Mitä se varhaiskasvatus oikein on?

Tänään oli Hesarin mielipidepalstalla hyvä kysymys.

Kotiäiti, lakimies Jessica Naukkarinen uskalsi tunnustaa, ettei tiedä, mitä mystinen "varhaiskasvatus" on:

"Väitetään, että varhaiskasvatuksella voidaan ehkäistä syrjäytymistä ja että varhaiskasvatuksessa lapsi saa kaikenlaisia virikkeitä. Väitetään myös, että kotihoidossa oleva lapsi jäisi jostakin paitsi. Mistä?"

Tietoa toki löytyy ihan googlettamalla, ei siitä Hesariin olisi tarvinnut kirjoittaa, mutta vastaus kysymykseen on, että ei välttämättä mistään ja ehkä kaikesta. Riippuu perheestä.

Kirjoittaja miettii myös, miksi varhaiskasvatuksesta niin kovin meuhkataan. Tämä liittyy työssäkäyvien vanhempien kylmään rinkiin perseen alla. Päivähoidon laatu on suoraan verrannollinen kasvattajien pätevyyteen ja ryhmäkokoon ja lasten hyvinvointi taas siihen, että vanhemmat ovat saaneet itse arvioida, osaavatko he tämän homman vai eivät. Hallituksen vajakit säästöideat uhkaavat tätä tasapainoa. Hekään eivät tiedä, mitä varhaiskasvatus on.

Kysymyksen tekee kiinnostavaksi myös se, että tässä ollaan tabussa kiinni. Tutkimusten mukaan kotona annetaan sekä paras että huonoin hoito.

Suomalaisugrilaisen perimätiedon mukaan lapsen on aina paras olla kotona, mikä näkyy korkeassa kotihoitoprosentissa - muissa Pohjoismaissa päivähoitoa arvostetaan enemmän. Lapsia saa siis hoitaa kuka tahansa - jopa minun kaltaiseni täysummikko - kunhan vain on äiti. Kotihoitajan motivaatiota, kasvatustaitoja tai lapsen ikävaiheiden tuntemusta ei tarkisteta - saati mitata - missään kohtaa.

Mitä hyötyä varhaiskasvatuksesta sitten on?

Tutkijoiden mukaan varhaiskasvatus hyödyttää lasta enemmän kuin mikään muu myöhempi koulutus (ja selvennettäköön vielä, että varhaiskasvatusta annetaan siis myös kotona) ja se myös tasoittaa sosioekonomisia eroja, tasapäistää. Tämän arvo on vaikeasti mitattavissa rahalla.

Päiväkodit perustettiin tietysti siksi, että vanhemmat pystyivät käymään töissä vauvavaiheen jälkeen. (Muutenhan esimerkiksi naispuolisen lakimiehen koulutus olisi hukkaan heitettyä rahaa, jos he ikinä halusivat perheellistyä.) Nykyään päivähoidon rima on nostettu vähän korkeammalle kuin hengissä selviämiseen: varhaiskasvatukseen. Minun on helppo käydä töissä kun tiedän, että ammattilaiset huolehtivat ipanoista hyvin. Sama pätee tietenkin myös koululaiseen.

On tosi hyvä, että tästä puhutaan - varsinkin kun monessa kunnassa näitä keskusteluja juuri käydään. Ja on hieno juttu, että kysyjä kokee olevansa hyvä lastenhoitaja. Joku toinen ei vain ole yhtä hyvä.

Ps. Espoo päätti jättää ryhmäkoot ennalleen.

Viikonloppu kolmistaan

"Olipa kiva viikonloppu", totesi tuokaluokkalainen. Niin olikin. Koti-insinööri oli bänditreeneissä mökillä ja meillä tytöillä oli metsäretki, kahvilakäynti, Onnelin ja Annelin talvi, lumiukkotalkoot ja alias-matsi. Ihan parasta.

Kolmistaan luontopolulla syyskuussa.

Muistelin, että aina ei ole ollut näin. Perheen muusikolla on säännöllisesti keikkoja ja intensiivisiä bändileirejä, jotka vaativat yön yli poissaoloja kotoa. Muutama vuosi sitten tilanne oli hyvin erilainen. Kun Koti-insinöörillä oli joku viikonloppumeno, minulla oli välittömästi paniikkinappula pohjassa.

Viikonloppu yksin oli lähinnä painajaisten painajainen. Itketti koko setti jo etukäteen. Värjöttely leikkipuistossa, syöttämismaratonit, päiväunitaistelut, yöheräilyt - vailla hetkenkään rauhaa.

Jos ulkupuolista apua ei ollut saatavilla, olin viikonlopun jälkeen valmis ottamaan lentolipun jonnekin kauas. Pelkkänä menona.

Ja sitten on tämä nykypäivä.

Nyt yyhoo-viikonloput ovat mukavaa vaihtelua arkeen, vaikka lapsia on kaksi. Ipanat leikkivät kivasti yhdessä ulkona ja sisällä (voin päästää ne jopa ulos leikkimään kahdestaan), niiden kanssa voi pelata lautapelejä ja ne katsovat lastenohjelmia, jos minun pitää käydä kaupassa.

Sunnittelimme ihan innoissamme ensi viikonloppua, jolloin on sama kuvio: mitä kaikkea ehditään tehdä? Mennäänkö uimaan, olisiko joulumarkkinoita tai muita tapahtumia? Mitä museoita on käymättä? Keiden kaikkien ystäväperheiden kanssa tehdään treffit?

Ihan kuin olisin eri todellisuudessa. Ja tavallaan olenkin.

Silläkin uhalla että toistan itseäni: ihan liian vähän puhutaan siitä, miten mahtavaa elämä on yli kolmevuotiaiden kanssa. Miten paljon arki helpottaa, miten hauskaksi elämä muuttuu kun vaihtoehdot lisääntyvät -- ja miten jotkut ahdistuksen aiheet ovat yhtäkkiä kaukaisia, absurdeja muistoja, joiden ei voi uskoa olleen totta.

Saldo on jopa niin plussalla, ettei edes pieni vollotus bussiterminaalissa ("En halua mennä bussilla!") haittaa.

Niinkö? No mennään toki sitten kuuraketilla.

Kaksi kuukautta ilman karkkia

Kun lopetin karkin syönnin pari kuukautta sitten, tein sen muutamasta tärkeästä syystä: söin liikaa sokeria ja tämä tapahtui erityisesti karkin muodossa.

Jos suvussa on kaikkia mahdollisia aineenvaihduntasairauksia, ei kannata testata, saisiko sen kakkostyypin diabeteksen myös itselleen.

Luopumisen tuskaa on lievittänyt myös se, että olen törmännyt useampaankin kiinnostavaan tutkimukseen sokerin vaikutuksista terveyteen. En tiennyt, että sokeria kannattaa vähentää, jos sydänterveys kiinnostaa tai ei halua näyttää ikäistään vanhemmalta.

Lisäksi tutkimus ylipainoisten lasten terveyden kohenemisesta pelkästään sokeria vähentämällä oli kiinnostava, vaikkakin tutkimuksessa oli puutteensa. Sokeri sekoittaa maksan toimintaa ja ylipainoisilla nuorilla onkin havaittu jopa juoppojen ongelmaksi miellettyä rasvamaksaa.

No miten on mennyt noin niinkun omasta mielestä? Oikeastaan aika samoilla linjoilla mennään kuin ensimmäisen kuukaudenkin aikana, mutta pientä muutosta kuitenkin ja pari yllätystä.

Painoon ei ole ollut merkittävää vaikutusta, mutta pientä pudotusta kylläkin. Alkuun korvasin pussin rapistelun muulla puputuksella, mutta toisen kuukauden aikana se on hiljalleen jäänyt. Fiksi ei ole yhtä tehokas, joten miksi vaivautua. Vatsa on litistynyt, osaksi siksi, että turvotus on vähentynyt.

Yllättävää on se, että en ole sortunut.

Tiesin jo entuudestaan, että viini olisi paljon helpompi jättää väliin kuin karkki. Ja voi hyvänen aika, tilaisuuksia sortumiseen on todella ollut: lakkoilijana sen vasta huomaa, miten niitä perkeleen glukoosifruktoosipalleroita on tarjolla joka puolella.

Mielitekoja on ollut, mutta ehkä ne ovat vähän harvenemaan päin - pitäisi melkein seurata näitä. En ole penkonut kaappeja hullun kiilto silmissä etsien ihan mitä tahansa lapsilta unohtunutta pääsiäismunaa. Tiedän, missä pahimmat vaarat vaanivat: iltapäivällä toimistossa ja viikonloppuna kotona. Olen ottanut ohjelmistoon iltapäivävälipalan ja kotona auttaa se, että kaapissa ei yksinkertaisesti ole karkkia. Himoa limppariin, jätskiin, pullaan tai kekseihin ei ole kehittynyt, päinvastoin.

Mutta sitten on ollut yksi yllätys. 

Kaksi kuukautta ei ole vielä riittävä seuranta-aika, mutta ainakin yksi uusi ja täysin yllättävä havainto on löytynyt. En löytänyt aiheesta selkeitä tutkimustuloksia, mutta sanotaanko nyt näin, että jos on paha pms ja muutakin menkkahäikkää niin tätä sokerinkäytön leikkaamista kannattaa kokeilla. Palaan tähän vielä kun olen perehtynyt sokerin ja hormonitoiminnan suhteeseen tarkemmin - mutta kertokaa mielellään kokemuksianne muut karkkilakkoilijat?

Positiivisiin käänteisiin kuuluu myös löytö: ei-ällömakea glögi. Joulu ilman vihreitä kuulia odottaa.

Wanted: Hovihankkija

Olen vähän pohtinut uutta ruuhkavuosipalvelua.

Asensin nämä verhot ihan itse. Kuten huomaatte tarranauha on täysin riittävä ratkaisu.

Kun viime yönä hiki päässä selasin verkkokirppareita ja etsiskelin Snadille koon 110 talvihaalaria (koska nyt sitä ei voi enää lykätä), tuli sellainen olo, että tässä voisi olla jotain kaksisuuntaisuutta.

To do -listani, jota sain kesällä jo hyvin lyhennettyä, on taas räjähtänyt käsiin. Lapset kasvavat, tavaroita hajoaa ja tarpeet muuttuvat, joten koko ajan tulee uusia tehtäviä. Osa asioista on sellaisia, joita ei kannata ruveta tekemään itse. Lisäksi takaraivossani on koko ostoslista. Tavaroita on kohtuullisen helppo myydä mutta hitokseen vaikea ostaa. Minä en ehdi pyöriä kauppakeskuksissa, kirppareilla tai verkkokaupoissa.

Tarpeita on ainakin kolmenlaisia.

Olisi hankintoja. Osa on ihan puhtaasti ostoksia kuten koon 34 talvikumpparit ja itselleni sateenkestävät kuorihousut. Lisäksi kersat onnistuivat hajottamaan kattolampusta kuvun, joten olohuoneen ilme on nyt industrial-henkinen. Jonkun pitäisi etsiä uusi.

Tässä näette valkolakatulle keittiötasolle kesäloman aikana kuolleen kurkun ja avokadon viimeiset leposijat.
Voisi olla hionnan paikka.

Sitten on haastavampia prosesseja, joita pitäisi vähän miettiä. Mikä neuvoksi, kun ruokapöydän tuolien huput ovat reilussa 10 vuodessa kuluneet puhki eikä niitä enää valmisteta (viime keväänä tietenkin vielä valmistettiin)? Pitäisikö teettää? Mitä se maksaa? Mahtuisiko jonkun toisen mallin huppu? Vai mitä helkkaria teen?

Sitten olisi myös palveluksia. Kuka asentaisi talvirenkaat fillariin? Keittiön työtaso pitäisi hioa, koska tapahtui pieni lomaäksidentti. Kuka ehtisi käydä hakemassa kuoriketta ja levittää sen marjapuskien juurelle? Lisäksi tarvitaan joku pieni aita ahnaita citypuppeja varten. Ja Snadin uusi parvisänky pitäisi koota ja kiinnittää seinään.

Olen ihan varma, että on niitä, jotka käyvät muutenkin kirppareilla ja niitä, jotka osaisivat vaihtaa ne renkaat ihan tuosta noin vain. Miten nämä kaksi ihmisryhmää saisi kohtaamaan?

Jos olisi joku jeesauspalveluiden Über (mahdollisesti sovelluksena), johon voisi kirjata tarpeita ja sitten sieltä voisi kuka tahansa poimia juttuja toteutettavaksi ja ratkaistavaksi. Provikka ja reittaus vielä ongelman ratkaisijalle.

Painitteko te tällaisten ongelmien kanssa? Onko teillä joku hovihankkijadiili naapurin kanssa? Kummalla puolella sovellusta olisitte?

Ja jos joku nyt nyysii tämän idean, pitchaa sen Slushissa ja saa miljardirahoituksen, niin tietäkää että en ole katkera. Haluan vain sen sovelluksen puhelimeeni mahdollisimman pian.

Jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan ei liity alkoholi

Vierailen maanantaina sidekickinä Marja Hintikka Livessä. Aiheena on vanhemmuuden ja alkoholinkäytön suhde.

Kuva lastenjuhlien aikuisviihteestä: skumppabaarista.

 
Olen käsitellyt aihetta jo monia kertoja. Olen toistaiseksi aina törmännyt siihen argumenttiin, jossa kohtuukäyttäjää pidetään lähinnä hammaskeijun kaverina.

Tätä perustellaan yleensä sillä, että suomalaiset alkoholitilastot ovat synkät. Ja niin ne ovatkin. Maaret Kallio kirjoittikin viime viikolla blogissaan, että jokaiseen suomalaiseen sukutarinaan liittyy alkoholi.

Paitsi ettei liity. Ei jokaiseen.

Ainoat vähänkään traumaattisiksi laskettavat asiat lapsuudestani liittyvät liian aikaiseen heräämiseen ja skutsissa asumiseen. Jatkuvat talonrakennusprojektit vituttivat myös. Vanhempien avioero ei johtunut viinasta.

Ehkä minä en käsitä tätä keskustelua, koska en tunne ketään alkoholistia. Lähipiirissäni ei ole ainuttakaan, jolla olisi näkyvä ongelma. Ei kellään lähde lapasesta samalla tavalla kuin lapsuuden kodin naapurissa sijainneen maatalon isännältä perunnannoston jälkeen. Itsesäätely pelaa - tai sitten ongelman peittely on helppoa.

Keskustelu on yksipuolista, koska sitä käydään liian tiukoilla ehdoilla. Kohtuukäyttäjän kannattaa olla hiljaa. Satunnaisesta viinilasillisesta ei pidä mainita, ellet halua vastata kysymykseen, miksi haluat edes sen yhden lasillisen kerran viikossa. Vaihtoehtoina on olla joko kieltämisvaiheessa oleva rapajuoppo tai absolutisti.

Yritä siinä sitten selittää, että ihan aikuisten oikeasti en ole addikti. Minulle karkkien poisjättäminen oli paljon isompi juttu kuin viinistä luopuminen. Todisteita ei ole. Ei ole olemassa mitään sertifikaattia tai diplomia, jonka kohtuukäyttäjä voisi lyödä tiskiin, kun perheen kanssa ravintolassa tilaa 12 cl baroloa.

Olen valmis ottamaan sen riskin, että ipanat oppivat pitämään alkoholia normaalina asiana, jota ei tarvitse selitellä, naamioida saunakaljaksi tai piilotella puuliiterissä. He voivat sitten vetää omat linjansa asian suhteen.

Ja ehkä Suomikin hiljalleen muuttuu. Toivottavasti jossain vaiheessa surullisempaa on se, että saisin juoda terassilla 10 tuoppia, kunhan vain teen sen aikuisseurassa.