Yksi häiritsevä vieraslaji

Minun on joskus tuntea sympatiaa ihmislajia kohtaan.



Yksi ihmisryhmä, jota en meinaa millään kestää, ovat toisista lajeista valittajat. Siis tyypit, joita häiritsevät milloin mitkäkin elikot, myös ne, jotka eivät halua meille mitään pahaa.

Talvi on siitä miellyttävää aikaa, että röyhkeät eläimet eivät ole riesanamme, joten lajialarmistit heräävät keväisin. Täällä pääkaupunkiseudulla elämänmuotoamme uhkaavat toimenpiteistä päätellen erityisesti valkoposkihanhet. Toki nämä satanistivegaanit myös silkkaa pahuuttaan pysähtyvät "tuhoamaan" mukavan viljelijän pellot pohjoisemmassakin. Joten niiden pesät pitää hävittää ja munat talloa.

Hohhoijaa. Muistuttaisin nyt kertauksen vuoksi muutamasta jutusta, mitä me ihmiset noin niinkun lajina (homo sapiens) saamme aikaan.

Jätteet avaruudessa. Kuva: Euroopan avaruusjärjestö

Me tarvitsemme safkaamme varten kaikki maapallon pellot, myös sademetsät kelpaavat.
Me kalastamme meret tyhjiksi.
Me paskomme vesistöt, metsät ja ilmakehän täyteen. (Jopa avaruudessa alkaa olla huomattava määrä ihmisen tuottamaa skeidaa).
Me olemme pahimpana vieraslajina levittäytyneet pitkin maapalloa.
Me tuhoamme, salametsästämme, myrkytämme ja jyräämme lajeja, jopa niitä meille elintärkeitä, sukupuuttoon.
Me levitämme meriin mikromuovia, jota kalat syövät.
Meidän möykkämme kuuluu Mariaanien hautaan asti.
Meidän valomme häiritsevät jatkuvasti muiden lajien elämää.
Me ihmiset olemme vastuussa ilmastonmuutoksesta - toki siitäkin voi syyttää piereskeleviä lehmiä.

Unohdinko jotain?

No eniveis, olemme kiistatta maailman vaarallisin laji muille lajeille (myös itsellemme), mutta eipä siinä, dissataan toki ikäviä hanhia. On silti älyllisesti epärehellistä kuvitella, että hanhenpaska pääsisi maailman ympäristökatastrofien listauksessa edes pistesijoille, vaikka se sandaalinpohjaan ikävästi tarttuukin.

Suuta soukemmalle siis. Ja hattu päästä, että ees joku laji pystyy meidän kanssa elämään.

Mörökölli (ja kirjaprojekti) minut vieköön

Ja ovat vieneet. Kuten jo joku aika sitten kerroin, kirjoitan taas kirjaa.

Kirjoittaminen (ainakin minun tapauksessani) on kummallista hommaa. Kirjaideoita tulee useampi vuodessa. Toteuttamiskelpoisia näistä on noin 0,5%. Kun suurin piirtein luulee tietävänsä, mikä idea lentää, ihminen ottaa yhteyttä kustantajaan ja esittelee tämän omasta mielestään kivan idean.

Kustantaja sanoo, että juu, kuulostaa hyvältä, milloin saisit aikaan?

No, ihminen ei saa. Menee vuosi ennen kuin on ensimmäinen ajankohta, että ihminen ehtii yhtään miettiä koko asiaa. Kirjoitusinspiraatio ei liity mihinkään järjellä perusteltavissa olevaan asiaan, mutta mielen joutilaisuutta se edellyttää. Ja jonain yönä sitä vain kirjoittaa ensimmäisen luvun. Jes!

Seuraavana iltana ihminen huomaa, että ensimmäisen luvun jälkeen pankki on tyhjennetty. Ei hääppöinen romaani, mutta minkäs teet kun pää on ihan tyhjä. Kun riittävän kauan koneen ääressä istuu, alkaa näppiksestä kuitenkin irrota jotain.

Luonnollisesti ei ollenkaan sitä mitä piti.

Sitten ihminen ottaa taas yhteyttä kustantajaan, että heippa muistatako vielä. Ja sitten on pakko tunnustaa, että nyt ei kirjasta tule sitä mitä yhdessä kuvittelimme. Kustantaja sanoo, että on positiivisesti yllättynyt, että tulee edes jotain, ja kehottaa jatkamaan.

Ihminen jatkaa. Nyt on sitten jonkinlainen lasten kasvamisen vertaistukiromaani pienellä tietokirjatwistillä ja luontosuhdepsykologialla ja tematiikkaan liittyvällä lautapelillä tulossa. Pääosassa mörököllit. Joutunee samaan rajatiedon hyllyyn kuin Vuoden mutsit.

Lähetän raakaversion kustantajalle tänään tsekattavaksi. Jos ei tule hylsy, aloitan uudelleen lenkkeilyn.

Ps. Tässä vaiheessa haluaisinkin haastatella teitä, että minkä näköinen on mielestänne mörökölli? Ihme kyllä, netistä ei löytynyt mitään järkevää. Tassut vai kädet? Ihmismäinen vai eläinmäinen? Häntä? Viikset? Nenä vai kuono? Koti-insinööri oli sitä mieltä että lähin referenssi olisi Haisuli.

Minähän olin joskus hauska

Pitkä viikonloppu Kööpenhaminassa oli mahtava! Hotelli, jossa oli mahtava sisäpiha, sijaitsi loistopaikalla ja kelitkin suosivat.

Koska kyseessä oli jo kolmas K18-reissumme samaan paikkaan, kaupunki oli tuttu, samoin aikuisten loman konsepti.

Ah, se tunne kun lentokoneessa voi kaivaa ihan rauhassa kirjan esiin, eikä se ole Puppe leipoo. Tai se tunne, kun voit pidentää kävelylenkkiä ihan ex tempore ilman että kenenkään verensokeri on vaakalaudalla, tai vaihtaa koko kävelyn ihan vain puistossa istuskeluun ja kaljoitteluun, jos huvittaa. Aamupalalla voi vanua uutisvirran, maitokahvin ja hillocroissantin kanssa kunnes henkilökunta pyytää poistumaan. Eikä pöydän siivoa tarvitse hävetä (paljoa).

Tämä 11. hääpäivän kunniaksi järkätty reissu ansaitsee erityismaininnan siitä, että se oli tarpeellisempi kuin kuvittelin.

Kun kirjoitin, että parisuhteeni selviää kyllä ilman tällaisia irtiottojakin, tarkoitin sitä. Elämä ei ole enää ihan niin jännittynyttä kuin aikaisemmin. Mutta minä itse parisuhteen osapuolena en selviä ellen säännöllisin väliajoin muistuta itselleni, että normaaliarjessa minusta ei näy koko kuva, ehkä siksi että en ole perinteistä äitiyyppiä. Olosuhteet ja elämäntilanne vaikuttavat käytökseeni, tapaan jolla reagoin asioihin ja pinnani pituuteen.

Olen huomaavinani rivien välistä, että aika moni nainen kokee samoin. Identiteetti on kokenut pientä eroosiota. Arki on ajoittain sen verran raskasta, ettei iltaisin - eikä oikeastaan enää koskaan - ole vitsituulella. On hemmetin tärkeä tajuta olevansa edelleen ihan ok, hauska ja rento ihminen, joka kykenee vastuuttomaan hauskanpitoon. Joka alkaa hysteerisesti nauraa hassuille kadunnimille, nauttii eksymisestä ja pudottaa puhelimensa drinkkiin ottaessaan siitä kuvaa.

Onko samanhenkisen keveyden tuominen arkeen täysi mahdottomuus? Vai onko tarkoituksin, että lapsiperhearki ja aikuisten loma ovat asioita, joissa ei ole yhtymäkohtia? Siinäpä mietiskeltävää tälle vuodelle.

Ps. Muistin myös taas miten paljon kaipaan matkustamista. Ehkä se neljänkympin kriisi tästä vielä saadaan aikaan.

Minäkin aion olla supermummo

Terveiset Tanskasta! Mummi otti ipanat hoitoonsa ja me lähdimme kahdestaan Kööpenhaminaan.

Serkusten ikäeroa on puoli vuotta. Olihan siinä Mummilla tekemistä.

Isovanhemmuuskeskustelu lämpeni joku aika sitten. HS:ssa oli mielipide, jonka mukaan isoäitiä kuormitettiin tämän ystävän mielestä liikaa lastenhoitotehtävillä. Isoäiti taas ei raaskinut kieltäytyä lastensa avunpyynnöistä.

Aikuisten lasten näkökulmasta tilanne on tietenkin mahdoton. Eiväthän he tiedä, että isovanhempi on väsynyt jos hän ei sano niin. Pitäisikö heidän kysyä? Tulisiko siihen rehellinen vastaus?

Olen itsekin välillä huolissani. Jaksaako Mummi?

Minä pidän kolmen yön ja melkein neljän päivän hoitorupeamaa isona satsauksena, vaikka likat alkavatkin olla jo aika isoja eivätkä heräile ennen kahdeksaa. Lasten päivärutiinien ylläpito on kovaa hommaa eläkeläisille ja Mummi pitää varhaiskasvatuksen rimaa korkealla.

Miten heillä sujuu? Käyttäytyvätkö kersat varmasti hyvin ja hoitavat oman osuutensa (kuten käytösvalmennuksessa sovittiin)? Saavatko isovanhemmat nukuttua päiväunensa?

Koska pidän lastenhoitoa raskaana työnä, arvostan tällaista ihan hirveästi. Ei meidän parisuhteemme siihen kaadu, että emme pääse kahdestaan reissuun. Mutta kyllä se aika pirusti jeesaa, kun saa kerrankin puhua jostain muusta kuin kalapuikoista ja kuunnella keskeytyksettä mitä toinen sanoo. Eikä tarvitse hetkeen pohtia kirjopyykkiä.

Yksi tie yhteisymmärrykseen on ollut se, että minun täytyy luottaa anoppiini. Hän on täysissä järjissä oleva ihminen ja valinnut olla juuri sellainen mummi kuin on.

Toinen on se, että aikuisen ihmisen pitää osata sanoa, jos rajat tulevat vastaan ja jaksaminen uhkaa loppua. Pätee niin vanhempiin kuin isovanhempiin. On turhaa arvailla ja olettaa.

Suomessa on ihan selvät säännöt: lastenhoitovastuu kuuluu vanhemmille ja isovanhemmuus on vapaaehtoista. Kiitos siis tästä hyväntekeväisyydestä Mummille! Aion pistää hyvän kiertoon. Minusta tulee isona ihan samanlainen supermummo (miinus sämpylät).

Zadaa: Kierrätys on yhtä helvettiä mutta apua on tarjolla

Yhteistyössä Zadaan kanssa

Suhteeni pukeutumiseen on vaikea. Sekä vaatteiden ostaminen että niiden jälleenmyyminen on yhtä helvettiä. En saa tehtyä järkevästi kumpaakaan.

Monet naiset ovat äärimmäisen kiinnostuneita vaatteista ja tyylistä. Heillä on hyvä motivaatio kierrellä kirppiksiä, etsiä inspiraatiota muotiblogeista ja metsästää haluamiaan vaatekappaleita. Heidän vaatekaappinsa ovat täynnä kivoja ja yhteensopivia käyttövaatteita.

Sitten on minä.

Olen kiireinen ja priorisoin ihan kaiken muun vaateasioiden edelle. Olen surkea sekä ostajana että myyjänä ja sen kyllä huomaa. Ongelmia on monia.

1. Sovittamisen pitäisi olla pakollista. Arvioin jatkuvasti oman ruumiinrakenteeni väärin hämmästyttävän monella tavalla. Käyttämättäminä seisovissa vaatteissa on erityisen paljon ruumiinrakenteelleni täysin istumattomia vaatteita, kuten tiukkahihaisia paitoja, matalavyötäröisiä housuja ja kapealestisiä kenkiä. Pitäisi jaksaa sovittaa myös silloin kun sovarijonossa on kuusi ennen sinua, mutta joskus vartalo myös mystisesti muuttuu kotimatkalla. Voihan niitä palauttaakin, mutta sitä nyt ei ainakaan ehdi ja kuitti tietty katoaa jo ennen kuin pääsee ovesta ulos.

2. Olen ailahtelevainen. Lähden ihan täysissä sielun voimissa shoppailemaan tyylikkäitä työvaatteita mutta sitten iskee sellainen moderni ja repäisevä olo, jonka aiheuttamassa huumassa ostan sateenkaarenkirjavan käsinpestävän angoranapapaidan. Nämä What the fuck was I thinking -ostokset (iltapuvut, paljettiunelmat, 13 cm korkkarit, läpikuultavat t-paidat) ovat vielä yleensä aivan törkeän kalliita.

3. Hätäostokset. Häät, gaala tai omat synttärit tulossa. Pakko panostaa, koska 10 vuotta vanha pikkumusta on vähän liian pikku. Onneksi olen viime aikoina oppinut lainaamaan juhlavaatteita, joten tämä ongelma on jokseenkin hallinnassa.

4. Olen Ulkomailla. Ja koska olen Ulkomailla on pakko ostaa joku Ulkomainen vaate, sillä niitähän ei Suomesta saa enkä ehkä ikinä enää pääse vaatekauppaan. Ja pienissä roséissa ostosten käyttötarkoitus evaluoidaan vasta kotona.

5. Hilloan kaiken. En ole löytänyt järkevää tapaa kierrättää hutejani enkä heitä mitään pois. Vakuudeksi oheinen kuva t-paidasta, jonka sain ollessani yläasteella. (En sentään laittanut sitä myyntiin vaan tulin siihen tulokseen että se joutaa fillarinpuhdistukseen.) Se, että käy kerran kymmenessä vuodessa kirpparilla ei auta. Lisäksi minulla on valtava varasto edesmenneen Mutsini 60-luvun mekkoja ja iltapukuja. Voisin pikkuhiljaa kohdata sen faktan, että en ikinä tule olemaan kokoa 36.

Kokeilen nyt, josko saisin Zadaan digikirppiksen kautta valoa vaatekaappiini.

Zadaa on ostajalle ja myyjälle turvallinen mobiilisovellus, joka etsii vaatteelle koon ja tyylin perusteella parasta mahdollista ostajaa (Huom. Myös tasapaksu vartalomalli on huomioitu!). Ostoaikeissa oleva taas voi seurata samankokoisia ja –henkisiä pukeutujia ja etsiä itseä kiinnostavia merkkejä.

Sovelluksen saa sekä iLaitteille että androidille. Tsekkaa Nooran vääntämät käyttöönotto-ohjeet ja Kauppias-Satun kokoamat myyntivinkit.

Sovelluksessa on mahdollista myös lahjoittaa osa myyntituotosta hyväntekeväisyyteen - rahat tilitetään Pelastakaa Lapset ry:lle.

Nyt siis loppui vatulointi. Ongelmani ovat kaupan ja lisää hakkaan sisään heti kun ehdin. Myös ne vintagemekot. Nähdään Zadaassa!

Ps. Olen miettinyt sellaista indeksiä, jossa vaatekaapin sisällöstä tehtäisiin jako kahteen: käyttämättömiin harhaostoksiin ja aktiivisessa käytössä oleviin hyviin ostoksiin. Jos indeksi näyttäisi voimakasta epäsuhtaa käyttämättömiin, olisi ihminen oikeutettu jonkinlaiseen Zadaan platinatasoon, jossa ostokset hoitaisi joku ihan muu.

Liessaari herätti seikkailunhalun

Olin viime viikon tapahtumien jälkeen lievästi metsäretken tarpeessa. Nuuksio oli tähän mielentilaan liian ruuhkainen, joten etsiskelin lähialueilta hiljaisempaa kohdetta.

Sain suosituksen Liessaaresta, jossa olisi kuulemma passeli parin kilometrin luontopolku ja tulentekopaikalla varustettu rantalaavu koluttavana. Siispä pakkasimme kimpsut ja kampsut ja lähdimme kohti Lohjaa, joka oli muutenkin kaupunkina uusi tuttavuus.

Paikka löytyi helposti. Saareen vei silta, jonka päässä oli heti kivannäköinen hiekkapohjainen uimaranta, johon voisi vaikka pulahtaa luontopolun jälkeen.

Nuuksion kuusimetsiin ja toisaalta Saaristomereen tottuneet ipanat diggasivat kovasti rehevästä lehtometsästä pähkinäpensaineen ja veteen kaatuneiden puiden reunustamasta rantapenkereestä, jossa oli vähän väliä kivoja pikkupoukamia. Kun erehdyin luennoimaan, että järvivesi on makeaa vettä, kersat syöksyivät ryystämään sitä kaksin käsin.

Tiheä metsä myös varmisti sen, että tuulettomissa kohdissa oli aurinkoisena päivänä todella lämmin. Linnut loivat tunnelmaa täysin palkein ja heti polun alkutaipaleella nenän edestä lehahti käpytikka. Paikan puolesta puhuu myös se, että syitä poiketa polulta löytyi koko ajan: siirtolohkareita, luolia, hienoja kantoja ja kukkia.

Skidi ei millään malttanut pysyä polulla. Hän ilmoittikin, että hänen seikkailunhalunsa herää eloon täällä. En ihmettele.

Laavulle vievä polku ei ollut erityisen selkeästi osoitettu ja sinne oli arviolta kilometrin matka luontopolulta. Jos siellä haluaa poiketa, pitää reittiin laskea puolet lisää matkaa (+ kaikki muu poukkoilu). Lisäksi rantaan vievä jyrkkä rinne oli aikamoinen kivuttava sekä ylös- että alaspäin, joten koko jengin on syytä varautua kunnon kengillä.

Mutta laavulle kannattaa kyllä vaivautua. Vaikka paikka onkin kunnostuksen tarpeessa, se sijaitsi hienolla paikalla järven rannalla. Kivistä koottu tulisija toimi hyvin.

Halkovaja on ylhäällä rinteessä, joten siitä kannattaa ottaa sylillinen klapeja mukaan jo matkalla alas.

Lämpimän päivän retken loppuviilennys.

Kaiken kaikkiaan paikka yllätti positiivisesti. Luontopolun pääreitti oli hyväkuntoinen ja aika leveä. Rattaillakin päässee sen kiertämään, mutta korkeuseroja ja juurakkoja toki välillä löytyy. Lopussa iski harmistus siitä, että ei tajuttu ottaa uikkareita mukaan. Ottakaa te!

Ainoa miinus tulee reitin paikoin kummallisista viitoista. Se saattoi johtua siitä, että reittiä kunnostetaan ja parannetaan paraikaa virkistyskäyttöön ja kaikki pisteet eivät olleet vielä valmiina. Kannattaa napata kuva infotaulun kartasta. Siitä on helppo navigoida, missä kohtaa on menossa.

Paitsi että syke rauhoittui ja mielenterveys elpyi, minunkin seikkailunhaluni heräsi. Kesän patikkaretkien suunnittelu sai uutta pontta, kun neljä kilometriä meni ipanoilta näin helposti! Kunnon eväillä menisi ehkä enemmänkin, mutta parempi edetä rauhallisesti ettei kukaan kehitä mitään kammoa. Tämä on nimittäin meikäläiselle parasta terapiaa.