Laiskan äidin Halloween-juhla

Tämä viime kesänä alkanut elämänvaihe, jossa eletään aikaa, jolloin lapset ovat jo vähän isompia, on johtanut uhkarohkeisiin edesottamuksiin. Lupasin heikkona hetkenä pitää kersoille Halloween-juhlat.

Tähän asuun vaihdetaan vain pisamat hämähäkinseitiksi.

Kun aloin etsiä internetistä inspiraatiota, pelkäsin, että leivontarajoitteisen ja ensimmäistä kertaa kurpitsan kanssa operoivan henkilön suusta tämä oli liikaa luvattu. Mutta ei. Tämä kekrihän on nimenomaan laiskan mutsin juhlaa!

Vai mitä sanotte tästä ruokatarjoilusta:

Hodarit, joissa on täytteenä katkennut sormi
- hodarisämpylä, nakkeja, kynneksi mantelilastuja, ketsuppia.

Hämähäkkimuffinssit
- valmissuklaamuffinsseja, joihin tökätään englanninlakut silmiksi ja lakritsanarut jaloiksi.
 
Haamubanaanit 
- puolitetaan banaaneja, joille tehdään karkeista / lakritsakastikkeesta naama.

Jack O'Lantern mandariinit
- mandariineja, joiden kuoriin piirretään mustalla kuulakärkikynällä kurpitsanaama.

Matopopparit
- Poppareita ja sekaan karkkimatoja.

Kauhubooli
- jaffaa, johon laitetaan killumaan jääpalaksi käsi. Käsi tehdään niin, että kumikäsineeseen laitetaan mustaviinimarjamehua ja laitetaan pakkaseen.

Ja sitten vähän mustia ilmapalloja ja pääsiäisen noitareleet, joista vaihdetaan vain meikit astetta pelottavammiksi. Lopuksi pitää enää muotoilla kurpitsa. Siihenkin internet tarjosi valtavasti ideoita.

Kuvakaappaus google-hausta sanalla "Jack O'Lantern".

Tämä oli voittoarpa. Kohta varmaan muutun jouluihmiseksi.

Ruuhkavuosivajeita

Viime viikonloppu oli omistettu ystäville, pitkästä aikaa.

Metsälammesta katsoo takaisin joku tyyppi.

 
Ruuhkavuosikaistalla kaasuttaessa tuntuu, että ystävistä on kaikkein vaikein pitää kiinni. Kaikki aika uppoaa helposti työn, perheen ja parisuhteen kolmioon. Ystäväaika vaatii toteutuakseen erityistä suunnittelua.

Tätäkin reissua oli odotettu jo puoli vuotta. Varasimme tämän Virkistysviikonlopun mökin Vierumäeltä jo viime keväänä. Kotiin jäi odottamaan yhteensä viisi puolisoa ja seitsemän lasta.

Olin huomaavinani, että meillä kaikilla tuntui olevan vajausta samoista asioista.

Oli liikuntavajetta.

Siinä missä parikymppisenä lähdettiin viikonloppureissuille lähinnä tutustumaan paikkakunnan baaritarjontaan, näin keski-ikäisenä oli molemmille päiville etukäteen suunniteltuna vähintään kahden lajin setti. (Mikä tietysti tarkoittaa sitä, että nyt on vajetta lihaksista, joita ei särje.) Tennistä, ratsastusta, luontopolkuja, jumppaa - kaikkea sitä, mitä ei arjessa ehdi tai joka täytyy mitoittaa metriheikkien jaksamisen mukaan.

Luonnollisesti oli univajetta.

Jokainen arvosti unta. Vähintään yhtä ihanaa kuin tavata hyviä ystäviä ja päästä liikkumaan oli saada nukkua koko yö rau-has-sa. Mökissä oli jokaiselle omat huoneet ja oven sai kiinni - täydellistä. Aikatauluun mahtui myös päiväunet.

Oli ehdottomasti tilitysvajetta.

Näemme säännöllisesti erilaisissa kekkereissä, mutta ei parissa tunnissa ehdi puhua kaikesta, mistä pitää. Viikonlopussa sen sijaan ehtii jo käydä läpi niitäkin juttuja, joita ei oikein viitsi kesken kolmevuotissynttäreiden onginnan kertoa, yhdessä ja erikseen.

Ehkä on ollut vähän nauruvajettakin.

Vaikka perhearki olisikin ihan sujuvaa ja ilontäyteistä, ystävien kanssa nauraminen on jotenkin eri asia. Tunnemme toisemme parhaimmillaan 20 vuoden takaa, joten sisäpiirivitsejä ja mustaa huumoria riittää. Ei kotona samaa päätöntä repeilyä ole.

Ystävien seura palauttaa kerroksia minä-vajeeseen: olen paitsi tuottaja, äiti ja vaimo myös näiden hauskojen ja fiksujen ihmisten ystävä. Se sama, mikä silloin opiskeluaikoinakin, vaikka vähän löysemmällä vatsanahalla varustettuna. Se on jotenkin lohduttavaa. En ole kadonnut minnekään.

Oppia ikä kaikki

Tiedättekö sen tunteen, kun kesken vasukeskustelun huomaa, että kohteena voisit olla sinä itse?

Että kun lastenhoitaja kysyy, että puhuuko Snadi kotonakin kaikkien päälle, niin aloittaa siihen kesken lauseen, että joo kyllä puhuu päälle, mitään ei kuuntele loppuun, eikö olekin kamalaa.  Ja sitten tulee sellainen hiljainen hetki.

Ja sitten muutenkin.

"Jääkö hommat vähän kesken, jos jotain kivempaa on näköpiirissä?"
Jep. Myönnetään. Koti on täynnä kamaa, joka on matkalla jonnekin, koska siinä matkan varrella olen sitten huomannut jonkun muun kesken olevan asian ja ryhtynyt tekemään sitä.

"Menevätkö tavarat paikoilleen leikin jälkeen?"
No ei aina, mutta esimerkiksi työkalujen takaisinvieminen on henkisesti raskas prosessi, kun pitäisi vain keskittyä ihailemaan kätten jälkeä kun vihdoinkin sai jotain aikaan (kts. edellinen kohta). Voihan olla, että yksi poranterä on ollut yöpöydälläni siitä lähtien kun kiinnitin verhotangon elokuussa.

"Miten suhtautuu kritiikkiin?"
Huonosti. Vaikka on neljäkymmentä. On kehittynyt tässä kyllä! Ei enää paisko ovia (paljoa) eikä pidä kahden viikon mykkäkoulua vaan on oppinut jopa pyytämään anteeksi.

"Yhteisleikkien sujumisesta on sellainen havainto, että jos leikki ei suju mielen mukaan niin leikki jätetään kesken ja lähdetään tekemään jotain muuta."
Ai sellainen my way or highway? Kuulostaa kyllä ihan tuntemattomalta, seuraava kysymys.

"Laulaa mielellään, vaikka ei tiedä sanoja."
Toki! Tärkeintähän on vain mölistä mukana. Lukutaidossa on onneksi se hyvä puoli, että karaokessa näkee sanat ruudulta.

"Ei näytä tykkäävän palapeleistä tai kärsivällisyyttä vaativista tehtävistä."
Ei tod. Kuka nyt nysväämisestä tykkää??? Voin tähän väliin kertoa suhteestani krokettiin, shakkiin, tikanheittoon tai minigolfiin. Ja siitä kun maitopurkki ei auennut. Mieluummin voimalla ja tuurilla kuin taidolla ja tiedolla, hehe.

"Pystyykö istumaan pöydässä pelleilemättä?"
Harvemmin. Mutta olen oppinut tekemään sen niin, että maitolasi ei kaadu. Ja tässä iässä on se hyvä puoli, että vain puolet porukasta lähtee mukaan.

Auts. Lupaan jutella näistä kotona.

Mitä ne muistavat tästä?

Näin tämän kuvan syysloman jälkeisenä maanantaiaamuna. Se kuvasi täydellisesti kyseistä aamua.

Herätyskello soi, mutta en nouse. Kersat kömpivät viereen, katselemme Eläinvideokerhon materiaalia ja hihittelemme. Sitten havaitsen, että nyt tästä lonnimisesta tulee tupenrapinat, joten loppuaamu menee pikakelauksella. Puuro syödään hotkimalla, päiväkotikassiin survotaan hyvin sekalainen kasa vaatteita ja töissä huomaan, että valkoisen paidan kanssa meni mustat rintsikat.

Tiedän, ettei aamujen pitäisi näin mennä, mutta ei varsinaisesti kadutakaan.

Fillaroin taannoin Skidin kanssa ohi rintamamiestalon, jossa vietin suurimman osan lapsuudestani. On jännää antaa muistojen tulla - ei ikinä tiedä, mitä tajuntaan napsahtaa.

Mummo ja Pappa. Mansikkamaa. Kellarin hajuinen kellari. Munakokkeli. Laitoin papiljotteja, kävin kaupassa, syötin kania ja aurasin perunamaata.

Sitten oli toinen koti. Hirsitalo metsän keskellä. Kerrossänky. Pikkuveli. Se, että aina oli limua. Viikonloppuaamujen lastenohjelmat.

Jäin miettimään, että mitähän minun vanhempani halusivat minun muistavan lapsuudestani? Mitä he kuvittelivat, että muistaisin? En voi enää tarkistaa, mutta ehkä heitä lohduttaisi tieto, että muistan yksityiskohtien lisäksi pääsääntöisesti onnellisen arjen. Kaikesta huolimatta.

70-luvun vanhemmat ovat nykypäivän mittareilla lähinnä sosiaalitapauksia, mutta ihan kohtuullisesti he selvisivät, oman aikansa tuotteina. Vaikka olen halunnut tehdä melkein kaikki käytännön asiat eri tavalla kuin vanhempani, yritän lähinnä toistaa perusvirettä: Mutsini oli parhaimmillaan tosi hauska ja epäsovinnainen.

Näen vaivaa sen eteen, että mukelot olisivat onnellisia, mutta mikä on merkityksellistä? Yksityiskohdilla tuskin on loppuviimeksi merkitystä. Todennäköisesti tärkeintä on se, että yritän pitää arjen paitsi turvallisena myös ei-ärsyttävänä. Aamulla voi olla kiire, mutta sen vastapainona pitää olla pötköttelyä, naureskelua ja eläinvideoita.

Se yksi Facebookissa kiertänyt kuvaviisaus on nimittäin ihan oikeassa. "Sun rasittava arkes on sun lapsiesi lapsuus."

Miten se syysloma meni?

Olen helvetin hyvä yhdessä asiassa: suurissa suunnitelmissa.

Mittari näytti sumussakin yhtätoista. Kyllähän sinne pulahti.

Erityisesti olen erikoistunut grandiööseihin lomasuunnitelmiin. Syysloma! Ehdimme pidennetyssä viikonlopussa mainiosti kiertää maailman soutuveneellä yhdistettynä päiväretkeen kuuhun ja takaisin.

Kun siis taannoin pohdin, että minne kaikkialle lähtisimme syyslomalla, en ollenkaan ottanut huomioon ajankohtaa.

Tämä koululaisten syysloma on nimittäin todella vittumaiseen aikaan työssäkäyvän vanhemman kannalta. Media-alalla kaikki tuotannot ovat täysillä päällä (sekä työntekijänä että yrittäjänä) eikä päällimmäisin tunne mielessä ole lomamoodi. Käytännön järjestelyt ovat aamuyön tuntien hommaa. Sitten havaitsemme, että loma alkaa huomenna ja suunnitelmat ovat edelleen levällään.

Joten. Päädyimme sopeuttamaan suunnitelmat henkisiin voimavarantoihin sopiviksi: mökkireissu, josta tehdään päiväretki Kurjenrahkan kansallispuistoon. (Kyllä, uhkasin itkuraivareilla, jos emme tee MITÄÄN.)

Ja toimihan se. Ei saaristo ikinä petä.

Puutarhassa oli marjasatoa.

Värit luonnossa olivat tajunnanräjäyttäviä.

Lokakuu tarjosi parastaan.

Kurjenrahkan kansallispuistosta saimme hienon maistiaisen. Kuvaan ei saanut mukaan tuoksua.

Perhe eteni pitkospuilla marisematta. Kylle me sinne tunturiin vielä päästään.

Järvi oli kuin kahvia.

Lisäksi tiedän mitä pyydän joulupukilta: kameran, jossa on zoomi.
Tuo valkoinen roska kuvassa ei ole verkonmerkki vaan joutsen.

Miten teillä meni?