Koira, joka tykkää meidän perheestä

Kaupallinen yhteistyö Kulkurit-yhdistyksen kanssa

Koiran kanssa olin samassa veneessä paljon pitempään kuin exän. Kuva Kuusamosta.

Koiraprojekti on tällä hetkellä suvantovaiheessa. Ipanoiden pahin koiravänkääminen on laantunut, mutta keskusteluja koirasta käydään säännöllisesti. Mitä koira syö? Mikä rotu olisi sopiva? Mitä jos se pissaa sisälle?

Sitten Snadi kysyi, että entäs jos se ei tykkää meistä?

Se on hyvä kysymys.

Yksi vahva vaihtoehto on nimittäin ollut kulkukoira. Tuntuisi fiksulta tarjota koti jo syntyneelle kodittomalle koiralle, mutta minua on mietityttänyt juuri tuo Snadin kysymys. Jos koira tulee huonoista oloista, voiko se olla arvaamaton? Olisi turhan raskas prosessi ottaa koira, jota ei voikaan pitää.

Olen kokeillut. Kaksi vuotta enimmäkseen ulkosalla ollut koira ei tottunut ikinä sisätiloihin. Vaikka riski oli tiedostettu, kokemus oli teini-ikäiselle masentava. Sitä se oli varmasti koirallekin.

Salla Honkapää Rescueyhdistys Kulkurit ry:stä muistutti ihan aiheellisesta asiasta. Rescue-koira on koira siinä missä mikä tahansa muukin: aina yksilöllinen persoona, joka reagoi eri tavoin ihmisiin, muihin koiriin ja yllättäviin tilanteisiin. Perheen täytyy olla valmis sopeutumaan koiraan, yhtä lailla kuin koiran odotetaan sopeutuvan täysin uuteen elämään. Yhteiselo vaatii totuttelua.

Yhdistyksen tekemä ennakkotyö auttaa koirien ja kotien yhdistämisessä. Rescue-koirat arvioidaan tarkasti ennen kuin ne otetaan mukaan adoptio-ohjelmaan. Arkoja tai aggressiivisia koiria ei voi mukaan ottaa.

Ennakkotyöstä huolimatta koiran käytös voi ja erittäin todennäköisesti saattaakin muuttua kotioloissa. Lähes poikkeuksetta tämä tapahtuu positiivisempaan suuntaan. Joskus tarhalla arka koira saattaa olla uudessa kodissaan hyvinkin reipas ja iloinen, mutta voi myös käydä toisin päin. Uuden perheen pitää olla valmis antamaan uudelle perheenjäsenelle aikaa.

Adoptioprosessin aikana arvioidaan myös koti, sillä jotkut rodut ja kodit eivät ole yhteensopivia. Aktiivinen koira vaatii aktiivisen kodin, jotkut sekoitukset taas vaativat kokemusta. Toki on myös koiria, jotka sopivat mihin tahansa hyvään kotiin. Kulkukoirissa kun valinnanvaraa on valitettavasti riittämiin (varoitus: älkää vain menkö katsomaan noita kotia tarvitsevien koirien kuvia, jos buhuu-kynnys on matala).

Mitään pitkää koirakokemusta ei kuitenkaan edellytetä. Asenne ratkaisee. Koiran ottaminen edellyttää aina motivoituneisuutta, sitoutumiskykyä ja realismia, mutta rescue-tapauksessa vaaditaan myös ymmärrystä koiran kokemaa elämää kohtaan. Koira tarvitsee johdonmukaista ja positiivista koulutusta, rutiineja ja rakkautta.

Yhdistys tarjoaa uudelle kodille tukea. Alkuvaiheessa kannattaa olla yhteydessä aina kun on epävarma olo. Neuvoja ja apua on saatavilla ja netissä on vertaistukiryhmiä rescue-koiraperheille. Tarvittaessa auttavat myös ammattikouluttajat.

Tärkein muistutus tästä minulle oli se, että koira vaatii aikaa, aina. Lemmikkien hankinnassa on pidettävä pää kylmänä, vaikka mankuminen yltyisi kuinka kovaksi tahansa. Mekään emme voi tehdä päätöstä ennen kuin tiedämme, miten Snadin koulu alkaa sujua ja missä kersojen koulu ylipäätään jatkossa sijaitsee.

Rescue-koira it is. Mutta aamupissitys on meille suurempi kompastuskivi kuin koira itse.

Kysy rohkeasti tyhmiä + muut vinkit valtuustotyöhön

Jestas, mitkä vaalit! Ja ainakin kolme bloggaajakollegaa pääsi läpi, hyvä te!

Omassa kotikunnassani peräti 36% on uusia valtuutettuja! Itse siirryin takaisin syyttäjän puolelle (paria lautakuntakokousta lukuunottamatta), mutta kokosin vielä tällaisen omakohtaisen opittujen asioiden listan kaikille niille pervoille, joiden mielestä on hyvä idea harrastaa yhteisten asioiden hoitoa omalla vapaa-ajalla. Koska kaiken ytimessä on keskustelu.

1. Kysy ne tyhmätkin kysymykset. Älä jätä ryhmäkokousta ikinä väliin. Tässä puolueen sisällä pidettävässä kokouksessa ruoditaan valtuuston seuraavan kokouksen asialista. Se on maailman paras hetki avata suu ja kysyä taustoja. Saattaa olla, että puolueessasi ei ole kukaan koskaan ajatellut asiaa sinun näkökulmastasi.

Sama pätee valtuustossa ja lautakunnissa. Kaupungin virkamiehet valmistelevat asiat eli tekevät päätettävää asiaa koskevan taustatyön ja selvitykset, joiden perusteella luottamushenkilöiden pitäisi voida muodostaa kantansa. Jos valmistelu on sinun nähdäksesi yksipuolista tai muuten puutteellista, pallo pitää palauttaa takaisin virkamiehille. Sokkona äänestäminen on päättäjän pahin painajainen.

2. Selitä, selitä, selitä. Ei ole populismia puhua niin, että jokainen ymmärtää. Ihmiset osallistuvat keskusteluihin erilaisilla pohjatiedoilla ja ennakkokäsityksillä, eikä se ole loukkaus itse asiaa kohtaan - heille ei ehkä vain ikinä ole selitetty asiaa toisesta näkökulmasta. Toinen ongelma kuntapolitiikassa on se, että viesti hautautuu epäselvän jargonin alle. Hallintoelimien lyhenteet ja muut kuntapoliittisettermit ovat naurettavia. Ei ole kenenkään etu, että demokratiasta tulee epäselvää.

3. Et saa mitään aikaan yksin. Moni luulee että kuntapolitiikka perustuu sooloiluun, mutta oikeasti se on tiimityön kuningaslaji. Selvittele muiden ryhmäsi valtuutettujen kantoja sekä omassa ryhmässäsi että valtuustossa itsellesi tärkeisiin asioihin. Etsi yhteneväisyyksiä ennemmin kuin eroavaisuuksia. Tee ulostuloja myös muiden puolueiden edustajien kanssa, niin saat asiallesi enemmän huomiota.

4. Pysy aina asiassa. Valtuustossa jos jossain kuulee epäloogisia, loukkaavia ja hatusta heitettyjä argumentteja (tässä jutussa ne on hyvin avattu), mutta sinun ei tarvitse hypätä siihen kelkkaan. Selvitä faktoja, näytä ne mieluiten grafiikkana ja ole avoin haastamiselle. Eikä haittaa muistaa, että jokainen meistä elää vahvistusharhassa, jolloin tuppaa huomaamaan ne omaa maailmankuvaa tukevat uutiset.

5. Olet luottamustehtävässä. Se tarkoittaa, että sinua äänestäneet ihmiset luottavat sinun hoitavan asioita tiettyjen arvojen mukaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että et voisi muuttaa mieltäsi. Päinvastoin, sinun pitää muuttaa mieltäsi, jos huomaat olleesi väärässä, ja kommunikoida se vain avoimesti äänestäjillesikin. 

Sitten vain rohkeutta! Nuoria naisia tytötellään edelleen ja laiska argumentointi vituttaa välillä niin että naama irtoaa. Mutta keskustelu on taitolaji, jossa tulee paremmaksi mitä enemmän sitä harrastaa. Be the change!

Haastankin kaikki uudet ja vanhat valtuutetut sekä muutkin poliitikasta mielellään jauhavat tyypit parantamaan sekä viestintänsä laatua että määrää. Ei syntyisi niitä kupliakaan niin herkästi, jos argumentit olisivat keskustelun perimmäistä tarkoitusta kunnioittavia. Tsemppiä!

Nolo-kortilla on helppo lyödä

Kaupallinen yhteistyö Lasten Keskuksen kanssa

Esitin Skidille pari vuotta sitten uhkauksen. Jos iltapäiväkerhosta hakiessa esiintyisi vielä pienintäkään draamailua, temppuilua ja ulvontaa siitä, että leikit pitää lopettaa, tulisin seuravana päivänä hakemaan tyyppiä bikineissä ja pelleperuukissa modernia tanssia esittäen.

Tehosi. Nolous tehoaa aina.

Kolmasluokkalaista olisi vielä paljon helpompi kiristää nolo-kortilla, sillä nolojen asioiden määrä näyttää vain lisääntyvän. Nolouden kantava teema on sama oli iältään sitten 14 tai neljäkymmentä: turha häpeä liittyy aina epävarmuuteen. Nolo-korttia on edelleen helppo käyttää hyväksi sosiaalisissa peleissä.

Muistan sen kyllä edelleen. Asuin koko alakouluaikani metsän keskellä naapurikunnassa, joten olin nolo lande. En päässyt ikinä mihinkään iltarientoihin tai kavereille yöksi. Ei ihme, että päätin hyvin nuorena, että en missään tapauksessa ikinä enää asu perähikiällä. Se lupaus on pitänyt.

Nolostuminen on häpeän pikkuveli. Tarpeellisia tunteita molemmat, mutta turhista asioista ja väärin annosteltuna hyvin haitallinen. Skaala vaihtelee pienestä mokailun aiheuttamasta punoituksesta ihan äärimmäisiin tekoihin. Nolouden tunnetta pitäisi opetella käsittelemään muullakin tavalla kuin leikkimällä näkymätöntä.

Olen yrittänyt kertoa, että joka asiasta nolostuminen on turhaa ja henkisesti kuormittavaa. Jos joku kiusaa noloista harrastuksista, vaatteista tai vanhemmista, on itse nolo. Kiusaaminen on aina merkki kiusaajan keskeneräisistä sosiaalisista taidoista tai muista kasvamisen ongelmista. Mutta vain aniharvalla ala-asteikäisellä on itsetunto teflonia.

Tarvitaan esikuvia, tyyppejä, jotka uskaltavat puhua mokailusta ja virheistä ja näyttää ihan konkreettisesti, mikä on noloa ja mikä ei. Ja Ronja Salmi on juuri tällainen rohkea esikuva.

Onks noloo -kirja sai alkunsa Ylen samannimisestä ohjelmasta (jaksoja löytyy Areenassa). Kun Salmi ohjelman silloisena juontajana huomasi, että jaksoja on katsottu yhteensä 2,4 miljoonaa kertaa, hän ymmärsi, että noloutta pitää ehkä käsitellä vielä lisää.

Salmen ensimmäisen Onks noloo? -kirja julkaistiin vuosi sitten ja Lastenkeskuksen julkaisema jatko-osa ilmestyi juuri. Onks noloo? Leirikoulussa kertoo Korpikylän koulun kuudennesta luokasta, joka valmistautuu leirikouluun. Myötähäpeä hiipii lukiessa sisuksiin: ovikellojen pimpottelu pikkuleipiä myymässä, toppahousuja tyrkyttävät vanhemmat, uimataidottomuus, eksyminen... Nolous on niin paljon muutakin kuin mokaamista.

Luimme kirjan Skidin kanssa molemmat. Kun pohdimme, kenelle kirja sopisi, Skidi totesi, että kirja on niin todenmukainen, että sen pitäisi olla tietokirjaosastolla. Vaikka kirjan pääasiallinen kohderyhmä on 10-14-vuotiaat lapset, tulimme siihen tulokseen että kirja sopii vanhemmillekin. Torjutuksi tulemisen pelkoa voi olla vaikea tiedostaa aikuisenakin.

Minulle tuli mieleen, että tällaisia vanhempien ja lasten yhteisiä kirjoja voisi olla enemmänkin. Nolouden käsittely realististen tarinoiden kautta voisi hyvin kuulua myös ala-asteen opetussuunnitelmaan. Ehkä koulusta kotiin kantautuisi samalla viestiä siitä, mistä välitunneilla puhutaan, mitä pelätään tai tavoitellaan.

Olisi minullakin vähän vähemmän noloja kysymyksiä kuin miten koulupäivä meni.

Onko mieliterveitä olemassakaan?

Mitä vanhemmaksi elän, sitä epäselvemmiksi asiat muuttuvat. Paitsi yksi juttu, joka vain kirkastuu.

Jokainen on jollain tavalla vähän kajahtanut. Kaikilla viiraa, mutta vähän eri lailla vain, eikä läheskään kaikkiin omituisiin aivokemian aiheuttamiin mielentiloihin ole diagnoosia, vielä.

Pitäisikö olla?

Tavallaan olen sitä mieltä, että ei. Joku saa syntymälahjaksi rautaisen vastustuskyvyn, joku korkean kipukynnyksen. Yhdellä on liikavarvas ja toisella karsastusta. Ihmismielen vahvuuksista ja heikkouksista puhuminen on kuitenkin aika vaiettu asia, vaikka ihan samalla kaavalla se pääkin toimii. Yksi sietää gluteenia, toinen stressiä. On kontrollifriikkejä, ekstrovertteja, aamuvirkkuja, hörhöjä ja herkkiksiä.

Pitäisi vain hyväksyä se, että me kestämme, käsittelemme ja säilömme elämän varrella kertynyttä kuormaa eri tavalla. Pelot, huolet ja stressi ovat normaaleja reaktioita vaikeisiin tilanteisiin.

Sitten toisaalta taas olen seurannut läheltä kahden, työssäkäyvän ihmisen päänsisäistä kamppailua. Molemmilla on eri ongelma, mutta sama kela: tältä ei pitäisi tuntua, mutta ei tiedä, mikä on vikana. Hermostuttaa, huimaa, henki ei kulje, kämppä on aina sekaisin, uni ei tule. Onko aivoissa kasvain? Olenko tulossa hulluksi? Mikä on kuviteltua ja mikä aitoa? Aiheutanko tämän itse itselleni?

Voihan se kuulostaa ulkopuolisen korviin omituiselta. Mutta miten kukaan voi aiheuttaa itse itselleen yöllä raajojen puutumista? Ja miten niin ystävä ei saa vaatekaappiansa järjestettyä?

Rauhoitu. Rentoudu. Keskity. Hengitä. Älä stressaa. Nuku nyt vain.

Kai ne nyt rauhoittuisivat, keskittyisivät ja nukkuisivat, jos osaisivat. Vaan kun ne eivät voi totella. Koska ne ovat sellaisia.

Molemmilla on nykyään diagnoosi. Toisella oli työuupumus ja paniikkihäiriö, toisella ADHD.

Molemmat itkivät pari päivää putkeen pelkästä helpotuksesta. Heidän kokemuksensa olivatkin ihan oikeita, totta ja mahdollisia. Nyt he ovat taas työssä.

Suomen mielenterveysseuran mukaan mielenterveysongelmat syövät 4 miljoonaa työpäivää sairauslomina vuodessa. Johtuisiko siitä, että päävaivainen menee lääkäriin vasta kun on romahtamispisteessä. Masennus hävettää, angiina ei. Ja aina on mahdollisuus että hän onkin ehkä kuvitellut kaiken.

Mitäs jos lähdettäisiin siitä, että hullujahan me kaikki olemme, emme vain ole käyneet vielä lääkärissä.

Ps. Tämän jutun kirvoitti Valeäidin viimeisin podcast, käykäähän kuuntelemassa!

Kuntapolitiikka, maailman paskin harrastus

Sananen kuntapolitiikasta! Erityisesti suurilla puolueilla on ollut vaikea saada näihin vaaleihin ehdokkaita. Katoa on selitetty monenlaisilla syillä, mutta minulla olisi tarjota tuo otsikossa näkyvä teoria. Pohjana on viisi väitettä.

1. Panos-Tuotos. Periaatteessa kyseessä on yksinkertainen laskutoimitus: Panos (vapaa-aika) ei tuota juuri mitään. Kuntapolitiikka on harrastus, joka veisi näin isossa kaupungissa aikaa puolipäiväduunin verran. Jos sitä ei ole antaa, on aika puolivaloilla mukana. Siinä voi sitten potea riittämättömyyttä vielä yhdessä asiassa.

2. Asiat eivät etene eivätkä parane. Yhä useammissa kouluissa on sisäilmaongelmia, mutta Espoossa sädesienen saa pintamaalilla kondikseen, ala-asteiden väistötilat ovat kymmenien kilometrin päässä, Länsimetro on totaalisessa kriisissä ja osa kanssavaltuutetuista on joko misogynisti-rasisteja tai pitävät Leppävaaran uimahallin pukukaappeja prioriteettina. Eipä siinä.

3. Valtuutetun valta on aika marginaalista. Espoossa johtavat virkamiehet tekevät suljettujen ovien takana paljon päätöksiä. Valtuustosalin äänestykseen mahtuu n. 12 aihetta kuussa. Kaupunginhallituksessa istuvalla jengillä on parempi tilanne, mutta sekin voi olla välittämättä valtuuston päätöksestä ja samalla viitata kintaalla myös toivomuksille ja lautakunnan työlle.

4. Voin pommittaa kysymyksilläni virkamiehiä asukkaanakin. Luottamushenkilönä toimiminen ei nimittäin auta merkittävästi tiedonsaantia, melkein päinvastoin. Jotkut korkeat virkamiehet eivät vastaa viesteihin eivätkä puheluihin ollenkaan (pitäisi ilmeisesti olla aikaa väijyä virastotalon edessä), toki ihania poikkeuksiakin on.

5. Oma luonne ei sovi ollenkaan tähän. Minua huutonaurattavat vaalijulisteet, joissa on iskulauseita työstä ja tahdosta, vastuusta ja hihojen käärimisestä. Hieno homma, mutta valtteja ovat kyllä istumista kestävä perse, maratonlajeista diggaaminen, terävä äly, provosoitumattomuus älyttömyyksien edessä ja ääretön sovittelukyky.

Pelkäsin etukäteen, että alan vihata demokratiaa. Tavallaan niin kävikin. Demokratian toteutumisesta voi jokainen lukea päivälehtien sivuilta. Asiat ovat yleensä juuri sitä, miltä ne näyttävät. Mutta onneksi sentään lautakuntatyö osoittautui merkitykselliseksi. En ymmärrä, miksi yksikään media ei mittaa valtuutettujen läsnäoloa lautakuntatyössä. Valtuustohan on pelkkää teatteria.

Plussalla on myös yleissivistyksen lisääntyminen. On oikeasti ollut hyödyllistä nähdä lööppien ja kulissien taakse: miten puolueet todellisuudessa äänestävät (vaalikoneiden pitäisi ehdottomasti hyödyntää tätä konkreettista dataa ehdokkaan oman dadan sijaan), minkälaisia puheenvuoroja valtuutetut käyttävät ja mistä asioista kukakin on valmis neuvottelemaan. Toiseksi on superhyödyllistä tuntea kaupungin organisaatio.

Kuluneen kauden tiukin ja tärkein äänestys. Kuva: Jarno Lappalainen

Mutta ensi sunnuntaina olisi sitten taas valta omissa käsissä. Koska jonkunhan tätäkin harrastaa pitää. Yleisvinkkinä sanottakoon, että jos äänestät istuvaa valtuutettua, tsekkaa valtuuston pöytäkirjoista ja mahdollisista livetaltioinneista (pitäisi löytyä kaupungin sivuilta), miten hän on sinulle tärkeissä arvokysymyksissä käytännössä toiminut. Niitä vaalisloganeita kun osaa suoltaa kuka tahansa.

Omassa ehdokkuudessa onkin paras puoli se, että ehdokasta ei tarvitse etsiä sekavista vaalikoneista eikä kopissa tarvitse arpoa. Tämän vuoden vihreässä bingossa päädyin antamaan ääneni Kirsi Louhelaiselle, jolla on aivan loistava sarkasmin taju (mikä jeesaa tässä harrastuksessa tosi paljon) sekä hemmetin hyvä pinna ja turnauskestävyys. Jos haluatte äänestää miestä, antakaa mennä vain, siellä on uusina naamoina ehdokkaina mm. Rauli Virtasta ja Mikki Kaustetta.

Toivottavasti tämän kaupungin voimasuhteissa nähdään sunnuntaina muutos. Muistakaa siis äänestää! Ei tässä muutakaan voi.

Kesäloman bucket list

Tajusin tänä aamuna, että edessäni on kuukausi, jollaista ei toista tule ehkä koskaan.

Työpaikan vaihdoksen yhteydessä löytyi läjä pitämättömiä lomia. Koska uusi duuni alkaa vasta toukokuun alussa, päätin olla huhtikuun kesälomalla. Ja koska kersat ovat päiväkodissa ja koulussa, olen käytännössä siis päivät yksin kotona.

Toistan: päivät yksin kotona. Terveenä! Stressittömänä! Kokonaisen kuukauden! Eksoottista. Tällaistako on eläkkeellä?

Normaalisti kesäloma vietetään kersojen ohjelmatoimistona, mutta nyt voisin tehdä kaikenlaista. Niinpä huomaan taas vääntäväni kättä itseni kanssa samalla tavalla kuin kesällä: mihin aion lomani käyttää? Tuhlaanko ainutkertaista vapaata aikaani turhaan hunningolla olemiseen ja yksinolemisesta nauttimiseen vai käytänkö sen kaikenlaiseen järkevään ja hyödylliseen puuhasteluun?

Huom! Lupaan käyttää myös kuvituskuvavalintoihin paljon nykyistä enemmän aikaa.

Realistinen äiti-ihminen minussa sanoo, että pitää olla tehokas. Saumoja tekemättömien asioiden tekemiseen on niin vähän. Olisi fiksua sulattaa pakastin, öljytä pihakalusteet (paitsi se yksi lahonnut, joka pitää viedä kaatikselle), käydä virastoissa, joihin ei ikinä normaalisti ehdi, ja tehdä aktiivisia kierrätystoimenpiteitä esim pikkulegojen osalta.

Se laiska, aamu-uninen nainen taas sanoo, että yhtä lailla nautintoihin pitää satsata: voisi nukkua pitkään ja käydä taidenäyttelyssä ja zumbassa. Toisaalta voisin myös lähteä yksin metsäretkelle, katsoa Areenasta sarjoja tai osallistua valokuvauskurssille. Ainakin ehdin kirjoittaa blogiin joka päivä. Ja kun voin kirjoittaa päivällä, ei illalla ehkä tarvitse polttaa yölamppua. 

Kummallista. Olen tuhlannut aikaa ennenkin. Mitä muka tein silloin, kun oli jo kesälomaa mutta ei vielä lapsia? En ainakaan suunnitellut mitään. Nautin, matkustelin, olin! Milloin siitäkin tuli paheksuttavaa?

Jos ei osaa päättää, pitää ottaa molemmat. Yritän miellyttää kumpaakin persoonallisuutta. Kaivan esiin vanhan kunnon excelin ja listaan yhden kivan ja yhden tylsän asian per päivä. Silloin järki ehkä jättää rauhaan kun on sielunhoidollisten asioiden vuoro. Ja päinvastoin.

Tiedän mistä aloitan tämän maanantain. Pyhitän joka päivästä ainakin yhden hetken keväästä nauttimiseen. Nyt keitän itselleni kupin suodatinkahvia ja menen ulos istumaan. Ihan saatanan kylmähän siellä on, mutta peipponen laulaa.