Äitiä saa väsyttää

Olen harvoin niin väsynyt kuin eilen. Nukuin sunnuntain ja maanantain välisen yön aivan järjettömän paskasti. Kesäaikaan siirtyminen ei ole minun ydinosaamistani, joten koko yö meni kääntyillessä.

Kun tulin maanantaina töistä kotiin, olin aivan puhki. Rojahdin sohvalle ja tuijotin eteeni. Muuhun ei aivotoiminta riittänyt.

Snadi tuli viereen istumaan. Odotin asiaa, pyyntöä tai jotain toimenpiteitä edellyttävää ehdotusta, mutta hän esittikin ihan yksinkertaisen kysymyksen.

"Tarvitsetko peiton? Voin tuoda."

Otin peiton vastaan ja pistin silmät kiinni. Isompi kutsui pienemmän piirtämään.

Tajusin koko tapahtuman merkityksen vasta tänään.

Olen ennenkin kehunut vuolaasti isoja lapsia. Perhe-elämä on monella tavalla miellyttävämpää. Niiden kanssa voi tehdä retkiä ja matkustaa. Ne osaavat pyöräillä, uida ja luistella (sort of) ja ne leikkivät myös kivasti keskenään. Ne voi päästää ulos kahdestaan.

Mutta hitto vie, tykkään ehdottomasti eniten tästä sosiaalisen silmän kehittymisestä: empatiasta, suhteellisuudentajusta ja armosta. Nuorempikin ymmärtää jo väsymystä ja tietää siihen lääkkeen. Ja kun näytän tarpeeksi kuolleelta, se tuo vielä peitonkin päälle. Lopuksi ne ovat vielä hiljaa.

Hyvät hyssykät. Tämähän helpottaa myös äitiyden aikana kehittynyttä yöfobiaani. 

Vauvan ja pikkulasten kanssa elämisessä pahinta on se, että mitään väsymysjoustoa ei ole. Vain toinen vanhempi tuo pelastuksen, koska hoitoa tarvitaan joka minuutti. Mitä tulee hyväätarkoittavaan vinkkiin vauvantahtisesta nukkumisesta niin voin kertoa, että Skidi nukkui myös päiväunia 20 minuutin pätkissä. Veikkaan, että varhaiskasvatukseni jäi aika puutteelliseksi niiden öiden jälkeen, kun olin lakannut laskemasta herätyksiä viidentoista jälkeen.

Nykyään ei näköjään haittaa, jos nukun huonosti. Tarpeitani arvostetaan ilman, että joudun tekemään niistä numeron. Enkä joudu pakottamaan itseäni toimimaan äärirajoilla, särkylääkkeiden ja kofeiinin voimalla. Varmaan ihan terveellinen vaihtoehto.

Joten. Ihan sama, hokeeko toinen vessasanoja serkkunsa kanssa aina kun silmä välttää ja kylvääkö toinen kaikki kamansa pitkin Espoota. Tämä on ihan hyvä näin.

Naisille, jotka silittävät miestensä paidat

Haa, kotityöexcelimme oli käsittelyssä tämänpäiväisessä Hesarissa. Kuten jotkut täällä ehkä muistavat, kypsyimme muutama vuosi sitten kotitöistä riitelemiseen (parempiakin aiheita on), joten duunasimme kotitöistä taulukon. Taulukossa listattiin, mihin hittoon kaikki lastenhoitoon liittymätön vapaa-aika menee.

Super-Snadi lähettää silmistään lasersäteitä kaikille, jotka määrittelevät naiseutta helvetin kotitöiden kautta.

Näkyväksi tehty kotityö paljasti meillä sen, että lastenvaateprojekti on näillä leveysasteilla lähellä puolipäiväduunia. Kyllähän selkeä jako vähensi riitelyä. Tehtävät ovat myös koko perheelle selvät. Nykyään kolme muijaa tuijottaa äkäisesti Koti-insinööriä, jos aamupalapöydässä appelsiinimehu on loppu. Yhtä lailla katseet kääntyvät minuun, jos vaatekaapissa ei ole yhtään puhtaita pikkareita. Minulle kuuluvat myös lumityöt, fillareiden huolto ja haravointi.

Tälläkin viikolla on monessa kotitöistä käydyssä kiihkeässä keskustelussa nidottu mukaan sukupuoli. Joku on toimitusjohtaja ja silittää miehensä paidat, joku taas kokee olevansa nainen kun hoitaa kotia.

Minulla olisikin viesti kaikille niille naisille, jotka pitävät jonkinlaisena sukupuoleen sidottuna kunnia-asianaan silittää miestensä paitoja: silittäkää ihmeessä. Vaikka joka päivä. Se, mihin ihminen vapaa-aikaansa käyttää, on aivan henkilökohtainen asia. Ei se ole minulta pois.

Mutta siinä vaiheessa kun kotitöistä aletaan puhua jonkinlaisena naiseuden mittarina, nostan käden ylös.

Haistakaa huuhteluaine.

Se todellakin on minulta pois, jos kaikkia naisia pidetään sukupuolensa takia paidansilittäjinä ja lastenhoitajina. Yhtä lailla itse paitansa silittävä ja ruokansa laittava mies on mies. Sukupuolensa saa määritellä ihan oman fiiliksen mukaan myös se ihminen, joka syö ravintolassa, vaihdattaa renkaat palvelupisteessä ja vie vermeensä pesulaan. Sukupuolikokemuksella ei ole mitään tekemistä kotitöiden kanssa.

Ihmisten lokerointi sukupuoliin sen mukaan, mitä kotitöitä he vapaa-ajallaan tekevät, on aivan järjettömän perseestä. Lopettakaa siis se. Silittämistä voitte jatkaa.

Ja tosiaan, minäkin olen nainen, tissit ja kaikki. Minun ja silittäjän välinen ero on se, että haluan käyttää vapaa-aikani kirjoittamiseen. Se ei tee minusta sukupuolineutraalia. Se tekee minusta vain kirjoitustyöläisen.

Älä pelkää työpaikan vaihtoa

Olen ensi viikolla viimeistä viikkoa töissä ennen kesälomaa. Koska elämäni oli vähän turhan seesteistä, aloitan uudessa työpaikassa toukokuun alussa!

Vakavasti puhuen olin pohtinut jo jonkin aikaa, olenko nykyisessä duunissani oikeassa paikassa. Alkuvuodesta päätin, että en ole. Vaihtoehtoina olisi ollut jäädä odottamaan muutosta, jota ei ollut näköpiirissä, tai lähteä. Valitsin jälkimmäisen. Sain aika pian hyvän työtarjouksen, jonka otin vastaan.

Kun kerroin irtisanoutumisestani, hyvin yleinen kommentti oli, että rohkea päätös. Minun mielestäni kyseessä on vain duunipaikan vaihto. Ei siihen mitään erityistä rohkeutta tarvita. Yrittäjäksi heittäytyminen olisi ihan eri juttu.

Tietysti on aina riski, että saan kenkää koeajalla. Mutta en voi muuta kuin yrittää osoittautua tarpeelliseksi rekrytoinniksi. Ja totta kai aina on olemassa mahdollisuus, että tuotannolliset ja taloudelliset syyt pakottavat karsimaan henkilöstöä ja yt-kierros osuu tuoreimpaan rekryyn. On osunut.

Silti väitän, että rohkeampaa olisi ollut jäädä, vaikka kaikki merkit osoittivat, että pitää lähteä. Minulla on todennäköisesti vielä yli 20 vuotta työelämää jäljellä, joten olen alle puolivälissä työrupeamaani. Jos tässä vaiheessa rupean jumittamaan yhdessä työpaikassa vain siksi, että saan ehkä kenkää muualla, olen muuttunut vangiksi. Samalla logiikalla ei kannata poistua kotoa, koska voin vetää lipat kadulla.

Jäin miettimään, kuinkahan moni haluaisi vaihtaa työpaikkaa, mutta ei uskalla, jaksa tai osaa lähteä? Joskus voi käydä niinkin että jostain täysin irrationaalisesta asiasta voi tulla työpaikan vaihtamisen este. Olen kuullut mitä hassuimpia perusteluja: yksi vetosi ilmaiseen hammashoitoon, toinen omaan autopaikkaan. Vaikka vaakakupissa on urakehitys ja yleinen tyytyväisyys.

Totta kai minua vähän jännittää, mutta hyvällä tavalla. Luottamukseni tulevaisuuteen on vakaa, lähinnä kahdesta eri syystä.

Ensinnäkin verkostoni on aika kattava. Uskon, että jos käy huonosti, jotain löytyy aina. Toiseksi minulla on suunnitelma B eli pieni firmani. Saan kirjoittamisesta jo nyt säännöllistä tuloa, vaikka toki täysimittaiseksi yrittäjäksi ryhtyminen olisi suht kuumottava paikka. En kuitenkaan putoa tyhjän päälle.

Jos siis et ole tyytyväinen työssäsi, kannattaa ainakin käydä ajatuksenvaihtoa itsensä kanssa siitä, mitä asialle olisi tehtävissä ja millaiset syyt pitävät kiinni työnantajassa. Puhu pomon kanssa. Puhu pomon pomon kanssa. Lisäkouluttaudu. Anna kavereiden laatia cv (siitä tulee parempi kuin omakirjoittama). Ja ennen kaikkea kasvata verkostoja. Tutustu ihmisiin ja käy oman alasi tilaisuuksissa. Kaikki työpaikat eivät ehdi Oikotielle asti kun ne ovat jo menneet.

Huhtikuussa siis luvassa ahkerampaa postailua. Tulee hauska kevät!

Onko maailma valmis, Minna Canth?

Kun Minna Canthista puhutaan, nostetaan yleensä esille hänen saavutuksensa kirjailijana.

Syystäkin. Hän oli ensimmäinen merkittävä suomenkielinen naistoimittaja ja kirjailija, mutta hän oli myös yrittäjä ja yhteiskunnallinen vaikuttaja. Canth teki työtä tyttöjen koulutusmahdollisuuksien parantamiseksi ja häntä voidaan pitää yhtenä suomenkielisen koulutuksen uranuurtajista. Tasa-arvon lisäksi hän nosti esiin muitakin yhteiskunnallisia ongelmia kuten köyhyyttä.

Ei ihme, että hänen kirjoituksensa olivat aina jonkinlaisia skandaaleja ja aikalaisvastaanotto pöyristynyttä.

Minna Canthin biografiasta paistaa hänen merkittävin ja poikkeuksellisin piirteensä: vankka oma tahto ja haluttomuus ottaa vastaan naisille edelleen tarjottua sivustakatsojan roolia. 1800-luvulla oli ihan oikeasti tapana valita joko työ tai perhe.

Minna Canth olikin ensimmäinen merkittävä sekä-että -äiti. Canth ei suostunut joko-tai -malliin vaan halusi kaiken. Ja vielä kaveritkin päälle.

Canthin suhde vanhemmuuteen oli varmasti ristiriitainen, kun ottaa huomioon, että hänet kasvatettiin kristilliseen vakaumukseen, ja tyttökoulussa opeteltiin lähinnä koruompelua. 1800-luvulla ei ollut ehkäisyä eikä vanhempainvapaita. Äidin rooli vei mennessään niin duunarit kuin akateemikot, valinnanvapautta ei ollut. Canth kuitenkin kieltäytyi olemasta yksiulotteinen nainen. Hän meni naimisiin, synnytti seitsemän lasta, jäi yksinhuoltajaksi ja rupesi yrittäjäksi, mutta jatkoi kirjoittamista. Koska halusi.

"Hullu työtä tekee, viisas elää vähemmälläkin. Mutta työ se sentään on hauskinta elämässä – ei siitä mihinkään pääse."

Mitä Canth sanoisi nykymaailmasta? Onko se valmis?

Veikkaan, että hän ilahtuisi siitä, että peruskoulu on ilmainen ja päivähoidon ansiosta sekä-että -vanhemmuus on mahdollista. Ja että yhä enenevässä määrin isätkin osallistuvat lapsiperhearkeen.

Mutta kyllä hänelle pamflettien aiheita jäisi.

Naisnäkökulmasta vanhempainvapaiden epätasainen jakautuminen (jonka eteen arvokonservatiivihallitus ei tee mitään) samalla kun suomalainen työelämä on räikeän sukupuolittunutta ovat edelleen tasa-arvon kuuma peruna. Naiset vapauttanutta päivähoitojärjestelmää rapautetaan ennemminkin kuin kehitetään. Stereotypioiden viljeleminen ja misogynia on yleistä. Lisäksi naiset ja miehet jakautuvat monissa isoissa arvokysymyksissä eri leireihin.

Ja mitähän Canth sanoisi siitä, että edelleen kuulee näkemyksiä, että naisten pitäisi keskittyä perheeseen ja hoitaa lapsia kotona. Ja että vapaaehtoisesti lapseton nainen on itsekäs friikki.

Voin arvata.

Kiitos siis Minnalle keskustelunavauksesta. Siitä on ollut hyvä jatkaa.

Kannusta toivotontakin tapausta

Ipana oli muutama vuosi sitten kirjoittanut itsestään luvun eskarilaisten esittelyvihkoon. Hän oli nimennyt lahjakkuudekseen urheilun.

Ärhäkän pinkeissä piikkareissa kelpaa pinkoa.

Kun näin tekstin, oli vähän... ihmeissäni. Liikunta oli ehkä se ainoa asia, jossa Skidi ei ollut järin lahjakas. Ei nyt erityisen huono, mutta ei missään nimessä mikään selkeä olympiakomitean toivokaan. Suhteellisen varovaisena luonteena ja pienikokoisena likkana hän ei kauheasti tykännyt fyysisistä lajeista, eikä hän ollut järin kilpailullinenkaan.

Suustani siis meinasi lipsahtaa, että miksi sinä tuon urheilun tuohon laitoit. Pelkäsin silloin, että jos en oikaise tätä harhakäsitystä ja annan hänen luulla liikoja itsestään, seuraa jotain epäselvää häpeää tai noloja tilanteita. Tai jotain.

Onneksi sain tukittua leipäläpeni enkä sanonut mitään.

Sain nimittäin oikein antaumuksella hieroa naamaani tämän mietintöni, kun Skidi viime viikonloppuna pääsi nuorten hallikisoissa 60 metrin juoksussa finaaliin, voitettuaan ensin oman ikäluokkansa seuran kisoissa. Eikä seuran treeneissä edes keskitytä ryppyotsaisesti juoksuun vaan ihan kaikkiin lajeihin. Kotitreeniin kuuluu lähinnä renkaissa kieppuminen, majanrakennus, Soturikissojen lukeminen ja kärrynpyörät.

Ehkä Skidi merkkasi urheilun eskarivihkkoonsa ihan vain siksi, kun ei muutakaan keksinyt, tai kopsasi idean kaverilta. Mitä väliä. Mutta olisi saattanut olla paitsi typerää myös harrastamisen kannalta tuhoisaa mennä käkeämään siihen, että tätä vahvuutta kannattaisi nyt harkita uudelleen.

Lisäksi se, että on herkkä, ei tarkoita, ettei olisi hiton kova kilpailija, kun sille päälle sattuu. Toki Skidi on myös sitä mieltä, että starttipistoolissa on ikävä ääni (pitäisi olla joku kiva nuotti mieluummin) ja että lähettäjien pitäisi pyytää juoksijat paikoilleen paljon kauniimmin, mutta sellainen hän on. Ja lisäksi sikanopea.

Lahjakkuus ei ole mikään yksinkertainen peli, jossa geenit ratkaisevat. Menestyksen takana on hyvä harjoittelumotivaatio, harrastamisen ilo ja oma kehitystahti -- ja se kannustus. Lahjakkuus saattaa alkaa näkyä vasta teini-iässä, mutta jos kersa on kertaalleen saatu uskomaan, ettei hänen kannata urheilussa edes yrittää menestyä, peli saattaa olla menetetty.

Kannustaa voi aina, jopa sitä näennäisen toivotontakin tapausta, oli kyse sitten murtoluvuista, hevosen piirtämisestä tai pallosilmästä. Hän ei ehkä olekaan toivoton, vaan alkumetreillä. Eikä siitä uskon istuttamisesta kukaan pilalle mene.

Haluan Marian! Sillä siivoaminen on kumppanuutta

Kaupallinen yhteistyö / Stella Kodinhoitopalvelut

Meillä on käynyt kotisiivooja jo kymmenisen vuotta, jopa ennen kuin saimme jälkikasvua.

Kun muutimme siipan kanssa yhteen noin 15 vuotta (hyvät hyssykät) sitten, ajauduimme hyvin nopeasti törmäyskurssille siitä, mikä on siistiä. Meillä oli -- ja on edelleen -- täysin erilainen käsitys sotkusta. Minun puolestani kamat saavat olla hujan hajan, mutta hanojen ja vessanpöntön täytyy kiiltää. Koti-insinöörille taas on aivan sama, missä kunnossa tiskiallas on kunhan ruokapöydällä ei ole *mitään* ja eteisen kengät ovat järjestyksessä. Imuroiminen oli molemmille yhdentekevää.

Tähän vielä yhdistyi se, että me kumpikin
a) löydämme vapaa-ajalle helposti muuta käyttöä ja
b) emme erityisesti rakasta siivoamista, mutta siivottua kotia kyllä.

Ratkaisun tarve oli akuutti. 

Päädyimme ulkoistukseen. Sijoitus parisuhteeseen oli verrattain pieni, sillä meille riittää, että siivooja käy joka toinen viikko parin tunnin ajan ja palkka on henkilökohtaisessa verotuksessa vähennyskelpoinen. Tunnille jää hintaa 16 euroa, jonka jaamme puoliksi.

Mutta yksi ongelma siivouksessa on. Aika harva kodinhoitofirma on ymmärtänyt, että suhde siivoojaan on parhaimmillaan sama kuin kampaajaan tai personal traineriin.

Siivoojan on oltava Maria tai ei mitään.

Tapasin Marian muuttosiivouksen merkissä. Muuttofirman pakettiin kuului siivousapua remontin jäljiltä ja paikalle saapuikin jämäkkä naishenkilö. Hän tuli heti sanomaan, että tehtävänanto on aikaan nähden väärin mitoitettu, että nyt pitää priorisodia. Ilahdun aina tavatessani ammattilaisen ja pääsimme laajuudesta yhteisymmärrykseen. Soitin samantien siivousfirmaan ja ilmoitin haluavani nimenomaan tämän naisen palveluita jatkossakin.

Maria tietää, että meillä ei tarvitse pedata sänkyjä, täyttää tiskikonetta (koska sen teen oikein vain minä) tai viedä roskia. Tärkeintä on, että hanat kiiltävät, sohva on imuroitu pop cornista, keittiön kaapin ovet on putsattu tahmatassujen jälkiltä, matot käytetty pihalla ja oikeita aineita käytetty oikeissa paikoissa. Hän pitää ikkunaa raollaan siivouksen ajan, jotta asunnossa on raikas tuoksu.

Tuttu siivooja hajottaa kamojakin vähemmän. Hän tietää, mikä taulu putoaa helposti. Kokemuksen myötä siivooja myös tietää, mihin asunnossa kerääntyy pöly ja tarkistaa kylpyammeen tilanteen.

Ja koska olen kaappifriikki, Maria järjestää lopuksi siivouskamat oikeille paikoilleen ja jättää lapun, jossa kertoo, mitä seuraavaa kertaa varten tarvitaan. Meillä on loistava kumppanuus!

Tai oli. Siivouspäivämme muuttui vuoden alusta eikä Maria päässyt enää. Nyt meillä on käynyt uusi tyyppi toisensa jälkeen.

Joka kerta, kun ovella on siivooja, joka ei ole meillä koskaan käynyt, joudun siivoamaan itse jälkikäteen. Se, että näytän missä siivouskaappi on, ei riitä. En ehdi selittää, mikä minun mielestäni on siivoamista. Kämppä on helposti väärin siivottu.

Hyvän asiakassuhteen kehittäminen vaatii keskustelua ja tutustumista, ja siihen menee aikaa. Se, millainen jälki miellyttää, on aina yksilöllinen määrittelykysymys. Monelta siivousfirmalta meneekin ohi, että siivous on mitä henkilökohtaisinta ihmissuhdepeliä. Asiakas haluaa puhtaan kodin, eikä mielikuvalla ole välttämättä järjen kanssa mitään tekemistä.

Kodinhoitopalveluja tarjoava Stella haluaisikin kysyä teiltä, mitkä ovat teidän syynne käyttää siivoojaa tai siivota itse - kysely löytyy täältä. Erityisen arvokasta tieto on, jos olette siivousfirmaan pettyneitä. Kaikkien kyselytutkimukseen vastanneiden kesken arvotaan 3 x 3 tunnin kotisiivouslahjakortteja!