Lyhyt tukka pikkutytölle?

Kun kävin päiväkodin täitiedotteen jälkeen läpi naperoiden kuontaloita täikamman kanssa, sain luonnollisesti osakseni pelkkää kiljuntaa.

Vaikka Snadi on noin muuten aika räyhäkäs persoona, hänellä on akilleen kantapäänsä: hän on päänahkamimosa. Hiuksiin saa koskea vain yhdellä tietyllä harjalla ja selvityssuihkeen kanssa, muuten ulvomista ei kestä kukaan. Lisäksi hiukset ovat silkkiset ja ohuet - ja aina takussa.

Tukan raastaminen tiheällä kammalla olikin urakka helvetistä. Puhisin leikkaavani Snadille samanlaisen tukan kuin itselläni, mutta siitähän ipana innostui.

Snadi ilmoitti yllättäen, että on kampaajan tuoliin aivan valmis. "Haluan samanlaisen tukan kuin äidillä."

Toive pääsi yllättämään. Skidillä on ollut polkka jo pitkään (ja hän rakastaa sitä), mutta nyt puhutaan vielä lyhyemmästä mallista - niskani näkyy. Ihan oikeastiko Snadi haluaa näin lyhyen? Onko tämä vain nelivuotiaan uhoa, joka kaduttaa seuraavana päivänä? Ja sitten itketään kun ei ymmärretä että lyhyttä ei saa takaisin pitkäksi yhtä helposti.

Snadilla on perheen pisimmät hiukset - Koti-insinöörillä on kuvassa lainahöyhenet.

Pitkät hiukset ovat pitkään olleet länsimaisen naisellisuuden tavaramerkki yhtä lailla kuin lyhyt tukka kuuluu miehelle. Sukupuolten välistä tukkajakoa on selitetty mm. sillä että lapsen on ollut helppo pitää kiinni äitinsä hiuksista. Lyhyet hiukset ovat olleet metsästävälle ja sotivalle miehelle kätevämmät koska niihin ei tartu lika ja täit. Nykyään käytännön sanelemia syitä ei tietenkään ole.

Hiusten leikkuu oli kuitenkin vielä 1900-luvulla radikaali muutos ja jopa tapa häpäistä nainen, mutta tukkanormit ovat vapautuneet - ei kai kukaan enää ajattele, että lyhyt tukka naisella ei olisi kaunis. Ja vilkaiskaapa vaikka miltä Disneyn prinsessat näyttäisivät lyhyellä tukalla. Kalju Lumikki on todella asennemimmi ja Helinä Keiju kerrassaan hot! Myös suosikkiohjaajamme Hayao Miyazakin elokuvissa naishahmoilla on usein lyhyet hiukset.

Toimisikohan tällainen? Kuva Pinterestistä.

Silti melkein kaikilla pikkutytöillä on pitkät. Itse asiassa ihan kaikilla.

Jos pikkupojilla saa jo olla kiharat ponnarilla, miksei pikkutytöillä ole useammin lyhyttä pörröä? Sehän on varsin hauskannäköinen vaihtoehto - varsinkin jos kyseinen ipana ei suurin surminkaan halua mitään saparoita tai lettejä riesakseen.

Mutta millainen malli sitten toimisi? Tuttavapiirissä ei taida olla yhtä ainutta lyhyttukkaista nelivuotiasta tyttöä. Kyseessä on selkeä harvinaisuus, joten kokemukset ja referenssit puuttuvat.

Snadin toive siis toteutuu - jos ei muuta niin luvassa on arvokas oppitunti siitä että hiukset kasvavat.

Ei enää ikinä bikinikunnossa

Joku personal trainer oli sanonut jotain äitiyskiloista. Siitä tuli mieleen eräs anekdootti.

Juhlistimme taannoin ystävän synttäreitä kylpylässä. Mietin jo etukäteen pakosuunnitelmaa, ellei tarjolla olisi kylpytakkia. En kertakaikkiaan esiinny enää ihmisten ilmoilla bikineissä, ikinä, saati jossain spa-osastolla. Mummouikkarissani kehtaan juuri ja juuri kipittää altaaseen.

Syynä on vatsalihasten erkauma ja venynyt vatsakalvo, mikä tekee vyötäröstä perunapellon. Ja se ei tule takaisin laihduttamalla. Kirurginen korjausoperaatio taas olisi iso ja kallis.

Kaikki synnyttäneiden naisten kokema vartaloepätoivo ei siis johdu raskauden aikana syödyistä berliininmunkeista. Vaan siitä kaikesta muusta.

Raskaus, synnytys ja imetys ovat fysiikalle yleensä helvetinmoinen urakka, jossa ei protskupirtelön imeminen auta.

Kroppa voi ottaa osumia monella tapaa. Jollain repeää kymmenen sentin railo vatsalihasten väliin ja napa ajelehtii irtonaisena, jollekin tulee rypäleet sääriin, toiselle jää lörpsäkkä vyölaukku, kolmannelle hienot tiikeriraidat ja notkoselkä ja jollakin taas c-kuppi vaihtuu teepusseihin. On varmasti joku, joka on kerännyt koko suoran.

Palautuminen on yksilöllistä. Osa naisista palautuu paremmin, osa huonommin - ja siihen vaikuttaa niin synnytystapa kuin perimä, ikä, kunto ja ihotyyppikin. Ei ole kyse mistään tietoisesta no excuses -päätöksestä.

Olosuhteet - kuten se perhe - eivät ole mikään tekosyy vaan sanelevat omat ehtonsa: koliikkivauvan yksinhuoltajalla ei ole yhtä hyvät mahdollisuudet hoitaa itseään kuntoon kuin unelmavauvan äidin, jolla on tukiverkkoja muille jakaa.

Ja sitten on niitä, joille sillä kiinteytymisellä ei ole niin väliksi. Jos elimistöön on jäänyt kremppaa, joka aiheuttaa muutakin kuin esteettistä haittaa, paranemiseen menee aikaa. Pään sisäisestä tilasta nyt puhumattakaan.

Tasan eivät käy onnenlahjat tässäkään asiassa.

"Pitääkö soittaa ambulanssi?"

Snadi sai kylpyhuoneessa päähänsä peilin. Oletettavasti. Varmaa tietoa tapahtumien kulusta ei ole, mutta rämähdyksen jälkeen paikalta löytyi säpäleiksi mennyt peili ja karjuva Snadi, jolla oli valtavasti verta vuotava avohaava päässä.

Jokaisen vanhemman unelma. Kun lapsi kolhii itseään, pitää tehdä nopeasti päätös: onko tämä tilanne sellainen, jonka me osaamme hoitaa?

Puhelu hätäkeskukseen on aika korkean kynnyksen takana - ja ihan syystä. Aika harvoin sattuu mitään vakavaa, sillä lasten tapaturmat ovat yleensä "vain" kuhmuja ja mustelmia, mutta tällä kertaa olivat keinot vähissä: verta oli joka puolella eikä vammojen laajuutta heti pystynyt arvioimaan.

Tästä keissistä jäi mieleen kaksi asiaa.

1. Kannattaa selvittää itselleen, milloin ambulanssi pitää soittaa.

Tämä ajatus on hyvä ajatella etukäteen, koska siinä sirpaleiden keskellä on aika monta muutakin ajatusta päässä. Hätäkeskuslaitoksen sivuilla ohjeistetaan näin:

Hätänumeroon pitää soittaa aina kiireellisissä, todellisissa hätätilanteissa, kun oma tai toisen henki, terveys, omaisuus tai ympäristö on uhattuna tai vaarassa tai jos on syytä epäillä näin olevan. Soita hätänumeroon 112 esimerkiksi seuraavissa tilanteissa:
• Olet joutunut auto-onnettomuuteen tai olet todistamassa sellaista.
• Huomaat tulipalon syttyneen.
• Huomaat, että jonnekin on murtauduttu.
• Haluat ilmoittaa poliisille meneillään olevasta rikoksesta.
• Jos epäilet, onko kyseessä hätätilanne vai ei, on aina parempi soittaa hätänumeroon 112, kuin olla soittamatta.

Tuo viimeinen kohta on olennainen. Ei kukaan suutu, jos soitat kysyäksesi, miten tilanteessa pitäisi toimia. On järkevää arvioida avuntarve yhdessä ammattitaitoisen hätäkeskuksen päivystäjän kanssa kuin spekuloida kotona, että mitenkähän tässä nyt kävi.

2. Opettele antamaan ensi-apua.

Äitiyspakkauksessa pitäisi tulla kutsu jonkinlaiselle lapsiperheille suunnatulle ensiapukurssille, sen verran usein kaikenlaista sattuu. On nimittäin hemmetin hankalaa muistella aivotärähdyksen toimintaohjeita JA pitää kaksi lasta rauhallisena. Lupaan pyhästi mennä kurssille asap.

No, loppu hyvin, kaikki hyvin: Snadi pääsi tutustumaan ambulanssiin ja haava ommeltiin päivystyksessä. Kummitäti poistaa tikit ensi viikolla. Tulipahan todistettua, että kuopuksen pää todella on umpiluuta.

KonMari meni kaappiin

Yhteistyössä Orthex SmartStoren kanssa.

Oletteko jo kuulleet japanilaisesta siivousmetodista nimeltä KonMari. Kenties hurahtaneet siihen?

Ette? No ei ihme, itämainen metodisiivoaminen ja ruuhkavuodet harvemmin sopivat saumattomasti yhteen. Mutta lukekaa toki eteenpäin, siinä on tiettyä ajatusta.

KonMari on siis japanilainen siivousfilosofia, jonka mukaan kodin konkreettisen siivoamisen myötä järjestät samalla myös sielunelämäsi (as if). Tähän liittyy kaikenlaista keskivaikeaa läppää siitä, että tavaroille pitäisi olla läsnä etc. KonMari myös lupaa, että kun järjestys on kerran saatu aikaan, kaaosta ei synny enää koskaan. Noh, näistä voi olla montaa mieltä, mutta koska Satu diggaili perusideaa, perehdyin asiaan.

Havaitsin, että minähän olen konmarittanut arjessani jo monta vuotta. Tavallaan.

Voitteko kuvitella, että tarvitsin kynttilöille oman laatikon?!

Kun otin vastaan kuuden vaatteen haasteen, tajusin että vaatekaapistani on koko ajan käyttämättä 60%. Lisäksi Mutsin kuoleman jälkeistä kodintyhjennysoperaatiota tehdessäni päätin, että en voi enkä aio olla samanlainen hamsteri kuin hän. Minun on a) hillittävä kaman kantamista sisään ja b) luovuttava aktiivisesti tavarasta, jota en enää tarvitse.

Ja koska olen ideologisesti sitä mieltä, että kaikki tavara on kierrätettävä, sitä muistaa paremmin punnita ostosten tarpeellisuutta.

Totuuden paljastavat kaapit. Mahtuvatko ovet kiinni? Tiedätkö mitä niissä on? Milloin viimeksi olet avannut piirongin laatikot?

Olen kaappi-ihminen. Minun henkinen taakkani kevenee, kun kaapit ovat järjestyksessä ja tiedän missä tavarat ovat. Siinä se KonMarin vetovoima minun nähdäkseni on.

Parempi piirtäjä tekisi paremmat kyltit.

En osaa päättää kummassa silmä lepää enemmän: tässä vai auringonlaskussa mökillä.

Siispä: konmaritusohjeet Project Maman tapaan.

1. Merkkaa kalenteriin raivausviikonloppu. Miehen, lapset ja muut häiriötekijät lähetät jonnekin, koska kämppä tulee olemaan hyrskynmyrskyn hetken aikaa. Varaa viiniä tai muuta suosikkituotettasi, joka edistää päättäväisyyttä ja rauhallisuutta.

2. Valitse kohde. Vain yksi kohde per päivä: varasto, eteinen, vaatekaappi, keittiö, lastenhuone. Vaikka raivaamista onkin vaikea rajata yhteen huoneeseen, ei kannata rohmuta liian isoja paloja kerralla. Muuten syntyy vain pahempi sotku ja joudut epätoivon alhoon.

3. Osta hyviä säilytyslaatikoita ja nimilappuja. KonMarin henkeen sopivat loistavasti Orthexin uudistuneet säilytyslaatikot. Kauniita, kannellisia laatikoita saa kolmea kokoa ja kahta väriä. Nimikyltit ja bambukansi myydään erikseen. Näitä saa monista kaupoista kuten Anttila, Kodin1, Citymarket, Prisma, Bauhaus ja Minimani.

Hämppis ja muut rakkaudella askarrellut jutut.

Tietokonepiuhat ja kameratarvikkeet.

4. Katsele. Katso kaappeihin, avaa laatikoita - hahmota synkkä kokonaisuus. Nuku sitten yön yli: aamulla aivosi ovat prosessoineet asiaa ja sinulle on alustava idea, mitä kamalle pitäisi tehdä. (Tai sitten ei, mutta aina voi improvisoida).

5. Pura. Vedä kaikki kamat hyllyiltä alas kolmevuotiaiden tapaan ja ala järjestää niitä takaisin. Älä laita takaisin mitään, mihin et ole koskenut pariin vuoteen.

6. Järjestä. Huomaat, että ongelmana ei olekaan se, mitä heitetään pois vaan se mikä pitää säästää. Jäljelle jääneelle, tarpeelliselle tavaralle on oltava paikka. Oma paikka.

Ne laatikot tulevat käyttöön nyt. Jokaisesta perheestä löytyy sitä sekalaista tavaraa, jolle ei ole helppo keksiä kotia, mutta joita ei voi heittää pois. Useimmiten ne ovat
a) huoltotarvikkeita (kenkävahaa, sulakkeita, nippusiteitä, poranteriä, jatkojohtoja, polttimoita),
b) sesonkituotteita (ulkovalot, kynttilät, pyöräilykypärät, fikkarit) tai
c) yhden asian kamaa (paketointitarvikkeet, kertikset, kuulosuojaimet, vappuviuhkat ja joulukuusen jalka).

Fikkarit ja heijastimet, aurinkolasit ja retkeilykamat.

7. Nimikoi. Tavarat jaotellaan järkevästi laatikoihin, jotka nimikoidaan (joskus otsikko on helpompi piirtää kuin kirjoittaa) - muuten et enää seuraavana päivänä muista, mitä boksissa on. (Ja tämä tulikin tarpeeseen: eilen illalla piti nopeasti löytää kaapista ensiapukamat kun Snadi sai kolmen sentin avohaavan päähänsä.)

Joudut vaikeiden päätösten eteen, sillä asiat ovat päällekkäisiä ja liittyvät toisiinsa. Kuuluvatko lasten kakkukynttilät juhlatarvikkeisiin vai kynttilöihin?

Voimia.

8. Nauti. Sitten juuri ennen perheen paluuta katselet kaappeja, joissa vallitsee ihana järjestys ja kontrollifriikin silmä lepää. Tämän lähemmäs zeniä ei ruuhkavuosi-ihminen pääse.



Ps. Lahjoitin Snadillekin pari boksia, joihin hän sai konmarittaa lelunsa. Niihin menivät tärkeimmät: Frozen-asiat ja Siskon antamat askartelujutut, joita ei saa heittää pois.

Metsäretkipäivä joka päivä

Jos Snadilta kysyy viikonlopun ohjelmatoiveita, vastaus on metsäretki.

Lääkäri määrää uhmakohtauksiin puoli tuntia plätkytystä.

Eväät reppuun ja luontopolulle, jonka varrelta löytyy nuotiopaikka. Kelillä ei niin väliä, kunhan voi plätkyttää vettä kepillä, kiipeillä puissa ja hyppiä kalliolla.

Tänään olikin riemuisa aamu, kun päiväkodissa vietettiin Suomen lasten metsäretkipäivää ja koko ryhmä lähti retkelle eväiden kanssa.

Onhan siinä rupeaminen, ei voi kieltää. Eteinen on täynnä tenavia laittamassa kumppareita ja huomioliivejä, mutta varhaiskasvatusta se pukeminenkin on. Ja ai että oli ollut kivaa! Eväsleivän mussuttaminen ulkona auringonpaisteessa kavereiden kanssa oli Snadin mielestä aivan parasta.

Ymmärrän ihan täysin.

Maailma näyttää hassulta jäälevyn läpi.

Jos metsä laskee aikuisen stressihormonitasoja, verenpainetta ja sykettä, miksi se ei tekisi niin lapsella? Ja jos ulkoilmassa oleskelu auttaa melatoniinin ja vuorokausirytmin säätelyssä (niin että esim nukkuu yöllä paremmin), miksi tämä ei pätisi myös lapsiin? Puhumattakaan allergioiden lievittymisestä, hyötyliikunnasta, tasapainon kehittymisestä ja lajituntemuksesta.

Ja jos se tosiaan tekee saman lapselle, miksi tätä ihmelääkettä ei annostella reilummalla kädellä?

Metsä on ilmainen liikuntapuisto ja rentoutustuokio. Onneksi täällä kaupungissakin riittää kunnollisia viheralueita, niittyjä ja metsäplänttejä (ja olen aika lähellä saavuttamassa sen luontoaktiivin perustilan, jossa kahlitaan itsensä pihakuuseen ja syödään avain jos kaupunki yrittää sataa metriä lähemmäs moottorisahan kanssa). Ulkopäiväkodit ovat osoittaneet, että lasten kanssa ei välttämättä tarvita valtavia sisätiloja lainkaan.

Jääliukumäki!

Olen myös vahvasti sitä mieltä, että mitään "pitkää päivää" ei ole olemassakaan. Päivät ovat samanpituisia, vietti ne sitten kotona, päiväkodissa, töissä tai koulussa - pihvi on päivän ohjelmassa, miten päivä vietetään. Pitkät päivät ovat oikeastaan pitkästyttäviä, yksinäisiä, raskaita tai ahdistavia.

Minä tiedän, mikä niihin auttaisi. Eikä olisi ollenkaan hullumpaa, jos jo lapsesta saakka oppisi hakemaan metsästä mielenrauhaa.

Ulkoilusta pitäisikin tehdä normaalirutiinia - myös kouluissa ja työpaikoilla. Päiväkodin johtajalle voi pirauttaa jos tuntuu että sisällä nyyhöttämiseen käytetään liikaa aikaa.

Ehkä  lähimetsä pitäisi nähdä yhtenä päiväkodin osana kuten jumppasali. Ehkä se auttaisi ajatteluun, jossa metsäretket on kielletty vaarallisina.

Kertokaapa: pääsevätkö ipanat päiväkodissanne riittävästi metsään? Instassa käydyn keskustelun perusteella metsävisiittien määrä taitaa vaihdella aika paljon.

Muistoja ystävyydestä

Facebookin viestilaatikko kilahti keväällä. Se oli bestikseni vuodelta -82!

Ala-asteen tyttöporukka oli kokoontumassa ja hän kysyi, haluaisinko tulla mukaan. Totta kai halusin!

Kun edellisestä tapaamisesta on vierähtänyt 30 vuotta, puhuttavaa riittää. Nykyisyyden päivittämisessä ja menneiden muistelussa vierähti tunti jos toinenkin. Samalla tuli tarkistettua omien muistikuvien luotettavuus. Se, mitä minä muistan, on vain yksi näkökulma.

Ystäväni oli kyllä käynyt mielessäni usein viimeisen parin vuoden aikana. Skidin välillä takkuinen koulutaival on palauttanut mieleeni valtavan määrän muistoja omilta ala-asteajoiltani. Erityisesti siitä, miten monimutkaisia lasten väliset sosiaaliset suhteet ovat, miten isoja asioita ne siinä elämäntilanteessa ovat ja miten paljon tukea niihin tarvitsee.

Aloitin peruskoulun aivan pystymetsästä, ilman päiväkotia ja eskaria. Olin aivan kuistilla. Kummajainen, joka ei tuntenut ketään ja joka vielä asui toisella paikkakunnalla, metsän keskellä. Leikkikavereinani oli ollut kuuden vuoden ajan lähinnä veljiä.

Kun vihdoin sain ikäistäni tyttöseuraa, olin haltioissani. Vietin ystäväni kanssa joka ikisen koulupäivän ensimmäisen viiden vuoden ajan. Tunnen hänen vanhempansakin kuin omani, koska käytännössä asuin heillä iltapäivät.

Tietysti kuplamme meni aikanaan rikki, ja se oli valtava kriisi silloin. Loppuviimeksi se vain enteili tulevaa: jouduimme yläasteella eri luokille, lähdimme eri lukioihin ja jatko-opintoihin. Yhteydet katkesivat hiljalleen. Kasvoimme eri suuntiin mutta kuitenkin niin, että päällimmäinen muisto ystävyydestämme on lämmin.

Juttutuokiosta tajusin, miten säännönmukaisesti korjaan äitinä omia lapsuuden traumojani.

Yksinäisyys ja ulkopuolisuuden tunne (mikä johtuu osittain sosiaalisen silmäni puutteesta) oli ja on minun taakkani. Nyt omien lasten kohdalla haluan, että asumme kahden minuutin päässä palveluista; että ipanat pääsevät harrastuksiin, synttäreille ja yökylään; että heidän ympärillään on ihmisiä. Ja että heillä olisi vanhemmat, joiden kaikki huomio ei mene lamasta ja avioerosta selvitymiseen. Samasta syystä friikahdin Skidin kouluarvonnasta.

Toiseksi tajusin, miten 80-luvun lapsuudesta puhutaan aina nostalgisen ihannoivaan sävyyn: oli C-kasetteja, lankapuhelimia ja kaikki perheet katsoivat lauantaina Kymppitonnia. Mutta arki oli kuitenkin karua. Lasten ongelmat olivat ihan samoja kuin koululaisilla nykyäänkin. Köyhyys, vanhempien alkoholinkäyttö, kiusaaminen.

Nykyään on kuitenkin paremmin. Lasten oikeuksien vahvistumisen lisäksi meidän sukupolvemme on petrannut vanhempina. Tabuja, kuten sukupuolirooleja, on onnistuttu rikkomaan, lasten kanssa vietetään enemmän aikaa ja keskustelua ja tietoa esimerkiksi kiusaamiseen puuttumisesta on paljon enemmän.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että nelikymppisenä on erinomainen hetki puntaroida kaikenlaista. Peruskoulun aikaisia ystävyyssuhteita ei kannata jättää käsittelemättä.