Ihmisten (myös metrinmittaisten) kohtaaminen on taitolaji

Eräänä aamuna, kun olin vienyt Snadin päiväkotiin ja palasin takaisin fillarin luo, näin silmäkulmassani liikettä. Huomasin, että joku vilkuttaa minulle leikkihuoneen ikkunasta. Se ei ollut Snadi, vaan toinen lapsi hänen ryhmästään.

Tunnen Snadin päiväkotiryhmän jo monen vuoden takaa, mutta kyseinen lapsi ei ollut koskaan aikaisemmin noteerannut minua millään tavalla. Nyt aika oli kypsä. Vilkutin takaisin ja hymyilin koko matkan duuniin.

Olen perheeni epäsosiaalisin tyyppi. Molemmat lapset juttelevat vieraiden ihmisten kanssa vuolaasti, esiintyvät mielellään ja ovat halunneet jäädä kaverisynttäreille ilman vanhempia jo kolmevuotiaasta asti. Snadi myös moikkailee sattumanvaraisesti ventovieraita ihmisiä, erityisesti jos heillä on koira. Olen joutunut moneen otteeseen toppuuttelemaan kontaktointia ja yrittänyt kertoa, että aina ei ole oikea hetki ryhtyä juttusille.

Lapsilla onkin ollut opettelemista siinä, että kaikki ikätoverit eivät lähde tuosta noin vain leikkimään, vaan osa on "sanattomia". Koska ihmiset ovat erilaisia.

Valeäiti kirjoitti taannoin siitä, että lapsen ujous on epäonnistunut sosiaalinen tilanne, ei korjattava persoonallisuushäiriö. Olen samaa mieltä. Mutta minun nähdäkseni hitaasti lämpiävien lasten kanssa ei auta kuin aika.

Minulla on kolme periaatetta lasten kohtaamiseen.

1. Annan siimaa. Kaverisynttäreiden ja päiväkotieteisen kautta olen ennen kaikkea oppinut olemaan oma itseni. Minä en voi olla yhtään kiinnostavampi, rohkaisevampi, varovaisempi, lässyttävämpi tai iloisempi. Olen mikä olen enkä esitä temppuja sen enempää aikuisten kuin lasten edessä, olivat nämä sitten ujoja tai ei-ujoja. Se joko kelpaa tai ei kelpaa. Jos on huono aamu (esim. huutolankuttanut puoli tuntia), menossa hyvät leikit tai päänsisäinen radiolähetys käynnissä, ei sitä tervehdystä välttämättä edes huomaa. Turha siitä on kierroksia ottaa.

2. Minun käytökseeni ei vaikuta se, miten joku muu käyttäytyy. Erityisesti tämä pätee, jos vastassa on lapsi. On paha mennä vaatimaan kolmevuotiaalta seurustelutaitoja, mutta minä voin silti tervehtiä kaikkia, jotka katsekontaktin suovat. Niin tässä maailmassa tehdään. Ymmärrän hyvin, jos lapsi katselee mieluummin kengänkärkiään kuin kommentoi vallitsevaa lumitilannetta, olisin itsekin useimmiten mieluummin hiljaa.

3. Lapset eivät ole näkymättömiä. Jos minut huomataan, huomaan takaisin: hymyilen ja vilkutan, kiitän avusta, pyydän anteeksi, kuuntelen ja vastaan. Olen opetellut kaikkien päiväkotiryhmäläisten nimet (ei ole helppoa koska kasvomuistini on sikahuono), koska haluan tietää, keistä meillä kotona puhutaan. Osaan myös tervehtiä heitä nimeltä.

Ja sitten ajan kanssa niitä iloisia kohtaamisia tulee: joku vilkuttaa ikkunasta, joku tervehtii. Joku uskaltaa tulla meille ensimmäistä kertaa leikkimään ja joku kertoo vuolaasti dinosauruksestaan. Joku, joka ei ole uskaltanut edes silmiin katsoa, livauttaa pienen hymyn.

Ihmisten kohtaaminen, sekä yli että alle metrinmittaisten, on taitolaji. Yhtä lailla kun kukaan ei enää syö tuttia ekalla luokalla, kyllä se sosiaalinen silmäkin kehittyy, yksilölliseen tahtiin. Nyt nelikymppisenä voi todeta, että alkaa jo sujua.

Mikä Trumpissa eniten vituttaa?

Tämä jenkkien pressanvaalitulos oli monelle suomalaiselle järkytys, minulle myös. Luotin itsekin amerikkalaisten arvostelukykyyn.


Jos ihmisten ongelmat tuntuvat isoilta, kannattaa muistaa, että elämme avaruudessa lentävällä kivellä.

Olisi ollut mukava havaita, että kiusaaja ei aina voita. En ole mikään Hillary-fani, mutta en voinut uskoa, että maailma olisi menossa suuntaan, jossa enemmistö pitää rasismia, seksismiä ja maskuliinista uhoa hyvänä tapana hoitaa yhteisiä asioita.

Mutta en oikeastaan pelkää Trumpia. Valtionjohdossa on ollut idareita aiemminkin eikä edes Amerikan presidentti voi mielivaltaisesti maata johtaa. Lisäksi poliittisesti Trump saattaa olla tyhjää täynnä. Hän ei ole antanut realiteettien estää kampanjointia, mutta voittopuhe oli jo huomattavasti maltillisempi. 

Eniten näissä vaaleissa vituttaakin sama kuin Brexitissä: demokratian alennustila.

(Toki voi kysyä, millainen demokratia Amerikka edes on. NBR:n mukaan äänestyskelpoista jengiä oli 231,556,622. Näistä 25.6% äänesti Clintonia ja 25.5% Trumpia. Silti Trump valittiin. Tämänhetkisten laskelmien perusteella 46.9% ei äänestänyt. Jee.)

Vitutukseni liittyy eniten siihen, että toimiva demokratia edellyttää kyseenalaistamista, lähdekritiikkiä, tiedonhankintataitoja, aktiivisuutta ja sivistystä. Jos jengi uskoo ihan mitä tahansa skeidaa, vaaleista tulee parhaan paskanpuhujan kykykilpailu.

Ja kusettaminen toimii. Trump nousi valtaan ennennäkemättömän törkeällä showlla, joka oli toki täynnä paitsi valehtelua, myös vihaa, mustamaalaamista, kiusaamista ja uhkailua.

Äänestäjän ukottamiseen ei ole Suomessakaan sääntöjä, vaan valtaa saa tavoitella millä väitteillä tahansa. Populismi elää siitä, että lähdekritiikki ja faktantarkistus on ulkoistettu naapurin Makelle. Miten suorasta ja tietoisesta valehtelemisesta kannetaan vastuu? Ei mitenkään.

KUVA: Buzzfeed

Ketkä Trumpia äänestivät? Monissa analyyseissä todettiin, että Trumpin valtaannousun mahdollistivat valkoiset, kouluttamattomat miehet - mutta näin tekivät myös valkoiset naiset ja valkoiset varakkaat miehet. On fakta, että joillekin ennen oli paremmin. Ne, joiden työpaikat ovat kadonneet megatrendien (digitalisaation, kaupungistumisen ja globalisaation) myötä, kuulevat mieluusti, että heillä on tulevaisuutta, vaikka keinot olisivatkin älyttömiä.

On hyvä kysymys, miten luodaan toivoa ja elämän mielekkyyttä sille suomalaiselle kansanosalle, joka lukee "uutisensa" MV-lehdestä. Ei ainakaan soteuudistuksen kanssa hinkkaamalla.

Noh, jos jotain niin tämäkin vaalitulos vahvisti intohimoani koulutusta kohtaan. Koulutus ei saa olla hyväosaisten yksinoikeus. Sivistyksen polku alkaa laadukkaasta varhaiskasvatuksesta, joka pitää nähdä yhtä lailla oikeutena kuin peruskoulu. Meillä on oltava kautta linjan ammattitaitoiset ja motivoituneet opettajat.

Sivistystä ei kannata mitata millään hallituksen tehokkuusmittareilla, joissa lasketaan euroja per valmistunut. Siinä voisi ottaa tavoitteen, jossa jokainen peruskoulunsa päättävä tuntisi itsensä merkitykselliseksi ihmiseksi. Silloin ei ehkä tarvitsisi hakea elämäänsä tarkoitusta äänestämällä huijareita.

En ole kateellinen, mutta olen: 5 vinkkiä kateuden selättämiseen

Skidiä otti pattiin. Kävi ilmi, että yleisurheilussa joku oli hypännyt pituutta häntä paremmin. Tieto aiheutti lievää leukaperien kiristelyä.

Ymmärrän. Lapsena kadehtiminen kohdistuu yleensä siihen, mitä toisella on tai millainen hän on, mutta kehittyneempää kateuden lajia edustaa juuri se, että joku onnistuu sillä samalla alalla missä itsekin voisi onnistua.

Onko kateus sitten suomalaista ja alhaista? Ei suinkaan! Eräässä artikkelissa todettiin, että kateus (huom. viha ja katkeruus ovat eri tunteita) vaivaa ihmisiä ihan kaikkialla maailmassa. Lisäksi kateus kuuluu lähes jokaisen elävän ihmisen tunnevalikoimaan, sillä se on äärimmäisen inhimillinen ja jopa hyödyllinen tunne. Intensiteetti vaihtelee miedosta havainnoinnista raivoisaan viherrykseen.

Inhimillisyydestä huolimatta kadehtimiseen ei kannata tuhlata yhtään sen enempää aikaa kuin muuhunkaan turhaan murehtimiseen -- mutta minkäs teet?

Ratkaisuksi tarjotaan yleensä jotain epäselvää itsensä kanssa kisaamista, mutta vain Usain Bolt voi lähteä tuosta asetelmasta viivalle. Jotenka: tässä viisi parempaa keinoa kateuden selättämiseen!

1. Tee kadelista

Olen syväanalyysissäni tullut siihen tulokseen, että kateudessa on useimmiten kyse jonkinlaisesta harhasta, jossa koen, että toisten ominaisuudet tai menestykset olisivat minunkin saavutettavissani. Eivät ne yleensä ole.

Lista toimii aina. Kirjoita ylös kaikkien niiden nimet, joita kadehdit ja syyt kadehtimiseen. Todennäköisesti huomaat, että heitä on a) vähemmän kuin luulit, b) et itse asiassa haluakaan heidän koko elämäänsä vaan jonkun pikku osasen ja c) etkä oikeastaan halua sitäkään koska sen eteen täytyisi nähdä pirusti vaivaa.

Laske lopuksi kuinka monelle promillelle maailman väestöstä olet kateellinen (olen muuten kateellinen jos osaat laskea sen). Kyllä nyt muutamalle voi olla.

2. Hyväksy tosiasiat

Haluaisin olla menestynyt yrittäjä, tehdä mysliä itse ja säteillä positiivisuutta.

Mutta kun ei. Kyyhötän kolme päivää nurkassa sikiöasennossa, jos verottajalta tulee kirje. Kauppa on jumalauta täynnä mysliä. Ja hyvin vaikea on myös vetää ilon kautta, kun on menossa vuodenaika nimeltä mörön perse.

Niin se vain menee. Joihinkin ihmisiin verrattuna olen ja tulen aina olemaan tyhmä, saamaton ja laiska, kouluttautumaton, mielikuvitukseton ja pliisu. Haluan kuitenkin verrata itseäni juuri heihin. Yhtä fiksua olisi tietenkin tökkiä itseään harpilla otsaan, mutta onpahan hyvät kirittäjät.

3. Taputa itseäsi selkään

Tee lista omista kadehdittavista piirteistäsi - tässä kannattaa pyytää kavereilta apua.

Onko sinulla puhtaat ikkunat, vyötärö, paksu ponnari, suorat hampaat, pakasteessa valtava sienisaalis, aikaa lukea, nastarenkaat fillarissa tai koreografian tajua? Jos vastasit yhteenkään näistä kyllä, olen kateellinen sinulle! Kelaa sitä!

Erityisen kateellinen olen kaikille niille ihmisille, joiden kumppanit osaavat ja haluavat käyttää kameraa. Meidän "perheemme" albumissa näkyy mies ja kaksi lasta. Äiti on mielikuvitusolento.

4. Piileekö kateudessa joku toteutumaton unelma?

Minun kohdallani on usein niin, että tiedostan unelmani vasta kateuden kautta. En ole kovin intohimoinen ihminen, joten kateus on aina merkki siitä, että nyt kosketetaan jotain tiedostamatonta kipupistettä. Mutristelun sijaan pitäisi tietysti kysyä itseltään, olisiko tämä toive sellainen, joka olisi mahdollista toteuttaa.

5. Akuutti somekateuskohtaus on harhaa

Eikö omassa himassasi ole aina vaaleanpunaisia tulppaaneja, tuoretta hummusta artesaanileivän päällä ja tuli avotakassa aforismin kera? No ei ole kellään muullakaan. Julkisesti esitellään hyvin harvoin ei-tykättäviä asioita kuten kihomatoja, tiskivuorta ja lakastuneita ruukkukasveja.

Sosiaalisen median luonteeseen kuuluu, että siellä jaetaan kauniita kuvia, joita on otettava silloin kun kauniita otoksia on tarjolla. Niitä käsitellään ja rajataan ihan syystä.

Sitäpaitsi niilläkin, joilla vaikuttaa päällisin puolin olevan täydellinen elämä, harvoin on. Ja väitän, ettet oikeasti edes halua tietää, mikä mättää.

Tässä on kuva kasvimaastani, johon kylvettiin keväällä persiljaa ja tilliä. Tuli kiviä ja orvokki.

Bonusvinkki! Mikäli mahdollista, ystävysty kadehtimasi ihmisen kanssa. Ystävän puolesta voit jopa olla aidosti iloinen!

Pehmeä kurpitsakeitto pestohurmoksella

Duunasin eilen hemmetin hyvän ja helpon kurpitsakeiton ja sain ystävältä siihen vielä mainion lisäkeidean.

Jaankin tämän reseptin ihan siksi, että jopa kersat hämääntyivät keiton kanssa tarjottavan lisäkkeen takia täysin eivätkä ilmeisesti tajunneet syövänsä vahingollista kasvisruokaa. Hahaa, loistava valepuku!

 Kurpitsakeitto

1 pienehkön kurpitsan kaavittu sisältö
1 juuressosepötkylä (Huom. Pirkan uudistetussa pötkössä ei ole selleriä - jahuu!)
1/2 pkt sulatejuustoa (voit myös laittaa koko paketin, jos iso kurpitsa)
2 dl kaurafraiche (ei hullumpaa!)
7 dl kasvislientä
Muskottipähkinää
Yrttisuolaa maun mukaan.

Paahdoin kurpitsapaloja hetken uunissa, jotta ne pehmenisivät ja saisivat vähän lisää makua. Sitten vain kasvikset kattilaan liemen kanssa ja sauvasekoittimella vielä sileäksi. Lopuksi vain muhitellaan miedolla lämmöllä ja samalla sulatellaan joukkoon creme fraiche ja sulatejuusto.

Soppa saa jäädä vähän paksuksi, joten säädä koostumusta kasvisliemen määrällä. Makua voi myös tuunata yrteillä mutta meillä tämä ns. lapsiperheversio on tahallaan pliisu. Pointti on lisäkkeessä!

 

Pestolisäke

- muutama viipale paahtoleipää kuutioina (saa olla kuivaa)
- kurpitsansiemeniä
- auringonkukan siemeniä
- pinjansiemeniä
- muutama ruokalusikallinen pestoa

Paahda pannulla ensin muutama minuutti krutonkeja ja lisää sitten siemenet ja pesto. Kääntele ahkerasti niin kauan kunnes systeemi saa vähän väriä.

Tätä saa ripotella sopan päälle kuka minkäkin verran haluaa. Ainoa edellytys on, että soppaa on oltava alla.

Tässä Inan mausteisemmassa versiossa oli siemenet pyöräytetty pannulla garam masalassa.

Tämä oli ensimmäinen kurpitsaruokani, koska viime syksyn yritys kärähti uuniin. Ja täytyy sanoa että yllätyin itsekin siitä, miten onnistunut lopputulos oli! Olen aliarvostanut tätä mötikkää lähinnä siksi että yhdistin kurpitsan siihen etikkapikkelssituotteeseen, joka on sanalla sanoen karseaa. Mutta nyt kaikki on toisin! Kiitän siis, jos jaatte loistavia kurpitsareseptejänne kommenttiboksiin.

Ps. Talvikurpitsaa voisi kuulemma kasvattaa Suomessa, mutta minun referensseilläni ei ehkä kannata yrittää.

Tatu ja Patu maailmankartalle

Olipa hyvä! Tatun ja Patun Kanelia kainaloon -elokuva nimittäin!

Tarina perustuu pääosin Tatun ja Patun Ihmeellinen Joulu -kirjaan, mutta sponsoreina toimivat Stocka ja Lintsi on kirjoitettu (suht isosti) sisään tarinaan. Kersoja se ei häirinnyt.

Kuva kirjamessuilta muutaman vuoden takaa.

Jäin oikein miettimään, että mitenköhän pitkään olen tällaista leffaa odottanut? Koko perheen viihdettä, jossa ei ole yhtä ainutta mulkosilmäistä hirviötä, äänekästä takaa-ajokohtausta, kuolemanvaarassa roikkumista tai henkensä edestä pakenemista, mutta joka silti pitää otteessaan alusta loppuun. Jopa kummitusjunakohtaus oli lähinnä hassu.

Sen sijaan mainiot näyttelijät Antti Holma ja Riku Nieminen herättivät hahmot eloon ja Outolan poikien sanailu sai myös aikuisen nauramaan. Viisi vee räkätti niin että pop cornit putosivat lattaille.

"Voi kun karvanlisääjää ja mörkökarkotinta voisi kokeilla", tokaisi Snadi jälkeenpäin.

Aivan! Tästä saadaankin kätevä aasinsilta Guggenheimiin.

Olen jo aiemminkin kysellyt, mihin tätä uutta museota tarvitaan. Esittelyssä sanotaan, että "Museon ohjelmistossa painottuisivat pohjoismainen ja kansainvälinen arkkitehtuuri, design sekä näiden yhtymäkohdat taiteeseen." Ei vakuuta. En ymmärrä, mikseivät mm. Ateneum, Kiasma, Design Museo ja Didrichsenin taidemuseo riittäisi Helsinkiin tuleville taiteen ystäville - onhan niissäkin vaihtuvia näyttelyitä. Mikä olisi uutta tai toisin?

Minä nimittäin uskon, että omalla tarjonnalla erottuminen olisi mahdollista, jos vain vilkaisemme vähän laatikon ulkopuolelle. Ulkomailla ei nimittäin kaikki ole paremmin, erityisesti lastenkulttuurin näkökulmasta.

Olemme käyneet monena vuonna Tukholmassa, koska siellä sijaitsee Astrid Lindgrenin muistoksi rakennettu Junibacken. Paikka on joka kerta täynnä. Satujunaan (kieliversioitu opastus) saa jonottaa parhaimmillaan kolme tuntia eikä lippu ole mitenkään edullinen.

On vaikea uskoa, ettei samankaltainen satsaus toimisi Suomessa.

Mitä jos meillä olisi areena suomalaiselle lastenkulttuurille kuten ystäväni jo ehdotti? Yksi vaivainen Muumimaailma Naantalissa ei riitä.

Sitäpaitsi olemme muutenkin aivan liian jumissa Muumeissa, vaikka meillä voisi olla Outola kojeineen, Kikattavan Kakkiaisen metsä, Risto Räppääjän stage, Niko-poron lentokoulu ja Onnelin ja Annelin talo. Ja kyllä pihalle yksi Änkkäripuistokin mahtuisi.

Samassa rakennuksessa voisi hyvin myydä myös suomalaisia lastenvaatteita, -tarvikkeita ja kirjoja, ja vaikka äitiyspakkausta. Muumimukeista voisi hörpätä lopuksi ne tsufet.

Mitä mieltä olette? Missä lastenkulttuurin hahmossa olisi eniten vetovoimaa?

Mikä tappaa seksielämän?

Luin taannoin FINSEX-tutkimuksesta, että parisuhteessa elävistä suomalaisista alle puolet on tyytyväisiä seksielämäänsä. Pohdin jo silloin, tekevätkö ihmiset mitään tilanteen parantamiseksi.

Eilen julkaistun Väestöliiton Perhebarometrin mukaan eivät tee. Keskustelu seksielämästä on vaikeutunut samalla kun tyytymättömien osuus oli vieläpä noussut edellisestä, vuonna 2007 tehdystä tutkimuksesta.

Pitkissä parisuhteissa hiljaiseloa tulee aina silloin tällöin, mutta se ei voi kestää ikuisuuksiin. Kämppiksinä eläminen ei pitemmän päälle sovi molemmille osapuolille. Kontula ehdottaa tähän lääkkeeksi rakkauden tekojen lisäämistä.

Mutta hemmetti, siinähän se ongelma juuri on! Eihän niitä rakkauden tekoja voi väkisin tehdä, jos ei huvita.

No miksi ei huvita?

Koska rakkauden kannalta tärkein elin on aivot. Väitän, että hyvä seksielämä on seurausta kokonaisvaltaisesti hyvästä parisuhteesta, ihan ilman mitään erikoistemppuja ja yritystä.

Tämä tunne-elämä joutuu koetukselle vanhemmuuden myötä. Yksinkertaisesta asiasta voi tulla kertaheitolla vaikeaa. Samalla kun parisuhdeaika katoaa vaipparoskikseen, sekä itsestä että kumppanista voi paljastua piirteitä, joista ei aiemmin tiennyt mitään.

En tiedä, miksi Maslow sijoitti seksin samaan perustarvelaariin unen kanssa. Jos vauva-arjessa joutuu priorisoimaan näiden kahden välillä, seksi häviää sata - nolla.

Tuoreella mutsilla saattaa myös olla vakavahko identiteettikriisi ja onnistumisen tunteet vähissä, vaikka ei suoranaista masennusta olisikaan. Siihen päälle kun vielä tarjoillaan nollatason kunto ryyditettynä kaikenlaisella synnytyksestä jääneellä krempalla, itsetunto ei välttämättä ole parhaissa mahdollisissa kantimissa. Silloin on vaikea uskoa, että toinen mitään intiimiä kanssakäymistä sellaisen ihmisraunion kanssa haluaisikaan.

Näihin ongelmiin auttaa aika, krempat korjaantuvat tai niihin tottuu, edellyttäen että yksi tietty kokemus säilyy samana.

Minusta parisuhteen kannalta tärkein elementti kiteytyy tunteeseen siitä, olemmeko samalla puolella. Sen vanhemmuus voi murskata. Minä koin olevani jumissa uudessa elämäntilanteessa yksin, samalla kun toinen jatkoi elämäänsä, töitään ja harrastuksiaan entiseen malliin. Raja kulki eteisessä: toisen oli helpompi poistua sen yli kuin toisen.

Amerikkalaistutkimuksessa, jossa selvitettiin pitkän parisuhteen salaisuutta, tarkkailtiin pariskuntien käyttäytymistä tavallisissa keskustelutilanteissa. Havaintojen perusteella pariskunnat jaoteltiin mestareihin ja katastrofeihin. Jälkimmäinen ryhmä koki ihan arkipäiväisenkin keskustelun puolisonsa kanssa fysiologisesti samanlaiseksi tilanteeksi kuin kohtaamisen murhaajan kanssa.

Aika karua. Tällaisesta käytösmallista voi olla aika vaikea opetella pois. Samalle puolelle ei ehkä enää löydä, vaikka yrittäisi.

Väestöliiton tutkimusprofessori toteaa, että parisuhteiden solmimiseen ja ristiriitojen ratkaisemiseen tarvitaan yhteiskunnan tukea. Olen samaa mieltä. Paitsi seksi, myös yleinen onnellisuus vaatii sitä samalla puolella olemista.

Miten samalla puolella sitten pysytään? En tiedä. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että normaalien käytöstapojen soveltamiseen pitäisi keskittyä pikkulapsiaikana enemmän. Silloin tulee olleeksi ystävällinen, huomaavainen ja kunnioittava, mikä taas ruokkii luottamusta ja turvallisuuden tunnetta.

Tämän ei edes pitäisi tuntua kovin työläältä tai vaikealta, vaan ihan mukavalta. Ehkä jopa rakkaudelta.