Aina sattuu ja tapahtuu

Joillekin lapsille tuntuu sattuvan ja tapahtuvan enemmän kuin toisille. Muks, kops, auts. Ja tässäkin asiassa sisarukset voivat olla keskenään ihan erilaiset.

Eräänä iltana päivällispöydässä Skidi sanoi, että hänelle tuli tänään haava koulussa. Haava osoittautui noin millimetrin pituiseksi nirhaumaksi, josta ei ollut ikinä tullut verta. Siinä vaiheessa myös Snadi muisti, että hänellekin tuli tänään haava ja nykäisi hihansa ylös. Tämä "haava" oli kunnon naarmuinen ruhje asvalttiin kaatumisesta.

Meitä kaikkia alkoi vähän naurattaa. Niin tyypillistä molemmilta. Toinen kokee pienimmänkin nirhauman olevan raportoimisen arvoinen ja toinen taas ei edes muista pannuttaneensa kyynärpäätään ruvelle ja paitaansa puhki.

Hyvin varhaisessa vaiheessa kävi ilmi, että Snadi on ihan erilainen tapaus kuin varovainen ja harkitsevainen siskonsa. Hän oli paljon tapaturma-alttiimpi, mutta ei juurikaan itkenyt pyllähdyksiään ja kolhujaan, eikä varsinkaan tuntunut oppivan mitään muksahteluista. Eikä itke edelleenkään.

On ollut mustaa silmää, turvonnutta huulta ja palovammaa. Ja arvatkaapa vain kumman kieltä on irrotettu talvella liukumäen metallikaiteesta. Erityisen vaarassa Snadilla ovat sormet. Tänä kesänä näpeistä on irrotettu saippuan kanssa mm. nokkahuilu taikasauva, puutarhaletku ja ruokapöytä. Joskus lähtee nahka mukana, joskus ei.

Onko syypää aina vilkas ja kokeilevainen luonne? Snadi ei kuitenkaan ole mikään totaalinen rämäpää, joka syöksyisi fillarilla täysiä pusikkoon. Ja hän on suorastaan herranterttu verrattuna tuttavaperheen kaksivuotiaaseen, joka on tehnyt käytännössä kaikkensa, että vanhemmat vanhenisivat kesälomalla kymmenen vuotta.

Yksi uusi selitys löytyi kesällä.

Ihmettelin kun Snadin kuulo oli selvästi huonontunut pitkän flunssan jälkeen. Olimme käyneet lääkärissä jo kertaalleen, mutta hän oli neuvonut tulemaan takaisin, jos lapsi alkaa itkeä korvasärkyä.

Noh, kun tauti pitkittyi, päätin käydä näyttämässä korvia lääkärille uudestaan. Lopputuloksena todettiin kunnon tulehdus molemmissa korvissa. Kun kysyin, että oliko tämä tulehdus jotenkin lievää mallia niin lääkäri vain totesi, että kipukynnyksiä on erilaisia.

Ei sattunut niin paljon, että olisi pitänyt valittaa. En ollut tajunnut, että lastenkin kipukynnys voi vaihdella noin paljon.

Minun henkinen kipukynnykseni on madaltunut sen verran, että kannan nykyään käsilaukussa pinnien lisäksi laastareita ja desinfiointisuihketta. Tsemppiä vaan kaikille kohtalotovereille. Ehkä se harkinta jossain vaiheessa lisääntyy.

Erityisherkkyys on huono keppihevonen

Iik, Hesarin pääkirjoituksessa on virhe. Kolumnissa kritisoidaan lapasesta lähtenyttä itsediagnosointia.

Aihe on sinällään ihan asiallinen ja ajankohtainen, mutta siinä on nähdäkseni erityisherkkien lasten osalta kiusallinen väärinymmärrys.*

"Kun vanhempainillassa puolet on sitä mieltä, että oma lapsi on erityisherkkä, tilanne ei auta sitä yhtä lasta, joka luokassa oikeasti tarvitsisi erityishuomiota."

Erityislapset ovat eri asia kuin erityisherkät (joita tuskin on 20 oppilaan luokassa vain yhtä). Erityisherkkyys ei siis ole mikään hoitoa / huomiota vaativa sairaus, vaan synnynnäinen ominaisuus samaan tyyliin kuin kiharatukkaisuus. Joissain sairauksissa on erityisherkkyyden piirteitä, mutta erityisherkkä ei ole automaattisesti sairas (TJEU: mitä yhteistä eri diagnooseilla ja erityisherkkyydellä voi olla sekä miten erityisherkkyys eroaa niistä?)

Erityisherkkä on siis vain aistimaailmaltaan herkempi kuin muut, intensiteetti vaihtelee.

Erityisherkän huomioimiseen myös riittää ihan normaali työrauha ja kuri. Hän ei tarvitse opettajalta erityishuomiota tai tukiopetusta. Hän kaipaa vain sitä, että hänen näkemyksensä ja tuntemuksensa otetaan vakavasti ja häntä kohdellaan normaalina ihmisenä, eikä minään vainoharhaisena vaikeilijana.

Ja mitä tulee siihen kirjoittajan väitteeseen, että jokaisessa perheessä tuntuu nykyään asuvan erityisherkkä, niin sehän on tavallaan luonnollista. Diagnoosi leviää, koska sitä ei aikaisemmin ollut Suomessa olemassakaan.

Ymmärrän kyllä kirjoittajan pointin, että monet vanhemmat haluavat lapsilleen erityiskohtelua, mutta silloin erityisherkkyyttä käytetään vain keppihevosena. Taustalla on lähinnä vieraantuminen julkisen palvelun tehtävästä ja resursseista.

Väärä diagnoosi ei siis ole erityisen vahingollinen, koska ominaisuus ei edellytä mitään erityistoimenpiteitä. Yhtäkään lasta ei herkkyydestä riippumatta vahingoita se, että häntä kuunnellaan ja hänen ajatuksensa otetaan vakavasti. Eikä se ole minun lapseltani pois.

Lapsia on käsitelty tässä maassa jo turhan pitkään pieninä aikuisina. Pieni pehmennys tunnekylmään pärjäämiskulttuuriin ei ole ollenkaan pahitteeksi.

* Tajusin vuosi sitten, että meillä asuu näitä herkkiksiä kaksi kappaletta, yksityiskohdista kiinnostuneista, luovia, musiikillisesti lahjakkaita, tunneälykkäitä ja empaattisia tyyppejä. Aikuinen ja lapsi. Se on vain helpottanut elämää huomattavasti. Tulkitsen Skidiä nykyään paljon paremmin. Ja olen hyväksynyt sen, että minulle luontaisilla tavoilla toimia ei saavuteta Skidin kanssa parasta mahdollista tulosta.

Läheltä piti -tilanteita ei lasketa

Liikenteestä on kuulunut taas suru-uutisia: lyhyen ajan sisään kaksi lasta on jäänyt kuorma-auton alle. 

Kuva: Sami Lappalainen

Törmäsin facebookissa tähän kuvaan, jota uutisten tiimoilta on jaettu paljon. Kuvatekstin mukaan "Kaikki paitsi poliisi on "pimeissä" kulmissa." Kuvan on tarkoitus siis havainnollistaa sitä, että kuorma-autonkuljettajan näkökenttä on rajoitettu.

Minulle se havainnollistaa paljon muutakin. On paitsi vaarallisia kuskeja ja vaarallista kaupunkisuunnittelua, myös vaarallisia ajoneuvoja ja asenteita.

Miten lapsi voisi olla vastuussa siitä, että osuu kuljettajan näkökenttään? Tämä on täysin absurdi ajatus, eihän sitä tiedä aikuinenkaan milloin kuljettaja näkee tai ei näe. On kuljettajan velvollisuus huomioida muut tielläliikkujat ja tarkistaa myös ne kuolleet kulmat. Muussa tapauksessa on kyseenalaistettava se, miksi vehkeillä, joista ei näe kunnolla muita tielläliikkujia, saa vapaasti ajaa kaupungissa.

Merkillepantavaa on myös se, että kummassakaan tapauksessa onnettomuuden syynä ei ollut ylinopeus eikä alkoholi vaan jalankulkijalle selkeästi vaarallinen risteys.

Monet ihmettelivät, miksi olin niin kauhuissani vuoden takaisesta koulupäätöksestä. Juuri tämän takia. Vaikka Skidi on tunnollinen ja rauhallinen kulkija, koulumatkalla on viiden kaistan ylitys, jossa jalankulkijan valot vaihtuvat eri aikaan, ja kääntyvillä autoilla palaa samaan aikaan vihreä. Matkan harjoittelu ei takaa yhtään mitään.

Suomessa on tapana, että lapset saavat kulkea koulu- ja harrastusmatkat itsenäisesti. On raivostuttavaa, että aina pitää käydä se pahin mahdollinen ennen kuin risteysturvallisuuteen kiinnitetään huomiota. Milloin ollaan valmiita toteamaan, että kevyen liikenteen turvallisuus tulee aina ensin?

Yksi keino muutoksen aikaansaamiseksi olisi tehdä läheltä piti -tilanteet näkyviksi. Ottakaa yhteyttä virkamiehiin. Kaupungin tekninen keskus vastaa liikenneinvestoinneista kuten suojateiden korotuksista, liikennevalojen säätämisestä jalankulkijaystävällisiksi, ali- ja ylikulkujen rakentamisesta sekä valaistuksesta. Kertokaa ongelmakohdista, läheltä piti -tilanteista ja ehdottakaa parannusta.

Ja vaatikaa vastauksia. Kyllä ratkaisuja löytyy, kunhan niitä aletaan tosissaan etsiä.

Virallinen rapakuntopostaus

Menimme viikonloppuna Skidin kanssa käymään urheilukentällä.

Ei enää tätä.

Ehdotin, että ottaisimme alkuun sellaisen reipasvauhtisen kierroksen kentän ympäri. Sata metriä ennen maalia huikkasin (vitsinä!), että nyt voisi ottaa vaikka loppukirin. Skidi ei ymmärtänyt huumoria vaan tihensi askeltaan niin, että olin muutamassa sekunnissa jäänyt useita metrejä.

Eikä siinä kaikki. En saanut sitä enää kiinni. Vaikka yritin.

Yritin esittää maalissa, että pystyn puhumaan ihan normaalilla äänellä, mutta todellisuudessa olin aivan puhki.

Sama kävi myös 50 metrillä. Valmiiksi väsyneet etureidet kramppasivat jo parinkymmenen metrin jälkeen, mutta en sentään hävinnyt kuin pari metriä. Aika vähän jäi enää selitettävää.

Enemmän tätä.

Tsiisas, miten karseaa. Jos häviää 125 senttiselle, reilusti alle 30 kiloiselle nyypälle voi virallisesti julistaa olevansa täydellisessä rapakunnossa.

Eikä se nyt loppujen lopuksi ole ihme.

Kesä on todellakin mennyt varvasta lepuuttaessa. Kesän ainoa sykettä kohottava rutistukseni oli eteisen maalaus (ja sekin johtui siitä, että maali loppui kesken). Ja voihan olla, että olen ehkä hiukan syönyt vähän turhan paljon jäätelöä (kiitos Jymyn), joka on siirtynyt suoraan kuorrutukseksi vyötärönseudulle.

Nyt olenkin taas sen saman totuuden edessä, että joudun aloittamaan kaiken alusta. Pelkkä työmatkafillarointi ei riitä, alkuunkaan. Pitää myös katsoa syömiset uudelleen. Miten hemmetissä voinkin aina unohtaa, että kunto pysyy tekemättä mitään yhtä hyvin kuin halpa laastari kylvyssä.

Eipä siis muuta kuin lähtöruutuun. Lenkkarit esiin, jumppakorttiin kertoja ja syviä vatsalihaksia joka ilta. Lounaaksi salaattia. Kaikki turha makea pois (ilmoittaudun mielelläni johonkin sokeriaddiktiotukiryhmään!!) ja irtokarkkeihin en koske syksyllä lainkaan. Ja jos tämä ei auta, niin 5:2 kehiin.

Huoh. Onneksi edes tähän uudelleen aloittamiseen on syntynyt jo rutiini.

Modernin metsästäjä-keräilijän painajainen

Hei, olen moderni metsästäjä-keräilijä. Ymmärrän hyvin kaikkia, jotka sekoavat sadonkorjuuaikaan hilloamaan, mehustamaan, soseuttamaan, kuivaamaan, pikkelöimään, suolaamaan ja pakastamaan. Koska niin vain täytyy tehdä.

Ihmisen pitää sienestää ja marjastaa. Pitää ottaa vastaan itikoiden pistot ja kipeä selkä, kunhan lopputuloksena on ämpäri täynnä sinisiä, hyvän elämän palleroita (TM). Pitää lastata pakastin täyteen pieniä nimikoituja rasioita täynnä vitamiineja, aurinkoa ja kesän makuja.

Koska vasta sitten ihminen voi myhäillä tyytyväisenä koko pitkän talven ja lapata kersojen iltapalakulhoihin luonnonjogurttia, (anopin tekemää) hilloa ja omakeräämiä mustikoita. Ja kun päällystää einesletut itsetehdyllä puolukkasoseella, ihminen saa anteeksi sen, ettei paista niitä itse.

Mutta sitten metsästäjä-keräilijä kohtaa painajaisen.

Varvas murtuu. Hän ei pääse kävelemään metsässä koko kesänä.

Hän yrittää kompensoida puutetta pilkkomalla pakkaseen mansikoita.

Pakastin hajoaa. Koko työ sulaa parissa tunnissa biojätteeksi.

Moderni metsästäjä-keräilijä romahtaa henkisesti. Tunne on ennenkokematon sekoitus epäuskoa, syvää vitutusta, toivottomuutta ja katkeruutta.

Siinä paperipussiin hengittäessään metsästäjä-keräilijä tietenkin tiedostaa, että talven varalle ei oikeasti tarvitse mitään. Marketista saa kaikkea, myös sitä hyvänmakuisia villivadelmahilloa. Kaupasta eivät pakastemustikat lopu. Tällaista sattuu.

Mutta silti moderni metsästäjä-keräilijä luopuu mieluummin tietokoneensa kovalevystä kuin pakastimen sisällöstä.

Miksi?

Koska työ! Ei työn määrä, eikä rahan säästö. Vaan se, että kun kerrankin tekee jotain ei-turhaa, kiistattoman tarpeellista, konkreettista ja hyödyllistä niin eikö sekin mene päin persettä.

Oman käden jälki. Osallistuminen. Yhteinen hyvä. Kompostissa!

Bu-fucking-huuu.

Yritän muistaa tämän joka kerta, kun Snadi haluaa osallistua ja auttaa, tehdä jotain hyödyllistä perheen eteen, enkä vain jaksaisi. Ihminen (metsästäjä-keräilijä) sekin vaan on.