuntakyvytön tai yksinäinen. Minun sosiaalisessa ympyrässäni syödään säännöllisesti kasvisruokaa, pähkinöitä, salaattia ja tuorepuuroa siinä missä nakkisoppaakin. Itse olen enemmän huolissani siitä, mitä terveyden epätasaisen jakautuminen tarkoittaa, millaista olisi ehkäisevä politiikka ja toteutetaanko sitä?

Toivoisin, että jokainen personal trainer ymmärtäisi tämän isomman kuvan.

Vanhempiani voin kiittää lähinnä siitä, että syöminen ja ruoanlaitto on vain yksi rasti elämässä, pakollinen mutta ei kovin merkittävä sellainen. Jengin ruokaostoksia he eivät opettaneet kyttäämään.

Kuusivuotiaan uhma hipoo neroutta

Ihan kuin sitä olisi taas ilmassa. Vaihetta.

Kuvan kohta kuusivuotias saattaa tai ei saata liittyä tekstin tapahtumiin.

Kitinää.
Mykkäkoulua.
Kurkku suorana huutamista.
Uhmaamista.
Murjotusta.
Tuhahtelua.
Vollotusta.
Vänkäämistä.

Erityisesti tuota viimeistä. Veikkaan, että perheeseemme on saapunut vaihe, jossa vanhemmat pilaavat kuusivuotiaan muuten ihan mielekkään elämän. Tämä kuuden vuoden kriisi on toisaalta kerrassaan nerokas uhmaikä. Ei voi kuin ihailla, minkälaiseksi ongelmavyyhdiksi kuusivuotias osaakin itsensä kietoa ihan muutamissa sekunneissa. En pystyisi samaan, vaikka olen treenannut pitempään.

Ei liene sattumaa, että samassa iässä Skidi sai kaverin luota poistuttaessa hermokohtauksen, jonka muistamme edelleen. Varmasti myös kaikki sen kerrostalon asukkaat muistavat.

Kuusivuotiaaseen verrattuna kaksivuotias on vain hieman väkivaltainen simpanssi (ja aika kevyt esim kainalo-otteeseen). Verbaalisesti lahjakas ja ilmaisuvoimainen eskari-ikäinen sen sijaan osaa jalostaa perusvollotuksesta kertaluokkaa suuremman kriisin kuin alkuperäisessä aiheessa ikinä oli aineksia. Ja mikä hienointa, siinä missä kaksivuotias oli harhautettavissa hiljaiseksi (Katso! Rusinoita / ilmapallo / lentokone / äidin avaimet), kuusivuotias nostaa eilisetkin vollotuksen aiheet uudestaan pöydälle.

Jos häntä toruu, hän lietsoo itsensä täydelliseen "Kukaan ei rakasta mua" -tilaan ja ripottelee tuhkaa päälleen. Tai juoksee huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. Eikä todellakaan tule ulos pienestä maanittelusta.

Jos häntä yrittää lohduttaa rationaalisilla argumenteilla, hän keksii salamannopeasti kymmenen uutta syytä jatkaa vollotusta. Logiikan hän ei anna rajoittaa itseään.

Jos hänen kanssaan yrittää kerrata sääntöjä, se on raskas syytös ja hyökkäys koko hänen olemassaoloaan, identiteettiä ja universumia kohtaan.

Jos hänen tunteitaan yrittää sanoittaa, hän kääntää puheen vanhempien huonoihin vuorovaikutustaitoihin ja puutteisiin kasvattajina. Minkä tietysti siinä vaiheessa jo itsekin tajuaa.

On välillä aivan hirveän vaikea uskoa, että tämän ikäkauden käytös ei ole puhdas valinta perseillä kaikesta mahdollisesta vaan jonkinlainen kasvamiseen liittyvä tuikitärkeä vaihe, joka liittyy aivojen synapseihin. Mutta mennäänpä nyt näillä taas.

Ps. Miten ikinä kukaan voi opettaa eskariluokkaa?