Puhelin hukkui, aikaa löytyi

Kaikki lähti siitä, että unohdin puhelimeni mökille. Paluumatkan pakkauskiireessä suoritin montaa asiaa yhtäaikaa ja vasta Raision kohdalla aloin ihmetellä, että missähän se luuri on.

Anoppi sen terassin kaiteelta löysi. Saisin sen takaisin vasta parin päivän päästä.

Periaatteessa pikku juttu. Mutta kuitenkin yllättävän hyödyllinen tauko.

En ole koskaan pitänyt digilaite- tai somepaastoa. Osittain siksi, että molemmat työni liittyvät tiukasti digimediaan, ja osittain siksi, että en ole kokenut olevani pahassa koukussa. Tämä subjektiivinen tulkinta tarkoittaa, että tiedän pahempiakin tapauksia (Jenkeissä on vieroitusta varten jopa hotelleja, joissa luovutetaan laitteet tiskille). En istu pöntöllä luuri kädessä, en pelaa aamuyöhön enkä selaa Facebookia ruokapöydässä. Aivoni ovat irti internetistä myös työmatkat fillarin selässä.

Silti huomasin, että tässähän tulee vieroitusoireita. Ei siksi, etten voisi pälättää puhelimessa, vaan siksi, että sovellusten pläräämisellä on helppo täyttää kaikki hetkittäiset luppoaikaikkunat. Bussi- ja junamatkat, yksinäiset lounaat, tylsät kokoukset ja muut odotteluhetket saa sujumaan tsekkaamalla somevirtaa. Aloin kaivata puhelinta heti kun tuli joku suvanto.

Ainoa aidosti ongelmallinen hetki oli aamu: puhelin liittyy tiukasti heräämisprosessiini. Minulla ei ole erillistä herätyskelloa, joten puhelin piippaa hereille. Uutisten lukeminen on minun tapani saada silmät auki ja aivot käyntiin. Sääsovelluksesta katson, mitä ipanoille pitäisi pukea päälle.

Mutta oikeastaan kaikki muu on turhaa. Erityisen tyhmää puhelimen näpertäminen on ihmiselle, jolla olisi sata miljoonaa asiaa tehtävänä (kaikkien viivyttelymestareiden kannattaa tunnistaa Instant gratification monkeynsa). Puhelin tarjoaa helppoa sijaistekemistä silloin kun oikeasti pitäisi tehdä jotain muuta.

Mitä kahden vuorokauden puhelinloman aikana sitten tapahtui?

Huolimattomuudesta johtunut interventio tuli oikeaan paikkaan. Päätin, että jonninjoutava iltaräpellys saa jatkossakin jäädä. Yhtään enempää en ole nukkunut, enkä muutenkaan koe vapautuneeni oravanpyörästä. Mutta jostain kumman syystä olen kirjoittanut jo neljä lukua lastenkirjaan, jota olen suunnitellut kirjoittavani jo pari vuotta. Ärsyttävää.

Suosittelen kaikille parin päivän lomaa digilaitteista, ihan vain tarkistusmielessä. Vempeleet ovat koukuttavia ihan syystä ja oma subjektiivinen arvio voi pettää. Et menetä mitään, mutta parhaimmassa tapauksessa löydät elämääsi lisäaikaa.

Lapsi, älä tuherra!

Joku oli lähettänyt ihan oikean kysymyksen Hesariin. Hänen taiteellista silmäänsä vaivasi taloyhtiön lasten asvalttiin tekemät liitupiirrokset.

"Talossamme asuu paljon lapsia, jotka piirtävät liiduilla pihatiet täyteen söherrystä. Hallituksen jäsenet eivät kiellä lapsia, koska ovat ystäviä näiden vanhempien kanssa. Saako taloyhtiön asfalttiteitä sotkea?"

Voi apua. Ja hallituksen jäsenetkin vielä kehtaavat veljeillä lapsiperheiden kanssa. Jo on aikoihin eletty!

Vaikka kulttuurinen murros lasten näkymisestä yhteiskunnassa on käynnissä, tekemistä riittää vielä. Nopea joukkoistus taloyhtiöiden käytännöistä kertoi seuraavaa:

Lapset eivät saa söhertää asvalttia, koska eivät osaa piirtää paremmin.
Lapset eivät saa hyppiä hyppynarulla, koska syntyy ikävää hälyä.
Lapset eivät saa puhaltaa saippuakuplia, koska ikkunoihin tulee jälkiä.
Lapset eivät saa pelata futista, koska pallo voi rikkoa ikkunan / osua seinään joka tulee likaiseksi.
Lapset eivät saa käyttää leikkipuistoa, koska se ei vaan nyt käy.

Ystävä myös totesi, että todennäköisesti nämä samat ihmiset sitten päivittelevät, miksi nämä kelvottomat nykynuoret mieluummin pelaavat kaiket päivät sisällä pelejä. Menisivät nyt ulos.

Ps. Vastauksessa tälle henkilölle suositellaan taloyhtiön hallituksen jäsenyyttä. Kokemukseni mukaan hyvin usein taloyhtiöiden hallitukset koostuvat juuri henkilöistä, jotka eivät ole koskaan piirtäneet katuliiduilla. Lapsiperheitä sinne kaivataan lisää.

Vegaaniruoka - uhka vai mahdollisuus?

Helsingin kaupunginvaltuustoon tulee ensi maanantaina käsiteltäväksi aloite, jossa esitettiin vegaaniruokaa päiväkoteihin. Ruoka on aina varma raivoaihe, mutta kun yhtälöön lisätään ärsyttävät vegaanit ja vielä lapset niin turpakeikka on varma.

En ole itse vegaani*, joten seurasin keskustelua vain sivusta. Muutama ajatus kuitenkin.

Suurin kollektiivisen tuohtumuksen syy näytti olevan ainakin näennäisesti vegaaniannoksen hinta. Hankalien hippien hintalappu katsottiin liian kovaksi, mutta aika harva kysyi miksi.

Lausunnon mukaan "vegaaniruokavalion toteuttaminen päiväkodeissa lisäisi työtä suunnittelussa, raaka-aineiden hankinnassa ja -hallinnassa sekä ruoan valmistamisessa ja tarjoilussa."

Tämä on varmasti totta. Perinteinen suurkeittiö on vegaanin edessä aseeton. Pitäisi ostaa linssejä ja kauramaitoa. Lisäksi pitäisi osata tehdä niistä jotain.

Vegaaneja on vähän. Ja koska vegaaneja on vähän, vegaaniruokaa eivät osaa tehdä kuin ne vähäiset vegaanit. Investointi jäisi toistaiseksi suureksi sadan lapsen tähden.

Lausunnossa ei otettu kantaa siihen, millä kustannuksella päiväkodeissa tarjottavan kasvisruoan saisi vegaaniseksi. Toki sekin vaatii korvaavien kasvipohjaisten tuotteiden asiantuntemusta ja ravitsemuksellista suunnittelua, mutta ehkä apuja voisi hakea kaupungeista, joissa tämä jo onnistuu.

Ja jos kustannukset ovat ainoa määräävä tekijä, pitäisi tehdä toinenkin laskelma: vegaaniruoka sopii suurimmalle osalle lapsista: sekasyöjille, monille allergikoille (laktoositon, maidoton, munaton, kalaton) sekä uskonnollisille ryhmille.

Jos veganismi olisikin se standardi, ei kokonaishinta enää olisikaan ihan niin kova.

Sekasyöjät voivat olla omassa ruokaideologiassaan ihan yhtä ehdottomia kuin vegaanit, mutta meidän ruokakulttuurissamme he sattuvat olemaan enemmistössä. Olisi ennenkuulumaton ajatus, että vanhempien pitäisi kustantaa lihalisuke itse.

Toinen yleinen närkästyksen aihe oli vegaanien perusteeton erikoisruokavalio.

Allergiat, lakto-ovo-vege ja uskonnolliset ruokavaliot vielä hyväksytään, mutta raivoveganismi on perusteetonta ja siksi liikaa.

Veganismi on tavallaan paljon selkeämpi ideologia kuin esimerkiksi väärin teurastetusta lihasta kieltäytyminen - kuitenkin vain toista ryhmää palvellaan omilla annoksilla. Tasa-arvonäkökulmasta ideologioiden pitäisi olla samalla viivalla.

Oli veganismista mitä mieltä tahansa, aloite pitäisi nähdä osana isompaa yhteiskunnallista kipupisteiden painelua: mitä kaikkia ideologioita julkisen palvelun pitää huomioida?

Kolmanneksi tuli mieleen vegaanisen ruoan brändimielikuva.

Söin eilen mainion, todennäköisesti vegaanisen, lounaan, johon kuului grillattu kasvisvarras, riisiä ja hummusta. Mutta jos listassa olisi lukenut, että se on vegaaninen vaihtoehto, olisin harkinnut kahteen kertaan. Rakastan hyvää ruokaa enkä yksinkertaisesti halua ottaa riskiä, että lounas jää syömättä maun takia. Osaava vegaanikokki on nimittäin saimaannorpan tasoinen harvinaisuus.

Kasvisruokakin miellettiin pitkään sellaisten ihmisten valinnaksi, jotka suostuvat syömään ideologiansa takia mitä tahansa, kunhan siinä ei ole lihaa. Nyt vegaanit joutuvat tappelemaan saman ennakkoluulon kanssa. Se hälvenee vain hyvien kokemusten myötä.

Lopuksi. Aina kun herää joku ruokaraivo, pitäisi oikeasti muistaa olla kiitollinen: onpa hienoa, että meillä suomalaisilla on tällaiseen keskusteluun mahdollisuus. Ruokaa on valittavaksi asti. #afrikanlapset

*Kirjoittaja on kasvispainotteinen syöjä lähinnä terveys- ja ilmastosyistä, eli en kieltäydy kalasta enkä broilerista, jos hyvänmakuista kasvisvaihtoehtoa ei ole. Pidän myös eläinperäisten luomutuotteiden syömistä ihan luonnollisena asiana, mutta määrää pitäisi vähentää reippaasti.

10 syytä rakastaa sähköpyörää

Saan säännöllisesti kyselyjä, vieläkö rakkaus sähköpyörään kestää. Vastaan yleensä tällä esimerkillä.

Kun hankin vuosi sitten sähköavusteisen fillarini, ajattelin, että tästä tulee hyvä kombinaatio: välillä suhaan sähköllä ja välillä puhtaalla lihasvoimalla.

Arvatkaapa, olenko ajanut vanhalla metriäkään? En! Sähkis nyt vaan on täysin ylivoimainen menopeli. Käytän vanhaa vain, jos Helkama on huollossa.

 Jos siellä siis joku vielä empii, niin tässä tulee kymmenen syytä rakastua moottoriin.

1. Et hengästy. Avustuksen ansiosta et juurikaan hengästy, joten voit pyöräillä pienessä flunssassa, toipilaana ja muutenkin huonoissa biorytmeissä. Ja hei: kärpäsiä ei lennä suuhun!

2. Vastatuuli ei haittaa. Tyyniä kesäkelejä ei ole näillä leveyksillä ihan liikaa. Mutta huom. Muista, että tuulenpuuskassa kaikki edellä pyöräilevät pysähtyvät kuin seinään, varo siis peräänajoa!

3. Ylämäet naurattavat. Sähköpyöräilijän ei tarvitse pelätä jyrkkiäkään tuntureita, joita täällä etelässäkin tuntuu riittävän. Avustusta vaan isommalle, rento takanoja ja matka jatkuu.

4. Lapsi kyydissä ei aiheuta tuskanhikeä. Parikymmentä kiloa pakkarilla ja ostoskassi ohjaustangossa? Ei hätää. Moottori vain surisee, kun se kuljettaa ylimääräistä painoa puolestasi. Voit keskittyä jutusteluun.

5. Voit ottaa pyörän selässä rennosti. Kiertoreitit, punaiset valot, muut pysähdykset ja hidasteet eivät haittaa, koska kahdella polkaisulla olet taas normivauhdissa. Mutta älä kuitenkaan unohdu tuijottamaan joutsenpariskuntaa, vaikka tuntuu että istuisit dösässä. Pitää keskittyä muuhun liikenteeseen.

6. Säästät aikaa. Koska et töihin saapuessa valu hikeä ja ole naamasta kirkkaan punainen, voit siirtyä satulasta suoraan työpöydän ääreen kulkematta suihkutilojen kautta (jos niitä siis sattuu olemaan). Repunkin voi vaihtaa pienempään kokoon, kun ei tarvitse roudata pyyhettä, shampoota ja vaihtovaatteita.

7. Olet (ainakin vielä hetken) dynaaminen edelläkävijä. Sähköpyörien myynti tuplaantui viime vuonna, mutta vielä ehdit olla kaveripiirin ensimmäinen. (Mikael Jungnerkin meni ja investoi sähköpyörään!)

8. Matka taittuu nopeasti! Yleisin harhaluulo sähköpyöristä on, että niillä pääsee kovaa. Se ei pidä paikkaansa: sähköpyörällä ei hurjastella, sillä avustus avustaa vain 25 km/h asti, siitä eteenpäin olet reisilihasten varassa. Pointti on tasaisessa ja vakaassa etenemisessä, jota eivät hidasta ylämäet.

9. Saat silti kevyttä liikuntaa, luonnonvaloa ja raitista ilmaa. Pyöräily on erinomaista peruskestävyysalueen liikuntaa, joka sopii keski-ikäselle kuin tuulipuku. Eikä päivänvalolle altistuminen ennen työpäivää ole ollenkaan hullumpi juttu iltavirkulle toimistorotalle.

10. Bonuksena pääset nauttimaan epäuskon ilmeestä, joita mustakeltaiseen, ihonmyötäiseen lycra-asuun pukeutunut kilpa-ajaja osoittaa, kun ohitat hänet ylämäessä korkkarit jalassa.

Ps. Fillariskene on muutenkin vapautumassa normeista. Tulossa on ainakin ruotsalainen polkupyöräauto:



Ja tämä fillari+vaunut -yhdistelmävekotin!

Kaupunkifillareista (tsekkaa tilanne tästä) nyt puhumattakaan.

Hyvää pyöräilyviikkoa, liikuit sitten millä menopelillä tahansa!

Äidiksi oppinut

Kesällä tulee täyteen yhdeksän vuotta siitä kun istuin sohvalla uimarenkaan päällä, kestokrapulaa muistuttavassa olotilassa ja munkit ruvella. Pitkälle on tultu.

Muistan olleeni erityisen pettynyt uuden roolini gloorian vähyyteen. Äitiyttä oli voimakkaasti ylimarkkinoitu.

Synnytyskipu ei ollut voimaannuttavaa vaan noh, kivuliasta.
Täysimetys ei tarjonnut yhteyttä lapsen sieluun, mutta (alkuun verensekaista) ruokaa suuhun kylläkin. 
Lapsen saaminen ei täydentänyt naiseuttani (tunsin naiseudessani lähinnä tikit), enkä kokenut lapsen kanssa telepatiaa sen enempää kuin tarvetta pesiä.
Hormonit, vaistot ja vietit tekivät oharit.

Kiitti vitusti.

Ehkä joku todella kokee äitiyden hurmosta, pakkohan jonkun on. Itse en nähnyt mitään pointtia väkisin liimata jokaiseen arkiseen toimenpiteeseen filosofista ylevää ulottuvuutta vain siksi että olin saattanut maailmaan lapsen. Podin identiteettikriisiä koska en osannut uutta duuniani.

Kestikin jonkun aikaa hyväksyä, että jos lapsenhoitokokemusta ja äitigeenejä ei ole, aloittaa lähtöruudusta. Kukaan ei varoittanut, että metamorfoosi äidiksi voi tapahtua myös oppimalla. Ja hoivaavuus on iso asia opeteltavaksi, jos ei sitä itsestään sisäsyntyisesti löydä.

No, kyllä se näinkin käy, vähän kantapään kautta toki. Jos ei muista ottaa nenäliinoja hiekkalaatikolle, on pyyhittävä hihaan.

Äiti se on tällainenkin äiti. Joskus iloinen ja hauska, joskus epävarma ja väsynyt, saa inhota napatynkää ja rakastaa metsäretkiä, vittuuntua uhmaikäiseen ja löytää pelastuksen purkkiruoasta. Ja todellakin voisin muutaman päivän vaihtaa pois, mutta en enää koko elämää.

Tykkään enemmän sini- kuin valkovuokoista. Mutta näitä ei saa poimia.

Vahvuuteni ovat muualla kuin vauvojen haistelemisessa. Olen hyvä riehuttaja ja painija, haka löytämään sisiliskoja, pääsiäisen munapolku runoineen on kelpo suoritus, simani onnistuu täydellisesti, olen sairaan hyvä lukemaan satuja ääneen ja väännän kersojen riemuksi pilkkalauluja, joissa on vessasanoja.

On myös ok, jos joitain asioita ei yrityksestä huolimatta opi. Perhepedissä en ole koskaan nukkunut silmäystäkään eikä imetyksestä löytynyt kolmannen asteen yhteyttä muuhun kuin Bepanthenin valmistajaan. Enkä erota kalalokkia ja Snadin yökiljuntaääntä toisistaan vaan saan joka kerta sydärin.

Onneksi ipanoiden kasvatus on jaettu projekti. Tiimiin kuuluu minun lisäkseni lasten isä, päiväkoti, Mummi ja Vaari, Kummitädit sekä liuta muita tärkeitä ihmisiä. Kaikki tuovat mukanaan sen minkä osaavat.

Äitienpäivätuskani helpottaa vuosi vuodelta.

Laihduttaja epäonnistuu aina?

Olen kironnut itsekseni kuntoilun suhteen täysin penkin alle mennyttä kevättä.

Ensin keuhkoputkentulehdus, sitten murtunut kylkiluu, uusi flunssa ja lopuksi vielä nyrjähtänyt nilkka, joka nyrjähti vielä uudelleen. Paraneminen on siis edelleen vaiheessa. Ja nyt ollaan toukokuussa!

Vaikka olen pystynyt pyöräilemään, lihaskunto on heikossa hapessa. Ja vyötäröllä taas kahvat. Voi epätoivo.

Juuri sopivasti silmiini osui NY Timesin kiinnostava juttu laihduttamisesta. Juttu on pitkä mutta lukemisen arvoinen. Siinä nimittäin etsitään vastausta siihen, miksi moni onnistuu kyllä laihtumaan, mutta lihoo hiljalleen takaisin.

Miksi se uusi paino on niin hiton vaikea pitää?

Yleisesti uskotaan, että kyseessä on vain lihavan ihmisen asenneongelma: saamattomuus, motivaation ja itsekurin puute. Oma vika siis.

No ei ihan täysin.

Ilmiötä tutkittiin Suurin pudottaja -ohjelman kilpailijoiden avulla (ja kirjoitan tämän tiedostaen, että tämä muutaman kilon kanssa taistelu ei ole sama asia). He onnistuivat ohjelman aikana laihtumaan valtavasti, mutta nyt, kuuden vuoden päästä, osa on lihonut takaisin lähtöpainoonsa, jotkut jopa yli. Itse asiassa vain yksi osallistuja (heitä oli 16 eli tutkimustarkoitusta varten ryhmä oli hyvin pieni) on onnistunut pudottamaan painoaan lisää.

Siis nämä hyviä tuloksia saavuttaneet ihmiset, jotka saivat 7 kuukauden ajan intensiivistä terveys-, ravitsemus- ja liikuntavalmennusta, ja joilla oli (oletettavasti) hyvä motivaatio elämänmuutokseen, epäonnistuvat. Miksi?

Jutun mukaan tutkijat yllättyivät kahdesta asiasta.



Ensinnäkin siitä, mitä joidenkin osallistujien aineenvaihdunnalle tapahtui.

Perusaineenvaihdunta, joka on siis se energiankulutus, mikä tapahtuu ihan vain sohvalla makaamalla, hidastui dramaattisesti. Toki tiedettiin jo etukäteen, että kropan vastaisku laihtumiseen on aineenvaihdunnan hidastaminen, mutta se, miten intensiivisesti ja sinnikkäästi kroppa tekee töitä laihtumista vastaan vielä kuusi vuotta myöhemminkin, oli yllätys. Aineenvaihdunta ei palautunut normaalille tasolle silloinkaan, vaikka paino nousi!

"What shocked the researchers was what happened next: As the years went by and the numbers on the scale climbed, the contestants’ metabolisms did not recover. They became even slower, and the pounds kept piling on. It was as if their bodies were intensifying their effort to pull the contestants back to their original weight."

Toinen yllätys piili hormonissa nimeltä leptiini, joka säätelee kylläisyyden tunnetta. Arvaattekin ehkä jo mitä niille ennen laihduttamista mitatuille normaaleille tasoille kävi? Ne romahtivat. Eivätkä nekään enää nousseet samalle tasolle, vaikka paino nousi.

Juuh elikkäs, tästähän voisi vaikka masentua. Teetpä mitä tahansa, kroppasi palauttaa sinut ruotuun. Et voi voittaa biologiaasi, varsinkin kun elämässä väkisinkin on liikunnallisia suonsilmäkkeitä, joista nouseminen saattaa kestää useamman kuukauden. Ei kannata laihduttaa, koska pahennat vain aineenvaihdunta- ja hormonitilannettasi!

Vaikka tieto lisää tuskaa ja tämä juttu on monella tapaa masentava, minusta on hyvä lisätä ymmärrystä ja sympatiaa omaa elimistöä kohtaan. Sitäpaitsi tästä voi seurata vaikka jotain hyvää koko laihdutusskenelle.

Jospa huomio kiinnittyy jatkossa siihen, miten estetään lihomista, koska laihduttaminen on niin sairaan vaikeaa. Tai jos vaikka miettisimme, millä keinoin uuden painon säilyttäminen onnistuu ja parannetaan tukea ja seurantaa. Eikä ole pahitteeksi muistaa, että olemme yksilöitä - kaikki ei ole siitä tsemppihengestä kiinni.